Yhteistyö eri puolilla maailmaa toimivien geoparkien kanssa sekä YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon myöntämä Rokua UNESCO Global Geopark -nimitys ovat antaneet Muhoksen, Utajärven ja Vaalan alueelle levittäytyvälle Rokualle kansainvälistä nostetta.

Rokuan ainutlaatuista luontoa tullaan nykyisin ihmettelemään Keski-Euroopasta ja kauempaakin.

– Eri puolilta Eurooppaa on käynyt geologian professoreita ja tutkijoita, jotka ovat luonnehtineet tätä jääkauden oppikirjaksi ja luonnonlaboratorioksi, kertoo projektipäällikkö Mikko Kiuttu.

Alue on syntynyt tuhansien vuosien aikana ja pitänyt pintansa luonnontilaisena hiekkamaastona vuosituhansien ajan.

Hiekkaa peruskallion päällä on noin sadan metrin paksuisena patjana. Hiekka on pääosin hienojakoista, mikä onkin todennäköisesti ollut alueen säilymisen syy. Se ei ole oikein soveltunut hyötykäyttöön ja rakentamiseen.

Poikkeuksellinen dyynimaisema

Vaikka kumpuilevaa vaaramaisemaa peittää tänään mäntymetsä, kartalle piirretyt korkeuskäyrät paljastavat Rokuan alueen pinnanmuotojen säännöllisyyden. Noin parinkymmenen kilometrin mittainen ja useita kilometrejä leveä harjualue muodostuu säännönmukaisista useiden kymmenien metrien korkuisista dyynijonoista.

Rokuan maastoa täplittävät myös syvät luonnon muovaamat säännöllisen muotoiset kuopat eli supat, joihin mannerjäästä irronneet jäälohkareet ovat aikanaan sulaneet.

Geologisesti kiinnostavimpiin kohteisiin kuuluu Suomen syvin suppa, Syvyydenkaivo.

–  Tämä Syvyydenkaivo on yksi avainkohteista ja sen syntyhistoria kytkee yhteen koko geopark-alueen Muhokselta aina Manamansaloon saakka. Sinne jää sitten matkalla vaikuttavia kohteita, jotka ovat erilaisten geologisten prosessien tuotosta ja ne kiinnostavat myös matkailijoita.

Lämpimät kesäkelit ovat tuoneet monille rannoille auringonpalvojien kiusaksi ei-kutsutun, mutta tutun vieraan: sinilevän. Kutinaa, kirvelyä ja muita oireita aiheuttava sinilevä on runsastunut nopeasti vesistöissä viime aikoina, mutta sen yleisyys riippuu suuresti vesistön laadusta ja kunnosta. Suomen Ympäristökeskuksen (Syke) ja Ely-keskusten yhdessä laatimasta vesien kuntokartasta voi jokainen käydä tarkistamassa esimerkiksi oman mökkijärvensä vedenlaadun. Nettikartta on avoin kaikille ja kattaa koko Suomen. Nettikartta löytyy esimerkiksi täältä.

– Ekologiselta tilaltaan erinomaisissa ja hyvissä vesistöissä riski sinilevälle on selvästi pienempi kuin kunnoltaan tyydyttävissä, välttävissä tai huonoissa, sanoo Limnologi Sari Mitikka Suomen Ympäristökeskuksesta. 

– Eniten sinilevää on rannikoilla ja sisämaassa lähinnä pienissä järvissä. Maakunnista sinilevää on yleisimmin Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Hämeessä. Lapissa sinilevää on vähiten, Mitikka toteaa.

Joissa sinilevä ei aiheuta ongelmaa pitkälti virtauksen takia. Mahdolliset sinileväkukinnot tulevat ja menevät virran mukana eivätkä jää kiusaamaan kuin korkeintaan suvantopaikoissa väliaikaisesti. Sinilevä ei olekaan kriteerinä jokien kunnon eli ekologisen tilan määrittelyssä.

Mitikka huomauttaa, että vesikartta on esitys vesistöjen ekologisesta tilasta, joka muodostuu monesta muustakin tekijästä kuin sinilevien runsaudesta.

– Luokitukseen vaikuttavat esimerkiksi vesistön vesikasvit, kalat ja pohjaeläimet, niiden määrät ja lajisto. Myös vesistöjen muokkaukset: padot, perkaukset ja oikaisut vaikuttavat luokitukseen, Mitikka sanoo.

Lisää tietoa vesistöjen ekologisesta luokituksesta voi katsoa tästä linkistä.

Ravinnekuormitus altistaa

Oheinen kartta onkin sinilevän osalta lähinnä suuntaa-antava. Levän runsastuminen silminnähtäviksi lautoiksi vaatii monen muunkin tekijän osumisen "kohdalleen" kuin vain vesistön ekologisen alttiuden sille.

– Vesistön ravinnekuormitus on sinileväkukintojen suurin aiheuttaja. Kuormitus rehevöittää vesistöjä, ja sen seurauksena sinilevän määrä kasvaa. Lisäksi lämmin, tyyni sääjakso antaa hyvät eväät levämassojen runsastumiselle, Mitikka kertoo.

Mitikan mukaan runsaita sinileväkukintoja esiintyy useimmiten rehevimmissä vesistöissä, joissa on riittävästi ravinteita levien kasvulle. Mutta sinileviä ja sinilevän tuottamia myrkkyjä voi esiintyä myös aivan vähäravinteisissa vesistöissä.

Kutinaa ja kirvelyä

Sinilevä rajoittaa ja hankaloittaa monella tavoin vesistöjen virkistyskäyttöä. Sinileväinen vesi voi esimerkiksi nieltynä aiheuttaa oksentelua, päänsärkyä ja huono-oloisutta. Lisäksi siitä voi seurata kutinaa, kirvelyä sekä muita iho-oireita.

Sinileväinen vesi ei sovellu pesu- ja löylyvedeksi, eikä sellaisessa vedessä kannata uida. Jos ui, niin suihkuun heti uinnin jälkeen.

Yllä olevassa videossa näytetään, kuinka vesikartta toimii.

Sisävesien ja rannikon sinilevätilanne on kohentunut selvästi viime viikosta. Vesistön virkistyskäyttöä haittaavan sinilevän havainnot ovat huomattavasti vähentyneet sekä merellä että sisävesillä, selviää Suomen ympäristökeskuksen tuoreesta leväkatsauksesta. 

Runsaita esiintymiä on vielä löytynyt paikoin Saaristomereltä. Rauman, Turun sekä Sipoon edustalla niitä on havaittu vähän. Muilla rannikon seurantapaikoilla levää ei ole havaittu.

Sisävesillä levää on nyt ajankohtaan nähden keskimääräistä vähemmän. Järvillä sinileväesiintymät ovat selvästi vähentyneet edellisiin viikkoihin verrattuna. Esiintymät olivat pääosin Varsinais-Suomen, Pirkanmaan, Hämeen ja Uudenmaan alueella.

