Eläinhoitoloihin saapuvat luonnonvaraiset eläimet pyritään aina palauttamaan luontoon. Aivan jokainen hoitoon tuleva eläin ei kuitenkaan luontoon palautettavaksi sovellu.

Turun eläinhoitolassa on tänä kesänä kaksi eläintä, joiden toivotaan pääsevän eläintarhaan tai -puistoon.

Toinen eläimistä, mehiläishaukka, on saanut jo paikan Ranuan eläinpuistosta.

– Mehiläishaukka tuli meille poikasena ja sillä ei siipisulat ole jostain syystä vieläkään kasvaneet sellaisiksi, että sitä voitaisiin luontoon palauttaa. Se on ollut myös niin kauan eläinhoitolassa, että sen pakenemisetäisyys on pienentynyt huomattavasti, kertoo Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra.

Tilanne, jossa eläin lähtee Turun eläinhoitolasta eläintarhaan tai -puistoon, on harvinainen. Ennen mehiläishaukkaa eläinpuistopaikan on saanut Elvis-ilves vuonna 2007 Kuusamon suurpetokeskuksesta.

Vitivalkoisen oravan on vaikea selvitä luonnossa

Mehiläishaukan lisäksi albiinon oravanpoikasen selviäminen luonnossa näyttää huonolta. Täysin valkoisella oravalla ei ole luontaista suojaväriä.

– Tällä hetkellä etsimme albiinolle oravalle paikkaa eläintarhasta tai -puistosta. Luonnonvaraista eläintä ei saa ottaa lemmikiksi, joten se ei voi eläinhoitolaankaan jäädä loppuiäkseen.

– Jos orava ei saa uutta kotia, se pitää yrittää palauttaa luontoon ja toivoa, että se siellä selviäisi. Epäilen kyllä ettei se luonnossa ilman suojaväriä selviä, sanoo Leyser-Kopra.

Tämän syksyn sorsajahdissa monen metsästäjän repussa on jämäköitä paperipusseja. Niihin leikataan saaliiksi saatujen vesilintujen siipiä, jotka postitetaan Luonnonvarakeskukseen (Luke) Joensuuhun.

Kyseessä on määräajoin toistettava tutkimus. Nyt on meneillään kolmivuotisen keruun keskimmäinen vuosi. Viime vuonna siipiä saatiin talteen 1 707 ja nyt odotetaan vielä suurempaa määrää. Keräys toteutetaan vielä ensi syksynä. Tutkimuksella saadaan tietoja lintujen kannoista ja terveydentilasta.

– Lajin, sukupuolen ja iän lisäksi katsotaan siipien kehittyneisyyttä. Jokaisella linnulla on sulkasato kesän aikana, jolloin siipien sulat alkavat kehittyä uudelleen. Kun sulkasato on käynnissä niin lentokyky linnulla on todella huono. Tutkimuksessa katsotaan, miten siipien sulat ovat kehittyneet eri puolella Suomea metsästyskauden alkaessa, kertoo Luken suunnittelija Katja Ikonen.

Tutkimus täydentää kanta-arvioita, joita saadaan lintulaskennoilla ja saalistiedoilla. Määrien lisäksi siipiä tutkimalla saadaan ennen kaikkea tietoa lintujen voinnista eri alueilla.

– Katsotaan alueellisia eroja kehittyneisyydessä, onko esimerkiksi etelässä ja pohjoisessa eroja. Lintujen määristä saamme samalla, onko joku aiemmin yleinen saalislaji taantumassa, eikä ole niin runsaasti saalistettu nykypäivänä, Ikonen jatkaa.

Yleisin saalislintu on sinisorsa, joiden määrä on Luken ja Helsingin yliopiston mukaan taantuneet noin seitsemän prosenttia viime vuodesta.

– Myös tavin ja haapanan kannat ovat pienentyneet noin 15 prosentilla viime vuodesta, kertoo Luonnonvarakeskuksen tutkija Jukka Rintala.

Tämän vuoden siipienkeruu auttaa tekemään taas uusia kanta-arvioita ja pohtimaan, tarvitseeko kantojen vahvistamiseksi tehdä jotain.

– Voisi olla, että jos sulkasato on viivästynyt vuosittain joillain alueella tietyillä linnulla, niin niillä alueilla metsästysaikaa voitaisiin myöhäistää että linnut pääsisivät kehittymään kunnolla. Tällaista ei ole tarvinnut tehdä enkä usko, että ihan heti tarvetta tuleekaan, mutta periaatteessa tälllaisia mahdollisuuksia voisi tulla, Ikonen kertoo.

Suurin syy vesilintujen kantojen pienenemiseen ei ole metsästys, vaan vesistöjen rehevöityminen. Luken mukaan maa- ja metsätalouden ravinnepäästöt ovat rehevöittäneet vesistöjä niin, että vesilintujen suosimat rantaniityt ja luhdat kasvavat umpeen, mikä vähentää vesilintujen ravintoa. Lisäksi rehevöityminen samentaa vettä ja kasvattaa särkikalojen määrää. Näin kilpailu ravinnosta kasvaa. Tässä kisassa häviäjiä ovat vesilinnut.

Karuilla ja niukkaravinteisilla vesistöillä vesilintujen kannat ovat säilyneet vakaampina, mutta rehevien järvien ja merenlahtien kannat ovat lähes puoliintuneet reilussa 20 vuodessa.

– Vesilintukantojen tilan parantamiseksi tulisi kosteikoilla tehdä rehevöitymistä estäviä hoitotoimia, kuten laidunnusta, sekä vähentää ravinteiden valumista kosteikkoihin, toteaa Helsingin yliopiston akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Ahmat aiheuttavat porotaloudelle suurimmat vahingot, minkä vuoksi niitä haluttaisiin siirtää etelään pois poronhoitoalueelta. Siirtosuunnitelmat on kirjattu maa- ja metsätalousministeriön vahvistamaan ahman hoitosuunnitelmaan, mutta kirjauksesta huolimatta siirtoja ei ole tehty.

