Kuloveden selkä aukeaa vanhan rautatiesillan toisella puolella. Ollaan varsinaisella kalastajien herkkupaikalla, Siuronkosken partaalla. Rannassa oleva kieltotaulu kertoo, että mato-onginta on tässä paikassa kielletty.

– Se tulee ihan kalastuslaista, joka kieltää mato-onkimisen vaelluskalapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikoissa, valistaa Kuljun yhteisen vesialueen osakaskunnan hoitokunnan puheenjohtaja Jukka Pulakka.

– Eikä mato-onkijoita juuri näykään. Kyllä tässä on parissakymmenessä vuodessa kansa jo valistunut.

Tuoreempi kielto Nokian Siuronkoskella koskee urheilukalastajien suosimaa "catch and release" (c&r) eli "pyydystä ja päästä" -kalastusta. Se päätettiin lopettaa Siuronkoskella kokonaan.

– Totta kai alamittaiset ja rauhoitetut kalalajit pitää vapauttaa. Mutta kirjolohen osalta tämä on "istuta ja ongi" -kalastuspaikka, Pulakka sanoo.

– Kirjolohet istutetaan tänne pyyntikokoisina. Ne on tarkoitettu ihmisten saaliksi ja ruuaksi, ei leikkikaluiksi.

Kiellon taustalla ovat huonot kokemukset. Istutuksen jälkeen kirjolohta pyydettiin ja päästettiin vapaaksi todella paljon.

– Kaloja väsyteltiin tappiin saakka ihan vain leikin vuoksi. Ja sitten niitä oli seuraavana päivänä tuossa voimalaitoksen välpässä kuolleena useita kappaleita aina, Pulakka muistelee.

– Kaikkein pahimmillaan ilmiö oli kesäkuumalla. Silloin kala ei kestä tällaista rasitusta.

Siuronkoskessa kuolleet kalat on helppo huomata juuri siksi, että ne ajatuvat voimalaitoksen välppään. Monessa muussa kalapaikassa ilmiötä ei huomata ja kuolleet kalat häviävät rapujen ruuaksi.

Pyydystä ja päästä -kiellon jälkeen kuolleita kaloja ei ole enää näkynyt.

– Kaikki ovat olleet tyytyväisiä, Pulakka summaa.

– Iskuhalukkaita kirjolohia riittää istutuksesta nyt saaliiksi pitemmäksi aikaa.

Radiohiilinäytteen perusteella Tohmajärven kohde on 2 471 vuotta vanha. Museovirasto tutkii Tohmajärven vedenalaisen arkeologisen löydön syyskuussa.

– Sukeltajilta saadun tiedon mukaan tämä näyttää hyvin monipuoliselta kohteelta. Nyt Museovirasto lähtee käymään toivottavasti yhdessä näiden löytäjien kanssa siellä kohteella, Museoviraston intendentti Sallamaria Tikkanen kertoo.

Mikäli muinaisjäännöksen iäksi varmistuu lähemmäs 2 500 vuotta, silloin se kertoo elämästä esihistoriallisella ajalla, rautakaudella.

Suomen riistakeskus haluaa herättää keskustelua ilveksestä.

Kanta-Hämeen maakuntaeläimen hoitosuunnitelmaa päivitetään ja sen tueksi toivotaan rakentavaa kansalaiskeskustelua.

Oikeusministeriön ylläpitämässä otakantaa.fi -palvelussa on avattu ilveksestä keskustelufoorumi.

Siellä esittää mielipiteitä muun muassa ilvesten levittäymisestä, kannan suuruudesta, metsästyksestä  ja eläimen aiheuttamista haitoista.

Projektipäällikkö Mikko Toivola Suomen riistakeskuksesta kertoo, että kaikki näkökulmat ja mielipiteet ovat tervetulleita, kun ne annetaan rakentavassa mielessä.

Muuttuuko suhtauminen ilvekseen?

– Erityisesti kiinnostaisi kuulla ilveksen luontovaikutuksista ja kokemuksista. Miten ilves on vaikuttanut esimerkisi pienpetokantoihin ja metsäkauriskantoihin? Kun ilveksiä on nyt enemmän niin meille tulee soittoja, että ilvekset liikkuvat pihoilla ja tappavat kissoja.  Miten suhtauminen muuttuu kun ennen niin harvinainen eläin tuleekin "iholle"? pyörittelee Toivola mieltään askarruttavia kysymyksiä.

Hoitosuunnitelmaan voi vielä vaikuttaa, koska suunnitelma on vasta alkuvaiheessa.

Verkkokeskustelu on avoinna lokakuun loppuun asti.

Koko maassa esiintyvä ilves on Suomen runsaslukuisin suurpeto, jonka määrä on kasvanut voimakkaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tihein ilveskanta on Etelä-Hämeessä.

Ilveksiä arvioitiin kesällä 2015 olevan noin 2700-2800.

Luonnovesiin levinneet kultakalat kasvavat jopa jalkapallon mittoihin ja ne voivat vaeltaa satojakin kilometrejä vuodessa, havaitsivat australialaisen Murdochin yliopiston tutkijat.

Stephen Beattyn tutkimusryhmä jäljitti kultakalojen liikkeitä länsiaustralialaisessa Vassejoessa, jossa kultakaloja on ollut 20 vuotta ja ne kasvavat nopeimmin maailmassa.

Tutkijat havaitsivat, että kalat liikkuvat pitkiä matkoja lisääntymiskautenaan, yksi kala jopa 230 kilometriä vuoden mittaan.

Tähän asti kultakalojen liikkumistavoista on tiedetty vähän, mikä on vaikeuttanut kannan pitämistä kurissa. Beatty toivoo tutkimuksen auttavan tehokkaampien sääntelyohjelmien laatimisessa.

Vaikeasti hävitettävä vieraslaji

Kultakala on peräisin Itä-Aasiasta, mutta se on levinnyt vieraslajina myös muualle maailmaan.  Laji voi levitä esimerkiksi, kun ihmiset tyhjentävät akvaarioitaan luonnonvesistöihin.

Kun kultakala kotiutuu vesistöön, sitä on vaikea saada enää hävitettyä, ja sitä pidetään yhtenä pahimmista vesistöjen vieraslajeista. Kala myös leviää muille vesialueille.

Vieraslajilla on haitallisia vaikutuksia alueen alkuperäiselle vesiluonnolle. Se voi vaikuttaa veden laatuun sekä tuoda mukanaan tauteja,  järkyttää elinympäristöä ja kilpailla alkuperäislajien kanssa, Beatty toteaa.

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n lainaama Brittiläinen eläinsuojelujärjestö RSPCA toteaa, että yleisen harhakäsityksen mukaan kultakalat kasvavat noin 12-senttisiksi ja elävät viitisen vuotta. Ne voivat kuitenkin kasvaa jopa 40-senttisiksi ja elää 25 vuotta.

Jokaisella on mahdollisuus hankkia tarjouskilpailun kautta saari hiekkarantoineen keskeltä Oulujärveä. UPM julkaisi torstaina myyntiin uusia metsäsijoituskohteita, joista viisi sijaitsee Kainuussa. Yksi kiinnostavimmista kohteista on luonnonkauniiksi kehuttu Ärjänsaari, joka nousi talvella otsikoihin UPM:n tekemien hakkuiden takia.

Kohteiden myynnistä vastaava UPM:n myyntipäällikkö Riitta Väisänen ei lähde vielä spekuloimaan, kuinka korkealle saaren hinta voi kohota.

– Se jää nähtäväksi. Totta kai odotetaan, että joku olisi siitä kiinnostunut. Toivomme mahdollisimman paljon hyviä tarjouksia, Väisänen tyytyy toteamaan.

Kaikkien kohteiden myyntiprosessi on kaksivaiheinen. Ostajat tekevät kohteista ensin alustavat, ei-sitovat tarjoukset 4. syyskuuta mennessä.

Tarjonneista valitaan neuvottelukumppaneita jatkoneuvotteluja ja toista tarjouskierrosta varten.