Edellisen viikon runsaat esiintymät ovat joko hävinneet tai muuttuneet vain havaittaviksi, mikä johtuu sään epävakaistumisesta. On ollut pilvistä ja tuulet ovat sekoittaneet vesiä, mikä ei suosi levän kasvua ja pintalauttojen muodostumista. Paikallinen sinileväkukinta voi kuitenkin kehittyä nopeasti, jos sääolosuhteet ovat suotuisat.

Ei sovellu pesu- eikä löylyvedeksi

Veden käyttöä on aina syytä rajoittaa, jos vedessä on silmin havaittavissa sinilevää. Sinileväinen vesi ei sovellu pesu- eikä löylyvedeksi. Uimista runsasleväisissä vesissä kannattaa välttää, mutta jos ui, niin suihkuun sen jälkeen. Sinilevästä voi seurata kutinaa ja kirvelyä ja muita iho-oireita, huono-oloisuutta ja oksentelua.

Oheinen verkkovideo neuvoo helpon kotikonstin varmistua sinilevän rantautumisesta omalle uimapaikalle.

Susipari on elänyt Rengon reviirillä parin vuoden ajan. Jo viime vuonna susille epäiltiin syntyneen pentuja. Rengon riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Harri Mansikkamäki myöntää, että susiparin ilmaantuminen alueelle tuli sen verran yllätyksenä, ettei susipentueen syntymistä osattu silloin vielä varmistaa.

– Nyt meillä on videota susista ja niiden jälkeläisistä. Kuvissa näkyy kaksi aikuista sutta, ja näkyvissä on myös neljä pentua. Ainakin neljä pentua on siis syntynyt tälle reviirille. Minun tietääkseni nämä ovat ensimmäiset varmistetut sudenpennut Hämeessä.

Intohimoja joka suuntaan

Rengon susipari on pitänyt reviiriään Rengon ja Hattulan rajamailla, mutta sudet ovat liikkuneet myös Lopella ja vanhan Hämeenlinnan alueella, kertoo Mansikkamäki.

– Valitettavasti meillä on nyt täällä oma susilauma. Tämä herättää joka suuntaan intohimoja. Itse en niitä välttämättä täällä tarvitsisi, mutta ne ovat täällä ja näillä näkymin pysyvät.

Petoyhdishenkilönäkin toimiva Mansikkamäki pelkää, että jossain vaiheessa sudet saavat aikaan myös kotieläinvahinkoja. Tähän asti susien jäljiltä on löytynyt muun muassa peuranraatoja.

– Meillä on niin vahva peurakanta täällä, että susille on riittänyt syötävää.

"Toivottavasti ei metsästetä omatoimisesti"

Jos kannanhoidollisia lupia susien metsästämiseen ei myönnetä, hämäläiset sudet saavat olla rauhassa. Viime vuonna lupaa haettiin yhdelle sudelle, mutta sitä ei myönnetty.

– Muuten niitä ei voi metsästää ja toivottavasti kukaan ei lähde omatoimisesti metsästämään. Kyllä me ainakin olemme tehneet kovasti töitä, että ymmärretään, että se on täysin rauhoitettu eläin niin kauan kuin siihen poikkeuslupa saadaan, toteaa Harri Mansikkamäki.

– Varmasti, jos mahdollisuus poikkeuslupaan on, sitä haetaan. Haettiinhan sitä viime talvenakin, mutta sitä ei saatu silloin.

– Jos käytäntö on sama kuin viime talvena, pienet mahdollisuudet luvan saantiin on olemassa ehkä yhdelle luvalle. Sitähän ei kukaan tiedä, mikä tulevaisuus on. Se on täysin auki tällä hetkellä.

Sudet alkaneet näyttäytyä myös pihoissa

Ensimmäiset havainnot Rengon susista tehtiin joulukuussa 2014.

– Havainnot ovat kulkeneet samalla kaavalla. Alkukesästä havaintoja on tehty niukasti, mutta loppukesästä niitä on saatu enemmän. Sudet ovat alkaneet näyttäytyä myös pihoissa, toteaa Harri Mansikkamäki, jonka oman talonkin pihalla sudet ovat käyneet.

Viime vuonna Uudenmaan puolella Raaseporin lauman susiparille syntyi peräti kahdeksan pentua. Pentueita on syntynyt myös Satakunnan ja Varsinais-Suomen rajamailla.

Suomen riistakeskuksen mukaan harmaahylkeiden pyynti onnistui erittäin hyvin Suomenlahden kannanhoitoalueella, jossa koko 94 harmaahylkeen saaliskiintiö tuli täyteen. Lounais-Suomen kannanhoitoalueella pyydettiin 52 hallia kaikkiaan 273 hallin saaliskiintiöstä, ja Perämeren-Merenkurkun kannanhoitoalueella 49 hallia kaikkiaan 683 hallin saaliskiintiöstä.

Harmaahyljettä voidaan Suomessa metsästää maa- ja metsätalousministeriön vuosittain vahvistaman alueellisen kiintiön rajoissa. Viime metsästyskauden (1.8.2015–31.7.2016) kokonaiskiintiöksi oli asetettu 1 050 harmaahyljettä.

Hylkeitä pyydetän vain murto-osa kiintiöstä, koska metsästäjiä ei ole riittävästi. Tällä hetkellä aktiivisia hylkeenmetsästäjiä on Perämeren ja Merenkurkun kannanhoitoalueella parisen sataa. Vähäistä määrää selittää myös hylkeenpyynnin vaikeus ja se, ettei saatua saalista saa lain mukaan hyödyntää millään tavalla.

Uusi kiintiö on jo säädetty

Hyljekantojen seuranta kuuluu Luonnonvarakeskuksen tehtäviin.

Luonnonvarakeskus ilmoitti uuden arvion harmaahyljekannasta kesällä 2016. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksella saaliskiintiöksi säädettiin aiempien vuosien tapaan kaikkiaan 1050 harmaahyljettä.  Kiintiömäärissä on sikäli eroa edellisvuoteen, että Perämeren-Merenkurkun kannanhoitoalueen kiintiöstä siirrettiin 50 hallia Suomenlahden kannanhoitoalueen kiintiöön.

Itämeren kokonaiskanta on 40 000–50 000 harmaahyljettä.

Kemijoen vanhassa uomassa kalatie ohittaa Auttin nähtävyytenä olevan Taittumaniemen padon ja mahdollistaa kalojen nousun yläpuoliseen vesistöön.

Auttin kalaveden osakaskunnalle Taittumaniemen kalatie on ollut pitkäaikainen haave ja toive. Kalatiehanketta viriteltiin jo kymmenen vuotta sitten, mutta silloin kustannus- ja hyötylaskelmissa hanke kariutui, sanoo Timo Harju-Autti, Auttin kalaveden osakaskunnan puheenjohtaja.

Luonnollista lisääntymistä

Auttin kalaveden osakaskunta rakennuttaa kalatietä uskossa, että se elvyttää alueen vaelluskalakantoja.

Timo Harju-Auttin mukaan hanke lähti uudestaan eteenpäin vuonna 2012 , kun kalatiet tulivat enemmän tapetille.

– Lähdettiin pikkuhiljaa neuvottelemaan Kemijoki Oy:n ja Ely-keskuksen kanssa siltä pohjalta, ettei pelkkä kalan istutus riitä, vaan pitää saada aikaan kalojen luonnollinen lisääntyminen. Se on parempi.