– Luonnonvarakeskus ja Suomen riistakeskus tekivät kartoituksen mahdollisista vastaanottavista alueista, mutta näillä alueilla ei ollut innostusta ja myötämielisyyttä hanketta kohtaan. Niinpä sitä ei ole lähdetty toteuttamaan, kertoo maa- ja metsätalousministeriön ylitarkastaja Jussi Laanikari.

Arviolta Suomessa elää 220–250 ahmaa, joista noin puolet on poronhoitoalueella. Suurin osa poronhoitoalueista on keskittynyt suomineidon käsivarteen ja Sallaan. Pitkällä aikavälillä ahmojen aiheuttavat vahingot ovat moninkertaistuneet, mutta kahden viime talven aikana vahinkojen määrä on vähentynyt.

– Silti ahmat aiheuttavat enemmän porovahinkoja kuin kolme muuta suurpetoa ilves, karhu ja susi yhteensä. Ahmojen osuus vahingoissa vaihtelee 60–70 prosentin välillä. Viime vuodesta ahmojen aiheuttamat vahingot ovat pudonneet noin kolmanneksen, laskee Laanikari.

Haaskalla viihtyvä suurpeto

Ahmoihin erikoistuneen kajaanilaisen luontokuvaajan Ilmo Juntusen mielestä kaikki vahingot eivät ole kuitenkaan ahmojen aiheuttamia, koska kyse on haaskaeläimestä.

– Ahma on paha vain paperilla. Kun riittävän kauan odottaa niin esimerkiksi suden tappamalle poron haaskalle ilmestyy ahma, jonka jäljet jäävät sinne. Taloudellisista syistä vahinko listataan ahman tekosiksi ja siksi se on päässyt suurpedoista listaykköseksi, uskoo Juntunen.

Poroalueiden ulkopuolella ahmat eivät aiheuta merkittäviä haittoja. Elääkseen ne syövät pieniä riistaeläimiä sekä muiden petojen tappamia ja jälkeen jättämiä raatoja.

Suurpedoista ahma on uhanalaisin. Sen lukumäärä on vähäinen, joten ahmakantaa ei säädellä ja niitä ei ole metsästetty yli 30 vuoteen.

– Ahman metsästäminen jopa vahinko perusteisillä poikkeusluvilla edellyttäisi ministeriön asetusta, jossa määriteltäisiin kiintiöt ja se taas vaatisi poliittisia päätöksiä ja näitä vaateita ei meille ole tullut, sanoo maa- ja metsätalousministeriön ylitarkastaja Jussi Laanikari.

Metsähallitus aloittaa kanalintulupien syysmyynnin ensi viikolla. Osa luvista on myyty jo aiemmin kesämyynnissä, jossa lupia on kaupattu varovaisuusperiaatteen mukaisesti rajoitetusti.

Loput luvat tulevat myyntiin porrastetusti niin, että maanantaina myyntiin tulevat Etelä-, Länsi- ja Itä-Suomen luvat,  tiistaina Itä-Lapin sekä keskiviikkona Kainuun ja Pohjanmaan luvat. Torstaina avataan läntisen Lapin lupakauppa ja Ylä-Lapin riekko- ja metsolupia myydään ensi viikon perjantaista alkaen. Tarkemman aikataulun löydät täältä.

Lapissa lupia on tänä syksynä myynnissä suunnilleen saman verran kuin viime vuonna, kertoo Metsähallituksen eräsuunnittelija Pasi Kamula.

– Keväällä korkealla olivat toiveet siitä, että voisimme väljentää lupamyyntiä. Mutta emme pysty. Olemme korkeintaan keskimääräisessä lintutilanteessa, Kamula sanoo.

Kamulan mukaan lintutiheydessä ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia, mutta metsäkanalintujen lisääntyminen on sujunut tänä vuonna tavallista kehnommin.

– Kesä ei ole ollut erityisen suotuisa kanalintupoikueille, eräsuunnittelija Pasi Kamula sanoo.

Myös maa- ja metsätalouministeriö on huolissaan kanalintukannoista.

Perämeren pohjukassa Tornion ja Kemin edustalla sijaitsevaan Pensaskarin saareen rakennettava veneilijöiden rantautumispaikka valmistuu aikataulussa.

Saaren rakennuksia on kunnostettu ja parhaillaan ruopataan satama-allasta ja tehdään aallonmurtajia. Myös laituri saadaan paikoilleen syksyn aikana.

– Urakka on edennyt hyvin. Rantautumispaikka on saatu hyvin kaivettua. Tässä on tavoiteltu kahden metrin kulkusyvyyttä. Ensi keväänä on tarkoitus pitää viralliset avajaiset, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Jouni Kosonen kertoo.

Vanhat rakennukset kuntoon

Kosonen kertoo, että samalla on kunnostettu kalakentän vanhat rakennukset.

– Tässä on kalastajan asuinkämppä, jääkellari ja kaksi varastomakasiinia. Rakennukset on kunnostettu nähtävyyskohteiksi. Isoon rakennusmakasiiniin tulee pienimuotoinen näyttely, Kosonen valottaa.

Metsähallitukselle on myönnetty kunnostustöihin 100 000 euroa.  Kosonen sanoo, että raha on mennyt melko tarkkaan.

– Vähän ylikin, mutta ei pahasti, Kosonen toteaa.

Veneilijät ovat odottaneet Pensaskarin rantautumispaikan valmistumista, sillä toistaiseksi Perämeren kansallispuistossa veneilijöillä on mahdollisuus kiinnittyä laituriin ainoastaan Selkä-Sarven saaressa. 

