Suomessa elää yli 500 eri ludelajia, joista uhanalaisia on koko maassa 22 ja silmälläpidettäviä 33.  Luontokartoittaja Petri Parkko etsi maastosta kahden vuoden ajan harvinaisia ludelajeja. Osa niistä  elää auringon paahtamissa paikoissa, osa kedoilla, vanhoissa metsissä tai  jalopuissa. Jotkut ludelajit viihtyvät virtaavissa vesissä tai järvissä ja lammissa.

– Vedessä elävät luteet ovat petoja. Vesimittarit imevät hyvin nopeasti veteen pudonneen paarman tyhjäksi, toteaa Parkko.

Luteiden elämä riippuu ravintokasvista

Salpausselän hiekkaisilla harjualueilla elää useita uhanalaisia ludelajeja. Luteita asuu myös esimerkiksi lentokentillä, tieleikkauksilla ja ratapihoilla, joissa ne syövät kuivien ympäristöjen kasveja.

Petri Parkon yritys Luontoselvitys Kotkansiipi selvitti Kouvolasta esimerkiksi kangasajuruohon kasvupaikkoja, jotta ne osataan ottaa huomioon maankäytön suunnittelussa uhanalaisten luteiden elinympäristönä.

– Kouvola sijaitsee harjualueella ja täällä on ratapihoja sekä hiekkapohjaisia teollisuusalueita.  Suurin osa uhanalaisista ludelajeista on alkujaan kuivien ketojen lajeja. Nämä ovat löytäneet turvapaikan rataympäristöistä ja teollisuusalueilta, joissa imevät nestettä päivänkakkaroista ja ketomarunoista, selittää Parkko.

Monen ludelajin elämä on sidoksissa ravintokasviin. Esimerkiksi kalvaslude elää vain ukontulikukan kunnoissa, nystytikkuluteet syövät härkkejä ja  ajuruohoruskoluteet kangasajuruohoa.

Kouvolan ratapihat eduksi luteille

Piennarmataraluteet viihtyvät sellaisilla radanvierustoilla, joilla kasvaa ketomarunaa. Haapalatikat elävät haapojen lisäksi lehmuksissa ja jalavissa. Parkko kiittelee Kouvolan ratapihojen kuntoa.

– Sieltä nyhdetään puita juurineen ylös, mikä on tosi hyvä juttu. Sepelöinti ja myrkyttäminen hävittää paahdeympäristön kasvilajit. Kun ne katoavat, lähtevät luteetkin. 

Maalla elävissä luteissa on paljon sellaisia lajeja, jotka käyttävät ravinnokseen eri kasvilajeja.

– Mutta luteissa on myös hyvin erikoistuneita lajeja, esimerkiksi  muutaman millin mittainen kissankäpälälude, joka imee nestettä kissankäpälistä.  Veikko Rinne löysi harvinaisen lajin  edustajan vuonna 1985 Kouvolasta Mielankanmäen laskettelurinteestä.

Paahdekangasluteen Petri Parkko sai haaviinsa Kaipiaisten vanhalta urheilukentältä noin kahdennellakymmenennellä etsintäkerralla.

–Sillä on hyvin lyhyt esiintymisaika, se elää vain heinäkuusta syyskuulle asti. Sen löytää vain haavimalla.

Kahluuhousut ja useita haaveja

Patri Parkolla on kolmenlaisia haaveja, lyhytvartisia, pitkävartisia ja vedessä käytettäviä potkuhaaveja. Pitkävartisella hän haavii luteita jopa neljän metrin korkeudelta puun latvasta.

– Potkuhaavia käytetään vesiluteiden haavimiseen. Etsin koskista luteita kahluuhousuissa. Haavi lepää  virran pohjassa, jossa potkin sitä jalalla eteenpäin.  Luteiden löytämiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin luonnossa. Eli  ensin pitää etsiä tietoa kirjoista, sitten havainnoida luonnossa ja lopuksi tajuaa, miten kyseinen laji löytyy, kertoo Parkko.

Petoluteet ovat hyötyeläimiä

Petri Parkon pihalla Voikkaalla elää yli 100 ludelajia. Siellä on esimerkiksi  hyvä pyjamaludepopulaatio.

– Usein näkee piikkiluteen, joka on seivästänyt esimerkiksi perhostoukan.  Suomessa monessa kasvihuoneessa käytetään petoluteita  biologisina torjujina, toteaa Parkko. Uhanalaisten luteiden kohdalla meidän täytyy pyrkiä siihen, että luonnon monimuotoisuus  ei supistu. Kaikilla lajeilla on oman tärkeä tehtävänsä maailmassa.

Poikaporukka löysi Oulusta uuden lajin

Petri Parkko löysi ystäviensä kanssa Suomessa tähän asti tuntemattoman ludelajin Oulusta koristekuusesta.

– Sitä ei ole vielä varmuudella määritetty, mutta se on varmasti maalle uusi laji, toteaa Parkko.

Tuore Kouvolan uhanalaiset ja silmälläpidettävät luteet -julkaisu kokoaa kaiken olemassa olevan tiedon harvinaisten luteiden havainnoista Kouvolassa.

Parkko kertoo julkaisussaan Kouvolassa tehdyistä ludehavainnoista, ludelajien esiintymisestä Suomessa ja lähialueilla sekä arvioi luteille soveltuvia mahdollisia elinympäristöjä. Ludelajien havaintopaikat on merkitty kirjan karttoihin.

Lammilla Helsingin yliopiston biologisen aseman lähimaastossa pesii toistakymmentä mustarastaspariskuntaa. Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Juha Tiainen on tyytyväinen mies, sillä hän on lintuineen mukana suuressa kansainvälisessä tutkimushankkeessa. Nelivuotisessa tutkimuksessa pyritään selvittämään sitä, mikä saa osan mustarastaista jäämään talveksi Suomeen, ja miksi taas osa lähtee muuttomatkalle.

Mustarastas on osittaismuuttaja, mutta Suomeen on jäänyt yhä suurempi osa mustarastaista myös talveksi.

– Esimerkiksi viime talvena mustarastaita talvehti poikkeuksellisen paljon Etelä-Lappia myöten, sanoo Tiainen.