Ärjänsaaren myytävä pinta-ala, 273,47 hehtaaria, käsittää saaren sekä mantereessa olevan sataman. Väisäsen mukaan metsätilojen myynti tarjouskilpailun kautta on yleistä.

– Olemme myyneet arvokkaimpia kohteita vuodesta 2009 asti tällaisen kaksivaiheisen prosessin kautta.

"Tavattoman erityinen kohde"

Väisäsen mukaan Ärjänsaari poikkeaa varsinaisista metsäsijoituskohteista muun muassa siinä, että saaressa on enemmän muita kuin hakkuuseen liittyviä arvoja.

– Saaren metsiä käsitellään Kainuun ELY-keskuksen hyväksymän hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti, Väisänen sanoo.

Osa suunnitelman hakkuista on toteutunut ja osa vielä toteuttamatta.

Hakkuuoikeudet ja -mahdollisuudet perustuvat myös hoito- ja käyttösuunnitelmaan.

– Lisäksi Ärjä on Natura-aluetta, joka ei sinällään rajoita hakkuita. Naturan luontotyyppi ja suojeluperuste määrittävät mitä alueella voi tehdä, Väisänen huomauttaa.

Myyntipäällikkö muistuttaa, että Ärjässä on useita kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia, muinaismuistoja ja pohjavesialuetta.

– Ne tekevät saaresta tavattoman erityisen kohteen.

Väisäsen mukaan uuden omistajan täytyy selvittää alueen rakennusoikeus kaavoituksen kautta, mikäli ajatuksena on rakentaa saareen. Olemassa on jo yksi osayleiskaava, jossa on tarkasteltu matkailu- ja majoitusalueitten rakennusoikeutta.

Kaupaksi nopeasti, tai ei ollenkaan

Myyntipäällikkö Riitta Väisänen ei lähde nimeämään saarelle parasta mahdollista omistajaa.

– Sitä meidän on mahdotonta sanoa. Toivomme omistajaa, joka ymmärtää saaren ainutlaatuisuuden ja arvon sekä pystyy kehittämään saarta omien tarpeittensa pohjalta, Väisänen luonnehtii.

Myös myyntiaika jää nähtäväksi.

– Voi olla, että se menee kaupaksi hyvin nopeasti, tai sitten ei ollenkaan. Kaikki vaihtoehdot ovat olemassa.

Mika Soramäen perhe osti kesäpaikan Vanajaveden rannalta Hattulasta vuonna 1970. Seuraavana vuonna järvellä sattui iso kalakuolema.

– Rannat haisivat ja kuollutta kalaa olivat paikat täynnä. Vielä pari vuosikymmentä sitten mateet olivat sokeita ja niiden maksat olivat ihan rei’illä. Niitä ei syöty, muistelee Mika Soramäki.

– Nyt Vanajaveden reitti on hyvä kalavesi. Tässä riittää syötävää petokaloille. Kalojen terveystilannekin on parantunut. Kuhakanta on voimistunut valtavasti, ahvenet ovat suurentuneet.

Näkösyvyys parantunut

Vanajavettä vaivaa edelleen sameus, siinä on paljon humusta. Puoli vuosisataa sitten näkösyvyys oli 10-20 senttiä. Viime marraskuussa Soramäen laiturin kohdalla näkyi ensimmäisen kerran pohjaan, reilun metrin syvyyteen.

– Kesäasukas saa tehdä paljon töitä rantakasvillisuuden kanssa. Ilmastonmuutoksen vuoksi leutoina talvina pelloilta ja metsistä järveen valuu kiintoainesta. Silloin vesi muuttuu niin sameaksi, että kalaverkot joutuu ottamaan ylös, harmittelee Soramäki.

Työnsä puolesta Mika Soramäki aktivoi ihmisiä toimimaan Vanajaveden eteen. Hän toimii projektipäällikkönä Vanajavesikeskuksessa.

– Vanajaveden parantaminen vaatii meiltä jokaiselta pieniä tekoja. Isommat hajakuormittajat, kuten maa- ja metsätalous voidaan saada kuriin lainsäädännön ja korvausmenettelyn kautta. Pakolla se ei onnistu, vaan yhteistyöllä. Jos viljelijä joutuu tekemään uhrauksia sen eteen, se täytyy korvata hänelle.

Perunatehtaan lähtö helpotti

Nyt jo eläkkeellä oleva limnologi Reijo Oravainen on tarkkaillut Vanajaveden tilaa vuodesta 1975 lähtien.

– 1960-70-luvulla lähtötilanne oli erittäin huono. Kalakuolemien ja happikadon vuoksi toimiin oli pakko ryhtyä. Kausiteollisuus oli erittäin merkittävä kuormittaja. Se aiheutti kalakuolemat.

Vanajaveden tilannetta helpotti Hämeen Perunan perunajauhotehtaan siirtyminen Renkoon 70-luvun alussa. Samoihin aikoihin Suomen Sokerin Turengin tehtailla aloitettiin jätevesien allastaminen. Myös taajamien jätevesien käsittely vähensi kuormitusta.

– Hämeenlinnassakin oli suoria putkia järveen. Niitä alettiin pikkuhiljaa tukkia. Nykyisin pistekuormitus on enää hyvin marginaalinen verrattuna 70-luvun alkuun, toteaa Reijo Oravainen.

Hajakuormitus jopa lisääntynyt

Käänne parempaan tapahtui hitaasti. 1980-luvulla puhdistamot alkoivat toimia odotetusti. Vanajaveden rannalla toimi paljon pieniä tehtaita, mutta vähitellen aika ajoi niistä ohi ja tehtaita lopetettiin.

– Vasta 90-luvun aikana puhdistamot ovat alkaneet toimia erittäin hyvin. Esimerkiksi happea kuluttavasta kuormituksesta on saatu 95 prosenttia pois, fosforikuormituksesta 90 prosenttia ja typpikuormituksestakin puolet, luettelee Oravainen.

– Se, että tämä on vielä rehevä ja samea, tulee hajakuormituksesta, joka ei ole hirveästi muuttunut. Ehkä se on päinvastoin lisääntynyt, koska viljelymenetelmät ovat tehostuneet.

– Hajakuormituksessa ollaan säiden armoilla. Jos sataa paljon, ravinteita huuhtoutuu järveen ja jos on pitkiä poutajaksoja, Vanajavesikin kirkastuu. Hajakuormituksessa on työsarkaa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ennen ei välitetty mitä purkuputkesta tuli

Teollisuuden murroksen lisäksi ihmisten tietoisuus vesistöistä on kasvanut merkittävästi.

– Vesistöjen virkistyskäyttö on lisääntynyt huomattavasti. Ennen ihmiset olivat tehtailla töissä, eivätkä he kerenneet katsomaan, mitä sieltä purkuputkesta tuli.

– Nyt rannoilla on paljon huvila-asukkaita ja omakotiasutusta, ihmiset haluavat, että vesistöt ovat sellaisessa kunnossa, että sitä voidaan hyödyntää kalastukseen, virkistyskäyttöön ja uimiseen.

Tällä hetkellä Vanajaveden ekologinen tila on Hämeenlinnan kaupungin kohdalla välttävä. Vanajanselkä luokitellaan tilaltaan tyydyttäväksi. Hyvälaatuiseksi vesistöksi Vanajavedellä on edessään vielä vuosien työsarka, mutta Vanajavesikeskuksen tähtäimessä on vuosi 2025.

Suomen Metsästäjäliitto ja lintujärjestö BirdLife Suomi muistuttavat metsästäjiä hyvistä metsästystavoista. Metsästäjäliiton vesilintuasiantuntija Jaska Salonen toteaa, että metsästäjän hyvät tavat koostuvat useista asioista.

– Huomioidaan toiset metsästäjät, huomioidaan riista. Kunnioitetaan saalista ja pyritään saamaan se eettisellä tavalla haltuun. Ja muutenkin käyttäydytään ihmisiksi. Jokainen metsästäjä on metsästyksen käyntikortti.

