Havaintolähetti on verkkosivu, jolle kuka tahansa voi lähettää tietoja vesiluonnosta vaikkapa kännykällä ja rekisteröitymättä.

Viestintäasiantuntija Matti Lindholm Suomen ympäristökeskuksesta kehottaa lähettämään tietoja niin kotijärven sinilevistä kuin levien puuttumisesta. Veden sijainti valitaan kartalta. Selain luvan saatuaan löytänee järven sijantitiedon perusteella.

Tietoja kerätään kaikista vesistöistä, niin pienistä lammista kuin merenrannoista. Havaintoarkistoa voi kerätä myös itselleen. -Sieltä voi kätevästi tarkistaa, kannattaako kaverin mökille lähteä uimaan, sanoo Lindholm.

Tuoreen levätilannekatsauksen mukaan sinilevää on tällä viikolla hiukan enemmän kuin viikko sitten, mutta selvästi enemmän kuin normaalisti tähän aikaan.

Kuusen vuosikasvaimet eli kerkät voi poimia ja syödä sellaisenaan tai käyttää ruoissa tai juomissa. Kuusenkerkät ovat parhaimmillaan alkukesästä. Juhannuksen jälkeen kerkät alkavat jo puutumaan, mutta niitä voi vielä hyödyntää esimerkiksi jalkakylvyissä.

Lapin maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtaja Taina Kuusela sanoo, että ihmisten innostus villiyrttejä kohtaan on selvästi kasvanut.

– Kerkkä on vanhan ajan kansanperinnettä ja ihmiset ovat käyttäneet ja syöneet niitä iän kaiken. Nyt kerkät ja villiyrtit ovat nousseet taas pinnalle.

Kerkkäreseptit jaossa somessa

Kuusela sanoo, että villiyrttikurssille on ollut tunkua ja nyt kesän hittituotteeksi on noussut kuusenkerkkä. Sosiaalisessa mediassa näkyy, että ihmiset ovat innostuneet asiasta.

– Somessa on paljon reseptejä, joista yksi helpoin on smoothie. Siihen tarvitaan vain omenamehua ja kuusenkerkkiä, jotka sekoitetaan blenderissä, se on luonnon voimajuomaa, Kuusela hymyilee.

Kuusenkerkästä voi tehdä esimerkiksi siirappia. Siirappia voi laittaa vaikka jugurttiin, lettujen päälle tai teehen. Seh sanotaan olevan myös hyvä flunssan hoitoon.

– Kuusenkerkän suosio perustuu siihen, että se on helppo kerätä ja tunnistaa, sanoo Kuusela.

Kuusenkerkkän keruukausi alkaa olla tältä kesältä ohi. Muutoinkin sen kerääminen vaatii aina maanomistajan luvan.

Auttin osakaskunta aikoo neuvotella Lapin ely-keskuksen kanssa siitä, tarvitaanko kalaportaille kokonaan uusi lupa vai voiko vanhaa lupaa muuttaa.

Auttin kalaveden osakaskunta pyrkii elvyttämään vaelluskalakantoja rakentamalla kalatien Rovaniemen Auttissa. Yli 150 metrin mittainen kalatie aiotaan rakentaa vanhaan Kemijoen uomaan tehdyn kauneuspadon yhteyteen.

Lupa kalatien rakentamiseen on saatu Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta viime vuoden marraskuussa. Kalatien valmistelut ja pintojen kaivuutyöt tehtiin jo viime vuoden lopulla.

Kalatien altaiden ja kallioleikkauksien rakennustyöt oli tarkoitus aloittaa tällä viikolla.

Iso valliriutta oli joutua vaarantuneiden kohteiden listalle, mikä olisi tarkoittanut sitä, että se on tuhoutunut jo niin paljon, että se ei ole enää niin ainutlaatuinen luonnonperintökohde. Unescon mukaan Iso valliriutta pysyy tarkkailun alla, mutta sitä ei listata vaarantuneeksi.

Australia iloitsi Unescon päätöksestä pitää riutta ainutlaatuisten luonnonperintökohteiden luettelossaan.

– Tämä on suurenmoinen päätös, iloitsi Australian ympäristöministeri Greg Hunt.

Ministerin mukaan nyt saatiin yksimielinen ja ylivoimainen tuki riutan suojelulle.

Queenslandin osavaltion johtajan Jackie Tradin mukaan todellinen työ riutan suojelemiseksi alkaa vasta päätöksen jälkeen.

– Meillä on pitkä lista suunnitelmia ja sitoumuksia, jotka täytyy panna täytäntöön, Trad sanoi Saksan Bonnissa pidetyssä kokouksessa.

WWF:n mukaan YK:n päätös laittaa Australian koeajalle.

– Ennen kuin valtavista hiilikaivoksen ja -sataman laajennuksista luovutaan, on mahdotonta ottaa Australian suojeluväittämiä todesta, sanoo Australian Greenpeacen Jess Panegyres.

Ruoppausjätteen läjittäminen riutalle loppumassa

Maailman suurin koralliriutta on ollut Unescon maailmanperintölistalla jo vuodesta 1981 lähtien. Varmaa sen säilyminen ei silti ole ollut. Riuttaa ovat uhanneet niin hiilisatamien laajentamiset, karille ajaneet laivat kuin ilmastonmuutoskin.

Nyt Australia lupasi kieltää pysyvästi myös ruoppausjätteen läjittämisen Ison valliriutan alueelle ja estää satamien massiivisen laajentamisen riutan sisällä ja sen lähellä.

Australian pitää raportoida Unescolle riutan suojelun edistymisestä ensi vuoden loppuun mennessä ja osoittaa kolmen vuoden päästä, että valliriutan suojelu on ollut tehokasta ja pysyvää.

Maakellari on lähes elävä olento. Se asuu maan sisällä, hengittää ja lisäksi sillä on oma ilmastonsa, joka elää vuodenajan mukaan.

Maakellari-ilmastotyyppi on kostea mutta kylmä, eli ihanteellinen juuresten, hillojen ja mehujen säilöntään. Kellari kilpailee sekä jääkaapin että pakastimen kanssa: lämpötila on parhaassa tapauksessa alhaisempi kuin jääkaapissa, tilaa on enemmän ja sokerin avulla säilykkeet säilyvät hyvänä ilman pakkastakin. Eikä sähköä kulu ollenkaan.

Järkeä ja tunnelmaa

Inkeri Flinkman aloitti maakellarin rakentamisen miehensä kanssa viitisen vuotta sitten. Ulkopuolelta kellari on vuorattu suurilla kivenlohkareilla, sisäpuoli on tehty harkoista.

– Kasvatan itse porkkanat, perunat ja muut, eivätkä ne millään mahdu jääkaappiin. Samoin marjat, mehut ja hillot saa kellariin kätevästi säilöön, Flinkman kertoo.