Normaalin rengastuksen lisäksi mustarastaat ovat Tiaisen toimesta saaneet mukaansa tutkimusta varten myös satelliittipaikantimen. Mustarastas on riittävän isokokoinen, jotta lintu jaksaa parin gramman painoisen lähettimen painon. Se myös saadaan pesimään häkkiolosuhteissa, jolloin sitä voidaan käyttää risteytyskokeisiin.

– Saamme selville, millä tavalla perinnöllisyys vaikuttaa muuttokäyttäytymiseen ja miten se on kytköksissä ilmasto-olosuhteisiin, sanoo Tiainen.

Paikkauskollisen mustarastaan liikkeitä seurataan paikantimen kiinnittämisen jälkeen päivittäin.

– Lisäksi linnuista otetaan pienet verinäytteet, joiden avulla voidaan etsiä geenejä ja kartoittaa perinnöllisyyttä ja muuttokäyttäytymistä.

Geneettisen säätelyn selvittäminen mahdollistaa myös ennustamisen siitä, miten mustarastaan muuttokäyttäytyminen jatkossa etenee.

Kansainvälinen tutkimus

Nelisen vuotta kestävä tutkimusaika on ilmastonmuutokselle kuitenkin lyhyt aika, tietoa saadaan kuitenkin vertailemalla eri puolilla Eurooppaa olevien lintujen käyttäytymistä. Lisäksi kerätään tietoa lintujen risteytysten avulla.

Mustarastas-tutkimus on Max Planck -instituutin hanke, jossa tutkitaan seitsemän eri maan mustarastaspopulaatioiden liikkeitä.

Tutkimus olisi Suomen oloissa liian kallis toteuttetavaksi, ja Tiainen onkin iloinen siitä, että mukana olo on mahdollista. Lintujen matkaan laitettavat lähettimet ovat vain osa tutkimuksen menoja.

– Tällainen tutkimus vaatii ennen kaikkea paljon työtä, ja se maksaa, sanoo Tiainen.

Liisa Leinonen

Suomen Mehiläistenhoitajain liitossa (SML) on kesäkuun loppuun mennessä vastaanotettu noin 190 ilmoitusta karhujen rikkomista mehiläispesistä. Karhuvahinkojen pelätäänkin nyt kasvavan viime vuodesta. Keski-Suomi johtaa vahinkoilmoitustilastoja.

– Mehiläistenhoitajat ovat varpaisillaan ja riski on pohjoisessakin todellinen. Vahinkoja tulee väistämättä, eivätkä sähköaidat paljoa karhuja pidättele, kertoo mehiläishoidon neuvoja Ari Seppälä liitosta.

Karhun vierailu tekee kokonaisvaltaista tuhoa

Mahdolliset karhuvahingot vetävät vakavaksi myös torniolaisen mehiläishoitaja Markku Mykkälän. Karhujen vierailuista ei ole Mykkälän tarhoilla ollut. Käyntiä ei voi kuitenkaan olla huomaamatta. Mikäli näin käy, on elinkeinonharjoittaminen vaakalaudalla, Mykkälä miettii.

– Joskus muutamia vuosia sitten puhuttiin, että Tervolassa karhu olisi käynyt hajottamassa yhden mehiläispesän. Kyllä tämä on huomioitava asia, jos karhut alkavat aiheuttaa samanlaisia ongelmia mitä Keski-Suomessa, Mykkälä pohtii.

– Kyllä se tulisi silloin harkita mehiläistarhauksen lopettamista. Se menettää loputkin kannattavuudesta. Tämä on riittävän vaikeaa muutenkin, ettei siihen enää karhuja tarvita, hän jatkaa.

Huippusatoa ei tänä kesänä saavuteta

Mehiläispesissä työt ovat aikataulustaan myöhässä. Mykkälän sanoin pyhä kolminaisuus eli sateet, tuulet ja kylmyys ovat tehneet tehtävänsä. Mykkälä on tänä kesänä jopa joutunut hätäruokkimaan mehiläisiä, mikä on poikkeuksellista.

Mykkälä uskoo kuitenkin tilanteen kääntyvän parempaan.

– Pesät talvehtivat erinomaisesti, mutta mitään huippusatoa ei ole odotettavissa. Lämpimiä kesäsäitä ja horsman kukintaa on odotettu. Hunajaa on kuitenkin pesiin jo kertynyt. Torjuntavoitto voisi olla 30 kiloa pesästä, niin se olisi kohtuullinen.

Pikkulintujen poikasia on kuollut koleuden lisäksi hyönteisten vähyyteen, sanoo Keski-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Juhani Hannila.

– Pikkulinnuilla poikaskuolemat näkyvät aika nopeasti. Mahdollisesti jo ensi kesänä lintuja on normaalia vähemmän.

Suomen linnuista parhaiten ovat selvinneet hanhet ja kurjet, jotka ovat pesineet normaalia varhaisemmin. Useat linnut ovat myös karttaneet Suomea tänä kesänä, esimerkiksi osa hyönteissyöjistä on jäänyt Baltian maihin.

Lintuluodot aaltojen armoilla

Hannilan mukaan etenkin haahkoille ja muille vesi- ja sorsalinnuille koleus on ollut kohtalokasta.

– Tämä kylmä, tuuli ja kesän sateet ovat vaikuttaneet selvästi. Saaristossa melkeinpä kaikkien lintujen pesinnät ovat epäonnistuneet. Nämä kylmät jaksot sattuivat huonoon aikaan. Silloin oli suurimmalla osalla saaristolinnuista pesintä käynnissä tai ihan pienet poikaset.

Pesinnän heikkoon tulokseen on vaikuttanut myös merivesi, joka on ollut poikkeuksellisen korkealla. Kova tuuli on ajanut vettä matalien lintusaarien ylitse ja aallokko on huuhtonut pesät mereen.

– Näitä tuhoja on tosi paljon tänä kesänä. Jos selkälokin pesä tuhoutuu kesäkuussa, se yrittää pesiä uudelleen. Tällaisia myöhäisiä pesintäyrityksiä on ollut paljon, mutta niistä tulee poikasia paljon vähemmän.

Hannilan mukaan ainoa, joka on jotenkuten pärjännyt, on harmaalokki.

– Se pesii paljon aikaisemmin kuin muut. Mutta myös sillä on ollut poikasia normaalia vähemmän.

