Geologian tutkimuskeskus GTK ja Kainuun ELY-keskus luotaavat tänä kesänä Nuasjärven pohjaa. Työ keskittyy Rimpilänsalmen itäpuoleiseen osaan Sotkamon kunnan puolellle.

Tarkoituksena on laatia järven pohjanlaatukartta sekä saada kuva järven pohjalla olevien sedimenttikerrosten laadusta ja levinneisyydestä. Laajemmin GTK haluaa selvittää kiintoainesten laatua ja kulkeutumista järvialtaissa.

Talvivaaran kaivoksen purkuputken suunniteltu purkupaikka on tutkimusalueelta reilun viiden kilometrin päässä kaakon suunnassa. Tutkimus ei kuitenkaan suoraan liity putkuputkeen.

– Tämä on tällaista perustutkimusta. Aiemmin olemme luodanneet Oulujärven ja pienempiä järviä, ja nyt on Nuasjärven vuoro. Totta kai tutkimuksessa on myös ympäristö- ja kaivosnäkökulma, mutta suoraa yhteyttä Talvivaaraan ei ole, kommentoi erikoistutkija Jari Mäkinen GTK:sta.

Nuasjärven luotaukset on tarkoitus saada tehtyä kesäkuun aikana.

Sedimentit ovat jääkauden jälkeen pitkän aikavälin kuluessa syntyneitä järvien pohjakerrostumia, jotka kertovat järven syntyhistoriasta, vaiheista ja ihmisen toiminnan aiheuttamista muutoksista.

Kazakstanissa elävien saiga-antilooppien laumoihin on iskenyt äkillinen joukkotuho. Se uhkaa tehdä lopun koko lajista, joka vielä 1990-luvulla vaelsi laajalti Itä-Euroopan ja Keski-Aasian aroilla. Nykyisin niitä on Kazakstanin lisäksi vain pieniä määriä Venäjällä ja Mongoliassa.

Kahden viime viikon aikana Kazakstanissa on kuollut 120 000 saiga-antilooppia eli 40 prosenttia maailman koko kannasta. YK:n ympäristöohjelman asiantuntijoiden mukaan tuhon takana on ympäristö- ja biologisten syiden yhdistelmä.

Salametsästys romahdutti saigojen kannan 1990-luvulla pariin prosenttiin. Yhtä nopeaa uhanalaistumista ei ole koskaan nähty millään lajilla. 2000-luvulla suojelutoimet saivat kannan uudelleen nousuun, mutta nyt lajin toipuminen on kriittisessä vaarassa.

Märkä kevät heikensi vastustuskykyä

Tutkijat eivät ole kyenneet määrittelemään sairautta tarkalleen, mutta heidän mukaansa kyseessä on tartuntatauti, joka tekee erityistä tuhoa, koska poikkeuksellisen sateinen sää on heikentänyt saigojen vastustuskykyä.

Todennäköisimpänä tautina pidetään pasteurelloosia, joka suomalaisille on tuttu ennen muuta lemmikkikanien sairautena.

Hengityselimiin iskevä ja pahimmillaan koko elimistöön leviävä tauti on ollut saigoilla niin voimakas, että laumaan iskiessään se on tappanut kaikki eläimet, mikä on erittäin poikkeuksellista. Saigalaumassa on yleensä 30–40 yksilöä, mutta kevään muuttoaikaan laumat kasvavat tuhatpäisiksi.

Toipuminen vie ainakin vuosikymmenen

Kazakstanin pääministeri Kärim Mäsimov on perustanut saigojen avuksi kriisiryhmän, jossa on myös ulkomaisia asiantuntijoita. Tarkoituksena on varmistaa taudin laatu ja desinfioida kolme aluetta, joilla saigat ovat kuolleet. Muilla alueilla laumojen arvioidaan olevan turvassa ainakin toistaiseksi.

– Jos tästä on seurannut mitään hyvää, niin se on Kazakstanin avautuminen kansainväliselle yhteistyölle, sanoo Lontoon eläinlääketieteellisen yliopiston professori Richard Kock.

Vaikka kaikki sujuisi toivotusti, tutkijat arvioivat vievän vuosikymmenen, ennen kuin saigakanta toipuu äkkituhoa edeltäneelle tasolle. Jotta siihen päästäisiin, eläinten pitäisi myös välttää muut tautiepidemiat ja edelleen myös salametsästäjät.

Kiinalaiset himoitsevat onttoja kerrossarvia

Urossaigojen ontot kerrossarvet ovat erityisen haluttuja Kiinassa. Niitä käytetään moniin perinnelääketieteen tarkoituksiin, ja jotkut uskovat niiden karkottavan pahoja henkiä. Kiinan omat saigat kuolivat sukupuuttoon jo 1960-luvulla.

Kazakstanissa kiinni jäänyttä salametsästäjää uhkaa enimmillään viiden vuoden vankeusrangaistus.

Kainuun seudulla punkkitilanne ei tällä hetkellä eroa aiemmista vuosista, mutta muualla Suomessa punkkihavaintoja on tehty tavallista reilummin. Varuillaan on syytä olla, jos punkin uhriksi joutuu.

– Jos iholle tulee punainen rengas tai laikku, kannattaa hakeutua lääkäriin ja hakea lääkekuuri borrelioosia vastaan, hyönteistutkija Reima Leinonen toteaa.

Borrelia-bakteeria kantaa noin viidesosa punkeista. Puutiaisaivokuume on erittäin harvinainen, mutta myös sen riski on olemassa Kainuun alueella. Leinosen mukaan vaarallista virusta kantavia punkkeja on ollut liikkeellä ympäri Suomen. Jos punkin löytää iholtaan, se on tärkeaa poistaa oikealla tyylillä.

– Punkki tulee poistaa nipistämällä ihan juuresta, niin ettei tule puristaneeksi punkin oksennusta sisäänsä, Leinonen neuvoo.