Koska käydään heinäkuuta, kellarissa ei ole enää viime vuoden sadosta jäljellä muuta kuin muutama hillopurkki ja mehupullo.

– Kesäaikaan käytän tätä myös jääkaapin jatkeena. On niin näppärää tuoda kauppakassit suoraan autosta tänne, jos ei ehdi heti purkamaan, Flinkman sanoo.

Pariskunnalle maakellarin rakentaminen kesäpaikan pihaan oli ikään kuin välttämätönä.

– Tässä oli niin sopiva paikka kellarille, ja kotonakin sellainen oli. Se vain tuntuu siltä, että onhan se maakellari oltava, Flinkman miettii.

– Ja eihän sitä tiedä, onko sähköä aina käytettävissä.

– On se niin mukava tulla kellarista hakemaan jotain, siinä on tunnelmaa, Flinkman hymyilee.

Ekologisuus kiinnostaa

Yrittäjä Kauko Lehtonen laajensi pihanrakennusyrityksensä tarjontaa maakellareihin puolitoista vuotta sitten.

– Maakellarit kiinnostivat minua henkilökohtaisesti, ja kun perhehdyin asiaan, huomasin että tarjontaa nimen omaan hyvistä, laadukkaista maakellareista ei Suomessa liikaa ole, Lehtonen kertoo.

– Naapurissamme Pylkönmäellä oli vanha pappila, jossa oli oikein jyhkeä luonnonkivistä muurattu kellari. Sinne me pieninä poikina kävimme tietysti kurkkimassa, Lehtonen myhäilee.

Mummolan pihaan maakellari kuuluukin, mutta rakennetaanko niitä uusienkin talojen pihoille?

– Kysyjissä on selkeästi kaksi ryhmää. Varttuneet pariskunnat, joilla elämä on jo seestynyt ja talous kunnossa. He haluavat vapaa-ajanasunnolleen mummolan maakellarin. Sitten on nuoret parit, joille kestävät arvot ja energiatehokkuus on tärkeitä arvoja, Lehtonen vastaa.

Vuosikymmenien sijoitus

Maakellari rakennetaan osittain tai kokonaan maan alle. Sisätilojen koko vaihtelee muutamasta neliöstä jopa 20 neliöön, mutta yhteistä niille on se, että katon päällä on reilu kerros maata.

Maakerroksen ja erikseen rakennetun ilmanvaihdon ansiosta kellarin lämpötila on melko vakio, ja parhaassa tapauksessa huomattavasti alhaisempi kuin jääkaapissa, noin 2–4 astetta. Maalattiasta ja maan kosteudesta johtuen myös maakellarin ilma on kostea; maakellari hengittää.

– Oikeanlainen kosteus parantaa säilyvyyttä. Kellari ei kuitenkaan saa olla niin kostea, että vesi helmeilee katossa. Silloin jotain on pielessä, Lehtonen toteaa.

Lämpötila riippuu ilmanvaihdon lisäksi kellarin sijainnista. Etelänpuoleisella rinteellä lämpötila on korkeampi, joten ihanteellinen kellarin sijoituspaikka on suojainen pohjoisrinne.

Lehtosen mukaan kellaria on syytä rakentaa yhtä huolellisesti kuin taloakin.

– Lattian alla pitää olla salaojat. Se on halpa, hyvä vakuutus sille, että kellari toimii. Lattiaa ei saa valaa betonista, vaan latoa esimerkiksi reikätiilistä.

Runkorakenne tehdään esimerkiksi harkoista, tai jos taitoa riittää, ladotaan luonnonkivistä.

Hyvin tehtynä maakellari on monikymmenvuotinen sijoitus.

– Siitä jää vielä lapsillekin iloa, Lehtonen sanoo.

Lappeenrantalainen Markku J. Hytönen oli kuvaamassa sudenkorentoja, kun linssiin tarttuikin yllättävä hyönteinen: litteähukankorento. Korento ei ole harvinaisimmasta päästä mutta näyttävyydensä takia se on bongareiden mieleen.

Korento, joka viihtyy kosteissa paikoissa

Hyönteistutkija Sami Karjalainen sanoo, että litteähukankorennon näkeminen on aina sykähdyttävää. Näyttävän ulkomuotonsa ansioista se ilahduttaa hyönteisharrastajia, vaikka ei varsinaisesti ole harvinainen.

– Se ei ole hirveän yleinen mutta ei hirveän harvinainenkaan. Se on näyttävä laji, johon kiinnitetään paljon huomiota.

Tutkijan mukaan korento viihtyy kosteissa paikoissa.

– Se tykkää ihmisten kaivamista ojista ja lisääntyy sellaisissa ihmisten kaivamissa paikoissa, mihin tulee vettä.

Uusien lajien kuvaaminen on palkitsevaa

Hyönteisharrastaja Markku J. Hytönen on valokuvannut eri lajeja jo vuosia. Hän mukaansa uusien lajien löytäminen on aina ilahduttavaa.

– Olin kuvaamassa korentoja Skinnarilassa Lappeenrannassa. Sudenkorento oli pääasia mutta tämä oli siellä ja sain muutaman kuvan. Aina on ilahduttavaa, kun saa kuvattua jotain mitä ei ole ennen nähnyt, sanoo Hytönen.

Etelä-Karjalassa eri lajien bongaaminen on monen harrastajan mielestä erityisen kiehtovaa, koska Laatokan eteläpuolelta tulee lintuja, perhosia ja hyönteisiä. Hytönen sanoo, että harrastus imaisee mukaansa.

– Mitä enemmän on kuvannut ja lukenut, sitä vähemmän tuntuu tietävän niistä. Kyllä nämä ovat kiehtovia aina.

Lähestyvä marjastuskausi tietää jälleen etsintätöitä viranomaisille ja vapaaehtoisille. Valtakunnallisesti etsintätehtävien määrä jopa kolminkertaistuu marjastusaikana.

Esimerkiksi viime vuoden heinä-, elo- ja syyskuussa Oulun hätäkeskus sai vähintään yhden ilmoituksen kadonneesta ihmisestä joka päivä.

Tutussakin maastossa voi eksyä äkkiä

Kemiläinen Maire Virtanen muistaa hyvin 16 vuoden takaisen marjastusreissun Keminmaan Hyypiössä. Reissu venähti puolille öin eksymisen vuoksi.

Virtasen ja marjastuskaverin eksymiseen tutussa maastossa saattoi vaikuttaa huomion herpaantuminen, kun kaksikko luuli havainneensa karhuja.

– Se metsä vain vei meidät. Yhtäkkiä ei ollut enää tiedossa, mistä päin olimme tulleet, Virtanen muistelee.

Kaksikko löysi onnekseen lukittuna olleen eräkämpän, jonka puuliiteriin he pääsivät viilenevästä ja pimenevästä illasta turvaan.