Kokkolalainen Kalle-Antti Viiperi ikuisti kahdeksan hirven lauman Kokkolan keskustassa varhain maanantaiaamuna. Hän kohtasi eläimet Englanninpuistossa ja ikuisti peräkanaa jolkottelevat hirvet kännykällään.

– Aivan äimänä tuijotin, kun eläimiä polloili peräkkäin kahdeksan, Viiperi kertoo kohtaamisesta.

Hirvet eivät ole keskustoissa täysin vieras näky: juuri kesäaikaan ne satunnaisesti vierailevat taajamissa. Tyypillisesti kaupunkiin seikkailemaan eksyy yksi tai kaksi hirveä.

Näin suurta ryhmää Pohjanmaan Riistakeskuksen riistasuunnittelija Juha Heikkilä selittäisi kahdella yhteen lyöttäytyneellä laumalla. Lauma nähtiin myös vilkkaasti liikennöidyllä Ohikulkutiellä.

– Todennäköisesti ne ovat kokemattomia, reilun vuoden ikäisiä teinejä, jotka naaras on laittanut toukokuussa maailmalle. Nyt ne hakevat omaa elinpiiriään. Kun lännessä meri pysäytti etenemisen, seilaavat ne hetken eksyksissä.

Riistasuunnittelija on kuullut suuremmastakin laumasta.

– Kymmenisen vuotta sitten velipoika näki Kokkolan Friisintiellä, noin 4 kilometriä vilkkaalta Ohikulkutieltä, yli 20 hirveä syyskuussa, Heikkilä muistelee.

Vieraslajien torjunta kaatuu usein pitkäjänteisyyden puutteeseen. Lajien hävittäminen tai leviämisen estäminen on monen vuoden urakka, jota ei saa jättää kesken, muistuttaa ylitarkastaja Leena Lehtomaa Varsinais-Suomen ELY-keskuksesta.

Vieraslajeja torjutaan Suomessa pääosin erilaisten projektien avulla. Kun projektin rahoitus päättyy, on harvalla kunnalla resursseja jatkaa torjuntaa loppuun asti.

– Aika monessa paikassa on torjuttu lajeja, mutta kun torjunta on lopetettu, lajit ovat päässeet taas leviämään, Lehtomaa kertoo.

Talkoisiin hankala sitoutua moniksi vuosiksi

Hyviäkin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Turun kaupunki on onnistunut hyvin jättiputken leviämisen estämisessä.

– Nyt kaupungin alueella ei ole juurikaan kukkivia jättiputkiesiintymiä. Se on kuitenkin kymmenen vuoden torjuntatyön tulos, Lehtomaa muistuttaa.

Vieraslajeja torjutaan myös talkoovoimin. Talkoita järjestetään melko paljon, mutta vapaaehtoisesti työtä tekevät ihmiset pystyvät harvoin sitoutumaan asiaan jopa kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Tärkeintä kuitenkin olisi, että torjuntatyö vietäisiin loppuun asti.

– Pitää jatkaa ihan siihen asti, kunnes yhtään siementainta ei enää jättiputkiesiintymistä tule.

Parhaillaan valmisteilla on haitallisten vieraslajien leviämisen estämiseen tähtäävä laki, joka on tarkoitus saada voimaan vuodenvaihteessa. Uusi laki voisi velvoittaa muun muassa kiinteistönomistajia hävittämään vieraslajeja tonteiltaan.

Maanantain vastaisen yön pakkaset saattoivat viedä hillasadon osasta Lappia. Hilla kestää pienen pakkasen, mutta Luonnonvarakeskuksen vanhemman tutkijan Kauko Salon mukaan esimerkiksi Naruskan -1,7 pakkaslukema palellutti hillat ainakin alavilla soilla.

- Hillan kukinta on tänä kesänä valtavasti myöhässä. Normaalisti kesä-heinäkuussa hyönteiset pölyttävät öisinkin, mutta nyt ovat hyönteisetkin hyytyneet kylmässä säässä. Pienet hyönteiset, sellaiset kaksisiipiset tarvitsevat vähintään 10 asteen lämpötilan pölyttääkseen, sanoo Salo.

Sodankylän Vuotsossa lämpötila oli maanantain vastaisena yönä -1,3 astetta ja Saariselän matkailukeskuksessa -1,1. Ylen meteorologi Matti Huutonen kertoo, että pakkanen on heinäkuussa harvinaista, mutta joka vuosi jossain päin Lappia pakkaslukemiakin koetaan keskellä kesää. Kaikkien aikojen heinäkuun pakkasennätys on vuodelta 1958. Tuolloin Enontekiön Kilpisjärvellä mitattiin viisi astetta pakkasta.

Kouta-laivalla liikennöivä Ollis Leppänen luonnehtii Oulujärveä kuin viiniä, johon kesän sateet ja tuulet ovat tehneet omat sävynsä.

– Jonkin verran merellä liikkuneena koen, että meri tuoksuu raskaammalle, tunkkaiselle, hieman öljymäiselle ja rasvaiselle. Joskus tuntuu, että siinä vertailussa Oulujärvi ei tuoksu oikeastaan miltään.

– Mutta, ehkä se kuitenkin on kevyen pirskahteleva. Oulujärvi on verrattavissa samppanjaan. Sateella ja tuulisella säällä se voi olla hieman raskaampi, kuvailee laivaisäntä Ollis Leppänen.

Pohjoisen raikas tuuli ja Oulujärven vesi tekee tuoksusta Ollis Leppäsen mukaan myös puhtaan.

– Se on tuoksu, jota ei voi jäljitellä. Esimerkiksi Saimaan saaret tekevät erilaisen vaikutelman, mutta keskellä Oulujärveä eivät häiritse sellaiset maan tuoksut. Höyrylaivan höyryllä ja hitaalla tahdilla on myös vaikutusta ominaistuoksuun, summaa Leppänen.

Sisävesien kaloja ei kannata jättää syömättä lapamato- tai muun loispelon vuoksi.

– Ei kannata pelätä, ainoastaan lapamato voi tarttua ihmiseen, ja sekin on nykyään harvinainen, toteaa Eviran tutkija Satu Viljamaa-Dirks.

Petokaloissa voi olla lapamadon eli leveän heisimadon toukkia. Näitä kaloja ovat hauki, made, ahven ja kiiski.

Toukat tuhoutuvat oikealla käsittelyllä.