Punkeissa on lukuisia vaarattomia lajeja, mutta Suomessa esiintyy kaksi ihmiselle haitallista puutiaislajia: yleinen puutiainen sekä taigapunkki, eli Siperian puutiainen. Jos liikkuu alueella, jossa epäilee olevan punkkeja, ikäviltä seuralaisilta voi suojautua vetämällä sukat lahkeiden päälle. Sen jälkeen kannattaa suihkuttaa lahkeisiin punkkikarkotetta.

Punkit viihtyvät kostaessa ja hieman lämpimässä ympäristössä. Kuivien ja kuumien ajanjaksojen aikana punkit painuvat karikkeisiin.

Varikonniemi, rautatieaseman seutu ja niin sanottu Saarioisten teollisuustontti ovat kaupunkikuvaltaan keskeistä ja arvokkainta Hämeenlinnaa. Alueelta avautuu muun muassa näköala suoraan Vanajavedelle ja keskiaikaiseen Hämeen linnaan. Myös keskikaupungin kaupunkisilhuetti siintää horisontissa. Hämeenlinnan kaupunki on kaavoittamassa seutua osin kerrostalorakentamiselle. Tarkoitus on, että rakentaminen voisi alkaa vuonna 2016.

Varikonniemi Hämeenlinnassa on valtakunnallisesti tunnettua vanhaa asuinpaikkaa. Arkeologisia tutkimuksia niemessä on tehty jo pitkään. Tutkimustyö käynnistyi jo 1800-luvun lopulla, kun alueelta löytyi hopea-aarre. Senkin jälkeen aluetta on tutkittu varsin paljon.

Hämeenlinnan kaupunki teetti kaavoittamista ja tulevaa rakentamista varten alustavia kairauksia arkeologi Kalle Luodolla. Luoto tutki aluetta koneellisesti kairauksilla pääsiäisen tienoilla ja on sen jälkeen analysoinut näytteitä ja kirjoittanut asiasta raporttia. Kovin yllättävää ei ollut, että Varikonniemestä ja rautatieaseman pysäköintialueen kohdalta alkoi löytyä viitteitä aiemmasta asumisesta.

Nyt heinäkuussa tehtävillä tarkemmilla jatkotutkimuksilla halutaan selvittää, mitä maan alla on – onko siellä esimerkiksi kiinteitä asuinpaikkoja tai muita rakenteita. Hämeenlinnan kaupungin arkkitehti Johanna Närhi kertoo, että jatkotutkimuksista on nyt sovittu ja myös Museovirasto seuraa tutkimuksia.

– Sieltä on tehty löytöjä, jotka viittaavat mahdollisiin kulttuurikerrostumisiin ja ne halutaan nyt selvittää. Uskotaan, että ne ovat historiallisen ajan merkkejä, mutta voihan olla, että alueelta löytyy myös muinaisjäännös Veturitallin tuntumasta, pohtii arkkitehti Johanna Närhi. 

Jatkotutkimukset varmistuivat talven kairausten pohjalta

Museovirasto, Hämeenlinnan kaupunki ja kaivausten toteuttaja Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen&Luoto ovat päätyneet jatkotutkimuksissa neljään pitkään ja syvään tutkimuskaivantoon. Runsaat neljäkymmentä metriä pitkät ja lähes pari metriä syvät kaivannot sijoitetaan rautatieaseman pysäköintipaikan eteläosaan ja veturitallin tuntumaan sekä Saarioisten tontin pohjoispuolelle ja neljäs entiselle varikkoalueelle.

Tutkimukset tehdään heinäkuun puolivälissä siitä syystä, että lomakaudella kaivaukset häiritsevät vähiten työmatkaliikennettä ja pysäköintialueen toimintaa. Työt on tarkoitus tehdä runsaassa viikossa ja niillä halutaan tarkentaa maan uumenissa mahdollisesti olevia rakenteita. Tutkimus on alustava kartoitus, eikä töitä tehdä silkkihansikkaat kädessä eikä muutoinkaan ajan kanssa.

– Ei tämä ei ole vielä mitään hammasharjatutkimusta, kertoo Närhi.

Rakentaminen ei riko mahdollisia muinaisjäännöksiä

Kaivausten jälkeen Hämeenlinnassa uskotaan päästävän kaavoitus- ja rakennustöihin alkuperäisen aikataulun mukaan. Jos muinaisjäännöksiä löytyy, ne rajataan rakentamisesta pois. Aseman tuntumaan on ajateltu kauppaa ja pysäköintilaitosta ja tältä alueelta talven kairauksissa löytyi uudehkoa aineistoa, joka ei estä rakentamista.

– Ei näistä arkeologisista viitteistä ole vielä mitään sellaista radikaalia löytynyt, joka estäisi rakentamista. Lisäksi tulevien rakennusten sijoittelu voidaan tehdä niin, että rakentaminen ei riko mahdollisia muinaisjäännöksiä, kertoo arkkitehti Johanna Närhi.

Kesällä 2015 tehtävät kaivaukset saattavat tuoda uutta kiinnostavaa tietoa Varikonniemestä. Varikonniemihän on ollut historian harrastajien ja arkeologien silmäterä pitkään. 1990-luvun alussa ajateltiin jopa, että alueella voisi olla 600-700 luvuille ajoittuva Vanain muinaiskaupunki. 

Neljännesvuosisata sitten Varikonniemessä tehtiin laajahkoja tutkimuksia, kun Hämeenlinna oli silloinkin kaavoittamassa aluetta huipputason asumiselle. 1990-luvun alun tutkimuksia johti Eeva-Liisa Schulz, joka teki aiheesta monia tutkimuksia ja johti kaivauksia monina kesinä. 1990-luvun rakentaminen ei koskaan toteutunut suuren laman takia. Silloin aluetta suunnitelleet kumppanit Saarioinen Oy ja Hämeenlinnan kaupunki riitautuivat alueen rakennusoikeudesta keskenään ja rakennushankkeet jumiutuivat yli 20 vuodeksi.

Monesti ajatellaan, että Mustila on Suomen kohdalla alppiruusujen koti. Arboretum Mustilan toiminnanjohtaja Jukka Reinikaisen mukaan jonkinlainen Mustila-tausta löytyy suurelta osalta alppiruusuista, joita suomalaiset puutarhamyymälät myyvät.