– Siellä me istuimme halkojen päällä ja lauloimme rullaatirullaata ja koitettiin muutenkin pitää ääntä. Välillä myös liikuimme, jotta pysyimme lämpiminä.

Kaksikon puolukanpoimintareissu sai onnellisen lopun, kun heitä etsimään lähtenyt toisen aviomies oli löytänyt naisten metsän reunaan parkkiin jättämän auton.

Paikalle osuneiden metsämiesten ja hyvän tuurin avulla marjastajat löytyivät puoliltaöin hyvässä kunnossa.

– Ei ihme kyllä jäänyt mitään kammoa metsään menemisestä. Ei tullut sellaista pelkoa, että jäämmeköhän tänne, muistelee Virtanen syksyn -99 marjareissua.

Pidä huoli, että joku tietää reissustasi

Meri-Lapin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun puheenjohtaja Tapio Vasara sanoo, että matkapuhelimet ja navigointilaitteet ovat hyviä suunnistamisen apuvälineitä, mutta metsässä ei kannata heittäytyä täysin tekniikan varaan.

– Tekniset laitteet tarvitsevat virtaa ja sähköverkkoa on harvoin luotu metsään. Esimerkiksi kännykästä voi loppua akku tai verkkoa ei ole, Vasara pohtii.

Tapio Vasara muistuttaa, että marjastamaan lähtiessä pitäisi aina ilmoittaa jollekin läheiselle, minne on menossa ja milloin olisi tulossa takaisin. Tieto on etsijöille kullanarvoista, jos henkilö eksyy reissullaan.

Vasara antaa muutaman vinkin mahdollisen eksymisen sattuessa.

– Hakeudu aukealle paikalle ja pidä älämölöä. Jos sinulla on mukana räikeän värisiä vaatteita, pidä ne päällä, jotta erotut maastosta.

Suomen ympäristökeskuksen seurannan perusteella vedenkorkeus on reilusti normaalia korkeammalla Etelä-Lapin järvissä ja joissa sekä jonkin verran keskiarvon yläpuolella muualla Lapissa.

- Etelä-Lapissa se oikeastaan juontuu keskimääräistä lumisemmasta talvesta. Sen pohjalta on maaperän vesipitoisuus korkea ja pohjavedet ylhäällä. Lisäksi toukokuussa vettä satoi kauttaaltaan koko Lapissa selkeästi keskimääräistä enemmän, perustelee Lapin Ely-keskuksen vesistöinsinööri Juha-Petri Kämäräinen järvien ja jokien suurta vesimäärää.

Simo-, Kemi- ja Tornionjoen virtaamat ovat olleet viime aikoina ajankohtaan nähden keskimääräistä suuremmat. Muissa joissa virtaama on lähellä alkukesän virtaamia.

- Esimerkkinä jos ottaa tuon Kemin Isohaaran havaintoaseman. Siellä tuli toukokuun uusi sade-ennätys. Meillä on havaintoja vuodesta 1911 asti ja voidaan sanoa, että oli sataan vuoteen vesisateisin toukokuu Kemissä, kertoo Lapin Ely-keskuksen vesistöinsinööri Juha-Petri Kämäräinen.

Toukokuussa vettä satoi Isohaaran havaintoasemalla 91 millimetriä. Aiempi ennätys oli vuosilta 1957 ja 2005. Näinä vuosina vettä satoi 78 millimetriä. Kemissä sataa vuosien 1911–2015 seurannan perusteella toukokuussa keskimäärin 35 milliä vettä.

Maa ei ime

- Kesäkuussa on satanut myös keskimääräistä enemmän, mutta pohjana on tuo runsas lumi ja toukokuun ennätykselliset sateet. Vesi ei pääse nyt imeytymään maaperään. Vesisateet jäävät painanteisiin lammikoiksi ja nostattavat vedenpintoja vesistöissä, Lapin Ely-keskuksen Juha-Petri Kämäräinen.

Vettä on reilusti myös pohjoisen joissa ja järvissä. Tenon vedenkorkeus on lähellä keskimääräistä ja Ivalonjoen alajuoksulla jonkin verran keskimääräistä korkeammalla.

Säännöstelyn piirissä olevien Porttipahdan ja Lokan tekoaltaiden vedenpinta on ajankohtaan nähden noin 60 senttiä keskimääräistä korkeammalla. Inarinjärven ja Kemijärven pinta on noin 40 senttiä tavallista korkeammalla.

Pehmeys haittaa

Harvinaisen märkä maa koettelee niin maanviljelijöitä kuin myös suurilla koneilla tehtäviä kaivuutöitä. Kosteilla työmailla on oltava varovainen.

- Kyllä se vaikeuttaa aika paljon kun on pehmeää. Kaikki viivästyy vähäsen. Tuossa kun mäen alla olen niin kone meinaa upota sinne. Joutuu vähän taistelemaan välillä. Pitää vähän kokeilla kauhalla ennen kuin menee sinne, sanoo kaivinkonetta työkseen ajava Pekka Lehtinen Rovaniemen Aronperän tietyömaalla.

Miehellä on odottamassa myös toinen työmaa, mutta vesi viivästyttää myös sen aloittamista.

- Minulla on tuolla maakunnassa tiedossa ojankaivuuta, mutta niitä ei ole nyt päässyt tekemään koska vesi liikkuu niin paljon. Varmasti menee tämän kuun loppuun ennen kuin sinne pääsee. Normaalisti on lähdetty juhannusviikolla kaivamaan, kertoo kaivinkonemies Pekka Lehtinen.

Äärimmäisen uhanalaisen harjusinisiiven kanta on vastoin odotuksia selvinnyt kylmästä alkukesästä kohtuullisen hyvin.

Vielä viime viikolla Suomen ympäristökeskus tiedotti, että Satakunnassa Säkylässä elävä Suomen ainoa harjusinisiipikanta on pienentynyt merkittävästi kylmyyden takia.

Iloinen yllätys

Ilmojen lämpeneminen viimeisen viikona aikana on kuitenkin saanut perhoset liikkeelle. Perhosten määrä on yllättänyt tutkijat.

– Kanta heikkeni viime vuoden kylmän ja kolean kesäkuun seurauksena, ja lentokausi epäonnistui pahasti. Epäilimme, että lisääntyminen olisi myös epäonnistunut. Viimeisen viikon aikana on maastossa kuitenkin näkynyt ilahduttavan paljon harjusinisiipiä, ympäristökeskuksen tutkija Janne Heliölä sanoo.

Ammusten muokkaama asuinpaikka

Harjusinisiipi elää Säkylänharjulla Porin prikaatin ampuma-alueella, jossa maaston kulutus on luonut sopivat olosuhteet harvinaiselle perhoselle. Perhosia on tarkoitus siirtää lähivuosina myös Lopen Komionvuorelle, kunhan Säkylän kanta vahvistuu.