– Kunnon kypsennys, lämminsavustus tai vuorokausi pakastimessa –20 asteeessa tuhoaa toukat. Eli jos haluaa käyttää näitä kaloja raakana tai graavattuna, ne pitää pakastaa ensin. Sama koskee mätiä, opastaa Viljamaa-Dirks.

Kylmäsavustus ja kevyt suolaus eivät tuhoa lapamadon toukkia, eli kalat pitää pakastaa ennen kylmäsavustusta ja graavausta. Tuhoutumiseen vaaditaan kuumentaminen +56 asteessa vähintään viiden minuutin ajan.

Särkikaloja voi käyttää huoletta ilman riskiä lapamadoista.

Oululaisen Tomo-sushiravintolan omistaja Hanna Härmä sanoo, että suosituin kala suomalaissushissa on lohi. Hänen mukaansa lohistakin aito lohi päihittää kirjolohen, koska sen rakenne rasvaisena kalana soveltuu sushin tekoon paremmin.

Lohikaloille suositellaan pakastamista varmuuden vuoksi

Voiko vapaana kasvaneita järvitaimenia tai murtovedestä pyydettyjä lohikaloja käyttää raakana, esimerkiksi sushissa?

–Tutkimuksissa lohikaloista on löydetty lapamadon toukkia vain muutamista yksilöistä, mutta silti Evira suosittelee kalan pakastamista ennen käyttöä (raakana), sanoo Satu Viljamaa-Dirks.

Ammattikeittiöissä raakaa kalaa ei saa tarjota ilman pakastamista.

Ennen matoja riitti

Nykyisin lapamato on harvinainen, mutta ennen vanhaan hyvinkin yleinen, sillä silloin saniteettitilat olivat toisenlaiset.

– Ulkohuusseista ihmisen ulosteet saattoivat päätyä suoraan vesistöihin, jolloin lapamadon elinkierto täyttyi helpommin kuin nykyisin. Ja nykyisin tiedetään, että kalat pitää kypsentää kunnolla, Viljamaa-Dirks kertoo.

Leveä heisimato eli lapamato on ihmisen suolistossa elävä loinen. Jos sen munia pääsee ulosteen kautta veteen, vedessä munista kuoriutuu toukkia, jotka hankajalkaisäyriäiset syövät. Kalat syövät äyriäisiä ja petokalat pikkukaloja. Lopulta ihminen syö pyydystämänsä petokalan ja saa lapamadon toukan suolistoonsa.

Sisäveden kaloja usein syöville suositeltiin ennen vuosittaista matokuuria.

– Jos kala on kypsennetty kunnolla tai pakastettu ennen käyttöä, matokuurille ei ole tarvetta, sanoo Viljamaa-Dirks.

Viranomaiset yrittävät löytää omistajaa Rautalammilla ajelehtimaan lähteneelle saarelle.

Pelastuslaitoksen arvion mukaan parin aarin kokoinen metsittynyt saari lähti purjehtimaan Lonkarinjärveltä alas puolitoista viikkoa sitten. Sen jälkeen se ehti kulkeutua 2–3 kilometrin matkan, ennen kuin saari köytettiin vahvoilla köysillä rantaan. Saari oli sidottava, koska se lähestyi Toholahden siltaa.

– Jos sitä ei olisi köytetty, tuuli olisi vienyt sen sillan alle. Epäilen, että se ei mahdu läpi ja sitten on vaikeuksia saada se pois, sanoo ylipalomies Jukka Korhonen.

Purjehduksensa aikana saari on kellunut jo Kattilavirran sillan alta ja jättänyt siihen jälkensä. Lisäksi se on ollut vähällä jyrätä alleen laitureita. Nyt saari on ankkuroituna Palovuoren kylkeen vastapäätä Rautalammin kirkonkylää.

Ylipalomies Korhonen varoittaa ankarasti ihmisiä menemästä seikkailemaan saareen.

– Se on erittäin vaarallinen paikka. Saaresta saattaa sutkahtaa läpi eikä välttämättä pääse pois. Me kun sidoimme sen maihin, meillä oli turvakamppeet ja köydet.

"Tähän se ei voi jäädä"

Saaressa on Korhosen arvion mukaan pari sataa kuutiota maamassaa ja kymmeniä rankakoivuja, jotka kelpaavat vaikka polttopuuksi. Nyt sille yritetään löytää omistajaa, joka suostuisi ankkuroimaan sen mailleen.

– Tähän se ei voi jäädä. Se pitää ankkuroida tai sitten mättää kaivinkoneella mantereelle, Korhonen sanoo.

Mikäli saari päätetään hävittää, herää kysymys, kuka toimenpiteen maksaa.

Rautalammin vs. tekninen johtaja Hannu Poussu arvioi, että saaren tapauksessa puhutaan niin sanotusta vesijättömaasta. Tällöin omistaja ei ole se, jonka mailta saari on lähtenyt ajelehtimaan, vaan vesialueen haltija. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi osakaskuntaa.

– Tarkempaan tietoon ei ole vielä päästy. Meillä ei ole Suomenmaalla kovin paljon näitä uivia saaria liikkeellä, Poussu puuskahtaa.

Neljännesvuosisata sitten Suomeen rantautuneen espanjansiruetanan levinneisyydestä kaivataan yleisöltä havaintoja. Turun kaupungin ympäristönsuojelu ja Turun yliopiston biologian laitos selvittävät espanjansiruetanan levinneisyyttä Turun alueella.

– Kuluvan kesän aikana espanjansiruetanaa on löytynyt myös Ruissalosta kasvitieteellisen puutarhan kompostialueelta. Puutarha on aloittanut torjuntatoimet lajia vastaan, Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Simo Laine kertoo.

Espanjansiruetanaa tavattiin Suomessa ensimmäisen kerran Ahvenanmaalla 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen laji on levittäytynyt voimakkaasti mantereella. Turun alueella espanjansiruetanaa on löytynyt useista paikoista.

– Espanjansiruetanoiden esiintymistä Turussa ei tunneta vielä kunnolla. Tavoitteena on, että tunnetut esiintymät saataisiin tuhotuksi mahdollisimman nopeasti. Espanjansiruetanat leviävät uusiin paikkoihin esimerkiksi maamassojen, puutarhajätteen ja taimien multapaakkujen mukana, kertoo Liisa Vainio Turun kaupungin ympäristönsuojelusta.