Lisäksi Salonen kehottaa käyttämään metsästyksen apuna koiraa, jotta ammuttuja lintuja ei jäisi luontoon.

Osaava metsästäjä hallitsee aseensa ja hermonsa.

– Etiikkaan liittyy myös se, että haulikolla ei ammuta ylipitkille matkoille vaan pitäydytään siinä 30–35 metrissä. Ei metsästetä pimeällä, jotta aina voidaan olla varmoja riistan tunnistamisessa, neuvoo Jaska Salonen.

– Ja sitten otetaan huomioon myös oma ampumataito. Että jos taidot ei ole ihan riittävällä tasolla niin pyritään huomioimaan se, että ei tehdä hätiköityjä riistalaukauksia.

Osa vesilintulajeista taantuu

Vaikka sinisorsien ja tavien kannat ovat kasvaneet, osa lajeista on taantunut. Metsästäjäliitto kehottaakin jättämään mm. jouhisorsat, punasotkat ja tukkakoskelot rauhaan. Myös metsähanhi, haapana, haahka ja isokoskelo on luokiteltu Suomessa vaarantuneiksi. Metsähanhen metsästys on tänäkin vuonna kielletty maa- ja metsätalousministeriön asetuksella.

Pelkästään metsästystä sääntelemällä kantoja ei voida pelastaa, sanoo Jaska Salonen Metsästäjäliitosta. 

– Riistavesilintujen taantuma ei johdu metsästyksestä, vaan siellä on taustalla paljon isompia ongelmia, kuten elinympäristöjen ja kosteikkojen hoito. Meillä on paljon luontaisia kosteikkoja kasvanut umpeen. Siellä voitaisiin kansallisessakin mittakaavassa tehdä paljon vesilintujen hyväksi.

– Silloin kun joku tietty laji taantuu, metsästyskuolleisuudella voidaan silti vaikuttaa helposti kannan populaatioon.

Kosteikkojen kunnossapitoon yhteisvoimin

Vesilintujen hyväksi tehty työ on parhaillaan yhteistyötä. Elinympäristöjä voidaan parantaa paitsi lintuharrastajien, myös maanomistajien ja kaikkien kosteikon ympärillä toimivien tahojen kanssa. Näin tehdään esimerkiksi Sammalistonsuolla, Vapon ja Kekkilän omistamalla kosteikolla, kertoo Salonen.

– Siellä meillä on ollut yhteistyöpöydän ympärillä kaikki harrastajat: Luonnonsuojeluliitto, lintuharrastajat, paikalliset metsästysseurat, kaupungin ympäristö- ja puutarhapuoli, hyönteistutkijoita. Tämä [yhteistyö] on asia, johon meidän pitää kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Sorsalintujen metsästys alkaa lauantaina 20.8. kello 12.

Suomen Metsästäjäliiton vesilintuasiantuntija Jaska Salosta haastatteli Pauliina Tolvanen.

Käytössä olevien ampumaratojen määrä on pudonnut Suomessa rajusti. Vielä 1990-luvun lopussa ampumaratoja oli noin 2 000, nyt noin 650. Monet pienet radat on suljettu ja uusien metsästäjäjien, etenkin nuorien, on aiempaa vaikeampi päästä harjoittelemaan ampumista.

Vaikka naisten määrä metsästäjien joukossa on lisääntynyt, on tyypillinen metsästäjätutkinnon suorittaja yhä mopoikäinen poika.

– Joillakin paikoilla tilanne on katastrofaalinen. Yli 60 prosentin tiputus ampumaratojen määrässä koko maassa näinkin lyhyessä ajassa on aika hurja. Sen pitäisi avata useimpien ihmisten silmät. Lopettamisvaraa ei oikein enää ole, sanoo rata-asiantuntija Lotta Jaakkola Ampumaharrastusfoorumista.

Metsästäjärekisterissä on lähes 370 000 suomalaista, joista valtaosa on maksanut riistanhoitomaksun. Ammuntaa harrastavissa järjestöissä on kaikkiaan 700 000–800 000 jäsentä.

Eniten uusia metsästäjiä Helsingistä

Myös Suomen Riistakeskuksessa ollaan huolissaan tilanteesta. Metsästysharrastus ja ampuminen opittiin ennen perhepiirissä. Kaupunkiseudut ovat kasvaneet ja niistä tulee paljon uusia metsästäjiä.

– Nuorilla ei ole enää aitan seinää ammuttavaksi, eikä lähipiiristä välttämättä löydy metsästyksen harrastajia. Harjoitusmahdollisuudet ovat vähentyneet niillä, jotka sitä eniten tarvitsisivat, sanoo apulaisjohtaja Jari Pigg.

Eniten uusia metsästäjiä leivotaan Helsingin riistanhoitoyhdistyksessä. Tutkinnon läpäisee vuosittain 550 metsälle mielivää. Ratoja metsästysammunnan harjoitteluun ei kuitenkaan ole.

– Kaikki neljä–viisi ampumarataa ovat ympäryskunnissa. Aika pitkä matka on uusilla metsästäjillä niihin, sanoo Helsingin riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Paula Laukkanen.

Bussilla Sipooseen ampumaan?

Helsingin riistanhoitoyhdistys on pyörittänyt vapaaehtoista haulikkokoulua Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Sipoon Savijärvellä. Vuoden viimeinen koulutus järjestettiin muutama päivä ennen vesilintujahdin alkua.

Jesse Meyers oli hankalan paikan edessä kun hän pohti, että miten matka Helsingin keskustasta Sipoon Savijärvelle taittuisi.

– Mulla ei ole autoakaan. Katsoin ensin julkisilla, että pääsenkö tänne, mutta onneksi kaveri haki minut.

– Kyllä tämä siinä rajoilla alkaa olla, että puoli tuntia, tunti Helsingistä on aika maksimi, muuten ei enää jaksa lähteä, arvioi Jesselle kyydin tarjonnut Lassi Luomala.

Jos rata olisi lähempänä, miehet kävisivät harjoittelemassa muulloinkin kuin vain sorsastuskauden alla. Nyt oli tarkoitus verestää taitoja, jotta saalis ei tällä kertaa jäisi saamatta.

Porvoolainen Sanni Lopperi on tyytyväinen, sillä Sipoon rata on lähellä hänen kotiaan. Haulikkoammuntaa ensimmäistä kertaa kokeillutta pikkusiskoa, Ida Elomaata harrastus kiinnostaisi, jos matka radalle kotiseudulla Oulussa ei kestäisi yli tuntia.

Kaavoittaja voi pyyhkiä radat kartalta

Ampumaratoja on suljettu muun muassa ympäristönsuojelun ja meluhaittojen vuoksi. Pienten seurojen tai yhdistysten ratoja on myös rapistunut, kun jäsenten määrä on huvennut.

Lotta Jaakkolan mielestä perusteena ratojen sulkemiseksi käytetään usein ympäristöhaittoja, vaikka niitä voitaisiin ennakolta estää. Todelliset syyt voivatkin Jaakkolan mukaan olla muita.

– Kymmenen metrin syvyydessä oleva pohjavesi voi olla vaarassa. Mutta siihen, että lyijy saavuttaa sen, voi  mennä jopa 16 000-210 000 vuotta. Useinkaan ei muisteta kertoa tätä.           

Maakuntakaavan laatimisen yhteydessä voidaan kartalta pyyhkäistä pois kymmeniä ampumaratoja. Joillakin alueilla ammunnan harrastajien ääntä on kuultu.  

– Ehkä se on tämä yleinen ilmapiiri, ympäristölupa-asiat, meluhaitat ja kaikki sellainen. Metsästystä ei ehkä koeta sellaiseksi hyväksytyksi vapaa-ajan harrastukseksi kuin monta muuta harrastusta, arvioi Paula Laukkanen.

ABC-koulutus aloittelijoille

Ampumista saa radan lisäksi harjoitella omalla maalla tai maanomistajan luvalla, mikäli paikka on turvallinen ja harjoittelu satunnaista. Lotta Jaakkola pitää rata-ammuntaa ehdottomasti parempana vaihtoehtona.