Naimakkaluspa on koski Könkämäenossa, Tornionjoen latvahaarassa, Käsivarren Lapissa. Koskelta on matkaa jokisuulle Itämereen kolme sataa kilometriä. Luonnonvarakeskuksen Luken koekalastajat kahlaavat koskeen sähkökalastusvempaimineen. He tutkivat, kuinka paljon lohenpoikasia koskessa on. 

Luken suunnittelija Ville Vähän sähkökalastusryhmän koeala on Naimakkaluspassa suunnilleen omakotitalon pinta-alan kokoinen. Kosken kivien suojissa virrassa olevat kalat tainnutetaan sähköllä ja nostetaan haavilla vesiämpäriin. Kalat nukutetaan veteen liuotettavalla bentsokaiinilla ja kalojen pituus ja paino mitataan. Isommista otetaan suomunäyte iän määrittämiseksi.

Viime kesänä Tornionjokeen nousi ennätysmäiset sata tuhatta lohta. Runsaan nousun vuoksi myös lohien viimesyksyinen kutu on kantanut runsasta hedelmää.

– Juuri tässä taustalla näkyvässä koskessa kalastettiin ja saatiin siitä monta kymmentä lohennollikasta, mikä on tosi hyvin niinkö tälle alueelle, että täällä ei se lohen lisääntyminen ole ollut kovin runsasta, sanoo suunnittelija Ville Vähä Lukesta.

Alle vuoden vanhoja kalanpoikasia kutsutaan kalantutkijoiden slangilla nollikkaiksi. Nyt on puhe lohennollikkaista.  Parikymmentä vuotta sitten täältä yläjuoksulta niitä ei löydetty yhtään. 

Kojamon alku neljä senttiä ja puolitoista grammaa

Suunnittelija Vähän alustavissa laskelmissa Könkämäenon poikastiheys tänä kesänä on 27 lohenpoikasta aarilla. Se on Vähän mukaan ylivoimainen ennätys ja peräti viisinkertainen 2000-luvun keskitiheyteen nähden.

– Mitä enemmän lohia on joessa, aikuisia lohia, niin näyttää että sen ylemmäs ne nousevat ja ehkä etsivät uusia lisääntymisalueita.

Poikasmäärää merkityksellisempänä Vähä pitää sitä, että lohi on runsastuttuaan levittäytynyt Tornionjoen vesistössä laajemmalle alueelle. Vielä -90 luvulla kun lohimäärät olivat pahasti taantuneet, poikasia oli vain harvoissa paikoissa. Vuosien mittaan reviirit palautuvat.

Lohien arvellaan käyneen kääntymässä aina Könkämäenon niskalla Kilpisjärvellä. Poikasia on löytynyt ylimmillään Lammaskoskesta. Yläjuoksun vedet ovat kylmyyden vuoksi lohelle karuja. Poikaset kasvavat nopeammin alempana lämmön tuottaman runsaamman ravinnon ansiosta. 

Meritaimen elpyy

Myös uhanalaisen meritaimenen poikastuotanto näyttää elpyvän. Meritaimen on ollut muutaman vuoden rauhoitettu. Esimerkiksi alempana Tornionjokeen laskevassta Naamijoesta meritaimen oli kadonnut. Nyt poikasia on löydetty jälleen.

– Nyt on siitäkin ihan iloista kerrottavaa, että tänä vuonna mitä on sähkökalastettu näitä sivujokia, joissa tämä merivaelteinen taimen lisääntyy täällä Tornionjoessa, niin sieltä on löytynyt tosi hyviä tiheyksiä näitä juuri näitä nollikkaita kesänvanhoja poikasia, kertoo Vähä.

Suomen kolmanneksi suurin kivisimppu

Koekalastajien haaviin Könkämäenosta tuli myös isompi, todennäköisesti kolmevuotias lohenalku, harjuksenpoikasia, kirjoeväsimppuja, mutuja ja kolmanneksi suurin Suomesta todettu kivisimppu pituudeltaan 11,9 senttiä.

Suunnittelija Ville Vähän mukaan simput, erityisesti kirjoeväsimppu, ovat yhtä vanha laji joessa kuin lohikin. Harjukset ja taimenet syövät pieniä simppuja. Usein kuulee sanottavan simppujen syövän lohenmätiä. Vähän mukaan simppu

Kaksi miljoonaa poikasta vaeltaa Itämereen kasvamaan 

Itämeren ja Tornionjoen tämän vuosituhannen kalastusrajoitukset purevat. Lohisaaliit ja poikastuotanto ovat nousseet.

Tornionjoen lohen mereen vaeltavien poikasten määrä nousi yli miljoonaan vuonna 2008 ja puolentoista miljoonan poikasen määrä ylittyi vuonna 2011. Vuosina 2012 ja 2013 vaelluspoikasten määrä oli 2 miljoonaa. Tornionjoen vesistö tuottaa kolmanneksen kaikista Itämeren lohista.

Tenon saalis vuonna 2014 oli 99 tonnia ja Tornion 147 tonnia lohta.  Tornionjoki on noussut Suomen suurimmaksi lohijoeksi ohi Tenon. 

Suurpedoista ahma on vauhdikkain. Sen on todennut kajaanilainen luontokuvaaja Ilmo Juntunen, jolla on luontokuvauspaikka noin 10 kilometrin päässä Kajaanista. Ahma on luontokuvauspaikalla tuttu kävijä, esimerkiksi vuonna 2012 kuvauspaikalla kävi ilmoittautumassa yksitoista eri ahmaa.

– Ahmalla on hyvät valkoiset tuntomerkkitäplät kaulassa, josta sen erottaa. Tällaisia tuntomerkillä varustettuja kävi kymmenen ja sitten ilman tuntomerkkiä olevia ahmoja kävi kolme, jotka lasketaan yhdeksi, laskee Juntunen.

Ahmakanta teki vuoden 2012 jälkeen Juntusen kuvauspaikalla niiauksen, mutta on taas elpymään päin. Kuvauksellisesti ahma ei jätä luontokuvaajaa kylmäksi.