– Usein kyseisen lajikkeen isä tai äiti on kasvanut Mustilassa jo vuosikymmeniä ja näyttänyt hyvyytensä. Sen vuoksi sitä on käytetty jalostustyössä ja tehty risteytysyhdistelmä, jossa sen väri, talvenkesto tai muu ominaisuus on haluttu siirtää jälkeläiselle. Mustila on hyvin paljon syyllinen suomalaisten pihojen ja puistojen viherrakenteeseen, Reinikainen naurahtaa.

On toki paljon muitakin kasveja, joita on löydetty arboretumin kokoelmista ja joita sellaisenaan on rekisteröity FinE-statuksella. FinE tarkoittaa testattuja valiotaimia, joita suomalaiset taimistot tuottavat.

A.F. Tigerstedt aloitti koekasvatuksen Mustilassa

Arboretum Mustilassa tehdään aktiivista risteytys- ja jalostustyötä erityisesti alppiruusujen ja atsaleojen osalta. Kyse on testaustoiminnasta, joka on ollut Arboretumin punainen lanka alusta lähtien.

– Kun valtioneuvos A. F. Tigerstedt teki ensimmäiset istutukset Mustilaan vuonna 1902, hän etsi Suomeen soveltuvia lajeja nimenomaan koekasvattamalla.

Valtioneuvoksen apuna toimi hänen poikansa C. G. Tigerstedt. Poika jatkoi isänsä työtä ja perusti Arboretumiin uusia alueita, muun muassa kuuluisan Alppiruusulaakson, jota puutarhataiteen kokeilualueenakin kutsutaan. Nykyään Mustilan apuna risteytysjalostuksessa ovat harrastajapuutarhurit.

– Tutkimusaineistoa ohjataan eteenpäin alan harrastajille. Tämä auttaa toiminnan rahoittamisessa, mutta ennen kaikkea saamme heiltä kasvatuskokemuksia eripuolilta Suomea, kiittelee Reinikainen.

Ilmastonmuutos huolena

Jukka Reinikainen on huolissaan ilmastonmuutosennusteista. Jos ilmasto muuttuu ennustusten mukaisesti, tulee kasveille erilaiset kasvuolosuhteet. Mustilalle se tarkoittaa, että alueella voidaan kasvattaa kasveja, jotka eivät tällä hetkellä menesty eteläisessä Suomessa. Toisaalta ilmastonmuutos tuo myös otollisemmat olosuhteet tuholaisille ja taudeille.

– Vaikeahan ilmastonmuutosta on ennakoida, mutta jotain pitäisi tehdä. Voisimme laajentaa kokeiltavan materiaalin kirjoa ja ottaa niitä hieman eteläisempiä lajeja, joita on toistaiseksi pidetty turhan arkoina.

Mustilan vanha metsikkö joutui tuholaisten kohteeksi, kun kirjanpainaja-niminen hyönteinen teki tuhojaan arboretumin havupuihin kevättalvella 2012. Tuolloin alueelta jouduttiin kaatamaan monia hehtaareja vanhaa kuusikkoa. Tilalle on suunniteltu eksoottisia, noin puolen hehtaarin kokoisia metsiköitä.

– Tässä tapauksessa eksoottinen metsikkö tarkoittaa eripuolilta maapalloa tänne hankittuja havupuu- ja lehtipuulajeja, jotka voisivat olla Kaukoidästä, Pohjois-Amerikasta tai Kaukasukselta, selventää Reinikainen.

Tuholaistorjuntaan ennakoimalla

Muihin tuholaisiin puulajipuistossa varaudutaan ennakoimalla. Reinikaisen mukaan Mustilassa yritetään olla hankkimatta sellaista materiaalia, jossa voidaan olettaa olevan tuholaisia.

– Siinä vaiheessa, kun tuholainen jostain syystä niin sanotusti lisääntyy runsaasti eri syistä, on yleensä aika vähän tehtävissä.

Tuholaisten lisäksi erilaisia kasvitauteja on tärkeää pitää silmällä. Suomessa ajankohtaiset tautiuhat liittyvät laajemmin kotimaisiin puistometsiin ja katupuuistutuksiin. Hieman etelämpänä Euroopassa on tullut todella isoja tuhoja esimerkiksi tammen äkkikuolemasta ja Hollannin jalavataudista. Saarnella on ongelmia jo Ahvenanmaalla.

– Näiden tautien ja tuholaisten kulkeutuminen Etelä-Suomeen on asia, joka jossain vaiheessa tapahtuu varmasti. Yritetään ennakoida niin, että näitä lajeja, joille oletetaan ongelmia jatkossa, istutettaisiin vähemmän. Tai etsittäisiin muita lajeja, joita voidaan käyttää niiden sijaan.

Australian Queensland on ulottamassa koalan uhanalaismäärityksen koskemaan myös osavaltion pohjoisosia. Aiemmin koala on jo katsottu vaarantuneeksi lajiksi eteläosissa.

Ihmisasutuksen laajeneminen, auto-onnettomuudet ja koirien hyökkäykset ovat ajaneet koalat yhä ahtaammalle. Ihmisen ja hänen lemmikkieläimensä lisäksi koaloita ovat viime vuosikymmeninä vähentäneet kuivuus ja maastopalot.

Uhanalaiseksi määriteltynä koalan elinalueiden kartoitusta ja suojelua voidaan tehostaa, osavaltiohallitus sanoo. Pääministeri Annastacia Palasczukun mukaan hallitus on päättänyt tehdä kaikkensa koalakannan pelastamiseksi.

Australian koalansuojelusäätiön johtaja Deborah Tabart ei ole päätöksestä vaikutettu. Hänen mukaansa se ei välttämättä ole hyvä uutinen koalalle.

– Luulen, että osavaltion pääministeri sanoi liittovaltion ympäristöministerille, että osavaltion lainsäädäntö hoitaa homman. Niinpä luulen, että liittovaltio väistyy tässä asiassa, ja sitä koala juuri ei tarvitse, Tabart sanoo Australian yleisradioyhtiön ABC:n haastattelussa.