Hän epäilee, että monet kesämökeillään viikonloppuja viettävät eivät erityisemmin ilahdu pitkään kestävästä haulikon paukkeesta sunnuntaiaamuna.

– He eivät varmaankaan ajattele, että vastuullinen metsästäjä siellä harjoittelee. Jos ratoja ei ole, harjoittelu siirtyy minne sattuu. Se on huonompi vaihtoehto.

Hankaluuksista huolimatta Metsästäjäliitto tarjoaa ensi vuonna uusille metsästäjille mahdollisuutta suorittaa metsästysammunnan ABC-koulutus. Pilottikurssi on jo järjestetty Hyvinkäällä. Kurssilla opetellaan ampumaan haulikolla ja kiväärillä.

Metsästäjätutkinnossa ei ole pakollista ampumaopetusta eikä koetta. Tutkinto uudistuu ensi vuonna, mutta ampumisen opettelu säilyy yhä vapaaehtoisena.      

Oululaisen Sangenin Tornioon perustaman pienpanimon kasviasiantuntijana toimiva Veli-Matti Mathlin kertoo, että kiinnostus humalan elvyttämiseen viljelykasvina lähti liikkeelle ajatuksesta läheltä saatavista raaka-aineista.

– Yrityksen perustamisen yhteydessä mietimme, voitaisiinko oluen tuotannossa hyödyntää jotenkin näitä pohjoisen raaka-aineita. Esimerkiksi mallasohran viljely täällä on epävarmaa, ja sen laatu saattaa jäädä heikoksi.

– Sen sijaan humala, joka on oleellinen osa olutta, kasvaa pohjoista Lappia myöten, ja sitä on myös kasvatettu Suomessa aikoinaan paljonkin, Mathlin sanoo.

Mathlin tutkii parhaillaan opinnäytetyössään Janne Salmelan kanssa, millaisia mahdollisuuksia humalan viljelyyn nyky-Suomessa on. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on humalan viljelyn kannattavuus ja sen hyötysuhde.

Noin aarin kokoinen koeviljelmä perustettiin Salmelan tilalle Liminkaan kesällä.

– Mukana on villejä humalakantoja eri puolilta Pohjois-Suomea. Etelä-Suomen kantoja on kerätty talteen jo aiemmin, mutta pohjoisen lajikkeita ei ole niinkään vielä tutkittu.

Tarkoituksena on kokeilla humalan viljelyä myös kausi- tai kasvihuoneessa. Ensimmäisiä tuloksia viljelmältä saadaan vuoden, kahden kuluttua.

Pienpanimobuumi herättänyt kiinnostuksen

Kiinnostus humalan viljelyn elvyttämiseen on herännyt myös muualla Suomessa. Mathlinin mukaan Ruotsissa työtä humalan palauttamiseksi viljelykasvien joukkoon on tehty pidempään ja siellä kansallisia lajikkeita on jo saatu markkinoille.

Mathlin liittää vanhaa viljelykasvia kohtaan heränneen kiinnostukseen meillä ja maailmalla meneillään olevaan panimobuumiin.

– Pienpanimoita perustetaan nyt paljon ja samaan aikaan humalan saanti on vaikeutunut, kun raaka-ainetta ei riitä kaikille halukkkaille. Siinä mielessä voisi olla hyvä, että kotimaista humalaa saataisiin taas viljelyyn.

Sitkeä ja vaatimaton kasvi

Humala on ollut yksi tärkeimmistä viljelykasveistamme. Aiemmin humalaa viljeltiin myös kotitarvekäyttöön ja miltei jokaisen maatilan yhteydessä oli humalatarha. 1700-luvulla humalan viljely oli jopa lain mukaan pakollista.

– Jos se on kasvanut täällä ennenkin, miksei se kasvaisi nytkin. Humala on sitkeä kasvi, joka on säilynyt vuosikymmeniä samoilla kasvupaikoilla, Mathlin kertoo.

Humala kasvaa koko Suomessa, mutta pohjoisemmaksi mentäessä sen sato voi olla pienempi. Se kasvaa vuosittain viidestä kuuteen metriä korkeaksi ja syksyllä se leikataan alas. Erityistä talvisuojausta humala ei kaipaa.

– Kasvullisesti en näe humalan viljelyyn mitään estettä, kunhan sopivat lajikkeet löytyvät. Jalostuksen kautta voidaan saada myös satoisempia lajikkeita. Toinen juttu on sitten se, onko se taloudellisesti kannattavaa, Mathlin pohtii.

Yle Jyväskylä julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että nettisivuillaan.

Sääkuvien lähettämistapa on muuttunut ja kuvat lähetetään sähköpostin sijaan nykyään suoraan verkkosivun kautta.

Ethän lähetä uusia kuvia enää tämän artikkelin lähetä-painikkeella, vaan laita ne tulemaan täältä.

Suomessa metsävaratiedot on katsottu yhdeksi henkilörekisteriksi. Tämän vuoksi tietoja pyydettäessä on pitänyt kertoa niiden käyttötarkoitus, jos ne ovat liittyneet luonnolliseen henkilöön.

EU:n komission mukaan Suomi rajoittaa liikaa metsää koskevien ympäristötietojen luovuttamista. Suomessa tiedot ovat sinänsä julkisia, mutta niitä on rajattu tietosuojaperusteilla. Komission mukaan Suomen pitää erottaa metsiä koskevat ympäristötiedot ja henkilötiedot toisistaan. Metsänomistajat kokevat esimerkiksi metsän kuviotiedot yksityiseksi tiedoksi.

Keski-Suomen metsänhoitoyhdistyksen johtaja Ilpo Pentinpuro ihmettelee, miksi EU:n huomautus Suomelle on julistettu salassa pidettäväksi. Salailusta ja avoimuudesta syntyy ristiriita Pentinpuron mukaan.

– Metsänomistajia huolettaa varmaa ihan eniten se, että metsävaratieto ja kuviokohtainen metsätieto koetaan hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi. Metsänomistajien keskuudessa koetaan, että se on hiukan sama asia kuin kysytään, että kuinka paljon sinulla on vaikka osakkeita omistuksessa tai paljon on rahaa pankkitilillä, Pentinpuro kokoaa.

"Metsävarallisuus ei muodosta varmaankaan kenenkään kokonaisvarallisuutta"

Maa- ja metsätalousministeriöstä kerrotaan, että salassapito on normaali käytäntö, kun kyse on keskeneräisestä EU-rikkomusasiasta. Julkisuuslain mukaan taas kokonaisvarallisuutta koskevat tiedot ovat salassa pidettäviä, mutta metsävarallisuutta se ei koske.

– Metsävarallisuus ei muodosta varmaankaan kenenkään kokonaisvarallisuutta ja se on se, minkä takia ne eivät ole salassa pidettäviä. Voi miettiä sitäkin, että meillä on jokamiehenoikeus ja kuka tahansa voi kävellä kenen tahansa metsässä ja tehdä itse havaintoja, sanoo lainsäädäntöneuvos Kirsi Taipale maa- ja metsätalousministeriöstä.

Suostumuksia tietoihin antanut vain neljännes metsänomistajista

Suomen metsäkeskus kerää metsävaratietoja julkisilla varoilla. Niitä voitaisiin hyödyntää paremmin esimerkiksi taimikonhoidossa, miettii Metsätiedon päällikkö Raito Paananen. Nuorten metsien hoito laahaa pahasti Keski-Suomessa. Paananen arvioi tilanteen olevan samankaltainen koko Suomessa: hoitotöiden tarve taimikoissa olisi noin puolitoista kertainen siihen nähden, mitä hoitotöitä on viime vuosina tehty.

Nuoren metsän ja taimikoiden hoitotarve on Keski-Suomessa runsaat 30 000 hehtaaria vuodessa. Jos kaikki hoitotyöt tehtäisiin, olisi sen työllistämisvaikutus noin 200 henkilötyövuotta.

Metsänomistajat voivat tehdä suostumuksen, että metsätoimijat saavat käyttää heidän metsätietojaan. Paanasen mukaan ainoastaan noin neljännekseen metsätiedoista on annettu suostumus.