– Se on hauska ja paljon elävämpi kuin karhu. Jos karhu on riittävän korkealla hierarkiassa ja vahva eläin, niin se kävelee sivuilleen vilkuilematta ruokapöytään, syö mahansa täyteen ja häipyy horisonttiin. Ahma taas rimpuilee läpi kaikki puut ja on selvä ADHD-tapaus, kertoo Juntunen.

Ei yksinäinen vaeltaja

Kuvaajien mielikuvitus on loputon ja ahmat on helppo saada temppuilemaan.

– Joku haluaa, että se kaivautuu koloon ja joku haluaa sen kiipeävän puuhun. Näiden temppuratojen valmistuksessa koiranmakkara on hyvä apu sekä suolaisuudesta huolimatta amerikan-pekoni, joka on helppo kiertää oksan ympärille. Tikkailla nämä herkut nostetaan puihin ja sitten pedot kiipeilevät sinne, Ilmo Juntunen mainitsee.

Ahma on suurpeto, joko on kooltaan melko pieni. Keskimäärin naaras painaa 11–12 kiloa ja uros 13–16 kiloa. Peto on kova ruokailemaan, jos tarjolla on sopivaa syötävää ja jotkut yksilöt ovat saavuttaneet jopa 28 kilon painon.

– Ahma on nimensä veroinen ahmatti. Ruokintapaikalla viisi sikaa viikossa on normaali määrä, joka on tarjottava, jotta ne pysyvät samalla paikalla, paljastaa Juntunen.

Ahmaa pidetään suurten erämaiden yksinäisenä vaeltajana, mutta tieto on kuitenkin väärä.

– Se on täyttä huuhaata ja perustuu siihen, ettei ahmoja tunneta. Olemme huomanneet, että puolen vuoden ruokinnan jälkeen nämä pedot tulevat jo melko lähelle.

– Kerran ahma pitkän harkinnan jälkeen uskaltautui ruokailemaan seitsemän metrin päähän. Söi sian ruhoa rauhassa puolituntia. Kysyin miltä sika maistuu, ei se välittänyt eikä kiittänyt vaan söi vatsansa täyteen, jatkaa Juntunen.

Yle Keski-Suomi julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa TV-uutisissa että nettisivuillaan.

Lähetä kuva osoitteeseen keskisuomi@yle.fi ja katso tarkemmat ohjeet täältä.

Kuvagallerian otokset saat näkymään suurempina klikkaamalla hiirellä kuvan päällä.

Suomi on ainoa EU-maa, jossa on elinvoimainen liito-oravakanta, sanoo ELY-keskuksen ylitarkastaja Jouko Saastamoinen.

– Lajina liito-oravaa voi luonnehtia eläimeksi, joka liikkuu paljon yöllä etsien ravintoa. Päivät se viettää lepäillen tikankolossa tai oravan risupesässä. Se on semmoinen huomaamaton eläin, jota tavallinen ihminen pääsee harvoin näkemään. Kesällä valoisina öinä sen voi joskus tavata, jos tietää missä liito-oravametsä sijaitsee.

Aikuinen liito-oravanaaras painaa ylitarkastaja Saastamoisen mukaan 150 grammaa. Koiras on pienempi.

– Verrattuna tavalliseen oravaan, niin liito-orava on pienempi ja myös väreissä on eroja. Liito-orava on harmaampi, tavallinen orava vaihtaa väriä vuodenajan mukaan. Myös ravinto on erilainen. Tavallinen orava syö pääsääntöisesti käpyjen siemeniä, liito-orava syö kesäisin puiden lehtiä ja talvisin pääravinto on lehtipuiden siemennorkot, joita se myös varastoi talven varalle.

Liito-oravakanta on vahvin Keski-Suomessa, Kainuussa kanta on varsin harva. Saastamoisen mielestä eläin ei ole kokenut häirintää.

– Ihmiset suhtautuvat liito-oravaan varsin objektiivisesti, kun se on aika harmiton. Toki niiden esiintyminen voi vaikuttaa esimerkiksi metsän hakkuuhankkeiden siirtymiseen.

Suomenpystykorvauros Pena ei ole levännyt kesää laakereilla. Karvakuono on treenannut tulevaa metsästyskautta varten kuin huippu-urheilija konsanaan. Eikä isäntäkään jahtiin kylmiltään lähde.

– Valmistautuminen on aloitettu jo toukokuussa. Koiria on lenkitetty ja liikutettu kovasti, kertoo kemiläinen Marko Järvinen.

Lenkillä on kerrallaan ollut mittaa 10 - 25 kilometriä, kelistä riippuen. Myös Penan isäntä on valmistautunut alkavaan metsästyskauteen.

– Vähintään kerran viikossa olen käynyt ampuradalla harjoittelemassa, sanoo Järvinen

Penan ja isännän jahtikausi alkaa elokuussa ja kestää aina maaliskuun lopulle saakka. Sorsastusta seuraa maalintupyynti ja hirvenmetsästys, eivätkä supikoirat ja näädätkään saa kaksikolta rauhassa olla.

Chilimakkara voittaa sorsapaistin

Kun ensimmäistä jahtia varten aletaan pakata autoa, ei määränpää ole Penalle epäselvä.

– Penalla on yhdeksän ja puoli vuotta mittarissa ja kyllä se tietää minne ollaan menossa, isäntä kuvailee jahtikaveriaan.

Sorsakauden saalis ei Penan makuhermoja hivele, nuotiolla koiralle maistuvat tulisemmat herkut.

– Penalle maistuu chilimakkara, se on tehnyt hyvin kauppansa, kertoo Järvinen jahtikaverinsa ruokavaliosta.