Hävitä nopeasti mutta kivuttomasti

Espanjansiruetana on usein helppo tunnistaa oranssinpunaisesta yleisvärityksestä. Suurimmat yksilöt voivat kasvaa jopa 14 senttimetriä pitkiksi. Turun yliopiston eläinmuseo auttaa tarvittaessa lajinmäärityksessä.

Laji on Suomessa nopeasti levittäytyvä ja erityisen haitallinen vieraslaji, jolle kelpaavat ravinnoksi esimerkiksi puutarhakasvit ja kuolleet eläimet. Uuden etanaesiintymän syntyyn voi riittää yksi muna tai etana, sillä eläimet ovat kaksineuvoisia.

Kun espanjansiruetanan kohtaa, se pitäisi aina hävittää. Etanan voi tappaa katkaisemalla tai tiputtamalla kiehuvaan veteen. Hävittäminen tulee tehdä mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Kuolleet etanat on syytä laittaa pussissa suljettuun jäteastiaan tai haudata maahan, jotta ne eivät jää ravinnoksi lajitovereille.

Havainnot pyydetään lähettämään osoitteeseen ymparistonsuojelu@turku.fi.

Maa- ja metsätalousministeriö esittää itämerennorpan metsästyksen sallimista. Metsästys sallittaisiin pyyntiluvin ainoastaan Perämeren-Merenkurkun kannanhoitoalueella.

Itämerennorpan metsästyskiintiöksi esitetään 100 yksilöä.

Harmaahylkeen eli hallin suurin sallittu saalismäärä olisi sama kuin edellisenä vuonna, eli reilut tuhat yksilöä. Maa- ja metsätalousministeriön asetukset on nyt lausuntokierroksella ja niiden on tarkoitus tulla voimaan elokuussa.

Itämerennorppien kanta-arvio yli 20 000

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tämän vuoden lentolaskentoihin perustuvat tiedot osoittavat, että Perämerellä jäillä laskentakannan laskettiin olevan 17 400 norppaa huhtikuussa.

Luken mukaan itämerennorppien kanta-arvion kokonaiskannan ylärajaa ei tiedetä tarkasti, mutta todennäköisesti määrä ylittää 20 000.

Itämerennorpan metsästys ehkäisisi hylkeiden ammattikalastukselle aiheuttamia vahinkoja. Tavoitteena on myös lupaprosessin keventäminen verrattuna nykyisiin vahinkoperusteisiin poikkeuslupiin, joiden käsittely on osoittautunut erittäin byrokraattiseksi.

Kaikki alkaa eläimen huolellisesta harjaamisesta. Sitten puetaan suitset, valjaat ja lopuksi ravikärry perään. Vitsa vielä mukaan ja matka voi alkaa.

Saana kipuaa kärryn rattaille ja ottaa ohjat käsiinsä. Kiuruvedellä sijaitsevan Hyvösen lihakarjatilan esikoinen on aina ollut hevostyttö. Saanan ohjastaman kärryn edessä keikkuu ruskea Jemina. Se on 600-kiloinen lehmä.

Jo vastasyntyneenä Jeminan tarina kirjoitettiin tähtiin. Lehmä syntyi kaksosena sonnivasikan kanssa tuttujen maitotilalle. Jeminasta ei ollut steriiliytensä takia maidontuotantoon. Kun Jemina vielä hyppäsi pienenä vasikka-autoon, tautien tartuntavaaran takia paluuta kotitilan navettaan ei enää ollut.

– Kysyivät, että voidaanko laittaa Jemina tänne ja iskä sanoi siihen joo, muistelee 13-vuotias Saana Hyvönen alkutaivalta Jeminan kanssa.

– Lihantuotantoonhan se meille tuli, mutta ratsuksi jäi, äiti Ulla Hyvönen jatkaa.

Kärryt meinasivat mennä yli hilseen

Saana alkoi taluttaa ja hyppyyttää vasikkaa ihan pienenä. Ennen ensimmäistä selkään kapuamista luottamuksen piti olla kunnossa. Pikkuhiljaa päivittäinen seurustelu lehmän kanssa tuotti tulosta. Ensimmäistä kertaa Saana kapusi Jemina-lehmän selkään viime kesänä. Silloin Jemina oli kaksivuotias.

– Se ei oikein mitään sanonut ratsastamisesta, Saana sanoo.

Myöhemmin lehmälle ostettin myös oma satula. Kärryjen eteen valjastaminen oli Jeminalle isompi pala.

Mutta ajamiseenkin Jemina oppi nopeasti. Nyt lehmä osaa jo pysähtyä käskystä, kääntyä ja peruuttaa. Ja onpa Jemina oppinut aukaisemaan veräjän kahvankin, jos sähkö puuttuu. Äidin mielestä Jemina oppii jopa nopeammin kuin hevoset.

– Ei nämä ihan tyhmiä ole. Nämä ovat mahdottoman veikeitä kavereita, Ulla sanoo.

"Jemina on kuningatar"

Hevosten kanssa puuhailua lehmällä ratsastaminen muistuttaa siinäkin mielessä, että kankut joutuvat koville. Saana on tipahtanut Jeminan selästä monta kertaa.

Jemina asuu omassa karsinassaan. Naapureina häärivät tilan vasikat, jotka lehmä laittaa tarkasti ojennukseen. Muut tilan naudat ovat sonneja, joista oman arvonsa tunteva lehmä ei pidä.

– Jemina on kuningatar, navetan kuningatar, Ulla kiteyttää.

Saanasta Jemina sen sijaan pitää. Kun Saana lähtee kouluun, Jemina huutaa ja katsoo tytön perään. Muille ihmisille lehmä uhittelee, mutta Saanalle se on ihan kiltti. Kaksikolla onkin erityinen yhteys. Äiti on huomannut, että lehmä kuulee kaukaakin missä Saana kulkee.

Ravikärryillä vauhti ei päätä huimaa, mutta eipähän pelota. Saanan kädessä viuhtova vitsa on tarpeen, jos tahtoo saada Jeminaan lisää vauhtia.

– Pellolla se juoksee. Tarvittaessa. Jos itse haluaa, Saana nauraa kärryn penkiltä.

Mehiläishoitajain liiton mukaan kuluvasta vuodesta on tulossa kaikkien aikojen suurin vahinkovuosi. Heinäkuun alkuun menneessä tuhoilmoituksia on tullut jo yli 200:lta mehiläispesältä.