Ennen kaikkea osakaskunta odottaa, että taimen ja harjus alkavat nousta Auttijoelle, hyvälle kutujoelle. Hiekkapenkat tekevät sen hyväksi.

170 000 euroa

Auttin kalatie maksaa runsaat 170 000 euroa. Lapin Ely-keskus ja Kemijoki Oy rahoittavat varsinaisen rakentamistyön. Auttin kalaveden osakaskunnalle jää maksettavaa noin 40 000 euroa. Rakennuttajaa edustava Timo Harju-Autti on tyytyväinen työn etenemiseen.

– Kyllähän sen näkee, että hyvä siitä tulee ja maisemoituu mukavasti tuohon rantaan. Näkymä vain paranee, kun portaisiin päästetään vesi parin viikon päästä.

Taimen kävi työmaalla katselemassa

Onhan sitä kalaa tulollaan. Innokkaimmat nousukkaat työntyivät jo rakennustyömaalle, kertoo vastaava nestari  Tarmo Vipusaari Rasa Nord Oy:stä.

– Silloin, kun aloitimme nämä työt, niin ensimmäinen taimen tuli ja hyppäsi parin metrin korkeudella olevan hyllyn päälle. Se oli semmonen 30 senttiä pitkä taimen. Oli siinä koko ajan muutakin kalaa tulossa. Siihen aivan kaivinkoneen viereen uivat.

– Onhan tämä kaikkinensakin ollut varsin erikoinen työmaa, mestari sanoo.

– Louhintaa, pientä räjäyttelyä ja betonirakentamista. Mutta hyvin ja vahingoitta on kaikki sujunut.

Sotahistoriaan pääsee tutustumaan uudella tavalla Örön saarella kesällä 2017. Opastettu elämyspolku vie tykeille ja bunkkereihin. Örön eteläniemen linnakkeessa on ammusvarastoja, bunkkereita ja kolme tykkiä.  Myös yhden tykin alakerta avataan.

Kun laskeudutaan maan alle, tarvitaan opas mukaan.

– Tietysti meidän täytyy hiukan tehdä tutkimuksia tiloissa ja selvittää homepitoisuudet. Ilman täytyy olla hengitettävässä kunnossa. Täällä on nyt aika kosteaa, mutta 1980-luvun puolella tilat olivat käytössä, kertoo erikoissuunnittelija Jouni Vuorinen Metsähallituksesta.

Entinen varusmies oli innoissaan

Jouni Vuorinen esitteli tiloja ennakkoon Ylelle ja pienelle joukolle matkailijoita. Asepalvelustaan saarella suorittanut Ari Korpelainen oli innoissaan tiloista.

– Täällä on valmisteltu ammuksia. Täällä olivat miehistön suojatilat ainakin siihen aikaan, kun itse olin täällä. Täällä saatettiin yöpyäkin, muistelee Korpelainen.

Mieleen tulee mukavia muistoja.

– Nämä olivat parhaat tilat. Kunpa pääsisi vielä kerran ampumaan tykillä, naurahtaa Korpelainen.

Vakituisia asukkaita?

Örön saari on ollut avoinna matkailijoille kesästä 2015. Ensimmäisenä vuonna kävijöitä oli 25 000. Vuoden 2016 aikana on käynyt jo 20 000 vierailijaa.

Erikoissuunnittelija Jouni Vuorinen kertoo, että Metsähallituksen urakka alkaa olla kohta valmis. Rakennuksia on saneerattu ja paikkoja korjattu. Heinäkuussa avautui hotelli.

– Bunkkereiden avaaminen mahdollistaa koko Örön eteläniemen linnakkeen esittelyn. Se on yksi parhaiten kokonaisena säilynyt linnake. Toivotaan, että näin saadaan ensi kesäksi uutta, jännää nähtävää, kertoo Vuorinen.

Suunnitelmissa on tehdä linnakealueesta suhteellisen kattava näyttely. Koko saaren kannalta tärkeintä olisi saada väkeä tulemaan jokaisena vuodenaikana.

– Suuri haaste on saada tänne ympärivuotinen liikenne. Toinen asia on saaren osittainen asuttaminen. Voimme vuokrata kahdeksan asuntoa pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla, kertoo Vuorinen.

– Kyllä luonto on armoton.

Kauko Salo huokaa surressaan telkän poikasten kohtaloa. Savonlinnan Savonrannassa on Salon asentama linnunpönttö, johon telkkäemo muni munansa keväällä.

Nyt nuoren telkkäemon pesueen pienokaiset yhtä lukuun ottamatta ovat joutuneet rantahaukien suihin, kun kokematon äiti ei ole vienyt poikasia tarpeeksi kauas rannasta. Saloa asia harmittaa, vaikka metsien miehenä hän tietää kyllä, miten julma luonto osaa omilleen olla.

Mutta julmuuden kääntöpuolella on kauneus ja ihmeellisyys. Niistä Salo on rakentanut itselleen henkisen pesän, josta ammentaa merkityksiä omaan elämäänsä. Hän on myös elämäntyönään välittänyt luonnon suurenmoisuutta kaikille muille.

– Minulle metsä on koti, niin kuin äidin kohtu.

Oikeastaan juuri linnut olivat ensi sysäys Salon luontorakkaudelle. Etelä-Pohjanmaan poika raapi päätään harmissaan kotikylässä, kun muut vesselit ammuskelivat räkättirastaita ritsoilla.

– Sieltä heräsi suojelullinen näkökulma, Salo muistelee.

Linnuista kiinnostus levisi kasvilajeihin, eläimiin ja viimeisenä mukaan tulivat Salon tämän hetken suurin intohimon kohde sienet. Sieniin hurahtaminen ei tosin tullut kotiseudun perintönä.

– Eihän meilläpäin mitään sieniä syöty, niitä potkittiin. Pappakin sanoi, että sitten kun ruoka loppuu niin syödään sieniä. Eihän se ruoka koskaan loppunut.

Papan teilauksesta huolimatta Salosta tuli sienifanaatikko. Sittemmin hän on opastanut suomalaisia sienestämään ja nostattanut muun muassa tattihypen ja suppisbuumin. Vuoden 2003 historiallinen tattivuosi innoitti Saloa myös kirjoittamaan tateista kahden keittiömestarin kanssa kirjan, jonka suosio yllätti pääkaupungissa työmatkalla olleen tutkijan.

– Kävin Akateemisessa kirjakaupassa, jossa oli valtavat jonot. Myyjä kertoi, että nyt myynnissä on todella kiinnostava sienikirja. Katsoin kirjan takakantta ja totesin, että tuossa taitaa olla minun kuvani.

Salon palo sieniin ei ole riippuvainen sienisadosta tai ajasta. Käyskennellessään mökkimetsässään Salo huomaa yhtäkkiä maassa nykyisen suosikkisienensä sikurirouskun. Parrakas mies muuttuu jälleen pikkupojaksi, kun hän intoutuu sienirykelmästä ja irrottaa sammalesta yhden yksilön.