– Siirtoa voidaan harkita syksyn ja talven mittaan. Harjusinisiipeä elää tällä hetkellä vain Säkylänharjulla. Tämä on pieni alue, kaksi kilometriä pitkä ja parisataa metriä leveä, Heliölä sanoo.

Puolustusvoimille kiitosta

Säkylänharjulla elää tällä hetkellä arvion mukaan yli 500 harjusinisiipiyksilöä. Janne Heliölän mukaan myös Säkylänharjun aluetta voidaan laajentaa perhoslajin tilanteen parantamiseksi.

Ympäristökeskus antaa kiitosta erityisesti puolustusvoimille, joka on suhtautunut erittäin myönteisesti harjusinisiiven suojeluun.

– He ovat auttaneet kaikin mahdollisin tavoin, Heliölä sanoo.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan sisävesillä on havaittu tällä viikolla sinilevää hieman enemmän kuin viime viikolla, mutta määrä on edelleen ajankohtaan nähden vähäinen.

Esimerkiksi Kainuussa sinilevää on havaittu hieman Sotkamon Särkisessä sekä Kajaanissa Nuasjärven Karankalahdessa ja Vimpelinlammella. Viime viikolla sinilevää havaittiin Kainuussa vain Vaalan Rokuajärvessä.

Erikoistutkija Marko Järvinen ennakoi ympäristökeskuksen verkkosivuilla, että alkava lämmin sääjakso tulee todennäköisesti lisäämään sinilevien pintakukintoja tulevalla viikolla. Järvinen muistuttaa, että tyypillisenä kesänä sinilevien pintaesiintymät runsastuvat järvillä heti juhannusviikon jälkeen ja runsaimmin sinilevää havaitaan heinä- ja elokuussa.

Koko maassa sinilevää on esiintynyt ympäristökeskuksen mukaan 24 valtakunnallisella havaintopaikalla, mutta sinilevien pintakukinta oli runsasta ainoastaan kahdella Etelä-Suomen havaintopaikalla.

Järvien pintaveden lämpötilat ovat tavanomaista viileämpiä lähes koko maassa. Etelä-Suomessa lämpötilat ovat pääosin 16–19 astetta, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa 15–17 astetta ja Lapissa 11–15 astetta.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Irma Kolarin mukaan vuosiluokka 2013 oli erittäin huono, mutta viime kesänä syntyi parempi porukka. Tänä kesänähän kalastetaan viime keväänä syntynyttä muikkua.

– Viimevuotinen vuosiluokkakin on vain keskitasoinen, mitään aivan huippua ei ole odotettavissa.

Keski-Suomessa erityisesti Rautalammin reitin järvissä on kirkkaita ja hyviä muikkuvesiä. Päijänteessä muikkukanta on perinteisesti hieman harvempi kuin muissa järvissä, mutta toisaalta Päijänteen muikku kasvaa suuremmaksi, kun sillä on enemmän ravintoa käytössään.

Kolarin mukaan vedenlaatu vaikuttaa muikkukantoihin.

– Rautalammin reitillä on hyviä kirkasvetisiä järviä. Siellä on monena peräkkäisenäkin vuonna syntynyt hyviä, vahvoja muikkuvuosiluokkia Etelä-Konnevedellä, Niinivedellä ja Iisvedellä.

Muikkukannat vaihtelevat vuosittain hyvinkin paljon riippuen siitä, miten paljon ravintoa muikun poikasilla on. Muikku on myös tärkeä saaliskala esimerkiksi taimenelle ja järvilohelle.

Irma Kolaria haastatteli Terhi Pirilä-Porvali.

Metsänomistajat ovat havahtuneet hakemaan korvauksia liian myöhään monilla lumituhoista kärsineillä alueilla.

Esimerkiksi Pohjois-Savossa lumivahinkojen määrä nousee arviolta jopa kolmeen miljoonaan euroon, mikä on kymmenkertainen määrä tavallisiin talviin verrattuna.

Lumituhoja kärsineiden alueiden uudistamiseen olisi pitänyt hakea tukea huhtikuun 17. päivään mennessä. Aiempina vuosina takarajaa ei ole ollut, minkä vuoksi osa metsänomistajista on havahtunut asiaan liian myöhään.

Suomen Metsäkeskuksen johtava asiantuntija Markku Remes arvelee, että Kemera-tukihakemus jäi tekemättä ajallaan osalla metsäomistajista liiallisen optimistisuuden takia. Hänen mukaansa metsänomistajat ovat ehkä laskeskelleet, että taipuneet puut palautuisivat kesään mennessä.

Näin ei ole kuitenkaan monessa paikassa käynyt: metsissä näkee edelleen nuoria puita, joiden latva on painuksissa.

– Taipunut koivu, jonka läpimitta rinnankorkeudelta on yli viisi senttiä, ei yleensä palaudu.

Vanha järjestelmä tuki lumivahinkoalueiden uudelleenviljelyä

Uusi kestävän metsätalouden tukijärjestelmä otettiin käyttöön kesäkuun alussa. Vanhassa järjestelmässä laajojen lumituhojen alueet voitiin viljellä uudelleen tukijärjestelmän varoilla, mutta uudessa tukea ei enää myönnetä metsänviljelyyn. Vanhan Kemera-tuen mukaiseen korvaukseen pääsemiseksi metsänomistajan olisi pitänyt toimittaa hakemus lumituhoista huhtikuun 17. päivään mennessä.

Vain vajaalla puolella metsänomistajista on vakuutus. Vakuutusyhtiö korvaa lumituhoista aiheutuneet taloudelliset tappiot, ei metsän uudelleenviljelyä kuten vanha Kemera-tukijärjestelmä. Korvausten hakemiseen aikaa vakuutusyhtiöstä on yksi vuosi siitä kun tuhot on huomattu.

Pohjois-Savon lumituhojen normaalia suurempi laajuus tai Kemera-tukijärjestelmän muutokset eivät ole kuitenkaan näkyneet vakuutusyhtiöissä. Sekä LähiTapiola että If ovat saaneet normaalin määrän vahingonkorvaushakemuksia lumituhoista.

Tuhoja ei kannata korjata

Syynä viime talven tuhojen laajuuteen ovat vähäinen routa ja tykkylumen kasaantuminen myös sellaisilla alueilla, joilla sitä ei normaalisti ole.

Suurimmat tuhot Pohjois-Savossa keskittyivät nuoreen koivu- ja mäntymetsään etenkin Pielavedellä, Keiteleellä, Vesannolla, Tervossa ja Kiuruvedellä. Tuhoja on pääasiassa yksittäisissä puissa ja puuryhmissä. Hajallaan metsissä olevia puita ei kannata lähteä korjaamaan pois. Tämä lisää metsänomistajien taloudellisia tappioita.