Osa tarhaajista on hankkinut jopa merikontteja mehiläispesiensä suojaksi. Mehiläishoidon neuvoja Ari Seppälän mukaan perinteiset aidat eivät suojaa pesiä hunajanhimoisilta karhuilta täysin.

– Esimerkiksi meidän omalla mehiläistilalla tähän mennessä vahingoista taitaa olla puolet olla sellaisia, joissa karhu on tullut aitojen läpi, mutta jos aitoja ei olisi, niin vahingot olisivat monikertaiset.

Korvausten maksuaikataulu parantunut

Valtio maksaa tarhaajille vuosittain noin 400 000 euroa petokorvauksia vuodessa. Seppälän mukaan korvauksia on toistaiseksi riittänyt kaikille hakeneille, vaikka rahan määrä ei ole kasvanut samaa tahtia vahinkojen kanssa.

– Petokorvaukset ovat tainneet olla samalla tasolla jo kohta viisi vuotta. Ainoa, mikä on positiivista, niin maksuaikataulu on parantunut.

Seppälän mukaan viime vuonna vahingoista kärsineet ovat pääosin saaneet korvauksensa.

Vahingot lisääntyvät samaa tahtia karhukannan kasvun kanssa. Keski-Suomessa eniten pesiä on tuhoutunut Jyväskylä–Petäjävesi-linjan eteläpuolella.

Ari Seppälää haastatteli Petra Thurén.

Kuhmossa karhunbongaus ja -kuvausretkiä järjestävän Wild Bearin yrittäjä Ari Sääski tietää, mitä hajuja karhut kavahtavat. Jo ihmisen haju vaikuttaa, mutta erityisesti parfyymit ja tupakansavu saavat karhut vaihtamaan maisemaa.

Karhukojulle mentäessä on tiukat säännöt, eikä esimerkiksi tupakointia sallita. Vierailijoita neuvotaankin etukäteen, miten karhusafarille tulee valmistautua.

– Parfyymintuoksu on jokaisen henkilökohtainen asia, mutta kyllä me pyrimme kertomaan, että jos käyttää voimakkaita parfyymejä, saattaa olla että karhuja ei kojun ympärillä näy, Sääski toteaa.

Hajujen häivyttämiseksi kojuissa on hajuputket, jotka ohjaavat hajut ylös ja ne sekoittuvat ympärillä olevaan ilmaan. Aina hajuputkista ei kuitenkaan ole apua.

– Joskus saattaa olla paha sivutuuli, joka vie hajun kuvausaukosta vaaka-tasossa karhun nenään. Silloin se lähtee välittömästi pois alueelta, Sääski kertoo.

Kun yön pitkinä tunteina nälkä alkaa vaanimaan karhubongareita, laukusta kaivetaan eväsleivät ja jogurttia. Lämmintä ruokaa retkellä ei nautita.

– Ruoan tuoksu ei ole ongelma. Kojussa ei kuitenkaan nautita lämmintä ruokaa, josta lähtee voimakkaita hajuja. Toisaalta karhut ovat sen verran arkoja, että eivät ne tule niin lähelle kojua, että ne saisivat ruoantuoksua nenäänsä, sanoo Sääski.

Nuotion savu kiinnostaa hirviä

Myös metsästäjä saa olla tarkkana, etteivät hajut kulkeudu saaliseläimen luokse. Jahtipäivän aamuna metsästäjä Esa Heikkinen jättääkin partaveden ja deodorantin kaappiin.

– Mieluummin haisee itselleen, niille omille mehuille, jos kerran haisoo. Kyllähän se ihmisen haju on semmonen myrkky eläimille tuolla luonnossa, Suomussalmen Metsästysseuran puheenjohtajana toimiva Heikkinen toteaa.

Tuulen alla liikkuvaa metsästäjää eläin ei kuitenkaan haista niin hyvin, ja hiljaa liikkuessa metsästäjä voi näin päästä lähellekin saalista. Metsästyksen pääsääntönä onkin liikkua aina vastatuuleen.

– Tuulen suunta on se tärkein osa-alue pyynnin kannalta. Pääsääntöisesti aina tarkkaillaan tuulet, kun maastoon lähdetään.

Tupakoivan metsämiehen kokemuksen mukaan tupakansavu ei karkoita elämiä.

– Minä en ole niin vaarallisena pitänyt sitä tupakkaa. Kyllähän sen haistaa, mutta tuulethan on otettava huomioon kun liikutaan.

Heikkinen ei olisi huolestunut savun hajusta ylipäätään. Päinvastoin metsästäjien kyhäämä nuotio voi herättää sarvipäissä kiinnostusta.

– Hirvi saattaa tulla katsomaan nuotion savuja. Joku siinä on – uteliaisuus todennäköisesti, Heikkinen pohtii.

Särki olisi maukas ja hyvä kala. Sitä vain ei ole kannattavaa myydä kuluttajille, sanoo oululaisen kalajalostamo Hätälä Oy:n toimitusjohtaja Riku Isohätälä.

– Hinta tulee kalliiksi verrattuna ulkomailta tuotuihin kaloihin kuten turskaan. Ne ovat isoja kaloja, joita voi koneellisesti työstää. Näihin ei ole koneita, ne pitää työstää käsipelillä.

Isohätälä sanoo, että kaikenlaisia kokeiluja särjen ja muiden vähemmän arvokkaiden kalojen hyödyntämiseksi on ollut. Särkeä, kuoretta, säynävää ja lahnaa on kokeiltu Hätälällä massata ja fileoida. Niistä ei kuitenkaan ole saatu järkevää bisnestä.

– Kalan saatavuus on niin vaikea, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Liikaa kuluja halvasta kalasta

Heikko saatavuus liittyy siihen, että hyvälaatuista särkeä tulee vain silloin, kun särjet liikkuvat parvissa, eli syksyisin ja keväisin.

Tuhansien ja tuhansien kilojen pakastaminen ja käsitteleminen parin kuukauden aikana vaatisi esimerkiksi sopivien tilojen ja laitteiden hankkimista.

– Kun lähdetään tekemään jotain tuotantoa, mitä lähdetään viemään Eurooppaan tai muualle maailmaan, kalaa tarvitaan kymmenen tai ainakin viisi tonnia päivässä.