– Tästä teen seuraavan trendin, Salo hihkuu ja haistelee sientä lähes ekstaasissa.

Salon intohimo luontoon on poikkeuksellista. Sikurirouskueuforiasta päästyään mies nappaa mustikoita suuhunsa ja jatkaa matkaansa muina miehinä.

Mustikkaan mennään, kun Salo julistaa marjat kypsiksi

Kauko Salo on ainutlaatuinen metsien tietopankki. Harvalla on yhtä monipuolinen ja laaja sekä akateeminen, että käytännönläheinen ymmärrys suomalaisesta metsästä ja siitä, miten metsiä voidaan hyödyntää moneen eri tarkoitukseen.

– Olen esimerkiksi maistanut niin paljon sieniä, että joku kysyi, kuinka olen vielä hengissä. Mutta se perustuu tietämykseen eikä arvailuun.

Kiitos siitä, ettei metsänopikaa pidetty enää omistuisena kuuluu monipuolisille opinnoille ja opiskeluympäristölle. Salo ahmi tietoa ja tutkintoja 1970-luvulla suhatessaan Helsigissä Viikin ja keskustan kampuksien välillä pienellä Fiatillaan.

– Taivas avautui opiskeluaikana Helsingissä. Yliopistossa oli valtavan hyviä opettajia. Minulla oli aivan valtava intohimo opiskeluun, joka on säilynyt tähän päivään saakka.

Metsien monikäytöstä tuli Salon erikoisala, jonka tietämystä hän on nyt syventänyt vuosikymmenien ajan.

– Olen usein sanonut, että metsä on aarreaitta. On vain opelteltava tuntemaan se.

"Tutkijan tulee tuotteistaa tutkimus ja tehdä siitä hyödyllistä"

Uransa tutkijana tehneen Salon mielestä hänelle annettu vapaus on otettu nyt osittain tutkijoilta pois. Hän vertaa tutkijoita taiteilijoihin, ja huomauttaa, että myös tutkijoille tulisi antaa enemmän vapaalle ajattelulle. Lisäksi oman alan tietämys pitäisi saada myös paketoitua tuotteeksi, silloin tutkimustyöstä olisi hyötyä koko yhteiskunnalle.

– Yhteiskunnassa ei ole enää varaa siihen, että tutkitaan niitä näitä, vaan pitäisi saada yhteiskunnallisesti merkittävää näkökulmaa. Jos olet hyvä tutkija, niin silloin kehität itsellesi tuotteen.

Salon omista tutkimuksista kehittyneet marja- ja sienisatoennusteet ovat esimerkki siitä, miten tutkimus muutetaan kansantajuiseksi tiedoksi.

– Minulla on puoli miljoonaa suomalaista asiakkaana, niin kyllä se on jonkinmoinen saavutus. Mutta se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Salo on myös toimittanut laajan tietokirjan Suomen metsistä ja lukuisten tieteellisten artikkeleiden lisäksi kirjoittanut myös kolumneja sanoma- ja aikakauslehtiin.

Kesken juttelun puhelin alkaa soida. Toimittaja Kuusamosta kyselee, millainen sienisato on tulossa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan puheluita tulee lähes kymmenen päivässä. Salo vastaa kärsivällisesti jokaiseen, vaikka tiedotteessa lukisivatkin samat asiat tai olisi kesäloma. Salo myöntää, että joskus jatkuvasti pirisevä puhelin alkaa kyllästyttää. Ainakin kumppania, kun auto joudutaan pysäyttämään jälleen tienposkeen kesken lomamatkan mustikkatiedustelujen takia.

– Jos ajattelisi, että töitä tehdään vain virka-aikana, ei siitä tulisi mitään. Kiistatta voi sanoa, että aika paljon on mennyt yhteiskunnan hyväksi. Isänmaan asialla tässä ollaan.

Välillä myös yksityiset henkilöt soittelevat Salolle, vaikka vain kertoakseen että he aikoivat mennä lomallaan mustikkaan mökille. Moni lähettää myös puhelimella nappaamansa sienikuvan tunnistettavaksi.

Suojeltujen metsien osuus Suomessa liian vähäinen

Laineet osuvat tukevaan laituriin, kun Salo nojaa kaiteeseen tuijotellen horisonttiin. Välillä Savonselän mökkirannassa voi nähdä vilauksen saimaannorpasta.

– Täällä voi puhua itsekseen tai eläimille, eikä ketään kiinnosta, Salo hymyilee.

Valkopartainen mies päihtyy metsästä ja sen vuoksi on itsestään selvyys, että tutkijan paratiisi sijaitsee keskellä korpea.

Salo on nähnyt ja tutkinut metsän vaiheita vuosien ajan. Nyt Kauko Saloa huolestuttaa suomalaisen metsän tulevaisuus, sillä hänen mielestään monimuotoisia metsiä on liian vähän.

– Lapissa ja Kainuussa tilanne on kohtuullinen, mutta muualla suojeltuja metsiä ei ole tarpeeksi. Niitä pitäisi olla enemmän, jotta metsän monipuolinen rikkaus säilyisi myös jälkipolville.

Pääkaupunkiseudun nuoret suuntaavat metsään Salon luentojen jälkeen

Salo on valistanut ja innoittanut uusia sukupolvia kiinnostumaan metsistä ja niiden tulevaisuudesta. Yhtenä suurimmista saavutuksistaan 38 vuoden tutkijan urallaan Salo pitää opetustyötä. Tutkijan silmät alkavat loistaa, kun hän kertoo kuinka monen nuoren hän on saanut innostumaan suomalaisesta luonnosta.

– Luennoilla on ollut monia helsinkiläistyttöjä ja -poikia, jotka eivät ole koskaan käyneet aidossa metsässä. Luennon päätyttyä he ovat tulleet sanomaan, että menevät metsään heti luentojen jälkeen.

Suun ympärys ja huulet ovat mustikoista hieman siniset. Samoin sormet sinertävät, kun Salo tuon tuosta nappaa kourallisen mustikoita suuhunsa. Metsän antimet ovat Salon taloudessa päivittäisessä käytössä. Mustikkakuninkaana ja sieniruhtinaana tunnettu mies paljastaa lempimarjakseen mesimarjan eli luhurikan. Suomen luonnon marjalajeista ehkä nopeimmin vähenevä mesimarja on luhtamaitten, kosteahkojen niittyjen ja pello pientareiden hedelmä.

Salo palaa lapsuuden muistoihin Etelä-Pohjanmaalle.

– Äidin tekemän viilin päällä oli paksu kermakerros. Lisäsin siihen talkkunajauhoja ja pari desia mesimarjoja päälle, pikkupoika katoaa makumuistoon.

Tattikoira Elli seurasi isännän jalanjälkiä

Salon elämäntyö valtion leivissä tutkijana ei pääty vielä, vaikka mustikkakuninkaan kruunu onkin jo pääosin siirtynyt uusille kutreille.

Ehkä vuoden päästä koittavilla eläkepäivillä Kauko Salo ei aio jäädä toimettomaksi. Kotona on arkistoituna muutama kymmenentuhatta diaa kasveista, linnuista, perhosista ja sienistä katosta lattiaan ulottuvissa hyllyissä. Dioista pitäisi valita parhaimmat digitoitavaksi. Toinen mokoma diamäärä odottaa työpaikalla.