Liminganlahdella Temmesjoen suistossa on aamulla hiljaista. Jostain kaukaa kuuluu harvakseltaan muutamia vaimeita laukauksia. Yli viisikymmentä vuotta samoilla paikoilla metsästänyt Aarne Tervo pohtii, että sorsista ei taida tällä kertaa näkyä vilaustakaan. Myöskään metsästäjiä ei näy.

– Iltalennolla olleet taitavat olla vielä nukkumassa. Ja aamu kun on tällainen, parasta kesähellettä kuin olla voi, eivät ne sorsat lennä kuin sattumalta, Tervo toteaa soudellessaan joella.

Temmesjoen metsästysmaastot ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana.

– Olin ensimmäistä kertaa isän matkassa täällä vuonna 1959. Silloin ei ollut tällaista kaivettua jokiuomaa vaan tämä koko ranta oli laajaa kosteikkoaluetta.

Vesilintujen määrä on vähentynyt koko Suomessa rehevöitymisen takia. Ilmiö on huomattu myös Temmesjoella.

– Kosteikot ovat olennaisesti vähentyneet ja samoin jokiuomat, jotka olivat kaikista otollisimpia sorsalintujen pesimäalueita, Tervo pohtii.

Merihanhia yhä enemmän

Linnuista merihanhia näkee puolestaan yhä useammin.

– Merihanhien määrä on lisääntynyt. Kun ennen syksyllä niitä näki ehkä muutamia parvia, nyt niitä saattaa olla, kuten tänäkin syksynä olen nähnyt, varmasti kaksisataa yhdessä parvessa, Tervo kertoo.

Lähes paahtava lämpö on ajanut sorsat rannan ruovikoista kauemmas merelle. Toiveet suunnataan nyt iltalennolle, kun linnut palaavat lähemmäksi rantaa. Fieldspanieli Sipe kulkee Tervon kaverina jahdissa mukana.

– Kyllä me Sipen kanssa odotellaan nyt iltaa. Käymme sitten katsomassa, josko jotakin saataisiin, Tervo sanoo.

Vaellussuunnistus on Australiasta lähtöisin oleva suunnistuksen muoto, jossa joukkueet suunnittelevat ratansa itse ennen maastoon lähtöä.

– Tavoitteena on kerätä mahdollisimman monta pistettä eri rasteilta sallitussa aikarajassa, joka on MM-kisassa 24 tuntia. Rasteilta saatava pistemäärä vaihtelee niiden vaikeudesta tai etäisyydestä riippuen, kilpailunjohtaja Jari Kaaja sanoo tiedotteessa.

MM-kisoissa maastossa on kaikkiaan 70 rastia, joilla käymällä kisaajat keräävät pisteitä. Joukkueiden on suunniteltava reittinsä tarkasti ennen maastoon lähtöä, jotta he saisivat mahdollisimman paljon pisteitä.

– Suunnittelu onkin tärkeä osa kisasuoritusta, ja sille on varattu 24 tunnin kisassa kolme tuntia ennen starttia, Kaaja jatkaa.

Suunnitteluvaiheessa kisaajat pohtivat etenemisstrategiaansa kartan, rasteilta saatavien pisteiden, oman maastossa arvioidun etenemisvauhtinsa, säätilan ja käytettävissä olevan ajan suhteen.

– Ylimenevästä ajasta sakotetaan pistemenetyksillä, joten maalissa kannattaa olla aikarajan puitteissa. Eniten pisteitä kerännyt joukkue voittaa.

–  Nopeimmat kilpailijat ehtivät hakea suuren osan rasteista, mutta kaikkia ei aikarajassa pitäisi ehtiä yhdenkään joukkueen. Matkaa huippujoukkueille saattaa vuorokaudessa kuitenkin kertyä jopa 160 kilometriä.

Rogaining on joukkuelaji ja MM-kisassa on sääntöjen mukaan kaksi tai kolme henkeä. Joukkueiden on liikuttava yhdessä ja kaikkien jäsenten on käytävä oman reitin rastipisteillä.

Suurin osa kilpailijoista ulkomailta

UKK-puistossa pidettävään MM-kisaan ilmoittautuneita on 840 henkilöä 24 eri maasta. Kaukaisimmat kisaajat tulevat Uusi-Seelannista, Australiasta, Japanista ja Yhdysvalloista. Suomesta osallistuu 150 joukkuetta, 351 henkeä, ja mukana on muun muassa monivuotinen maajoukkuemies Petteri Muukkonen. Osallistujien ikähaarukka on laaja eli 16–75 vuotta, mutta suurin osa on yli 40-vuotiaita.

Kisa alkoi lauantaina aurinkoisessa säässä. Kuuman päivän kääntyminen kylmään yöhön koettelee kisaajia omalla tavalla, samoin UKK-puiston korkeuserot, kivirakat ja suot.

Rogainingin MM-kisat käydään ensimmäistä kertaa napapiirin pohjoispuolella. Ylläksellä kisattiin lajin Euroopan mestaruudesta vuonna 2009. Suomessa on järjestetty rogaining-kisoja vuodesta 2007 lähtien.

– Luontoliikuntalajien kuten suunnistuksen, polkujuoksun sekä seikkailu-urheilutapahtumien suosio on kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Rogaining osuu tähän samaan trendiin yhdistämällä seikkailullista maastossa liikkumista, luontokokemuksia ja vaativan haasteen kestävyyskunnolle. Myös rogaining-kisojen osanottajamäärät ovat olleet kasvussa, ja uskon että suosio tulee kasvamaan edelleen, Kaaja arvioi.

MM-kisa kestää 24 tuntia. Startti oli lauantaina kello 12 ja kilpailuaika päättyy sunnuntaina kello 12. Kisakeskuksena toimii Suomen Ladun tunturihotelli Kiilopää. Kisaajat saavat koska tahansa palata kilpailukeskukseen lepäämään ja tankkaamaan evästä.