– Korjuusta muodostuisi enemmän kuluja kuin tuloja, Remes sanoo.

Remeksen mukaan lumen runtelemasta puustosta ei kannata huolestua, sillä lehtipuissa ei ole ötökkätuhovaaraa, ja kärsineitä mäntyjä on vain on siellä täällä.

Yle Keski-Suomi julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa TV-uutisissa että nettisivuillaan.

Lähetä kuva osoitteeseen keskisuomi@yle.fi ja katso tarkemmat ohjeet täältä.

Kuvagallerian otokset saat näkymään suurempina klikkaamalla hiirellä kuvan päällä.

Ilkka Herlinin omistama Kvidja on Suomen vanhin kartanolinna. Sen rakennustyöt aloitettiin 1400-luvun puolivälissä.

– Kustaa Vaasa yöpyi täällä parikin kertaa ja perimätiedon mukaan söi täällä muun muassa rapuja. Hän myös kirjoitti täällä ollessaan pojalleen Erikille kirjeen, jossa hän pyysi tätä pitämään vastaisuudessa aateliston kurissa, jotteivät nämä rakentaisi lisää Kvidjan kaltaisia hyödyttömiä kivilinnoja, Herlin naurahtaa.

Lihantuotannon lanta tulisi käsitellä tehokkaammin

Kvidjan linnaa ympäröi kukkiva kuminapelto. Pelloilla kasvaa kauraa ja härkäpapuja. Ilkka Herlin aikoo jatkaa ainakin kauran ja härkäpavun viljelyä, mutta 160 hehtaarin viljelyssä pidetään tarkkaa huolta siitä, ettei ravinteita tältä tilalta hukkaannu mereen, vaan päinvastoin: merestä palautetaan ravinteita pelloille. Rannat tukkiva ruovikko on hyvää typpi- ja fosforilannoitetta ja se myös kuohkeuttaa maata.

Herlin muistuttaa että kahden prosentin humuslisä parantaa pellon veden ja siten myös ravinteiden pidätyskykyä peräti 50 prosenttia. Kvidjaan otetaan hevosia nautoja ja lampaita. Niidenkin tuotoksia tarvitaan pelloilla.

– Kaikkialla, missä on vesistöongelmia, yhtenä keskeisenä syynä on se, ettei lihantuotannon lantaa käsitellä mahdollisimman tehokkaasti. Sen ei pitäisi joutua päästöksi, vaan se pitäisi käyttää lannoitteena, Herlin sanoo.

Herlinin mukaan typpi ja fosfori saadaan eroteltua melko yksinkertaisella keinolla.

– Siihen on teknologia olemassa. On vain tahdosta enemmän kiinni, että näin tehtäisiin.

Vanhat keinot käyttöön ja myös rahaa säästyy

Herlin sanoo, että maaperän humuspitoisuus ja orgaanisen aineen pitoisuus tulisi kasvattaa ennalleen. Ongelma on maailmanlaajuinen.

– Maaperään pitäisi lisätä ne ravinteet, joista siellä on pulaa ja joiden avulla saadaan maan rakenne ennalleen. Silloin maa tuottaa parhaan mahdollisen sadon ja toisaalta pidättää veden niin, ettei vesi vie mennessään ravinteita vesistöihin eikä aiheuta eroosiota. Se on hyvää maataloutta.

Herlinin mielestä edellä mainitut keinot tulisi ottaa uudestaan käyttöön.

– Ne täydentäisivät nykyistä keinolannotteisiin perustuvaa ja voimaperäistä maataloutta.

Herlinin mukaan toimilla voisi myös säästää selvää rahaa.

– Ehdottomasti. Jos keinolannotteista luovuttaisiin ja ryhdyttäisiin käyttämään vain kierrätyslannoitteita, niin hyöty olisi satoja miljoonia pelkästään kauppataseessa.

Herlin muistuttaa, että typpilannoitteita tuodaan Suomeen melkeinpä pelkästään Venäjältä. Koko Eurooppa on hyvin riippuvainen typen ja fosforin tuonnista.

– Sen harva tietää. On Itämeren onni, että ravinteiden kierrätys on saanut uuden sävyn myös EU:n keskeisillä päätöspaikoilla. Ei arvokkaita ravinteita saa päästää jätteiksi, vaan ne pitää käyttää uudelleen.

Suomesta löytyy tietotaitoa

Herlin sanoo, että Suomi on kierrätyksen edelläkävijämaita.

– Meillä on todella paljon innovaattoreita ja hyviä keksintöjä tällä alalla. Nykyisessä taloustilanteessa meidän on kuitenkin vaikea päästä vauhtiin niiden kanssa, hän harmittelee.

Herlin toivookin, että asiaan ryhdyttäisiin satsaamaan kunnolla.

– Ne (hyvät keksinnöt) pitäisi testata kaikki kunnolla ja parhaat tulisi ottaa käyttöön. Niistä saataisiin kaivattuja tulevaisuuden vientituotteitakin. Ja pitää muistaa, ettei tämä ole vain Itämeren ongelma, vaan maailmanlaajuinen ongelma. Olen täysin vakuuttunut, että tässä olisi Suomen tilaisuus saada talouttakin nousuun.

Verenperintönä hillastushimon suoniinsa saanut Tauno Lauri huolestui hillankukkien kohtalosta kolean ja sateisen alkukesän aikana. Jos kukat selviävätkin haastavista sääoloista, onnistuuko elintärkeä pölytys? Tauno päätti lähteä suolle hyönteisten työkaveriksi. Ensin piti kuitenkin koota kotivarastoista työvälineet, joista saattaisi olla pölytyksessä hyötyä. Ensimmäiseksi hän meni vaimon meikkipussille.

– Siellähän niitä on naisväellä yleensä pinsettejä ja kaikennäkösiä ripsenpoistovälineitä ja pumpulituppoja, Tauno tietää.

Varustearsenaaliin löytyi vielä pipettejä lääkekaapista ja suurennuslasi työhuoneen piironginlaatikosta. Sitten suolle, jossa Tauno joutui ison haasteen eteen.

Hillankukilla kohtaamisongelmia

Tauno Laurin mukaan hillan emi- ja hedekukkien tunnistaminen vaatii silmää ja kokemusta. Hänellä sitä on, koska hän on aina liikkunut luonnossa ja myös hillasoilla, mutta:

– Saattaa olla kymmenien ja jopa satojen hehtaarien soita, joilla ei ole juuri yhtään emikukkaa. Suo saattaa olla valkoisenaan hillankukkia, mutta ne ovat kaikki hedekukkia, joihin ei tule hillan hillaa.