– Tarve olisi nostaa tietojen hyödyntämisastetta nykyisestä. Toki me pyrimme keräämämme tiedon avulla edistämään metsätaloutta ja neuvomaan metsänomistajia hoito- ja hakkuukohteista.

Tärkeintä hoidossa on omistajien oma aktiivisuus ja se, että metsätoimijat tavoittaisivat omistajat. Metsänomistajakunta on iäkästä, keski-ikä on yli 60 vuotta. Sen lisäksi on yhteisomisteisia tiloja, joissa päätöksenteko voi olla hankalaa.

Haastattelut teki Riina Mäentausta.

Joku keksi Satakunnassa uusiokäyttää sorsastuksessa isoja tyhjiä tammitynnyreitä noin 90 vuotta sitten.

Suomen metsästysmuseossa Riihimäellä nököttää yhdessä nurkassa tiettävästi ainut noilta ajoilta säästynyt tynnyri. Sen arvellaan olevan 1930-40 -luvulta.

Museon museopalvelupäällikkö Perttu Matero kertoo, että tynnyrit oli tarkoitettu hienoille herroille.

– Ilmeisesti  Rosenlewin aatelissuvun Satakunnan metsästysmaille oli jotakin kautta Englannista kulkeutunut näitä isoja tynnyreitä, joita sitten huomattiin käyttää myös passipiiloina.

Tynnyreitä nähtiin Satakunnassa ja Kanta-Hämeessä

Tynnyreitä käytettiin tiettävästi kahdessa paikassa: Satakunnassa  Kauvatsan linnuistaan tunnetulla Puurijärvellä sekä Kanta-Hämeessä Tammelassa.

Sorsastustynnyri on puolitoista metriä korkea ja niin leveä, että sinne mahtui sorsastaja helposti passiin odottamaan sopivaa hetkeä.

–Koska siinä oli pitävä pohja, niin vesirajassa ruovikossa saattoi tynnyrissä olla passissa kengät kuivina ja näkösuojassa. 

Suuret tammitynnyrit kuljettiin matalan Puurijärven rantakaislikkoon ja metsästäjä kipusi sisään.

Tynnyrit jopa sisustettiin herroja varten.

Sisään asennettiin pieni punanahkainen penkki ja tynnyrin sisälaitaan kiinnitettiin niin ikään nahalla verhoiltu hylly. Siihen mahtuivat panokset, pikari ja taskumatti.

Ennen vuotta 1960 sorsalintujen metsästys alkoi keskiyöllä, joten kosteassa yöilmassa ”sisäinen villapaita” oli tarpeen.

Tynnyreistä sorsastivat merkkimiehet

Isokenkäiset asettuivat tynnyreihin kyttäämään sorsia Roselew-yhtiön toimitusjohtajan vuorineuvos Sven-Erik Rosenlewin johdolla.

– Metsästysseurueeseen ovat tiettävästi kuuluneet vuorinevos Rosenlewin lisäksi vuorineuvos Serlachius, Osuuskunta Metsäliiton toimitusjohtaja Ilmari Kalkkinen ja metsätieteen professori ja tuleva Metsähallituksen pääjohtaja Nils Osara. Vieraana kävi muun muassa sen aikainen pääministeri Urho Kekkonen.

 Sama porukka pyöri myös Tammelassa, josta makeistehtailija Karl Fazer oli vuokrannut metsästysmaita käyttöönsä.

Apulaiset kävivät hätistelemässä matalapohjaisilla veneillä sorsalintuja lentoon. Houkutuslintuina käytettiin myös veteen kellumaan asetettuja kaaveita.

Taidokkaasti veistetyt ja maalatut puulinnut olivat olivat perimätiedon mukaa itsensä Akseli Gallen-Kallelan veistämiä.

Outo tynnyri kiinnostaa museossa kävijöitä

Mitä tynnyreissä oli Englannista oikein tuotu? Sitä ei tiedetä. Jotain nestemäistä, koska tynnyrit olivat tiiviitä ja niissä on pyöreä aukko, josta nesteen on voinut valuttaa ulos.

Suomen metsästysmuseossa outo tynnyri ja sen sisällä istuva miesnukke herättävät vierailijoissa kummastusta. Sen verran harvinaisesta sorsastusesineestä on kyse.

– Lapset tähän usein juoksentelevat ja huudahtavat: kato siellä on ukko ja sillä on pyssy ja se istuu tynnyrissä.

– Poikkeuksellinen oman aikansa innovaatio, tokaisee Suomen metsästysmuseon museopalvelupäällikkö Perttu Matero ja taputtaa rapistunutta tynnyriä.

Mikkeliläinen Ritva Paavilainen tunnustautuu intohimoiseksi sieniharrastajaksi. Antoisat sienimaastot alkavat lähes kotinurkilta.

– Käyn metsässä lähes joka päivä ja usein kahteen otteeseen, aamupäivällä ja iltapäivällä. Etenkin tatteja pompsahtaa niin nopeasti, että metsässä pitää käydä usein.

Paavilainen on seurannut hyvnä sienisadon kypsymistä kesän mittaan aitiopaikalta. Sieniä on metsässä lähes silmänkantamattomiin.

–Tunnin kun pyörähtää niin sanko on täysi, parhaimmillaan kaksikin. Kantarellejä on erityisen runsaasti, Paavilainen ihastelee.

Ritva Paavilainen on poiminut kesän aikana tatteja, kantarellejä, mustatorvisieniä ja sekasieniä.

– Ensimmäiset suppilotkin ovat jo nousseet. Niitä riittää usein vielä marraskuullakin. Nyt sieniä löytyy sellaisistakin paikoista, joissa niitä ei normaalisti ole.

Luonnonvarakeskuksen vanhempi tutkija Kauko Salo arvioi, että sienivuodesta on kehittymässä yksi kaikkien aikojen parhaista. Sienikausi on pitkä, sato on runsas ja laatu on kohdallaan.

– Omalla 40 vuoden tutkijan urallani tämä menee mitalisijoille. Ei tällaisia satu kymmenen vuoden jaksoon kuin korkeintaan yksi. Edellinen taisi olla 2003, Salo arvioi.

.

Paras sesonki vasta edessä

Syyt mainion sienivuoden taustalla ovat selvät. Lämmin toukokuu ja kostea kesä loivat metsän sienille ja marjoille otolllisen maaperän. Lomalaisten tuska on satanut sieniharrastajan laariin.

– Ollaan vasta elokuun puolivälissä ja paras satokausi kestää lokakuun puoliväliin. Paras satokausi on vasta edessäpäin. Säät tietysti vaikuttavat, ja ennustaminen on vaikeaa.

Kaukon Salon mukaan sienikesä on monisatoinen. Esimerkiksi tatteja poimittiin talteen heinäkuun loppupuoliskolla, mutta uusi sato voi puhjeta elokuun lopulla.

– Poimintakausi on pidempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Taitaa tulla puolen vuoden jakso, jolloin on ruokasieniä voinut poimia koko ajan, toukokuulta marraskuulle

Harrastajien suosimia kantarelleja on putkahdellut poimittavaksi suuria määriä entisillä ja uusilla poimintapaikoilla.

– Rouskujakin on poimittu jo heinäkuulta, mutta niitä on nousemassa koko ajan lisää.

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa on parisen sataa ruokasientä, mutta niistä käytetään lähinnä 5-10 lajiketta. Vuosittain poimittava sienimäärä vaihtelee Luken arvion mukaan kolmesta 16 miljoonaan kiloon.

Uuraisten Hankasuolla elää muun muassa uhanalainen perhoslaji luumittari. Tavoitteena on julistaa koko suo suojelualueeksi ojitettua pohjoisosaa lukuunottamatta. Kunnan omistaman alueen suuruus on vajaa 40 hehtaaria ja se on suojelullisesti alueen arvokkain osa.

Hankasuo on määritelty suojeltavaksi myös Keski-Suomen kolmannessa vaihemaakuntakaavassa, eikä siellä voi harjoittaa esimerkiksi turvetuotantoa.