Toinen Kosken kattohaikaroista on tehnyt ensilentonsa. Nimikilpailussa Kontti-nimen saanut poikanen lähti lauantaina pesästä ja pyrähti noin kolmen minuutin lennon ennen kuin palasi takaisin sisaruksensa Kintun luon.

– Kello 13.00 maissa lintu teki kolmen minuutin lentoharjoituksen, mutta palasi kuitenkin takaisin pesäänsä. Vanhin ollut pesässä jo 63 vuorokautta, joten tämä oli jo odotettavissakin, pohtii lintuharrastaja Jaakko Laakkio.

Lintuasiantuntijoiden mukaan parin viikon päästä linnuille koittaa jo lähtö Afrikkaan. Tuulen puute lienee ollut syynä, miksi ne viivyttelevät yhä pesässä. Koskilaiset lintuharrastajat tuumivat, että pieni noste auttaa ylöspäin lentämistä ison linnun kohdalla.

Läntisen poronhoitoalueen ensimmäinen karhunkaato tapahtui perjantaina Kemijärvellä. Tämän jälkeen läntisellä poronhoitoalueella saa kaataa vielä 14 karhua.

Itäisellä poronhoitoalueella on metsästetty neljä mesikämmentä, kaikki Suomussalmella. Tuorein kaato tehtiin lauantaina. Itäisen poronhoitoalueen kiintiössä on jäljellä vielä 33 karhua.

Poronhoitoalueella saa kaataa tällä pyyntikaudella kymmenen karhua enemmän kuin viime kaudella.

Lisäksi kolme karhua on kaadettu poronhoitoalueen ulkopuolella: yksi Varkaudessa, yksi Sotkamossa ja yksi Kuhmossa. Nämä karhut on kaadettu kannanhoidollisilla poikkeusluvilla, joita on myönnetty 81 tälle metsästyskaudelle.

Karhunmetsästys alkoi viime torstaina.

Pohjanmaalla puolestaan kokeillaan muovikomposiittia kuusilankun korvikkeena. Teräspitkoksen eliniäksi on laskettu jopa 200 vuotta, eli se on kymmenen kertaa puuta pidempi.

Metsähallitus haluaa puupitkosten tilalle kestävämpiä, helppohoitoisempia ja edellisempia ratkaisuja, sanoo aluepäällikkö Sakari Kokkonen Metsähallituksen Lapin luontopalveluista.

Kysymys on siis kustannuksista. Kokkonen kuitenkin arvioi, ettei puurakentaminen koskaan kokonaan häviä, mutta eräin paikoin puun rinnalle voi tulla näitä uusia ratkaisuja.

460 km pitkospuita ja yli tuhat siltaa

Metsähallituksen hoidossa on noin 460 kilometriä pitkospuita, 14 kilometriä maastoportaita ja yli tuhat siltaa.

– Melkoinen ongelma meille nuo pitkospuut. Niitä rakennettiin silloin tuotantolähtöisinä vuosina, kun rahaa oli; saatiin investointi- ja työllistämistukea, Sakari Kokkonen sanoo.

Metsähallituksen pitkoskokeilu on kesken

Pitkoskokeilua seuraava työryhmä haluaa vielä lisää teknistä ja taloudellista tietoa eri materiaalivaihtoehdoista, niiden sopivuudesta. Myös käyttäjäkokemuksilla on oma merkittävä painoarvonsa ja sitä tietoa on tänä kesänäkin hankittu lisää. Puu, teräs, vai muovi?

– Teräs toimii hyvin esimerkiksi erilaisten portaikkojen rakentamisessa, Kokkonen sanoo.

Muovikomposiitista sen sijaan on vielä varsin vähän kokemusta, mutta ennakkotiedon mukaan se muistuttaa hämmästyttävän paljon pitkoksissa käytettävää perinteistä kuusilankkua. Mutta onko muovi liukas? Ei ole liukas märkänäkään, kerrotaan Seinäjoen kokeilualueelta.

Metalli ja muovi jakavat mielipiteitä

Selvää on, että nuo metalliset ja muoviset pitkospuut jakavat ihmisten mielipiteitä. Monien mielestä kulkuväylän ainoa oikea rakennusmateriaali on puu, mutta toki esimerkiksi teräkselläkin on kannattajansa. Eläimelle tuo teräsristikko vain on vaikeakulkuinen ja jopa vaarallinen.

Mutta koska puupitkoksen käyttöikä on korkeintaan parikymmentä vuotta, niin Metsähallituksessa on ruvettu pohtimaan jotakin kestävämpää. Teräksen eliniäksi on laskettu jopa 200 vuotta.

Kokeilua eri puolilla maata

Teräksestä rakennettuja pitkospuita ja kävelysiltoja on käytössä pääkaupunkiseudulla Nuuksion kansallispuistossa, Joensuussa Kalliojärven luontopolulla, Lemmenjoen kansallispuistossa Inarissa ja Kekkosen puistossa Itä-Lapissa.

Kolarissa Ylläkselläkin on kokeilukäytössä 150 metriä pitkät teräspitkokset. Teräksestä valmistetut portaita kuljetaan myös Rovaniemellä Auttikönkään retkeilyalueella.

Muovisista pitkoslankuista Metsähallitus hankkii kokemusta Pohjanmaalla Paukanevalla yhdessä Seinäjoen kaupungin kanssa.

Teräksen ja muovin rinnalla puhutaan myös vesilasipuusta. Se on lankkua, jossa kvartsihiekkaa on puhallettu paineella puun sisälle.

Euro ei ole ainoa ratkaisija

Sakari Kokkonen tähdentää, että euro ei suinkaan ole ainoa mihin tuijotetaan, kun toimitaan luonnon komeimmissa kohteissa ja kansallispuistomaisemissa.

– Raha ja taloudellisuus on tietysti tärkeää, mutta kyllä täytyy miettiä sitäkin, miltä mikin näyttää, hän sanoo.