Hänen mukaansa koalojen suojeltu on näennäistä. Se on poliittista peliä, jossa rakennuttajat ovat kaulaansa myöten mukana, hän sanoo.

Koaloita arvioidaan olleen yli kymmenen miljoonaa, ennen kuin ensimmäiset britit muuttivat Australiaan vuonna 1788. Nykyisin koalakannan kooksi arvioidaan alle 45 000. Laskentaa hankaloittaa se, ettei puiden latvoissa viihtyviä eläimiä ole helppo havaita.

Maailmalla risukeittimistä innostuneet luonnossa liikkujat järjestävät oikein kokoontumisajoja. Bushcraft-tapahtumissa leirielämän alkuperäisyydestä tykkäävät ihmiset tapaavat toisiaan yli rajojen. Äskettäin suomalaisia vieraili Brittein saarilla vertailemassa risukeittimiään.

Tietenkin  risukeittimiin ihastuneilla harrastajilla oikein facebook-ryhmiäkin.

Nykyaikainen retkikeitin vaatii omat kannettavat nestemäiset polttoaineensa. Ja kaikki mikä repussa painaa, on huono asia patikoidessa. Siksi risukeitin on oivallinen vaihtoehto.

Yksinkertainen rakenne

Metallilieriöön tehtävä tuli on nuotiota turvallisempi ratkaisu. Lieriön alapohjan pitää olla eristettynä maasta. Ja lieriössä on oltava ilmereikiä samoin kuin pieni aukko, mistä voi syöttää lisää tikkua tuleen. Yksinkerainen idea, jonka kehittelyssä voi löytää hyvinin erilaisia vivahteita.

Eräopas Mako Kelokaski on monenlaisten virittelyjen mies. Valmista risukeitintä hän ei suostu ostamaan vaan on valmistanut sen huonekaluliikkeen lusikkatelineestä ja varusteliikkeen teräsmukista. Hinnaksi tuli vähän yli kymppi.

– Kyllä näitä saa myös tehdastekoisina, jos vaikka tilaa netin kautta. Hinta saattaa nousta jopa lähelle sataa euroa.

Risukeittimen polttoaine löytyy maasta: tikkua, oksaa ja vaikka käpyjä. Tuli alle ja kattila tai paistinpannu välipohjan päälle.

– Polttoainetta ei tarvitse kantaa mukana, hehkuttaa Kelokaski samalla kun sytyttää pikkupesän tuohenkäppyrällä.

Vesi kiehuu tulesta riippuen muutamassa minuutissa.

Palamiskaasukin voidaan hyödyntää

Parhaat risukeittimet ovat kaksikerroksisia. Isompi ja pienempi  lieriö ovat osittain sisäkkäin. Siinä tuli on ylemmässä pannussa ja alemman pannun ilmarei'istä kiertävä ilma lämpiää ja tuo palamiseen myös palamiskaasut. Se on äärimmäisen tehokas.

– Jos ei itse viitsi tai ei osaa näprätä puukaasuja hyödyntävää risukeitintä niin esimerkiksi armeijan varusteista niiitä löytää, vinkkaa Kelokaski.

– Olen tehnyt näitä myös lahjaksi. Ideana on panna ajatus kiertämään, ei bisnes, sanoo Kelokaski.

Siikaisten kunta saa kolme nimikkolintua. Sääksipariskunta ja yksi poikanen rengastetaan satelliittiseurannan mahdollistavalla lähettimellä kesällä.

– Uuden ajan satelliittipaikantimet ovat osa Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimusta. Siinä selvitetään sääksien muuttoreittejä, kunnansihteeri Olli Rajala kertoo.

Myös kunnan koululaiset pääsevät hyödyntämään satelliittiseurantaa koulutyössään. Kunnalle tulevat kustannukset rengastuksesta ovat 1 600 euroa.

Tärkeä pesimäpaikkakunta

Pohjois-Satakunnassa sijaitseva pieni Siikainen on Pomarkun rinnalla Satakunnan merkittävin sääksipaikkakunta, ja Siikaisten kunnan alueella on useita sääksenpesiä. Parhaimmillaan asuttuja pesiä on ollut 6–7 kappaletta.

Luonnontieteellinen keskusmuseo ja Sääksisäätiö ovat seuranneet satelliittipaikannuksella sääksien eli vanhalta nimeltään kalasääskien liikkeitä jo yli vuosikymmenen ajan.

Nokkonen, maitohorsma, voikukka, jauhosavikka – pihamaalla ja metsiköissä rehottavat rikkakasvit voivat ärsyttää joitakin, mutta kekseliäs kokki käyttää näitä luonnonkasveja hyväkseen ruoanlaitossa ja teen hauduttamisessa.

Seinäjokelainen Auli Laitila on kerännyt villiyrttejä ja -kasveja jo 1970-luvulta saakka. Osan metsän antimista hän kuivattaa, mutta esimerkiksi teetä hän hauduttaa myös tuoreista kasveista.

Nokkosta munakkaaseen ja keittoihin

Polttava nokkonen muuttuu kuivattamisen jälkeen monikäyttöiseksi ruokatarvikkeeksi. Auli Laitilan mukaan kasvista saa nokkoskeittoa, sitä voi lisätä sämpylätaikinaan ja munakkaaseen tai tehdä muhennosta.

– Nokkonen kannattaa kerätä noin parikymmentä senttiä pitkänä. Jos nokkosta kasvaa jollakin sopivalla paikalla muuten, sitä voi kesän mittaan niittää, niin se versoo uutta kasvia. Näin nokkosta voi käyttää pitkin kesää, Laitila vinkkaa.

Laitila kerää nokkosia talteen ennen kaikkea keväisin ja kuivattaa niiden lehdet ja varret omassa saunassaan.

– Lämmitämme saunaa kuivaamisvaiheessa patterilla, eli kiuasta ei lämmitetä. Lämpöä saisi olla korkeintaan noin 35 astetta. Nokkonen on kuivanut silloin, kun oksa ei ole lötkö, vaan tikkumainen ja kuiva. Kuivauksen jälkeen purkitan ne, mutta jauhoa nokkosista ei kannata tehdä, siinä häviää hyviä aromeja, Laitila neuvoo.