Uuraisten kunta harkitsee suojelualueen perustamista korvauksetta imagollisista syistä, kertoo Uuraisten kunnan ympäristösihteeri Mia Rahinantti.

– Tämän hetkinen tavoite on, että maanomistajalähtöistä suojelua edistettäisiin, niin saataisiin ihan tällaista kunnan imagon kannalta hyvää mainosta, Rahinantti sanoo.

Suon alueella on Uuraisten kunnan lisäksi kolme muuta yksityistä maanomistajaa sekä metsäyhtiö UPM. Ainakin tällä hetkellä maanomistajat ovat olleet myötämielisiä suojelualueen perustamiselle.

Hankasuon suojeluasia menee syksyllä valtuustoon ja jos se hyväksytään, se menee käsiteltäväksi Hämeenlinnan hallinto-oikeuteen. Ripeimmillään suojelualue on perustettu jo tämän syksyn aikana.

Rahinanttia haastatteli Riina Mäentausta.

Tyhjillään olleen metsänvartijan tilan pihapiirissä Oulun Sanginjoen varressa on taas elämää. Neljä oululaista luontojärjestöä vuokrasi Loppulan toimintakeskuksekseen kesän ja syksyn ajaksi.

Ari-Pekka Auvinen Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisestä yhdistyksestä katselee tyytyväisenä ympärilleen vanhan hirsitalon pihalla.

– Oli unelman täyttymys, kun kaupunki vuokrasi tämän meille.

Lintutieteellisen yhdistyksen lisäksi vuokralaisina ovat Oulun luonnonsuojeluyhdistys, Luontoliiton Pohjois-Suomen piiri sekä Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjois-Pohjanmaan piiri.

Vuokraaminen eteni nopeasti, eikä toimintaa ehditty suunnitella kauaa, mutta viikonloppuisin Loppulassa järjestetään erilaisia luontoaiheisia tapahtumia.

- Pidämme ovia auki viikonloppuisin kello 11-16 ja järjestämme kaikenlaisia tapahtumia. Täällä on esillä myös Sanginjoesta kertova näyttely ja pidämme myös pienimuotoista kahvilaa.

Lattia on vähän kallellaan, mutta muuten hyväkuntoinen

Metsänvartijan tila sijaitsee Oulussa pitkään kiistellyn Sanginjoen ulkometsän alueen lähellä. Luontojärjestöt ovat haaveilleet tilan käyttämisestä alueen keskuspisteenä.

– Olemme haaveilleet, että tätä voisi käyttää Sanginjoen ulkometsän opastuskeskuksena. Nyt kokeilemme käytännössä, miten se voisi toimia, Ari-Pekka Auvinen sanoo.

Vaikka tila on ollut jo vuosia tyhjillään, on esimerkiksi hirsisen päärakennuksen kunto Auvisen arvion mukaan vielä varsin hyvä.

– Tämä on ihan riittävän hyvässä kunnossa. Perustukset ovat vähän eläneet ja lattia on vähän kallellaan, mutta peruskunto on aivan hyvä ja tämmöiseen toimintaa vallan mainio.

Kaupunki ei ole vielä päättänyt Loppulan tulevaisuudesta

Tekninen isännöitsijä Eerik Junnikkala Oulun kaupungilta toteaa, että Loppulan tilan tulevaisuus on vielä auki, mutta todennäköisesti se tulee jossain vaiheessa myyntiin. Kaupunki kuitenkin odottaa lopullisia päätöksiä alueen kaavoituksen suhteen.

Ympäristöjärjestöt ovat pohtineet tilan hankkimista omistukseensa, jos myynti toteutuu, mutta ihan yksinkertainen asia se ei ole, Auvinen pohtii.

– Yksi mahdollisuus tietysti olisi, että jotkut järjestöt ostaisivat tämän, mutta tietenkin se on vähän hankalaa, kun tämmöisen ylläpitäminen sitoo paljon resursseja. Haave olisi tietysti, että tämä voisi säilyä tällaisessa käytössä ja palvelisi Sanginjoelle luonnosta nauttimaan saapuvia ihmisiä.

Muutaman kuukauden vuokra-aikaansa järjestöt suhtautuvat yhdenlaisena näytönpaikkana.

– Olisi mukava pystyä näyttämään jotain positiivista, että mihin tällä paikalla on mahdollisuuksia.

Elintarvikeviraston Marja Isomursu on tällä viikolla tutkinut Asikkalassa liikkuneen uroskarhun ruhoa. Evirassa selvisi, että karhu oli normaali, eikä sillä ollut sairauksia, eikä se ollut loukkaantunut. Loukkaantuneena karhu hakeutuu helpon ravinnon ääreen.

Karhusta tutkitaan myös raivotautia, koska sen mahdollisuus halutaan sulkea pois. Rasvaa ei eläimessä kovin paljon ollut, joten on mahdollista, että se ei ollut syönyt paljon ravintoa.

Karhuihin perehtyneen asiantuntijan mukaan Asikkalan karhu oli todennäköisesti neuvoton ja avuton, ja saattoi hakea ihmisistä turvaa. Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila sanoo, että karhu vasta opetteli karhun elämää. Karhuemo oli vieroittanut pennun viereltään ja siksi pentu ei tiennyt, missä sen kannattaisi olla. Eläimellä ei ollut kokemuksia ihmisistä tai mistään muustakaan, ja siksi se tuli asutuksen lähelle liikkumaan.

Kesän mittainen pöljyys

Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestari Seppo Ronkainen sanoo, että erauskarhuilla on noin kuuden kuukauden ajanjakso, jolloin karhulla on "pallo hukassa". Karhut ovat pöljän oloisia ja ne eivät käyttäydy johdonmukaisesti.

Uroskarhuilla on tapana surmata pennut, jotta niiden emo tulisi uudelleen kimaan ja uros pääsisi parittelemaan. Kun karhunpennut ovat alle vuoden ikäisiä, emokarhu liikkuu usein pentujen kanssa lähellä ihmisasutusta, jotta uroskarhut eivät tapa. Tällöin pentu voi tottua olemaan lähellä asutusta.

–Karhulla on hyvä muisti ja suuntavaisto ja se muistaa koko loppuelämänsä helpon ruokapaikan, Ronkainen sanoo.

Kun erauspennut ovat reilun kuuden kuukauden ajan eläneet omillaan, niistä yleensä tulee arkoja ja ne väistävät ihmistä.

Keinona metsästys?

Tuomo Ollilan mukaan karhut hakeutuvat yhä enmmän asutuksen pariin. Karhuja on enemmän etenkin niillä alueilla, jotka ovat tiheämmin asuttuja. Ratkaisukeinona on se Ollilaan mukaan se, että ihmiset ja karhut oppivat olemaan samalla alueella.

Paniikkiin ei ole aihetta, mutta karhujen lähelle ei kannata mennä valokuvaamaan ja seuraamaan niiden liikkeitä.

Yksi keino on myös metsästys.

–On viranomaisten päätös, kohdistetaanko metsästystä erauskarhuihin, Ollila sanoo.

Luontokuvaaja Jouko Pirppu joutui kerran niin lähelle karhua, että useimmat meistä eivät haluaisi kokea samaa.

Tapahtuneesta on jo useampi vuosi, mutta vesantolainen kuvaaja muistaa tapahtuneen tarkasti. Alueella liikkui kiimainen karhunaaras, jonka mies halusi saada etsimeensä. Neljän aikaan iltapäivällä Pirppu asettui väijypaikalleen ja ryhtyi odottamaan.

Yhdentoista aikaan hän terästäytyi: läheltä, näköpiirin ulkopuolelta alkoi kuulua karjumista. Sen jälkeen metsä kuitenkin hiljeni, eikä karhua näkynyt. Aamuyöllä kolmelta Pirppu kävi pitkäkseen ja ajatteli ottaa torkut kuvauspaikalla.