Tässä asiassa Tauno Lauri tietää ihmiskäden jo pystyneen hillastajaa auttamaan.

– Oltiin vaimon kanssa yhtenä kesänä Tenojokivarressa lomalla ja tavattiin siellä eräs pariskunta. Vuosikymmeniä sitten heidän asuinympäristönsä oli hillan hedekukkien vallassa, ei yhtään emiä. Vuosien varrella pariskunta siirsi ja istutti tunturista hakemiaan emikukintoja sinne tänne. Nyt he saavat kaikki kotitarvehillat asuinpaikkansa ympäristöstä, Tauno kertoo.

Ihmispölyttäjän rankka päivä

Omassa pölytysurakassaan Tauno kokeili kaikkia mukanaan olleita apuvälineitä siitepölyn siirtämiseksi hedekukasta emikukkaan

– Parhaaksi pölytysvälineeksi osoittautui pumpulituppo, Tauno toteaa.

Ihmispölyttäjän kannalta suurin ongelma oli kuitenkin emikukkien harvalukuisuus.

– Siltäkin suolta emikukkia oli todella työläs löytää. Ja kun vesi lotisi ja lätisi suolla, niin tällaisella raskaammalla ihmisellä oli vaikea liikkua. Hedekukkia oli valtava määrä ja niistä olisi pitänyt siirtää siitepöly pumpulitupolla emikukkaan. Tunsin itseni kömpelöksi kukka- ja tanhukärpästen ja muitten hillan luontaisten pölyttäjien rinnalla. Niillä se käyttää ketterästi. Keräävät hedekukista meden ja siitepölyn ja vaikka vahingossa lentävät emikukassa käymään. Emikukkahan on kärpäselle aika tarpeeton, mutta siinä käväistessään se tietämättään samalla levittää siitepölyn, Tauno selostaa.

Tauno Lauri myöntää nöyrästi tappionsa ammattilaispölyttäjien rinnalla.

– Jos raavas ja hyväkuntoinen mies pölyttäisi vaikka 500 kukkaa päivässä, niin siinä on jo paikat kipeinä ja kättä ja niskaa kolottaa. Kyllä ihminen on tässä tapauksessa surkea otus. Sen pitkän päivän päätteeksi tulin siihen tulokseen, että ei ihmisestä ole pölyttäjäksi, Tauno Lauri toteaa.

Kanta-Hämeessä sijaitseva Tammela, reilu kuudentuhannen ihmisen kunta oli taidemaalari Albert Edelfeltille tuttu paikka. Edelfelt oli naimisissa Tammelassa sijaitsevan Saaren kartanon tyttären kanssa. Hänelle rakennettiin oma työhuone kartanon vintille, mutta kansallisromantikkona hän taivalsi luonnoslehtiönsä kanssa laajasti ympäristössään.

Albert Edelfeltin yksi kuuluisista tauluista syntyi Saaren kansanpuiston liepeillä olevan näkötornin juurella. Kaukolanharjulta käsin auringonlaskun ikuistaminen kankaalle oli kuitenkin varsin vaikea tehtävä myös taitavalle maalarille. Edelfelt nähtävästi kävi Tammelan Kuivajärven maisemissa usein, ennen kuin lopulta päätti millainen taulu "Kaukolanharju auringonlaskun aikaan" oikein olisi.

Aiheen haasteellisuus tuskastutti maalaria siinä määrin, että Edelfelt kirjoitti äidilleen kirjeen:

"Vaikutelma kestää kaiken kaikkiaan vain neljännestunnin verran; silloin vedet välkkyvät hopean ja kullan, rubiinin, topaasin ja onyksin väreissä, sekä muodoltaan että väreiltään alati vaihtelevina. Ja kaikkien näiden tummansinimustien metsäsaarien maalaaminen niin, että niiden välissä on ilmaa, ja veden saaminen tasaiseksi ja matkan horisonttiin moneksi virstaksi, harmaannuttaa hiukseni."

Kaukolanharjulla on nykyään näkötorni, ja Edelfeltin käyttämällä maalauspaikalla on muistokivi. Maalaus on nykyisin Ateneumin taidekokoelmissa, ja se on yksi Suomen taiteen kultakauden keskeisiä teoksia.

Kulttuurikävely taidemaalarin jalanjäljillä

Tänä kesänä heinäkuussa Tammelassa järjestetään kulttuurikävely taidemaalarin jalanjäljillä. Kaksi tammelalaista opasta perehtyvät Edelfeltin pariskunnan elämään ja pukeutuvat ajanmukaisiin vaatteisiin. Albert Edelfeltin roolin on saanut tammelalainen Seppo Kujala. Suuri rooli hieman pelottaa, mutta maisemat ovat onneksi tutut.

– On sanottu, että Edelfelt koki täällä jonkinlaisen heräämisen tällaiselle taiteelle. Kun hän asui kesät viereisessä Saaren kartanossa, hän näki kartanon seinällä kahden nimekkään, Kaukolanharjulta maalanneen taiteilijan töitä. Taulut olivat Magnus von Wrightin ja R.V. Ekmanin töitä, jotka kumpikin maalasivat Tammelassa 1800-luvulla, sanoo Kujala.

Tauluista luultavasti myös Albert Edelfelt sai innostuksensa Kaukolanharjun ikuistamiseen.

Yksin Päijänteen saaressa 45 vuoden ajan asunut kalastaja Toivo Pylväläinen on noussut myyttiseksi hahmoksi kyläläisten, erityisesti kalamiesten keskuudessa.

Hänestä kiertää kansan suussa edelleen tarinoita.

Vuonna 1894 syntynyt ja 1979 kuollut Pylväläinen oli kadoksissa sukulaisiltaankin yli 40 vuoden ajan. Miehen epäiltiin hukkuneen Kymenvirtaan. 

1920– ja 1930 –lukujen taitteessa siltatyömaan johtajana Heinolassa toiminut Pylväläinen oli kadonnut yllättäen sen jälkeen, kun työmaan kanttiinissa työskennellyt nainen tuli raskaaksi ja kävi ilmi, että Toivo oli lapsen isä.

Päijänteen erakoksi päätynyt Pylväläinen pelästyi vastuuta tai päätti kadota, kun ei tarinoiden mukaan ollut toivottu vävy tyttären sukuun. 

Kadoksissa ollut mies löytyi sattumalta, kun työmatkalla kuorma-autoaan huollattamassa ollut sisarenpoika Heikki Laitinen kuuli kahvilassa radiohaastattelun ja tunnisti enonsa puheenparresta. 

– Lahden torilla haastateltiin kaloja myyvää miestä. Mies ei kertonut nimeään, vaikka sitä kysyttiin monta kertaa. Hän puhui aivan samalla tavalla kuin äitini, Heikki Laitinen muistelee vuoden 1962 tapahtumia.