Maitohorsmaa ja voikukkia

Maitohorsma ja voikukat leviävät suhteellisen herkästi, mutta pois kitkemisen sijaan kasveja voi Auli Laitilan mukaan käyttää kotikeittiössä.

– Meillä kasvaa mökillä erittäin paljon maitohorsmaa, ja sitä tulee kerättyä keväisin. Tätä voi käyttää myös parsan tapaan, eli höyryttää varsia ja syödä voin kanssa, Laitila kertoo.

Voikukkaa voi puolestaan hauduttaa teeksi tai käyttää sellaisenaan salaateissa.

– Sanotaan, että voikukka ja siinä oleva niin sanottu valkoinen mönjä tekisi hyvää maksalle. Yleensä voikukka neuvotaan keräämään ennen kukintaa, ja sahanterälaitaiset lehdet ovat kitkerämpiä kuin sileät ja pyöreät lehdet, kertoo Laitila.

Teen hauduttamiseen käy moni kasvi

Auli Laitila hauduttaa teensä keväisin ja kesäisin tuoreista ja talvisin kuivatuista kasveista.

– Sekoitan talvella usein teehen puutarhassa kasvatettuja yrttejä, kuten minttua. Se antaa hyvää makua villiyrteille, jotka voivat maistua heinävedeltä.

Laitila pitää käsissään tämän hetken hittituotetta, jota ei myöskään tarvitse yleensä kovin kaukaa etsiä.

– Vadelman lehdet ovat tämän hetken hittituote ja näitä on helposti saatavilla. Vadelman lehtiä voi käyttää myös koko kesän ajan, vinkkaa Laitila.

Älä poimi mitä sattuu

Tietämätön yrttien kerääjä voi poimia mukaansa metsästä vaarallisia kasveja.

– On se vaarana, että kerää myrkyllisiä kasveja. Pitää perehtyä aiheeseen ja pysyä aluksi kasveissa, jotka varmasti tunnistaa. On olemassa myös kirjallisuutta, josta voi opetella kasveja. Opetan lapsenlapsillenikin, että kaikkea ei saa suuhunsa pistää, kertoo Auli Laitila.

Nokkosten ja muiden kasvien kasvupaikkojakin kannattaa tarkistella.

– On olemassa muun muassa periaate, että tunkion tai huussin takaa ei kerätä, hymyilee Laitila.

– Täytemaakasassa voi kasvaa paljon nokkosia, mutta jos en tunne täytemaan alkuperää, en poimi nokkosia sieltä. Kompostikasassa, jossa kasvaa herkästi nokkosia, kannattaisi niiden antaa olla vesisateen jälkeen noin kaksi – kolme päivää paikallaan ennen keräystä. Siten niistä poistuu nitraatit auringonpaisteessa, kertoo Laitila tarkistaneensa kirjallisuudesta.

Suomessa oravalajeja on vain kaksi, perinteinen orava ja sitä uhanalaisempi liito-orava. Maailmalla erityisesti puissa eläviä oravia kuitenkin tunnetaan lähes 200 ja ne ovat levittäytyneet pohjoisilta taigoilta aina päiväntasaajan sademetsiin asti.

Oravalajien paljous saattaa osoittautua ylivoimaiseksi myös pörröhännille koko uransa omistaneelle ammattilaiselle, kertoo Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti Ilpo Hanski.

– Hyvä kun nämä lähialueiden oravat muistaa ja ehkä pohjoisten alueiden. Mutta tropiikissa elää niin paljon erilaisia oravalajeja, että en muista niiden nimiä. Tuttuja lajeja on muutamia kymmeniä.

Oravat kymmenien tutkijoiden intohimo

Tällä viikolla maailman oratutkimus ja oravien kuulumiset päivitetään Helsingissä, kun Suomen alle kymmenen oravatutkijaa saa seurakseen koko joukon kansainvälisiä kollegoja.

Helsingin yliopiston ja Luonnontieteellisen keskusmuseon isännöimään konferenssiin kokoontuu kuutisenkymmentä oravatutkijaa muun muassa Kanadasta ja USA:sta, Japanista, Koreasta, Englannista, Italiasta ja Saksasta.

Konferenssissa esitellään uusinta poikkitieteellistä oravatutkimusta. Oravien elinympäristöjen ja elintapojen lisäksi tietoa saadaan ilmastonmuutoksesta, luonnonsuojelusta, ekosysteemeistä sekä maailman metsien tilasta.

Syrjäyttääkö harmaa pörröhännissä punaruskean?

Suomen oravilla menee kohtuullisen hyvin lajitovereihinsa verrattuna, vaikka tehometsätalous niiden elintilaa kaventaakin. Tavallinen orava pärjää sopeutuvaisena jyrsijänä mainiosti myös kaupunkioloissa eikä liito-oravakaan perusta asutuksesta ja liikenteestä, jos niiden lomasta vain löytyy sopivia kotimetsiköitä.

Esimerkiksi Englannin alkuperäiset puna-asuiset oravat eivät ole olleet yhtä onnekkaita.

– Englantiin ja Keski-Eurooppaan on tuotu Pohjois-Amerikasta harmaaorava ensin lemmikiksi ja sitten se on karannut luontoon. Se on viihtynyt hyvin ja esimerkiksi Englannissa syrjäyttänyt tavallisen oravan lähes kokonaan, Luonnontieteellisen museon Hanski kertoo.

Parhaimmillaan yli miljoona katselijaa kerännyt Seilin sääksikamera on tarjonnut viime päivinä seuraajille iloista kuvaa siivekkäiden perheonnesta. Sääksipariskunta hoivaa pesällä vastikään kuoriutunutta poikasta.

Turun ammattikorkeakoulun, Turun yliopiston ja Saaristomeren tutkimuslaitoksen ylläpitämällä Sääksikamerasivulla kävijät ovat intoutuneet kommentoimaan uutta tulokasta vilkkaasti. Tildaksi ja Vasuriksi nimetyt linnut herättävät ihastelua.