– Olin ihan menossa uneen, kun rupesi tuntumaan että mustikanvarvut kahisevat. Nousin istumaan, näin naaraskarhun ja sen perästä vielä oikein ison uroksen.

Hän antoi kameran laulaa. Parinkymmenen metrin päästä kulkenut uroskarhu kääntyi kuvaajaa kohti ja tuli lähelle, 4–5 metrin päähän. Pirppu jatkoi kuvaamista, vaikka hän aisti, että kameran ääni häiritsi petoa.

– Ajattelin, että kerrankin karhu on tarpeeksi lähellä hyvässä valossa.

Yhtäkkiä, kuin ruoskan sivalluksesta, suuri karhu teki valehyökkäyksen kuvaajaa kohti. Pirppu kertoo uroksen tulleen käytännössä yhdellä loikalla metrin päähän hänestä. Mies ei ehtinyt tajutakaan, mitä oli tapahtunut. Enää hän ei kuvannut.

– Sen hengityksen haistoi ja kun näki pikkurillin mittaiset kulmahampaat ja kuolan valuvan suusta, ei tehnyt kauheasti mieli kuvata. Ei siinä kärsinyt kameran takaa päätä kääntää.

Vähän aikaa ihmisen kanssa kasvokkain seistyään uroskarhu lähti seuraamaan kiimaista naarasta ja tilanne oli ohi.

Vaikka vesantolainen Pirppu on nähnyt metsän kuninkaan pelottavimmillaan, hän korostaa, ettei karhua tarvitse pelätä. Hänen oma kohtaamisensa uroskarhun kanssa syntyi siitä, ettei kuvaaja vielä ollut oppinut ymmärtämään, että karhu saattaa olla äreänä juuri kiima-aikaan.

– Olen aina sanonut, että karhu on minun kaveri. En ymmärrä pelätä tai vierastaa niitä. On alueita, joissa karhuja on runsaasti – menen sinne sekaan eikä se minua haittaa.

"Karhusta ei ole haittaa, vaikka sillä olisi pennut"

Pelko pois – se on myös emeritus petotutkija Erik S. Nyholmin sanoma suomalaisille karhuista. Hänellä on ollut läheinen suhde mesikämmeniin siitä lähtien kun ampui ensimmäisen karhunsa 15-vuotiaana. Sittemmin hän oli todella pitkään Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa tutkijana.

– Olen sanonut, että karhusta ei ole koskaan mitään haittaa, vaikka sillä olisi pennut. Se voi käydä pelottelemassa, mutta susi on ihan eri asia, kokonaan omaa luokkaansa, nyt jo 20 vuotta eläkkeellä ollut Nyholm sanoo.

Yksi hänelle erityinen karhu on Kuusamon Suurpetokeskuksen kuuluisa Juuso, 480-kiloinen uroskarhu. Kun Juuso oli erauspentu, Nyholm saattoi käyttää karhua leikkimässä. Yhdeltä leikkiretkeltä palatessaan Nyholm kantoi Juuso-karhua sylissään, kun pentu alkoi yhtäkkiä imeskellä kantajansa korvaa. Tuosta hetkestä tarhanpitäjä Sulo Karjalainen otti valokuvankin.

– Siitä on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta Juuso tuntee minut edelleen. Sille saa työntää vaikka käden kurkkuun asti, eikä varmasti pure.

Karhun muisti onkin Nyholmin mielestä ominaisuus, joka tekee siitä ainutlaatuisen. Hänen mukaansa on osin eläimen fantastisen muistin ansiota, että se oppii välttämään elinympäristönsä vaarat niin hyvin.

"Pystyy määrittämään asiat, jotka tuntuvat yliluonnollisilta"

Kansanperinteessä karhu on ollut arvostettu ja jopa pyhä eläin. Osa muinaisista asenteista elää tänäkin päivänä. Kokenut siilinjärveläinen karhunmetsästäjä Juha Kuusisto puhuu suurpedosta saaliina, jota ei saa, ennen kuin "Tapio antaa".

– Jos joku kaveri sanoo, että "minä menen hakemaan sen karhun", niin ei se välttämättä minusta näin käy. Se annetaan.

Kuusiston mielestä parasta on jahdata karhua yksin vain koiran avustamana. Silloin katsotaan, kuka kukin on, hän sanoo. Tavallisemmin karhu kaatuu kuitenkin suuren, joskus kymmenien miesten jahdin tuloksena.

Vuosikymmeniä karhuja tutkineelle Erik S. Nyholmille karhu ei ole mitenkään mystinen eläin. Hän kuitenkin ymmärtää, mistä ihmiset ovat voineet saada päähänsä ajatuksen karhun taianomaisista kyvyistä.

– Sillä on oloihin nähden ihan käsittämättömän hyvä hajuaisti ja hyvä kuuloaisti. Aistiensa tukemana se pystyy määrittämään asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta.

Nyholmin mukaan karhu tuleekin yleensä ammutuksi, kun se ei karhukoiran häiritsemänä pysty hyödyntämään aistejaan, vaan tulee metsämiehen yllättämäksi.

Karhun elämässä on tutkijallekin vielä yksi arvoitus

Karhunkaataja Juha Kuusisto on joutunut kerran ampumaan karhun tilanteessa, jossa peto oli hyökkäämässä. Karhu oli koiran haukkumisesta ärsyyntyneenä hävinnyt metsään ja kiertänyt metsämiehen jäljille. Yhtäkkiä Kuusisto oli havahtunut oksan rasahdukseen ja huomannut karhun lähestyvän juosten takaapäin.

– Karhu haluaa sen, joka on metsällä. Marjastajia se saattaa monesti seurata pitkään ja olla tekemättä mitään, hän uskoo.

Tuolla kertaa karhu kaatui metsämiehen luotiin, mutta tapaus jäi Kuusistolle mieleen esimerkkinä suurpedon oveluudesta. Hän sanookin pitävänsä kontiota sitä viisaampana eläimenä, mitä enemmän hän on sen kanssa tekemisissä.

– Olen sanonut, että karhun saa silloin kun se tekee jonkun virheen. Normaalisti se on ihmistä viisaampi.

Kuusisto pitää yhtenä esimerkkinä karhun neuvokkuudesta sitä, että itärajan lähellä varsinkin vanhoilla yksilöillä on taipumus siirtyä metsästyskauden alkaessa turvaan Venäjän puolelle. Kun metsät alkavat täyttyä miehistä, vanhat karhut siirtyvät rajan yli ja palaavat myöhemmin takaisin. Tämän vuoksi saaliiksi jää usein nuorempia yksilöitä.

– Karhun viisautta on vaikea selittää, mutta sen voi aistia. Minua ihan naurattaa, miten se huijaa metsämiehiä aina, sanoo puolestaan luontokuvaaja Jouko Pirppu.

Pirpulle ja Kuusistolle karhu on arvoituksellinen eläin, josta he sanovat aina oppivansa jotain uutta. Karhunmetsästäjän mielestä on kiehtovaa, kuinka tutkijatkaan eivät ole löytäneet selitystä kaikelle karhun tekemiselle.

Erik S. Nyholmin mukaan karhusta ei voi koskaan tietääkään kaikkea, koska karhut ovat niin erilaisia yksilöinä. Mutta on karhussa vielä selvitettävääkin. Yksi arvoitus on mesikämmenen kuolema. Sanotaan, että luonnollisesti kuollutta karhua ei löydä metsästä kukaan.

– Siitä ei ole tietoa (mitä karhu tekee kuollessaan), se on ihan totta! puuskahtaa kokenut tutkija.

Lintujen ääntely liittyy monesti reviirin muodostamiseen, naaraiden houkutteluun ja soidinmenoihin. Useimmiten ääntelyn taustalla onkin juuri parinmuodostus. Äänellä voidaan myös varoittaa uhkaavasta vaarasta. Sorsastuksessa linnuille voidaan soitella sorsapillillä kutsuääniä, jotka houkuttelevat lintuja lähemmäksi. Taitava pillin käyttö vaatii metsästäjältä harjoittelemista.