– Kamera on ollut minun pyssyni. Olen laskeskellut, että työuran jälkeen minulla riittää hommia kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.

Kultainen noutaja Elli tulee isännän viereen kerjäämään rapsutuksia ja pullaa. Sienisällinä Salo on kouluttanut koiran aikoinaan tunnistamaan herkkutatit.

– Elli-tyttö oli tattikoira, mutta parin kolmen vuoden ikäisenä Elli laajensi reviiriään ja haukahtelee nykyisin kaikille sienille. Ottanut varmaan isännästään oppia, että haluaa tuntea enemmän sienilajeja eikä pelkästään herkkutatteja, Salo naurahtaa.

Elli kyllästyy, kun herkkuja ei heru ja siirtyy makoilemaan luonnonkiviportaiden juureen.

Laineet liplattelevat muutamien metrien päässä Savonlinnan Savonselällä rauhallisesti. Niin myös Salo seuraa luontoa levollisen tietoisena, osana kokonaisuutta. Tyyneyden takana valpas katse kiinnittyy kuitenkin hetkessä maisemassa tapahtuvaan muutokseen, lintuun, perhoseen tai puoliksi punoittavaan puolukanposkeen, ja muhkean parran alle kätkeytynyt veijari löytää luonnosta jälleen jotain uutta ja ihmeellistä.

Saksan Itämeri-tutkimuslaitos IOW:n mukaan vuoden 2014 joulukuussa alkanut suolapulssi oli kolmanneksi suurin mittaushistorian aikana. Pulssin kooksi on arvioitu 300 kuutiokilometriä. Hapekkaan veden vaikutuksesta Itämeren syvänteiden veden laatu koheni jonkin verran. Suolaisempi vesi työnsi edellään vähähappista vettä kohti Suomenlahtea.

– [Suolapulssi] hapettaa pohjat, pysäyttää sisäisen kuormituksen, mahdollistaa pohjaeläinten uudelleenasuttamisen ja parantaa kalojen ravinto- ja lisääntymisoloja, kehittämispäällikkö Juha Flinkman Syken merikeskuksesta luetteli Ylelle suolapulssin myönteisiä vaikutuksia viime helmikuussa.

Vähähappista vettä oli helmikuun tilanteen mukaan työntynyt laajalti Suomenlahden pohjaan aina Tallinnan edustalle saakka.

Suolaisuus ei noussutkaan

Saaristomeren tutkimuslaitoksen ja Turun ammattikorkeakoulun mittauspoiju ottaa vesinäytteitä neljä kertaa päivässä metrin välein pinnasta pohjaan (2-40 metriä). Mittaustuloksia voi kuka tahansa seurata tutkimuslaitoksen sivuilta. Suolaisuusarvot ovat pysytelleet jo pitkään 5,5-6,5 promillen lukemissa eikä suolapitoisuus näytä nousevan, vaikka suolapulssin vaikutusten piti näkyä mallinnusten perusteella jo 9-11 kuukauden kuluttua.

– Meille on tullut kaksi suolapulssia menneiden talvien aikana, mutta ne eivät näy mitenkään. Ne ovat kadonneet jonnekin, kukaan ei oikein tiedä mistä on kysymys, sanoo Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Jari Hänninen.

Hänen mukaansa on esitetty kaksi vaihtoehtoista selitystä siihen, mitä on tapahtunut. Ensimmäisen mukaan Pohjanmereltä Itämereen virrannut vesi oli arvioitua lämpimämpää, jolloin suolaisempi vesi ei olekaan painunut pohjaan vaan jäänyt johonkin vesikerrokseen.

Toisen selityksen tarjoavat Jari Hänninen ja muut Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkijat. Sen mukaan lämmenneiden talvien ja lisääntyneiden sateiden takia Itämeri on talvisinkin piripinnassa ja sieltä valuu koko ajan makeampaa vettä Pohjanmereen.

– Voi ollakin niin, että se onkin sitä Itämerestä jo kerran poisvalunutta vettä, joka ei olekaan niin suolaista. Tämä voi selittää asiaa, arvioi Hänninen.

Käytännössä siis Itämeri on hörpännyt takaisin omaa vettään.

Itämeren vesi makeutuu

Seilin saarella Nauvon ja Rymättylän välissä sijaitsevalla Saaristomeren tutkimuslaitoksella tutkitaan parhaillaan Itämeren veden laadun muutoksia. On oletettavaa, että ilmastonmuutoksen takia meriveden lämpötila kohoaa ja lisääntyvien sateiden takia suolapitoisuus vähenee entisestään.

Saaren laboratoriossa professori Veijo Jormalaisen tutkimushankkeessa on jo kolmen vuoden ajan tutkittu eri merieliöiden soputumiskykyä tähän muutokseen. Laboratorioon on luotu olosuhteet, joiden kuvitellaan vallitsevan sadan vuoden kuluttua. Rakkolevän ja katkarapujen jälkeen tänä vuonna koealtaissa on siiroja. Ne ovat pieniä meressä eläviä äyriäisiä.

– Vaihteleva ympäristö edellyttää Itämeren eliöstöltä suurta muuntumiskykyä. Tullaan varmaan selviämään vielä sadan vuoden kuluttuakin eli meillä on meressä elämää, toteaa Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Jari Hänninen.

Jo nyt Itämeren lajisto on muuttunut.

– Itämeri on ekologisesti hyvin nuori meri, puhutaan jostain 5 000-6 000 vuodesta. Sinne ei ole ehtinyt kehittyä omaa lajistoa, vaan osa on kotoisin järvistä tai osa merestä, kuvailee Jari Hänninen.

Meren makeutuminen suosii järviperäisiä lajeja. Muun muassa silakan keskikoko on pienentynyt ravinnon muuttumisen takia. Silakka käyttää ravinnokseen valtamerestä peräisin olevaa planktonia, pääasiassa isoja hankajalkaisia. Nyt silakan ravintona on kuitenkin pienempää planktonia, joka on kaloille heikompaa ravintoa.

– Vuoden 1985 jälkeen silakan keskimääräinen ruumiin pituus on pudonnut 21 sentistä 16 senttiin eli noin 20 prosenttia. Silakan biomassa on pudonnut 40 prosenttia eli se on kääpiöitynyt nähdessään nälkää, täsmentää Hänninen.

Tutkijat ovat arvioineet, että sadan vuoden kuluttua silakkaparvet ovat saattaneet vetäytyä Etelä-Itämerelle ja tilalle on tullut meressä elävä muikku, jota nyt tavataan Perämeren vähäsuolaisilla vesillä.

Vedenlaadun mittarina pidettyä rakkolevää esiintyy Saaristomerelläkin nyt aiempaa enemmän. Pietarin jätevedenpuhdistamon käyttöönotto sekä Turun uusi kalliopuhdistamo ovat vähentäneet mereen päätyvää kuormitusta ja merivesi on kirkastunut.

Suoraan mereen päätyvät huviveneilijöiden jätevedet ovat edelleen ongelma Saaristomerellä.