Sivustolla nimimerkki kertsi kertoo havainnostaan pesällä mm. seuraavasti:

Ensimmäinen kuoriutunut ja isäntä on tuonut evästäkin Tildan nokan eteen, puolikas tyhjä munankuori Tildan pyrstön sivulla.

Myös nimimerkki Beata kommentoi riemuissaan toukokuun viimeisenä päivänä tekemästään havainnosta:

Aamulla klo 8:20 VAUVA SAA RUOKAA!!

Sääksikameran kuva päivittyy kymmenen sekunnin välein.

Pohjois-Karjalassa eletään juuri nyt villiyrttien kulta-aikaa, sillä kasvit ovat nyt kukkeimmillaan. Pohjois-Karjalan Marttojen Jaana Korhonen neuvoo aloittelijoita keskittymään vain muutamaan lajiin, jotka on helppo tunnistaa.

– Esimerkiksi voikukka on sellainen, jonka kaikki varmasti tunnistavat ja sitä on turvallista käyttää.

Nokkonen oiva c-vitamiinin lähde

Suurin osa nokkosista on jo hurahtanut isoiksi, mutta nuoria, pieniä versoja voi vielä käyttää ravinnoksi. Jaana Korhonen muistuttaa, ettei nokkosta kannata poimia vanhoilta tunkioilta, sillä kasvi kerää helposti nitraattia.

– Rehevässä maaperässä on nitraattia selvästi enemmän.

Nokkonen on myös hyvä c-vitamiinin lähde, mutta kasvi kannattaa muistaa ryöpätä eli keittää nopeasti kuumassa vedessä.

Yrttejä saa poimia jokamiehenoikeudella

Pohjois-Karjalassa esimerkiksi teiden varret ovat paikkoja, joista villiyrttejä ei kannata kerätä. Hyvä välimatka vilkkaaseen tiehen on parisataa metriä.

Yrttejä saa kerätä jokamiehenoikeudella, mutta  puiden ja varpukasvien kohdalla täytyy olla maanomistajan lupa. Esimerkiksi juuri nyt parhaimmillaan olevan kuusenkerkän keräämiseen täytyy pyytää lupa maanomistajalta.

Maitohorsma peittosi parsan

Suomessa vietetään juuri nyt Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiön lanseeraamaa villiyrttiviikkoa. Viikolla järjestetään esimerkiksi villiyrttiaiheisia tapahtumia ympäri Suomea.

Jaana Korhonen kertoo tehneensä villiyrttikurssilla vertailun parsarisoton ja maitohorsamasta tehdyn risoton välillä. Kurssilaisten mielestä villiyrtti maitohorsmasta tehty risotto oli selkeästi maukkaampi.

Ilmatar aikoo keskeyttää tuulivoimapuistosuunnitelmat Hartolan Purnuvuoreen. Purnuvuorelle on harkittu kolmea 2–3 megawattista tuulivoimalaa, mutta uusien melumääräysten takia alueelle ei voida niin monta voimalaa rakentaa.

Projektipäällikkö Mikko Toivasen mukaan Ilmatar aikoo luopua kokonaan Purnun suunnitelmistaan.

– Hankkeen suunnittelu käynnistettiin vanhojen melumääräysten aikana. Uudet melumääräykset mahdollistavat Purnuvuorelle kahden tai yhden tuulivoimalan rakentamisen eikä se ole enää kannattavaa, sanoo projektipäällikkö Mikko Toivanen.

– Uskon että monelle muullekin pienelle tuulivoimahankkeelle tulee käymään samalla tavalla, jatkaa Toivanen.

Lopulliset päätökset Ilmatar tekee lähiviikkoina.

Tuulivoiman hyödyntämistä Hartolan Purnuvuorella on suunniteltu vuosikausia. Tuulipuisto vaatisi myös alueelle kaavamuutokset. Muutama vuosi sitten Hartolan Vuorenkylällä syntyi kansanliike suunnitelmia vastaan.

Peltojen märkyys on viivästyttänyt Kainuussa peltotöiden aloittamista. Märkyys viivästytti myös säilörehu- ja laidunnurmien lannoituksia. Nurmet ovat kuitenkin nyt erittäin hyvässä kasvussa ja ensimmäisen säilörehusadon korjaamiseen päästään tavanomaiseen tapaan juhannusviikolla. Märkien peltojen kohdalla aurinkoiset ja tuuliset säät ovat paras kuivattaja.

– Pari, kolme sateetonta, aurinkoista ja tuulista päivää riittäisi peltojen kuivumiseen, kertoo kasvinviljelyneuvoja Matti Partanen Pro Agria Kainuusta.

Kainuun kevätviljoista on nyt kylvetty noin puolet. Kevätviljoja ovat ohra, kaura ja kevätvehnä. Joillakin tiloilla on jouduttu vaihtamaan tuleentuneena korjattavaksi aiottu kaura lyhyemmän kasvukauden tarvitsemaan ohraan.

– Näppituntuma on, että noin viidennes on joutunut vaihtamaan viljalajin lyhyemmän kasvukauden lajiin, sanoo Partanen.

Vaikka märkyys on viivästyttänyt peltotöitä, niin kasvukausi alkoi Kainuussa tänä vuonna normaaliaikaan – toukokuun ensimmäisellä viikolla. Sääennusteet ovat luvanneet viileiden säiden jatkuvan, mutta tämä ei kuitenkaan huolestuta Partasta.

– Vilu viljan kasvattaa -sanonta pitää paikkansa. Oraskaudella pensominen lisääntyy, eli kasvi ei lisää korren kasvua, vaan siemenestä syntyy useampia oraita. Myöskään pikkuhallasta ei ole haittaa, kun kasvupiste on mullan alla ja halla ei sillä tavalla pysty vaikuttamaan siihen.

Ruokaperunan istutus on myös päässyt alkuun ja tässäkin ollaan normaalissa aikataulussa.