Heikki Laitinen lähti jäljittämään enoaan, joka haastattelussa oli sanonut asuvansa ”Päijänteen suurimmassa saaressa”.

– Kun tulin saareen, tunnistin hänet heti enokseni, mutta ainakin kaksi tuntia Toivo vältteli, eikä kertonut nimeään.

Laitinen sai epäluuloisen enonsa lopulta koukkuun kysymällä Hilda-siskon olinpaikkaa. 

– Hän vastasi, että sillä on iso perhe Pertunmaalla. Silloin ojensin käteni ja kerroin, että minä olen sen Hildan nuorin poika. Silloin Toivo tarttui minuun ja halasi lämpimästi.

Miehistä tuli hyvät kaverit ja Laitinen vieraili perheensä kanssa usein myöhemminkin Toivo Pylväläistä tapaamassa.

Koreakoivu kesytti levottoman sielun

Päijänteen Koreakoivussa yksin asuneen Toivo Pylväläisen tarina aikalaiskertomuksineen on koottu kirjaksi. 

Kirjan toimittanut Markku Lepistö tutki ja keräsi erakosta aineistoa yli viiden vuoden ajan.

– Urakka oli monivaiheinen ja pitkä. Vielä kalkkiviivoillakin kuva täydentyi ja sain uutta aineistoa mukaan.

Kirjaa varten on hyödynnetty myös Yleisradion tallenteita.

Markku Lepistön mukaan Toivo oli armoton tarinankertoja. Hänellä oli erikoinen tapa puhua, monet ilmaisut ja sanat olivat ihan omanlaisiaan.

Sysmässä asuva Lepistö epäilee, että olisi itsekin lapsuudessaan tavannut Pylväläisen kerran linja-automatkalla.

– Viereeni istu bussissa oudolta tuoksahtava, viinaa ottava ja makkaraa syövä mies, joka jäi Pulkkilanharjulla pois. Se saattoi olla Toivo – tai sitten joku muu.

Markku Lepistön mukaan hänelle on kirjan kokoamisen myötä muodostunut kuva Päijänteen erakosta, joka oli mestarillinen kalamies ja vaapuntekijä, mutta sitkeä ja lämminhenkinen ihminen, joka oli ystävällinen kaikille hänet tavanneille.

– Toivo oli levoton sielu, joka löysi Koreakoivun saaresta rauhan. Olen iloinen, että kirja tuli tehtyä, kun kaikenlaisista turhakkeistakin on kirjoja kirjoitettu.

Mustikkasato saattaa olla tänä vuonna paikoin jopa pari viikkoa tavanomaisesta myöhässä. Kesä on ollut kylmä ja sateinen ja vaikka mustikka on kukkinut koko maassa paikoin jopa poikkeuksellisen runsaasti, pölyttäjiä eli kimalaisia ei ole ollut kaikissa paikoissa tarpeeksi liikkeellä.

– Mahdollisuuksia todella hyvään satoon olisi, mutta pitäisi olla myös niitä pölyttäjiä, jotka siirtävät siitepölyä kukasta toiseen, kasvitieteen tohtori, dosentti Anne Jäkäläniemi kertoo.

Kimalainen on mustikan tärkein pölyttäjä. Kimalaiskuningattarilla on marjasadon onnistumisessa suuri rooli. Kuningattaret keräävät ravintoa keväästä lähtien, jotta pystyisivät perustamaan työläissukupolven. Kun se on perustettu, työläiset keräävät siitepölyn ja kuningatar keskittyy lisääntymiseen. Tänä kesänä tämä järjestely ei ole aina toiminut.

– Kuningattaret ovat epäonnistuneet tehtävässään kun on ollut kylmää ja ruokaa ei ole ollut tarpeeksi. Tämä näkyy nyt siinä, että osa kuningattarista tekee vieläkin keruutyötä ja työläisiä on vähän.

Luonnonvarakeskus Luke on arvioinut, että mustikasta on tulossa hyvä sato ja pölytys on monin paikoin onnistunut, sillä raakileita on löytynyt paljon

Hillakin kukkinut runsaasti

Anne Jäkäläniemi on tarkkaillut marjojen kukkimista kotiseudullaan Kuusamossa, missä on ollut koko kesän kovia vesisateita, tuulta ja ukkoskuuroja. Tällaiset olosuhteet ovat hankalia myös hillan kukinnalle.

– Hilla on kukkinut myös aika hyvin, mutta sateet ja tuulet repivät kukkien terälehtiä pois ja pölyttäjät eivät sitten löydä näitä hilloja lainkaan. Hillasato riippuu siitä, miten esimerkiksi ukkoskuuroja on millekin alueelle sattunut, Jäkäläniemi sanoo.

Hillat kypsyvät niin ikään myöhässä ja satoa on odotettavissa heinäkuun puolivälin jälkeen.

Mustikka kypsynee pohjoisessa viimeistään elokuun alussa ja etelässä heinäkuun loppupuolella riippuen siitä, tuleeko lämpöä lisää. Jos kesä jatkuu kylmänä, sato on pari viikkoa myöhässä, mutta marja saattaa ottaa vielä loppukirin.

– Jos ilma lämpenee ja tulee helteitä niin kasvi kyllä kirii aikataulua kiinni, Anne Jäkäläniemi sanoo.

Soiden linnut, rehevien järvien linnut ja arktiset lintulajit kärvistelevät mittavien muutosten kourissa. Noin neljäsosa Suomen linnuista on uhanalaisia.

Birdlife Suomen suojeluasiantuntijan Tero Toivasen mukaan uhanalaisten lintujen listaa pidentää se, että uhanalaiseksi katsotaan myös lajit, jotka ovat toistaiseksi runsaslukuisia, mutta joiden kantojen koko on taantunut lyhyessä ajassa voimakkaasti.

Monen kotoisen lintulajin elämänlanka ohenee vauhdilla.

11 lajia on katoamassa kokonaan

Äärimmäisen uhanalaisia lintulajeja on Suomessa 11. Esimerkiksi Lapissa tavattava kiljuhanhi on käytännössä lähes kadonnut Suomesta, kertoo Birdlifen suojeluasiantuntija Tero Toivanen.

– Valtaosa linnuista pesii Norjan puolella. Suomen Lapissa pesintää ei ole varmistettu vähään aikaan.

Toinen käytännössä jo kokonaan kadonnut laji on kultasirkku. Kanta alkoi taantua jo 90-luvulla.

– Aikanaan niitä pesi Oulun seudulla ja Pohjois-Karjalassa muutama sata paria. Viimeiset pesimähavainnot ovat tämän vuosituhannen alusta. Koko lajia ei ole havaittu Suomessa useaan vuoteen.

Molemmat lajit ovat äärimmäisen uhanalaisia koko Euroopassa.