Yle Turun tavoittama kustavilainen maanviljelijä kertoo, että mökkirantoihin ajautuu selvästi veneistä peräisin olevaa jätevettä. Maanviljelijän mukaan useat mökkiläiset ovat huolestuneita veneilijöiden piittaamattomuudesta.

Jätevesiä ei ole saanut päästää veteen enää kymmeneen vuoteen, mutta osa veneilijöistä ei noudata päästömääräyksiä.

Veneiden septitankkien tyhjennyspaikkoja löytyy yhä useammasta vierassatamasta. Palvelu on lähes poikkeuksetta ilmainen, vaikka yrittäjille septipisteen ylläpito maksaa satoja euroja.

Kelluvia septiasemia kaivataan lisää

Pidä Saaristo Siistinä ry ylläpitää Saaristomerellä yhtätoista kelluvaa septiasemaa, joihin veneiden käymäläjätteet voi pumpata ilmaiseksi. Osa asemista on jo kymmenen vuotta vanhoja, joten ne kaipaavat peruskorjausta. Korjaukseen ei kuitenkaan löydy yhdistykseltä rahaa.

Järjestö toivoo, että valtiolta ja yksityisiltä toimijoilta saataisiin avustusta septiverkoston laajentamiseen, ylläpitoon ja laitteiden peruskorjaukseen. Toisaalta järjestön toive on myös, että imutyhjennyslaitteita asennettaisiin enemmän veneiden kotisatamiin.

Jyväskylän yliopistossa ensi viikon perjantaina tarkastettava Petra Lindholm-Lehdon kemian väitöstutkimus löysi Kymijoen vesistössä Päijänteen pohjoispuolella, Pohjois-Päijänteellä ja Vantaanjoessa merkittäviä pitoisuuksia lääkeaineita.

Jätevesien lisäksi lääkeaineita päätyy vesistöihin kaatopaikkojen ja maatalouden suotovesien mukana.

Tutkimuksessa mitattiin viiden yleisesti käytetyn epilepsia- ja kipulääkkeen pitoisuuksia, jotka vaihtelivat Jyväskylän seudun jätevedenpuhdistamoilla sadoista nanogrammoista mikrogrammoihin litrassa ja pintavesissä muutamista nanogrammoista satoihin nanogrammoihin litrassa.

– Lääkeaineet hajovat järviympäristössä yleensä uv-valon vaikutuksesta. Tutkituista osa hävisi muutamissa päivissä, mutta yhden puoliintumisaika lasketaan sadoissa päivissä.

Tutkijan mukaan suurimmat pitoisuudet mitattiin odotetusti lähellä jätevedenpuhdistamojen purkuputkea.

Vesinäytteitä otettiin Pohjois-Päijänteellä viidestä paikasta, muun muassa Jyväskylästä Nenäinniemestä.

Mitatut pitoisuudet ovat pieniä verrattuna pitoisuuksiin, joita käytetään lääkitsemiseen, mutta rikastumisen kautta vaikutus vesieliöihin voi olla merkittävä.

– Se on huomattavaa, että pitoisuus vedessä ei kerro, millaisiksi pitoisuudet saatavat rikastua eliöissä. On tutkimuksia, joissa pitoisuudet kaloissa ovat rikastuneet jopa tuhatkertaisiksi.

Päijänne on pääkaupunkiseudun raakavesilähde, josta vesi johdetaan yli miljoonan suomalaisen juomaveden valmistukseen. Ellei Päijänteen vettä ole saatavilla, käytetään Vantaanjoen vettä.

Tutkija toivoo, että jatkossa jätevedenpuhdistamoja rakennettaessa järjestelmät olisivat sellaisia, ettei lääkeaineita enää pääsisi ympäristöön.

– Keski-Euroopassa menetelmiä on jo käytössä. Ne pohjautuvat esimerkiksi otsonointiin.

Petra Lindholm-Lehtoa haastatteli Pauliina Tolvanen.

Maa- ja metsätalousministeriö on vahvistanut tulevalle metsästyskaudelle itämerennorpan pyyntiin 200 kaatolupaa. Norppaa saa metsästää vain Merenkurkun-Perämeren kannanhoitoalueella.

Kiintiö on kaksinkertaistettu viimevuotisesta, sillä viime metsästyskaudella Perämerellä oli lupa ampua sata norppaa. Kiintiön kasvattamisen syynä on kannan voimakas vahvistuminen Perämerellä.

Ministeriön mukaan Perämerellä elää lähes 15 000 norppaa. Viime jahtikaudella niistä metsästettiin 95 yksilöä. Jahdilla on pyritty ehkäisemään norppakannan ammattikalastukselle aiheuttamia vahinkoja.

Norpan pyyntiluvat myöntää Suomen riistakeskus. Itämerennorppaa saa metsästää 1.9.-15.10. sekä 16.4.-31.5. välisinä aikoina.

Yle Jyväskylä julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että nettisivuillaan.

Sääkuvien lähettämistapa on muuttunut ja kuvat lähetetään sähköpostin sijaan nykyään suoraan verkkosivun kautta.

Ethän lähetä uusia kuvia enää tämän artikkelin lähetä-painikkeella, vaan laita ne tulemaan täältä.

Kesäaikaan kerrotaan usein hauista, jotka vaanivat uimareita. Vastikään uutisoitiin 10-vuotiaasta pojasta, jonka jalkaan hauki kävi kiinni Hämeenlinnan Ahvenistonjärvellä ja sai aikaan pahaa jälkeä. Hämeen Kalatalouskeskuksen kalatalousneuvoja Petri Mäkinen muistuttaa, että tapauksissa, joissa hauki on puraissut ihmistä, syynä on ärsyke, johon hauki reagoi.

– Luulen, että tässäkin tapauksessa hauki on ollut siellä uimarannalla ja nähnyt liikettä. Liike varmasti sen ärsykkeen on antanut ja hauki on puraissut jalkaan. Se hakee ruokaa. Se on sen ainoa syy. Se ei hyökkäile ihmisvihamielisesti, selittää Mäkinen hauen käytöstä.

Kalatalousneuvoja Petri Mäkinenkin on joskus saanut tuta hauen hampaat. Hän tietää, että hauen purenta pitää tiukasti otteessaan ja hauen leuat saattavat saada aikaan pahaa jälkeä.

– Hauella on satoja hampaita. Kun hauki ottaa kiinni, se ei luontaisesti laske irti. Se pitää otteessaan. Siten hauki toimii, selittää Mäkinen.

Hauen puraisu on huonoa tuuria

Mäkinen kertoo, että ei ole väliä, miten vilkkaasti vedessä liikutaan. Hauki saattaa luulla ravinnokseen nopeasti polskivaa pienempää lapsen jalkaa tai rauhallisesti uivaa aikuista.

– Ei ole väliä, se on se ärsyke, johon kala tarttuu. Jos hauki puraisee, se on huonoa tuuria, selittää Mäkinen.