– Tiedän, että viikonlopun aikana oli monia perunan istutustalkoita ja tällä viikolla perunan istutus pääsee käyntiin kunnolla, uskoo kasvinviljelyneuvoja Matti Partanen.

Päijänteen pinta on niin korkealla, että huomautus korkeasta vedestä on annettu. Virallisten tietojen mukaan Päijänne on näin korkealla 3-10 vuoden välein. Vesi on sen verran korkealla, että siitä voi seurata paikallisia ongelmia.

Ongelmia voi aiheutua myös vesilintujen pesinnälle.

– Esimerkiksi silkkiuikun ja härkälinnun pesät kelluvat, mutta kuikka ja jotkin lokkilinnut voivat kärsiä tästä vedenkorkeudesta, sanoo Tuomas Syrjä Keski-Suomen lintutieteellisestä yhdistyksestä.

Lintujen pesintä on jo melko pitkällä. Esimerkiksi kuikka aloittaa pesinnän jo pari viikkoa jäidenlähdön jälkeen.

– Pesinnän jälkeen tuleva vedennousu voi olla kuikalle tuhoisaa, sillä kuikan pesä on yleensä hyvin lähellä vesirajaa, Syrjä kertoo.

Syrjä pitää pesätuoja varmoina.

– Yksittäisinä vuosina tulevat pesätuhot eivät ole kuikkakannalle kovin dramaattisia, ja kuikkakanta on ollut tasaisessa kasvussa. Tilanne voi olla toinen, jos tulee useampi huono vuotta peräkkäin, hän sanoo.

Kuhmosta rajavyöhykkeeltä toukokuun lopussa löytyneestä suden raadosta ei ole löytynyt merkkejä ampumisesta. Mädäntynyt ruho röntgenkuvattiin viime viikolla Oulussa Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran laboratoriossa ja kuvauksissa ei löytynyt luodin jälkiä.

– Raato oli pilaantunut ja siitä puuttui melko iso osa, joten muut kuoleman aiheuttajat jäävät suureksi arvoitukseksi, sanoo erikoistutkija Marja Isomursu Evirasta.

Susi on kuollut ilmeisesti talvella. Sen löytöpaikka Kiekinkoski sijaitsee lähellä aluetta, jossa maaliskuussa susijahdissa ammuttiin Juntin laumasta kaksi pantasutta.

Kuolinsyyn mahdollisuuksia on monia, mutta oikean kuolinsyyn määrittely on vaikeaa, koska susi oli pahasti mädäntynyt.

– Voi olla, että kuollut susi oli törmännyt väärään laumaan ja joutui sen raatelemaksi. Tämä asia voitaisiin varmistaa eläinmuseon DNA-tutkimuksilla. DNA kertoo kuuluiko susi alueella elävään laumaan, josta DNA on taltioitu museon arkistoihin, kertoo kajaanilainen luontokuvaaja Lassi Rautiainen.

Yksi kuolinsyyn mahdollisuus on se, että susi on syönyt myrkytettyä haaskaa rajan toisella puolella. Tämänkin kuolinsyyn todentaminen jää haaveeksi.

– Myrkytyksen mahdollisuutta ei voida tutkia, koska raadosta puuttuivat tutkimisen kannalta tärkeät osat, ja meillä ei ole tietoa minkälaista myrkkyä lähtisimme hakemaan, kertoo Marja Isomursu Evirasta.

Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tänä vuonna tuttuun kesäloruun ei ole ollut luottamista, sillä taivaalla on ollut tavanomaista hiljaisempaa. Esimerkiksi tervapääskyjä ei ole juuri näkynyt.

– Kirskuvat tervapääskyt ovat yleensä olennainen osa kaupunkien ja taajamien ilmatilaa. Muutto alkoi toukokuun puolivälin maissa, mutta siihen se sitten jäi. Pääjoukko on jäänyt tulematta, kertoo ornitologi Mikko Pöyhönen.

Sama on voitu todeta monen muun lajin kohdalla. Lintuharrastajien vuosittaisten vakioseurantareittien perusteella satakieliä on saapunut vain noin puolet, kultarintoja ja luhtakerttusia vain viidennes tavanomaisesta määrästä.

– Poikkeuksellisen vähälukuisia ovat myös räystäspääskyt, lehtokertut, harmaasiepot, kuhankeittäjät, pikkulepinkäiset ja punavarpuset, Pöyhönen luettelee.

Mihin linnut katosivat?

Toukokuu oli maan eteläosassa sateinen ja tavanomaista kylmempi. Kylmyys tekee hallaa linnuille, jotka ovat täysin riippuvaisia hyönteisistä.

– Tervapääsky syö ilmaplanktonia eli lentäviä tai ilmavirtausten mukana kulkevia pieniä hyönteisiä, joten koleina keväinä muutto saattaa viivästyä.

Linnut ovat nyt Baltiassa ja Pietarin alueella, jossa lämmin ilmamassa on majaillut jo kolmisen viikkoa.

– Kun sää on ollut meillä samaan aikaan epävakaista ja lämpötila jäänyt kymmenen asteen tuntumaan, niin miksi kylmänarka lintu lentäisi tänne? Kannattaa oleilla suotuisissa oloissa.

Eivät ehkä tule lainkaan

Monen myöhään saapuvan lajin muutto jatkuu kesäkuun puoliväliin saakka. Tilanne voisi Pöyhösen mukaan korjaantua nopeastikin, jos lämmin ilma pääsisi meille saakka.

– Saattaa käydä niin, että moni lintu jää sille lämpimämmälle puolelle lopulta pesimäänkin eikä tänä vuonna saavu meille lainkaan.

Edellisestä yhtä linnuttomasta keväästä on kulunut liki 40 vuotta.

– Historiasta voidaan kaivaa esiin kevät 1977, jolloin ihmeteltiin samaa. Silloin esimerkiksi tervapääskyn ja harmaasiepon pääjoukot saapuivat Suomeen vasta kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen.

Linnut ovat aggressiivisimmillaan keväällä ja alkukesästä, kun poikaset ovat lähteneet pesästä, mutta eivät kuitenkaan vielä täysin lentokykyisiä.