Moni tipu päätyy pataan

Sekä kiljuhanhen että kultasirkun kohtaloksi on koitunut metsästys.

– Kiljuhanhea metsästetään muuttoreitin varrella Venäjän ja Kazakstanin suunnalla. Kultasirkunkin ongelmat löytyvät talvehtimisalueelta. Erityisesti Kiinasta, missä lajia käytetään hyvin paljon ravinnoksi.

Kultasirkku kärsii myös elinympäristön tuhoutumisesta: esimerkiksi rakentamisesta ja maatalouden muuttumisesta.

– Elinympäristön tuhoutuminen on monen lajin kohdalla jopa tärkeämpi syy vaikeuksiin kuin suora metsästys, sanoo Toivanen.

Muuttolintujen kohdalla kansainvälinen suojelutyö on avainasemassa, kun lintujen kantoja halutaan elvyttää. Toivasen mukaan suojelua parannetaan monissa maissa ensisijaisesti valistuksella.

– Afrikassa ja Aasiassa luonnonsuojelu on lapsenkengissä Suomeen verrattuna. Yhteistyö paikallisten kanssa on kaikkein tärkeintä, mutta myös rahallista tukea ja paikallisten järjestöjen tukemista tarvitaan.

Rehevöityminen ajaa järvilinnut ahtaalle

Myös Suomessa monet lajit kärsivät elinympäristöjen muutoksesta. Esimerkiksi suolinnut ja rehevien järvien linnut ovat ahtaalla.

Järvilintuja uhkaavat vesistöjen happikato, rehevöityminen, ravinnosta kilpailevat särkikalat ja tätä kautta ravinnon puute.

– Rehevät lintujärvet ovat vaikeuksissa. Monet suojelualueet ovat heikentyneet tämän vuoksi ja monet järvet olisivat kiireellisen hoidon tarpeessa. Pitkällä tähtäimellä ravinnekuormitus pitäisi saada kuntoon.

Toivanen luettelee lajeja, joita ei enää Suomessa nähdä, jos järvien tila ei kohene.

– Punasotka, heinätavi, mustakurkku-uikku. Ne tulevat todella voimakkaasti vähenemään.

Myös suolinnut ovat vaikeksissa. Syynä on Toivasen mukaan vuosikymmeniä jatkunut elinympäristöjen tuhoaminen.

– Etelä-Suomesta moni suolaji on kadonnut sen takia, että elinympäristöä ei enää kerta kaikkiaan ole. Suolintuihin vaikuttaa myös ilmastonmuutos. On selvää näyttöä, että monet lajit vetäytyvät pohjoista kohti.

Ilmastonmuutos uhkaa arktisia lajeja

Ilmastonmuutos vaikeuttaa varsinkin arktisten lintujen elämää sekä suoraan että välillisesti.

Ilmaston lämpeneminen ajaa eteläisiä lajeja pohjoisemmas, jolloin pohjoiset lajit joutuvat kilpailemaan tilasta ja ravinnosta niiden kanssa.

– Ne syrjäyttävät kylmemmän ilmaston lajit. Pohjoiset lajit eivät pärjää kilpailussa, Toivanen sanoo

Toivasen mukaan esimerkiksi eteläiset lajit, kuten mustarastas ja sinitiainen, sen sijaan runsastuvat ilmaston lämmetessä.

– Osin myös talviruokinnalla on tekemistä asian kanssa.

Ihminen ei siedä kilpailua

Ihmiset voivat myös suoranaisesti vainota jotain haitalliseksi kokemaansa lajia. Esimerkiksi merikotka saatiin lähes häviämään Itämereltä vainon vuoksi. Tosin ympäristömyrkyt heikensivät merikotkan selviytymismahdollisuuksia vielä enemmän, sanoo Toivanen. Vainosta ovat kärsineet myös maakotka ja huuhkaja.

Tällä hetkellä lintuvihaa kohdistuu voimakkaasti esimerkiksi merimetsoon. Toivasen mukaan lintuja vainotaan, jos niiden koetaan kilpailevan ihmisen kanssa.

– Petolintujen vainokin perustui siihen, että ne koettiin ihmisen kilpailijaksi eikä kilpailijoita haluta omalle reviirille. Joitakin lintujen käyttäytyminen ärsyttää, häiritsee ja jopa pelottaa, mutta tällaisia asioita ei voi käyttää perusteena tappamiselle tai vähentämiselle, Toivanen sanoo.

Pienet teot auttavat isosti

Suojeluasiantuntijan mukaan linnut voivat Suomessa kuitenkin kohtalaisen hyvin.

– Linnustomme ei ole kriisissä, mutta tiettyjen elinympäristöjen linnuilla menee selkeästi huonosti, sanoo Tero Toivanen.

Toivasen mukaan jo hyvin pienillä teoilla voi parantaa lintujen selviytymismahdollisuuksia. Esimerkiksi maa- ja metsätaloudessa pitäisi kiinnittää huomiota ympäristön monimuotoisuuteen.

– Jätetään pieniä pensasryhmiä, ylläpidetään avo-ojia tai kesantopeltoja. Niillä on hirvittävän suuri merkitys linnuston monimuotoisuudelle.

Myös suojelulla on saatu varsinkin suuria petolintulajeja elpymään. Esimerkiksi merikotkan ja muuttohaukan kannat ovat hyvällä tolalla.

– Myös valkoselkätikka on suojelun takia runsastunut jonkin verran ja sen uhanalaisuusluokkaa on voitu alentaa.

Yle Turku tarjoaa mahdollisuuden kysyä linnuista asiantuntijalta. Järjestämme suoran verkkokeskustelun osoitteessa yle.fi/turku tiistaina 7. heinäkuuta kello 9 alkaen.

Ampiaisia on vaikuttanut olevan tänä kesänä vähemmän liikkeellä. Luonnontieteellisen museo intendentti Anders Albrecht vahvistaa havainnon oikeaksi.

– Viileän alkukesän takia ampiaisten pesintä epäonnistui ja hylättyjä pesiä on näkynyt paljon. Ampiaisia on nyt vähemmän kuin tavallisesti.

Albrechtin mukaan keväällä näytti vielä ihan hyvältä.

– Viileässä ampiaiset eivät pystyneet lentämään ja ruokkimaan toukkia.

Jos kesä jatkuu lämpimämpänä, se saattaa Albrechtin mukaan pystyä korjaamaan alkukesän huonoa tilannetta.

Kuluvan kesän viileydellä voi kuitenkin olla kauaskantoisia seurauksia: jos tänä kesänä ampiaisia on vähemmän, on niitä todennäköisesti vähemmän myös ensi kesän alussa.

Loppukesä on yleensä tyypillistä aikaa ampiaisyhdyskuntien liikehdinnälle.

Yhdessä ampiaispesässä saattaa elää satoja ampiaisia.