Oma kysymyksensä on Kokkosen mielestä sekin, täytyykö jokaiselle jängälle päästä nappaskengissä? Esimerkiksi Pallas-Yllästunturilla on uusilla reittilinjauksilla voitu poistaa jänkäpitkoksia parikymmentä kilometriä, hän sanoo.

Myös lähipolkujen sorastaminen on havaittu hyväksi ratkaisuksi.

Eläinhoitolan kesä on rauhoittumaan päin. Tällä hetkellä ajankohtaisin laji on tervapääsky, jonka poikasia Turun eläinhoitolassa on noin kymmenen.

Useat eläinhoitolaan kevään ja kesän aikana tulleet poikaset ovat jo päässeet takaisin luontoon. Myös median huomion saanut Pötkylä-orava on jo jättänyt hoitolan taakseen.

– Tällä hetkellä meillä on muutama orava. Siilinpoikasia on noin 30 ja nekään eivät ole enää käsiruokinnassa, kertoo Turun eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra.

Eläinpoikasten hoitaminen on kovaa työtä. Kiireisimpään aikaan herätyskellokin on täystyöllistetty. Huonokuntoisimpia nisäkkäänpoikasia ruokitaan yötä päivää parin tunnin välein. Lintujen ruoansulatus pitää työtahdin vieläkin kiireisempänä.

– Linnunpoikasia ruokitaan toisinaan jopa useita kertoja tunnissa, kertoo Leyser-Kopra.

Eläimiä käsitellään vain sen verran kuin on pakko

Ruokkimisen lisäksi esimerkiksi oravanpoikia pitää auttaa pissaamaan ja kakkaamaan. Luonnossa oravaemo nuolee poikasia ja saa näin poikasen suoliston toimimaan. Eläinhoitolassa poikasta sivellään kostutetulla pyyhkeen kulmalla.

Vaikka eläinhoitolan työntekijät auttavat poikasia syömään ja ulostamaan, emon korvaajia heistä ei tule.

– Luonnonvaraisen eläimen on aina tarkoitus palautua takaisin luontoon. Käsittelemme eläimiä vain sen verran, mitä on ihan välttämätön ja pakko. Pyrimme kaikin mahdollisin keinoin välttämään ettei eläin leimaudu ihmiseen, sanoo Leyser-Kopra.

Helsingin yliopiston tutkimuksessa on löytynyt kuusi Suomelle uutta jäkälälajia ja kaksi muuta kotelosienilajia. Lajit löytyivät tutkimusohjelmassa, jossa selvitettiin luonnontilaisten ja talousmetsien lahopuiden jäkälälajistoa. Uusia lajeja löydettiin muun muassa Hämeenlinnasta, Vantaalta ja Kolilta.

– Näin monen uuden lajin löytyminen osoittaa tietojemme Suomen lajistosta olevan yhä puutteellisia ja toisaalta myös kertoo lahopuiden merkityksestä luonnon monimuotoisuudelle. Lähes kaikki löydetyistä lajeista ovat tiukasti lahopuusta riippuvaisia, eikä niitä siis tunneta muun kaltaisilta kasvualustoilta, kertoo lajit löytänyt Luonnontieteellisen keskusmuseon tohtorikoulutettava Annina Launis.

Lajeista kaksi on saanut suomenkieliset nimet. Limityynyjäkälä ja sysityynyjäkälä kuuluvat tyynyjäkälien Micarea-sukuun. Muut tunnistetut lajit kuuluvat tyynyjäkäliin, Thelocarpon-säkkijäkäliin, Lecidea-nystyjäkäliin sekä Epigloea-loissienisukuun.

Pienet jäkälät tunnistettiin mikroskoopin ja dna-analyysin avulla. Helsingin yliopisto arveleekin, että juuri pieni koko on pitänyt lajit aiemmin piilossa tutkijoilta.

Suomesta on tunnistettu yli 1500 jäkälälajia.

Perhosharrastaja Raija Salminen on yksi heistä, jotka iloitsevat loppukesän kauniista, poutaisista päivistä. Hänen takapihansa on perhosille paratiisi monine perhoskasveineen ja -baareineen, mutta kolean sään takia Salmisenkin pihalla on ollut hiljaista.

– Kyllä tämä kesä on ollut ihan selvästi aika heikko perhosille. On selvää, että auringonpaistetta tarvitaan. Se tuo pihalle mukanaan vipinää! Salminen iloitsee.

Elokuussa pihalla on liidellyt esimerkiksi paljon neitoperhosia, nokkosperhosia ja suruvaippoja. Salminen rohkaisee kaikkia kokeilemaan pihallaan perhosia houkuttelevia kasveja.

Perhosystävälliseen pihaan kannattaa panostaa

– Voi olla sekä luonnonkasveja että puutarhakasveja. Esimerkiksi kultapiiskut, nauhukset ja vaikkapa monet maustekasvit kuten anis tai iisoppi ovat mainioita perhoskasveja, Salminen kertoo.

Myös perhosbaari tuo hetkessä kotipihaan mielenkiintoista seurattavaa. Nyt lentävät päiväperhoset saavat baarissa tarpeellista tankkausta talvehtimistaan varten.

– Baari on houkutellut minunkin pihalleni esimerkiksi isonokkosperhosen. Tavallinen nokkosperhonen ei edes baarissa käy, Salminen kertoo.

Kun vihkii pihansa perhosille, niin se on mieluisa monille muillekin.

– On pölyttäjiä, hienoja kultakuoriaisia, leppäkerttuja ja sudenkorentoja, Salminen kuvailee.

Kurkkaa perhosharrastajan pihalle klikkaamalla kuvaa.

Metsähallituksen Palosaaren mallitila Pyhäjoella on esimerkkialue metsätalouden ja riistanhoidon järkevästä yhteensovittamisesta. Mallialue on edelläkävijä riistan huomioonottamisessa suomalaisessa metsätaloudessa. Raahen, Pyhäjoen ja Vihannin takamailla sijaitseva alue on toiminut metsäammattilaisille käytännön esimerkkinä riistan huomioimisesta jo viitisentoista vuotta.