Hauki syö Mäkisen mukaan kaikkea. Se voi käyttää ravinnokseen niin linnunpoikasia kuin kalojakin. Ahvenistonjärvellä on ennenkin sattunut samankaltaisia hauen puraisuja. Hauella on järvissä myös tärkeä tehtävä pitää vesistöä puhtaana, siksi Mäkinen ei itse kalastaisi järviä tyhjäksi hauesta.

– On puhuttu, että haukia kannattaisi ottaa järvestä pois, kumma ajatus. Hauki on kuitenkin sellainen kala, mitä järvet tarvitsevat. Se on erittäin tehokas särkikalojen syöjä. Jos niitä (haukia) sieltä tullaan poistamaan, niin se tulee varmaan vaikuttamaan taas särkikalakantoihin järvessä, perustelee Mäkinen.

Petri Mäkinen on itsekin sukeltaessaan kohdannut Ahvenistolla kookkaita haukia ja tietää, että monet sukeltajat ovat törmänneet jättihaukiin kirkasvetisessä järvessä.

– Toisiltakin sukeltajilta olen kuullut, että siellä on ihan metrisiäkin haukia. Totta kai, kun se on ollut rauhoitettuna, niin sanoisin, että sieltä varmasti löytyy pitkälti yli kymmenkiloisiakin haukia, arvelee Mäkinen.

Luonnonjärvi – ei uima-allas

Ahvenistonjärvi on ollut jo vuosikymmeniä rauhoitettuna.

– Suoranaista estettä kalastukselle ei siellä muuten olisi, muuta kuin se, että se on luonnonsuojelualueeksi rauhoitettu. Niissä rauhoitusmääräyksissä on kalastus kielletty, selventää johtaja Tommi Muilu Hämeen Ely-keskuksesta.

Muilu ei ihmettele havaintoja jättihauista Ahvenistonjärvellä.

– Sehän on luonnonjärvi eikä mikään uima-allas. Varmaan on hyvä, että Hämeestäkin löytyy sellaisia järviä, joissa on luontainen kalakanta, jota ei ihmistoimin ole istutuksin ja kalastuksin kovin paljon muuteltu. Mutta onko se nyt sitten ehdottomasti Ahvenistonjärvi, joka on tämmöinen luontainen, voi tietysti miettiä, että olisiko siellä tarpeen hoitaa kalastoa, kysyy Muilu.

Ahvenistonjärvi on Hämeenlinnan kaupungille tärkeää virkistysaluetta, ja sen myötä esimerksiksi alueen rauhoitusmääräyksissä on mahdollistettu tietynlaisia virkistystoimintoja. Muilun mukaan kaupunki voisi olla aktiivinen Ahvenistonjärven kalakannan rajoittamisessa.

Vantaankosken myllyn vanhan vesivoimalan ottaminen uudelleen käyttöön huolestuttaa kalastajia. Nyt pelätään, että vesivoimalaitos estää hyvin alkaneen meritaimenen nousun yläjuoksun kutusorakkoihin.

Vantaankosken vanhan myllyn ostanut ja voimalaitosta kunnostava Eerin Rosenström ei usko, että voimalaitos vaikuttaa taimenen nousuun millään tavalla.

Rosenström korostaa, että hostelliksi kunnostettavan myllyn vetonaula on hyvinvoiva koski. Vesivoimalaitos tuotaisi sähköä omiksi tarpeiksi ja ylijäämä myytäisiin Oulun Energialle.

– Minulla ei ole kiire tämän asian kanssa, Rosenström korostaa.

Kutusorakkoja kunnostettu vuosia

Virtavesien hoitoyhdistyksen Vantaanjoki-vastaava Kari Stenholm pelkää, että voimalaitoksen myötä vuosien työ meritaimenen hyväksi menee hukkaan.

– Vantaankosken padolla on jo nyt nousuongelmia, josta olen valittanut eri tahoille. Nyt, jos sinne tulee voimalaitos ja tämä kunnostaja on kertonut, että hän tukkii kalojen nousuaukkoja ja korottaa patoa niin näillä tiedoilla sinne on tulossa täydellinen nousueste, Stenholm sanoo.

Yrittäjä on eri mieltä.

– Lähimpänä myllyä oleva luukku suljetaan sellaisella luukulla jota voi liikuttaa ja josta tulee osa vedestä läpi. Siinä oleva vanha kalatie kallioiden päällä jää käyttöön, Rosenström sanoo.

Vantaakoskessa on kaksi luukkua mistä kala pääsee nousemaan.

Vantaajoki-vastaava ihmettelee myös, mistä voimalaitos saa riittävästi vettä pyörittämään turbiinia.

– Virtaama minkä voimalaitoksen turbiini vaatii pyöriäkseen on 1,5-3 kuutiometriä vettä sekunnissa. Vantaankoskella minimivirtaama on noin yksi kuutiometri sekunnissa kuivina aikoina. Eli kuivina aikoina voimalaitos tarvii paljon enemmän vettä kuin Vantaanjoessa edes virtaa. Jos vesi johdetaan voimalaitoksen kautta niin koko muu uoma on kuivana, Stenholm korostaa.

Rosenström puolestaan vakuuttaa, että vettä riittää kaikille.

– Sitä pitää varmaan jakaa sen verran, että ei ahneuksissa laita kaikkea turbiiniin vaan jätetään kalastajille myös.

Lupa tsaarin ajalta

Rosenström osti Vantaankosken vanhan myllyn Vantaan kaupungilta 2012. Hän suunnittelee myllyyn hostellia, sähkö otettaisiin myllyyn omasta vesivoimalasta.

Rosenstöm ei ole ensimmäistä kertaa kunnostamassa vanhaa vesivoimalaa. Rosenström jyräytti viisi vuotta sitten Forssassa sijaitsevan Kuhalankosken turbiiniit käyntiin. Sitä ennen voimalaitos oli seissyt 35 vuottaa. Ylen artikkelin mukaan Forssan  kaupunki oli mielissään kun turbiinit jauhoivat jälleen sähköä teollisuuskaupungissa.

Uudenmaan joissa on Oy Vesirakentajan mukaan 14 pientä vesivoimalaitosta.

Aivan kirkossa kuulutettua ei Vantaankosken vesivoimalan käynnistyminen ole. Helsingin Sanomat kertoo, että Uudenmaan Ely-keskus parhaillaan selvittää tsaarin aikaista lupaa vesivoimalan käyttöön Vantaankoskella.

– Lupasivat ottaa yhteyttä jos lupa löytyy, Rosenström sanoo.

Jos ja kun lupa löytyy arkistojen kätköistä, on vielä selvitettävä, miten voimala tänään vaikuttaa kaloihin ja Natura-alueeseen johon Vantaankoski kuuluu.

Yle uutisoi eilen salakalastuksen laajuudesta äärimmäisen uhanalaisen Saimaan järvilohen lisääntymisalueilla Pohjois-Karjalassa. Paikallinen kalastuksenvalvoja on jo lähes epätoivoinen tilanteen takia, sillä salakalastuksesta kärähti hänen mukaansa jopa puolustusvoimien henkilökuntaan kuuluva mies.

Saimaan järvilohen lisääntymisalueilla salakalastusta yritetään suitsia muun muassa kameravalvonnalla. Pohjois-Karjalassa Pielisjoella salakalastus rehottaa erityisesti voimalaitoksen koskialueella. Alue on rajattu korkein aidoin, mutta ne eivät pidättele kalastajia.