Harrastajakalastajien satunnaisesta särkisaaliista ei voi jalostaa Hätälälle tuotteita. Kalastajalla pitää olla jäähdytyslaitteet, kunnon vene ja työllisiä.

– Kalastusta ei voi yhdellä sadallatuhannella aloittaa millään. Tarvitaan vehkeitä 200–300 tonnin edestä ja kalastussesongin aikana porukkaa kaveriksi. Se on sellainen viidestäsadastatuhannesta miljoonaan oleva investointi.

Särkeä tarjolla päiväkodissa

Muutama kalaliike jalostaa särkeä esimerkiksi säilykkeeksi mutta määrät ovat pieniä, kertoo kuusamolaisen Kitkan Herkun toimitusjohtaja Jorma Käkelä.

– Teemme särkikaloista myös kalamassaa suurkeittiöille, jotka itse paistavat ne esimerkiksi pihveiksi. Lisäksi meillä on särkeä säilykkeenä, mutta määrät ovat pieniä ja kotimaan markkinoille.

Särki tekee kuitenkin pienimuotoista ja paikallista paluuta ruokapöytään suurkeittiöiden ja kalamassan kautta.

Esimerkiksi Jyväskylässä särkeä on tarjolla muissakin muodoissa. Viime vuonna päättynyt Sitran ja Jyväskylän ammattikorkeakoulun yhteishanke tuotti tulosta ja helpotti särjen matkaa järvestä ruokalautaselle. Nyt särkeä on tarjolla Jyväskylän kaupungin ruokapalvelujen päiväkodeissa, kouluissa ja vanhainkodeissa.

Suomessa on ollut tai on edelleen käynnissä useita julkisia hankkeita, joilla selvitetään vähemmän käytetyn kalan, kuten lahnan ja särjen jalostusmahdollisuuksia.

Edes kuhan tai ahvenen myynti ei kannattaisi ilman Norjan kasvattamoja

Hätälä Oy:n Riku Isohätälän mukaan edes arvostetuimpien kalojen jalostaminen ei löisi leiville ilman Norjan lohta ja turskaa. Hän sanoo, että noin kaksi kolmasosaa Isohätälän raaka-aineista tulee Pohjois-Norjan kasvattamoista.

– Jos ei ole viljeltyä kalaa, kalanjalostusta ei Suomessa olisi ollenkaan. Kun on olemassa kasvatetun kalan merkeissä pyörivä teollinen tuotanto, siihen on helppo kaikki kuhat ja ahvenet ottaa. Se ei tuota enää ylivoimaisia kustannuksia.

Viikolla 26 Lieksan Kivivaarassa lopetettiin talon pihapiiriin saapunut, aggressiivisesti käyttäytynyt susi. Suden ruumis toimitettiin tutkimuksiin Eviran Oulun yksikköön.

Kun eläin lähetettiin Eviralle, oli vielä epävarmaa, onko kyseessä susi vai koirasusi.

– DNA-testit vahvistivat, että kyseessä oli normaaliturkkinen, laiha, hyvähampainen, nuori, synnyttämätön naarassusi, Eviran erikoistutkija Minna Nylund luettelee.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että suden aggressiivinen käytös johtui nälkiintymisestä.

– Susi oli todennäköisesti laumastaan eksynyt, saalistustaidoton, yksinäinen susi, joka oli tullut pihaan etsimään helppoa ruokaa, Nylund kertoo.

Nylundin arvioin mukaan Evira saa tutkittavakseen vuosittain alle kymmenen häirikkösutta.

– Kaikkiaan susia tutkitaan noin 20 vuodessa. Suurin osa niistä tulee Pohjois-Karjalasta ja Varsinais-Suomesta, Nylund sanoo.

Pikkukultarinta, arosuohaukka ja pussitiainen ovat tuoreimpia Suomeen vakiintuneita lajeja. Viimeisimpänä uutena pesijänä on havaittu kattohaikara tänä kesänä.

– Idästä ja kaakosta on tullut paljon uusia lajeja. Pikkukultarinta on vakiintunut itäisimpään Suomeen juuri sitä kautta. Pussitiainen on tullut suoraan etelästä päin ja se pesii säännöllisesti rannikon merenlahdilla, sanoo Birdlifen suojeluasiantuntija Tero Toivanen.

Euroopassa erittäin harvinainen arosuohaukka pesii Suomessa toistaiseksi ainoastaan Siikajoella. Pesiviä pareja on vain muutama.

Vuosikymmeneen mahtuu muutama uusi laji

Tero Toivasen mukaan uusia lintulajeja tulee verkkaisella tahdilla, joten muutoksen seuraaminen voi olla hankalaa. Lämpenemisen aikaansaama muutos on silti jo havaittavissa, vaikka lintujen levittäytyminen tapahtuukin hitaammin kuin esimerkiksi hyönteisten.

– Suomeen vakiintuu korkeintaan muutamia lajeja vuosikymmenessä. Kiertely ja harhailu ovat tyypillistä nuorille linnuille. Laajeneminen voi tapahtua harhautumisen seurauksena. Jos olot huonontuvat ydinalueella, linnut voivat lähteä etsimään uusia alueita, vaikka se ei olekaan tyypillistä, Toivanen kertoo.

Pohjoista ei riitä kaikille

Uusien lajien levittäytymisellä on myös varjopuolensa. Pohjoiset lajit eivät välttämättä pärjää kilpailussa. Tällöin ne joutuvat siirtymään kylmemmille alueille.

– Kun luonnon muuttuminen johtuu ihmisen toiminnasta, kuten ilmastonmuutos, se ei ole pelkästään hyvä asia. Meille tulee lajeja, jotka ovat hyvin runsaita heti Suomen eteläpuolella. Samalla menetämme ainutlaatuisia pohjoisia lajeja. Kokonaisuutena se on tappio. Jossain vaiheessa paikat, joihin vetäytyä, loppuvat, Toivanen sanoo.

Toivasen mukaan arktisten lintujen ahdinkoa Suomessa pahentaa etenkin se, että täältä puuttuvat korkeat vuoristot, joille linnut voisivat vetäytyä. Ainut vetäytymissuunta onkin pohjoinen.