Palosaari näkyy uudessa metsälaissa

Metsähallituksesta eläköityvä eräsuunnittelija Reijo Hirvonen on ollut luomassa Palosaaren kymmeniä esimerkkikohteita riista- ja metsätalouden sovittamisesta yhteen.

– Kun tulin töihin metsähallitukseen, halusin päästä Palosaarta kehittämään. Näin tämän alueen monimuotoisuuden ja mahdollisuudet kehittää riistataloutta nimenomaan näillä elinympäristökohteilla, kertoo Hirvonen keskellä Hetenevan komeaa suota.

Heteneva on yksi Hirvosen aikaansaannoksista. Suo on ennallistettu tukkimalla ojat ja saattamalla sen vesitalous lähelle luontaista tilaa. Hirvonen katselee suota tyytyväisenä. Hän saa olla työhönsä muutenkin tyytyväinen, sillä hänen kädenjälkensä näkyy laajasti uudessa metsälaissa. Laissa huomioidaan riista paljon paremmin kuin aikaisemmin.

– Voi sanoa että lainsäätäjä on tullut Palosaaressa luodulle linjalle. On varmaa että osa näistä ympäristökohteista, mitä on näihin ohjeisiin tullut, on peräisin täältä Palosaaresta. Me voimme käytännössä ja konkreettisesti näyttää, mitä tarkoittaa pyy-ympäristö, mitä tarkoittaa vaihettumisvyöhyke, avaa Hirvonen

Vahdinvaihto Hetenevalla

Hirvosen eläköityessä hänen saappaisiinsa on astumassa vuonna 2009 Metsähallituksessa aloittanut metsätalousinsinööri Mikko Rautiainen. Hän on Hirvosen kanssa vahdinvaihtopalaverissa tarkastelemassa riistaa huomioivia elinympäristökohteita Hetenevalla ja muuallakin Palosaaren alueella.

– Reijo tunnetaan käsitteenä paikallisten ja asiakkaiden keskuudessa. Mielenkiintoisia haasteita tässä tulee. Pitäisi oppia uutta talousmetsien hoidosta. Toki metsätaloustausta tässä auttaa, sanoo Rautiainen. 

Metsähallituksen Erätalous on monella tapaa pystynyt vaikuttamaan metsänhoitoon talon sisällä ja nyt laajemminkin. Tämän roolin eläkkeelle jäävä eräsuunnittelija haluaisi säilyvän.

– Tämän alueen eräänlainen "primus motor", muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt eräneuvos Olavi Joensuu sanoi aina, että meidän pitää olla kaksi askelta edellä. Minä haluaisin että ainakin se yksi askel oltaisiin edellä riistan elinympäristöasioissa ja Metsähallituksen rooli tällaisena tiennäyttäjänä säilyisi edelleen, toivoo Hirvonen.

Hirvonen harrastaa metsästystä ymmärrettävästi myös itsekin. Eläköitymisen jälkeen aikaa harrastukselle jää enemmän.

– En ole itse ollut koskaan saaliskeskeinen, vaan metsästys on minulle ennen kaikkea ulkoilua, retkeilyä ja koiran koulutusta, toteaa Hirvonen ja antaa katseensa levätä suomaisemassa.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus hylkäsi Lapin luonnonsuojelupiirin valituksen viime toukokuussa. Järjestö oli valittanut kaivosviranomaisen eli Tukesin myöntämästä malminetsintäluvasta.

Luonnonsuojelupiiri valitti hallinto-oikeuden päätöksestä edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Mawson teki puolestaan maanantaina tutkintapyynnön Rovaniemen poliisilaitokselle siitä, täyttävätkö tietyt jatkovalituksen väitteet Suomen lain mukaan rikoksen tunnusmerkin.

Luonnonsuojelupiirin valitus perustuu väitteeseen, että Mawson olisi tehnyt syväkairauksia ilman malminetsintälupaa Natura 2000-alueella. Mawsonin mukaan väite ei pidä paikkaansa. Yhtiön mukaan asia on helposti tarkistettavista julkisista lähteistä.

– On poikkeuksellista, että malminetsintäyhtiö joutuu tekemään tutkintapyynnön kansalaisjärjestön toiminnan takia, Mawsonin toimitusjohtaja Michael Hudson totea yhtiön pörssitiedotteessa.

– Mawson on nyt kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa sillä ei ole muita mahdollisuuksia kuin puolustaa sekä omia että osakkeenomistajiensa ja sidosryhmiensä etuja. Totuuden vastaisten väitteiden oikea laita on helppo tarkastaa julkisista lähteistä. Mawson on valituksen jättämisen jälkeen antanut järjestölle useita mahdolisuuksia väitteidensä korjaamiseen. Koska pyyntömme on jätetty huomiotta, vaikuttaa siltä, että järjestön tarkoituksena on vain viivästyttää Mawsonin tutkimuksia kaikin mahdollisin keinoin. Tutkintapyyntömme koskee tiettyjä valituksen perusteena olevia väitteitä, ei valitusprosessia sinänsä. Järjestöllä on laillinen oikeus oikeus valittaa, Hudson jatkaa.

Luonnonsuojelupiirin valitus perustuu väitteeseen, että Mawson olisi kairannut 90 syväkairareikää, pituudeltaan yhteensä yli kahdeksan kilometriä, ilman malminetsintälupaa Natura 2000 -alueilla. Mawsonin mukaan yhtiö ei ole tehnyt lainkaan syväkairauksia Natura 2000 –alueilla.

Yhtiön mukaan tutkintapyyntö koskee vain tiettyjä valituksessa olevia väitteitä, ei valitusprosessia sinänsä.

– Järjestöllä on laillinen oikeus valittaa, Hudson sanoo.