Herrat Xie Jianguo ja Y Y Chin ovat rikkaita miehiä. He ovat tienanneet elämänsä aikana niin paljon rahaa, että he ovat voineet aloittaa uuden harrastuksen: maailman kauneimpien ja kalleimpien luonto- ja kulttuurimatkakohteiden kiertämisen.

He eivät tee matkoja silloin tällöin. He ovat puolet vuodesta tien päällä paikoissa, joihin vain harvalla suomalaisellakaan on varaa mennä.

Xie ja Chin – joita matkailuyrittäjät luonnehtivat todella mukaviksi asiakkaiksi – kuuluvat siihen eliittiin, jota Aasian talouskasvu on hellinyt huolella. Mikään hinta matkalle ei ole heille este eikä oikeastaan edes hidaste.

– Olen toiminut vuodesta 1983 lähtien juristina ja olen lakitoimiston perustajaosakas, kiinalainen Xie Jianguo kertoo.

Sen puolen vuodesta, jolloin hän ei matkusta, hän käyttää kotimaassaan Kiinassa luonnonsuojeluun. Aktiivisen työelämän hän jätti toissa vuonna.

Malesialainen Y Y Chin vastaa kysymyksiin Masai Marasta Keniasta, jossa hän on kuvausmatkalla.

– Olin aikaisemmin pankkiirina ja yksityisen varainhallintayhtiön palveluksessa, hän kertoo.

– Mitä tulee rahankäyttöön, uskon vahvasti kiinalaiseen sanontaan "raha, jota et käytä, ei kuulu sinulle".

Se kai liippaa läheltä suomalaista tuttua sanontaa "raha on luotu kiertämään".

Pingviinit 10 000:lla, lumileopardi 4 000:lla eurolla

Xienin ja Chinin kaltaisia ihmisiä ja muitakin luontomatkailijoita palvelemaan on noussut eri puolilla maailmaa hyvin ammattimainen koneisto. Otetaan esimerkiksi lumileopardi, erittäin harvinainen ja vaikeasti nähtävä eläin, joka elää muun muassa Intiassa ja Afganistanin ja Pakistanin rajalla.

Vielä kymmenen vuotta sitten BBC:n elokuvaryhmä vietti kolme kuukautta Intiassa ja sai kasaan tasan tunnin verran materiaalia eläimestä. Projekti vaati kolmen vuoden ennakkovalmistelun, kahdeksan ihmisen työryhmän ja 20 paikallista avustajaa. Siis yhden tunnin takia. Harmi vain, että eläin halusi nukkua koko sen ajan.

Nykyisin lumileopardia voi lähteä katsomaan Suomestakin valmiiksi järjestetylle luontomatkalle, kun lyö tiskiin 4 000 euroa per nuppi. Se on vielä suhteellisen halpaa ja kohdemaassa vietetty aika lyhyt, joten leopardin näkemisestä ei ole täyttä varmuutta.

Avaran luonnon dokumenteista tutut Etelämantereen pingviinit ovat vähän kalliimpia. Reissun hinta on noin 10 000 euroa. Xien on käynyt sielläkin, tosin vain kerran.

Jääkarhut ovat myös hintavasta päästä. Jos haluaa ihan varmasti nähdä jääkarhuja Norjan Huippuvuorilla, joutuu maksamaan vähintään 8 000 euroa. Turha kai lisätä, että Xien on käynyt sielläkin.

Kaikki, mitä näkee television luontodokumenteissa, on nykyisin mahdollista kokea myös itse. Jopa siihen pisteeseen asti, että noin 5 500 eurolla pääsee Kenian ja Tansanian rajalle katsomaan, kun tuhannet gnuantiloopit ylittävät hengenvaarallisen joen, jossa krokotiilit vaanivat niitä. Matkailija voi juoda rennosti punaviiniä tätä näkyä ihaillessaan .

"Suomalaiset ovat lapsenkengissä markkinoinnissa"

Aasialaiset ovat löytäneet nyt myös Suomen. Xie Jianguo on käynyt täällä jo monta kertaa, Y Y Chin kerran.

– Oma suosikkini on jää ja lumi, erityisesti villieläimet niiden keskellä. Tämä on myös yksi syy, miksi pidän Suomesta, Xie kertoo.

Suomessa hän on kuvannut muun muassa tykkylunta Kuusamon kynttiläkuusten oksilla.

– Useimmat aasialaiset matkailijat tulevat Suomeen revontulien takia, Y Y Chin sanoo.

Suomalaisen luontomatkojen järjestäjän Finnaturen Jari Peltomäki vahvistaa, että revontulet on todella kova juttu. Aasialaisia viehättävät yllättäen myös erikoiset kohteet, kuten suomalainen suokukko soidinpuvussa. Onhan se kaunis lintu, mutta noh, aika pieni ja vaatimaton karhun ja suden rinnalla.

Peltomäki on käynyt jo useana vuonna Kiinassa näyttämässä omia Suomen luonnossa otettuja kuviaan ja mainostamassa matkailupalveluita. Sana on alkanut levitä. Kiinalaisten luontomatkailijoiden tulo Suomeen on käynnistynyt kunnolla viiden viimeisen vuoden aikana.

Y Y Chin päätyi alun perin Suomeen kuultuaan hyvältä ystävältään, että täällä pääsee näkemään ja valokuvaamaan pöllöjä, karhuja ja ahmoja.

Peltomäen mukaan tyypillistä aasialaista asiakasta voi olla joskus vaikea houkutella Suomeen, koska tämä ei ole mikään tarunhohtoinen Afrikka tai Uusi-Seelanti. Kun aasialainen sitten lopulta tulee Suomeen, hän saattaa mielellään haluta käydä samalla vaikka Norjassa.

– Suomella ei ole mitään hävettävää luonnon suhteen, Peltomäki sanoo.

– Kun matkailijat ovat käyneet jo Afrikassa ja muualla, me voimme tarjota uutta eksotiikkaa.

Y Y Chin näkee suomalaisen matkailun ongelmana vain markkinoinnin, se on kuulemma ihan lapsenkengissä.

– Suomalaisten pitäisi ottaa oppia muista Euroopan maista, miten liiketoimintaa markkinoidaan, hän sanoo.

Suomalaista luontomatkailua – ilmaista ja maksullista – markkinoidaan tänään lauantaina Helsingin Viikissä Koetilantie 1:ssä Suomen ensimmäisillä lintumatkailumessuilla kello 10–18.

Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa on julkaissut videon, jolta näkyy arktisen jääpeitteen sulaminen maaliskuun lopulta elokuun 12. päivään saakka.

Nasan mukaan jään sulaminen pohjoisilla merialueilla käynnistyi tänä vuonna tavallista aikaisemmin. Vuoden 2016 alkupuolisko on ollut maailmanlaajuisesti mittaushistorian lämpimin.

Nasan tutkija Walt Meier sanoo uutistoimisto Reutersille odottavansa, että arktinen merijää sulaa tänä vuonna niin, että sen minimilaajuus jää yhdeksi pienimmistä koskaan mitatuista. Arktinen merijää kutistuu noin syyskuun puoliväliin saakka.

– Merijää heijastaa suuren osan auringonvalosta, jota tulee erityisesti kesäisin, kuten on itsestään selvää, Meier sanoo.

– Kun menetämme jäätä, niin kuin meille on käynyt viime vuosikymmenien ja etenkin viime vuosien aikana, tilalle tulee tummaa merta, joka imee kaiken aurinkoenergian. Meri lämpenee ja koko arktinen alue lämpenee... Arktisen alueen jäähdytysmekanismista tulee aina vain heikompi, kun merijäätä menetetään, hän selittää Reutersille.

Arktinen merijää on huvennut dramaattisesti kolmen viime vuosikymmenen aikana. Aiemmin poikkeuksellisen alhaisina pidetyistä mittaustuloksista on tullut normaaleja.

Tämän viikon tiistaina Alaskasta lähti matkaan luksusristeilijä, jonka on tarkoitus kulkea Luoteisväylän eli Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolitse kulkevan meritien läpi ensimmäisenä kaupallisena aluksena.