Yle Turku järjestää yhdessä Birdlife Suomen kanssa suoran verkkokeskustelun, johon sinäkin voit osallistua. Keskustelu aukeaa tiistaina 7. heinäkuuta aamulla kello 9 osoitteessa yle.fi/turku. Voit lähettää kysymyksen tai kuvan myös Twitterissä tai Instagramissa #ylelintuchat.

Villasika Spessun tarina on yhta suloinen kuin sika itse. Spessu syntyi kymmenen porsaan pahnueeseen, jossa se uhkasi jäädä ilman ruokaa.

Kasvattaja Jari Palviainen katseli sian touhua pienen hetken, kunnes päätti säästää sen lähinnä seurustelusiaksi.

Nykyään villasika Spessu herättää huomiota, minne ikinä se meneekään. Se tunnetaan myös koirakoulun priimuksena, sillä villasika päätettiin laittaa koirakouluun hännänheiluttajakaverinsa seuraksi.

– Spessu käyttäytyi paremmin kuin koirat, nauraa Jari Palviainen. 

Palviainen korostaakin sian olevan erittäin älykäs eläin, jonka voi opettaa tekemään temppujakin, jos vain motivoi sitä herkuilla. 

"Kattokaa villisika"

Villasika on alun perin jalostettu Itävalta-Unkarin hoviin, Hapsburgien hovipöytään 1830-luvun alussa. Sen jalostukseen on käytetty kolmea eri eurooppalaista sikarotua ja siinä on myös ripaus villisikaa. Moni erehtyykin luulemaan mangalitzaa villisiaksi.

– Suurin osa ihmisistä huutaa mangalitzan nähdessään, että "kattokaa, villisika", virnuilee villasikojen kasvattaja Jari Palviainen.

Liha erityisen mehevää

Mangalitza on rasvatyypin sika. Se tarkoittaa sitä, että sen teuraspainosta jopa kolmekymmentä prosenttia saattaa olla rasvaa. Villasikakasvattaja Jari Palviainen kertoo, että juuri rasvan ominaisuudet ovat niitä syitä, miksi villasian liha on juuri nyt suosiossa ulkomailla. 

–Tavallisessa possussa rasva on jalostettu pois, sanoo Palviainen.

Palviaisen mukaan mangalitzan rasva ei edes maistu rasvalle, vaan se sulaa suuhun.

Suomessa villasian liha sekä villasika ovat vielä melko harvinainaisia, Palviainen arvelee mangalitzoja olevan maassamme parisataa.

Villa karkeaa

Villasian villan käytettävyys mietityttää Jari Palviaisen mukaan monia. Hän kertoo, että villa ei ole kovin monikäyttöistä.

–Villasian villa on niin karkeaa, ettei se sekoitu lampaanvillan kanssa.

Niinpä villa kelpaa esimerkiksi lähinnä jouhikoruihin, askartelumateriaaliksi tai vaikkapa lohiperhoon.

Villasika sopii Suomen oloihin

Jari Palviainen kertoo toivovansa, että villasika lisääntyisi Suomessa, sillä se sopii Suomen oloihin lämmittävän rasvakerroksensa ansiosta. 

– Sika ei tarvitse lämmitettyjä tiloja vaan pärjää sääsuojakopissa, kun on vähän eristettä.

Palviainen toki myöntää, että villasikojen kasvattaminen vaatii aikaa, mangalitzalla kestää hieman yli kaksitoista kuukautta kasvaa samankokoiseksi kun tavallinen sika on puolivuotiaana.

– Pitää varautua pitkään odotusaikaan, mutta olen sitä mieltä, että se kyllä palkitaan.

Minun maailmani -ohjelma on suosittu Venäjällä. Sitä katsoo entisen Neuvostoliiton tasavallat mukaan lukien liki 70 miljoonaa ihmistä, arvioi ohjelman juontaja Andrey Ponkratov.

– Matkustamme kuvausmatkoilla ympäri maailmaa. Ihmettelen kovasti, miksi emme ole käyneet täällä aiemmin, olemme kuitenkin käyneet naapurissanne Ruotsissa ja Norjassa, Ponkratov kertoo juuri ennen kuin ryhmän pikkubussi suuntaa kohti Suomussalmen Martinselkosta.

– Toivon, että karhut eivät syö minua. En tiedä millainen paikka se on, mutta sen verran tiedän, että pääsemme kuvaamaan karhuja läheltä. Itse pelkään karhuja, vaikka kaikkihan tietävät, että Venäjällä karhut kävelevät keskellä katua, Ponkratov naurahtaa.

Luontomatkailu kasvaa tulevaisuudessa

Suomen luonto muistuttaa Ponkratovin mukaan venäläistä luontoa. Hän sanoo, että suomalainen luonto kuitenkin tuntuu jotenkin erilaiselta.

– Kun ympäristöä tarkastelee, niin huomaa, että täällä ei ole ihmisten jättämiä muovipulloja tai muita roskia missään. Luonto on todella puhdasta, ja tämä on se syy, miksi halusimme tulla tänne kuvaamaan ohjelmaa.

Venäläiset ovat matkustaneet viime aikoina aikaisempaa vähemmän ulkomaille. Samalla maan sisäinen matkailu on kasvanut. Taustalla on maan taloudellinen tilanne. Ponkratov uskoo, että kun tilanne paranee, venäläisten kiinnostus myös Kainuuseen suuntautuvaan luontomatkailuun kasvaa.

– Me haluamme näyttää Suomen luontoa siten, että se on venäläisistä mielenkiintoista, ja jotta he tulisivat tänne viettämään aikaa.

Suomussalmen karhujen lisäksi ohjelmaan on jo kuvattu Eukonkannon maailmanmestaruuskisoja Sonkajärvellä. Lisäksi Ponkratov on vieraillut maatiloilla, osallistunut maatilan töihin ja eksynyt sieniretkellä metsään. Suomalaisen sisun salaisuuteen hän pääsi tutustumaan miesten saunassa.

Kuvausryhmän matka päättyy Rovaniemelle. Ponkratov aikoo viedä joulupukille kirjeen omalta tyttäreltään. Suomessa kuvattu ohjelma esitetään Venäjän valtiollisella Russia 2 -tv-kanavalla noin puolen vuoden kuluttua.

– Olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja nähnyt mielenkiintoisia paikkoja. Toivon, että minulla ja kaikilla katsojilla on hauskaa, Ponkratov sanoo.