Lahtelainen Riina Koskinen sai maanantaina haavoja päähänsä, kun varikset hyökkäilivät häntä ja hänen koiraansa kohti.

Koskinen oli koiransa kanssa koirapuistossa, jossa varikset lentelivät häiritsevästi koiran ympärillä. Koskinen päätti lähteä puistosta läheiseen metsään koiran kanssa.

– Ihan arvaamatta lintu tuli takaani ja nakkasi minua päähän. Se jäi siihen vielä lentelemään, mutta otin jalat alleni ja siihen se jäi. Varjosta näin, että lintu oli tulossa takaisin. Pään päältä lankesi iso varjo, huusin niin kovaa, että se ei uskaltanut tulla lähelle. Hitchkockin linnut tulivat heti mieleen.

Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen varapuheenjohtaja Ohto Oksanen ei ole aiemmin kuullut, että varis hyökkäisi ihmistä päin. Varikset ovat varsin harmittomia, pysyttelevät kauempana ja vain raakkuvat, sanoo Oksanen.

– Ainoa syy on oikeastaan pesän jättäneet poikaset. Linnut ovat silloin aggressiivisimmillaan. Silloin emot pitävät ihmisiäkin uhkana.

Poistu paikalta, jos lintu lentää liian lähellä

Koskinen sai neljä pientä haavaa päähänsä. Enemmän Koskinen kuitenkin pelästyi valuvaa verivanaa ja kävi lääkärissä tarkistamassa haavat.

– Ihme, että nokasta voi tulla niin monta haavaa, mahtoivatko kynnet sitten kuopaista. Nopeastihan se tapahtui, että lintu vain pyörähti ja lähti menemään.

Pöllöt, tiirat ja räkättirastaat ovat Oksasen mukaan aggressivisimpia lintuja. Ihmistä varis ei pysty vahingoittamaan, koska sillä ei ole kynsiä, joilla tarttua. Oksanen neuvoo kuitenkin poistumaan paikalta, mikäli lintu lentelee liian lähellä.

– Jos pöllö hyökkäilee, niin kannattaa suojata silmät. Hyökkäily on selvä merkki poikasista. Voi myös nostaa kepin pään yläpuolelle, mutta missään tapauksessa kepillä ei saa huitoa.

Juhannuksen jälkeen pesintä ja pahimmat aggressiot ovat ohi. Jos lintu nokkaisee, pitää haava putsata. Tauteja ei Oksasen mukaan kuitenkaan tarvitse pelätä.

Suomessa näkee toisinaan myös vaaleanvihreitä rehupaalimöykkyjä pellon laidalla, valkoiset ovat kuitenkin enemmistönä. Keski-Euroopassa sen sijaan vihreä väri hallitsee rehunpakkauksessa.

– Noille värityksille ei ole löytynyt oikein järkevää selitystä. Joissain maissa valkoinen paali on jopa kielletty, kertoo myyntipäällikkö Christer Vidjeskog muovivalmistaja Raniplastilta.

Rehupaalin valkoiselle värille voi löytyä selitys siitä, että Suomen pellot ovat ainakin ennen olleet valkoisen lumen peitossa suuriman osan vuodesta. Englannissa sen sijaan tyypillisin on musta rehupaali.

– Ruotsalaistutkimuksen mukaan vaaleat värit olisivat parhaita. Niihin kääritty rehu kuumenee vähemmän kuin tummaan kalvoon kääritty.

Suomen maisemassa tapaa myös jopa kymmeniä metriä pitkiä rehujen muovipakkauksia.

– Vaihtoehtoja on useita. Joko samoja pyöröpaaleja voidaan pakata peräjälkeen muovikalvon alle useita tai sitten pitkulainen pötkö on tuubi, johon eri metodilla pakataan rehua. Rehu voidaan myös laittaa betoniseen siiloon tai maahan ja se peitetään ja tiivistetään leveällä muovilla, aumamuovilla, selventää Vidjeskog.

Raniplast valmistaa Kruunupyyssä vuosittain 80 000 tonnia muovikalvoa, josta kolmasosa menee maatalouden käyttöön. Ainoastaan 10-15 prosenttia maatalouskalvosta jää kotimaahan. Rehuja pakataan suomalaiskalvoon niinkin kaukana kuin Etelä-Amerikassa, Etelä-Afrikassa ja Uudessa Seelannissa.

Kainuun Puutarhayhdistys ry ehkäisee lehtokotiloista aiheutuvaa kasvavaa ongelmaa. Kotilon munat saattavat levitä salakavalasti keväällä, kun puutarhaharrastajat vaihtavat taimia keskenään.

– Haluamme niiden puutarhojen omistajien, jotka ovat vielä välttyneet riesalta, välttyvän jatkossakin. Kotipihasta irrotettujen taimien mullan joukossa ei saisi olla kotilon munia tai jopa itse lehtokotiloita. Se on aikamoinen riesa, sanoo yhdistyksen johtokunnan jäsen Satu Hujanen.

Yhdistyksessä on seurattu kannan kasvua kymmenen vuoden ajan, ja kotiloiden määrä ja levinneisyys on kasvanut vuosi vuodelta.

Helppo torjuntakeino

Mikäli huomaa puutarhassaan lehtokotiloita esiintyvän niin kannattaa ottaa ronskit, mutta luonnolliset menetelmät leviämisen ehkäisemiseksi käyttöön.

– Kasvin mukana tullut multa kannattaa poistaa ja hävittää sekajätteen seassa sekä pestä kasvin juuret. Tämän jälkeen kasvin taimen laitetaan uuteen multaan. Suosin tätä menetelmää ennemmin kuin myrkytystä luonnon säästämiseksi. Mielestäni se on hukkaan heitettyä rahaa ja vaivaa, vihjaa Satu Hujanen.

Mikäli haluaa antaa tai myydä taimia esimerkiksi taimenvaihtotapahtumissa, niin kannattaa ruukun kylkeen kirjoittaa, mikäli epäilee puutarhassaan olevan kotiloita tai niiden munia.