Pohjois-Karjalan Sähkö uusi Kuurnan voimalaitosalueen aidat alkukesällä, mutta niihin leikattiin nopeasti uusia reikiä.

Venäjän öljyteollisuus aiheuttaa jatkuvasti valtavia ympäristötuhoja, kertoo maan ympäristöviranomaisia ja ympäristöjärjestöjen edustajia haastatellut The Guardian -lehti.

Vaikka yksittäiset öljypäästöt ovat useimmiten melko pieniä, on niitä niin paljon, että kokonaisuutena maastoon pääsevä öljymäärä on valtava.

Venäjän luonnonvara- ja ympäristöministeri Sergei Donskoin mukaan joka vuosi ympäristöön pääsee 1,5 miljoonaa tonnia öljyä. Tämä vastaa noin 50 000 öljyrekan lastia. Suuren osan Meksikonlahtea vuonna 2011 pilanneessa Deepwater Horizon -öljylautan turmassa luontoon pääsi vain noin puolet tästä määrästä, arviolta 780 000 kuutiometriä.

Putkivuodot jäävät korjaamatta

Ongelmien pääsyy ovat huonokuntoiset öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä syrjäseuduilla sijaitsevilta tuotantoalueilta jaloistamoille. Putket ovat enimmäkseen Neuvostoliiton perintöä, eli alun perinkin huonosti rakennettuja ja nyt ikääntyneitä.

Venäjällä ympäristövalvonta pon olematonta ja mahdolliset sakkorangaistukset vähäisiä. Öljy-yhtiöt sanovat kyllä korjaavansa vahinkoja, mutta työ on aivan riittämätöntä tuhojen laajuuteen nähden. Lisäksi putkia huoltavat työmiehet eivät aina kerro uusista vuodoista, koska niistä voisi päätellä heidän tehneen huonoa työtä, kertoo Lukoilin Komin alueen tiedottaja.

Venäjän energiaviraston tilastojen mukaan maan tuotantolaitoksilla havaittiin yhteensä 11 709 putkirikkoa vuonna 2014.  Vertailun vuoksi Kanadassa oli samana vuonna kaasu- ja öljyputkien vuotoja alle 150.

Luonto myrkyttyy, ihmiset sairastuvat

Öljyntuotantoalueiden asukkaat kärsivät suuresti ympäristön pilaantumisesta. Heidän juomavesikaivonsa ja kalavetensä myrkyttyvät, ja porokarjan ravinto tuhoutuu. Asukkaat kärsivät monista öljyaltistuksen aiheuttamista sairauksista.

Öljysaaste leviää jokien mukana laajemmalle. Maan vesi- ja ympäristöhallinto arvioi, että öljysaasteesta kolmannes, 500 000 tonnia vuodessa, valuu jokien kautta Jäämereen.

Venäjällä on ollut jonkin verran mielenosoituksia, jotta öljy-yhtiöt lopettaisivat ympäristön pilaamisen. Mielenosoitukset ovat kuitenkin jääneet pieniksi, sillä Venäjän pohjoisilla tundraseuduilla ei juuri ole muitakaan työnantajia.

Ympäristöjärjestö Greenpeacen projektikoordinaattori Vasili Jablokov uskoo, ettei tilanne parane ennen kuin ympäristösäännökset tiukkenevat ja niitä aletaan valvoa.

– Meidän on sisällytettävä öljyteollisuuden kustannuksiin myös luonnonsuojelun kustannukset. Se ei silloin ole enää yhtä tuottoisaa bisnestä, mutta kykenemme ainakin suojelemaan luonnon, Jablokov toteaa.

Greenpeace on kartoittanut pilaantuneita alueita ja maastosta löytyviä öljylammikoita, ja ilmoittanut niistä viranomaisille. Järjestö on myös yrittänyt kunnostaa öljyn pilaamia maita. Työ on kuitenkin tuskastuttavaa. Hiljattain kunnostettujen öljyjärvien lähelle on saattanut pian ilmestyä uusi saastelätäkkö.

Minipossu Esteri – viralliselta nimeltään Estelle – hurmaa, missä se sitten liikkuukaan.

Kun omistaja Aulikki Arkko vei ensimmäistä kertaa valjaissa ja hihnassa Esterin tutustumaan kaupunkiympäristöön, korttelin kiertäminen Jyväskylässä kesti tunnin: kaikki halusivat pysähtyä silittämään sitä.

– Olen lukenut, että usein minipossut vierastavat tai suhtautuvat muuten varauksellisesti vieraisiin ihmisiin, mutta Esteri suorastaan paistatteli huomiossa. Se oikein heittäytyi rapsutettavaksi.

Aktiivisesti somessa esiintyvä Esteri ei hätkähtänyt sitäkään, että moni vastaantulija kävi itsekin makaamaan kadulle – tietysti ottaakseen selfien minipossun kanssa.

Suosio kasvussa

Vaikka Esteri on Arkolle enemmän kuin perheenjäsen, se on silti tuotantoeläin. Lain mukaan jokaisen minipossun omistajan on rekisteröidyttävä sikatilalliseksi.

Vaikka minipossu on kotieläin, se katsotaan tuotantoeläimeksi, joten sen hoitoa, merkintää ja rekisteröintiä koskevat samat lait ja määräykset kuin tuotantosikoja.

Tällä hetkellä Eviran Sikarekisterissä on lähes 300 minipossua. Viime vuosina possujen suosio on tasaisesti kasvanut: kun vuonna 2011 rekisteröitiin 20 minipossua, viime vuoden luku oli 42, ja sama tahti näyttää jatkuvan tänän vuonna.

Synttärilahjaa ei syödä

Esteri muutti Arkon perheeseen kolmisen kuukautta sitten varsin erikoisella tavalla. Esteri on nimittäin Arkon 50-vuotissyntymäpäivälahja hänen työntekijöiltään.

– Aluksi minulle luvattiin syöttisika, mutta ilmoitin, että minun possuani ei syödä.

Kevään synttärijuhlissa Arkon syliin työnnettiin sitten laatikko, josta häntä tuijotti kaksi pientä possunsilmää.Hämmennyksestä selvittyään hän ilmoitti juhlakansalle jäävänsä heti äitiyslomalle.

– Sitten soitin kotiin ja pyysin, mies tekisi seuraavana aamuna tuplamäärän kaurapuuroa.

Nalle tuutulauluja tehokkaampi nukuttaja

Ensimmäiset yöt uudessa kodissa Esteri piti emäntäänsä enimmäkseen hereillä, vaikka tämä lauloi sille tuutulauluja.

Arkko pääsi olohuoneen lattialta omaan sänkyyn, kun possu oppi nukkumaan nallen kanssa.

– Kerran nalle unohtui kotiin, kun lähdettiin mökille. Ja taas valvottiin. Nalle oli haettava seuraavaksi yöksi.

Nalle on muutenkin tärkeä Esterille: aaamupuuron jälkeen, ennen ulkoilua, se käy keinuttamassa eli "nukuttamassa" nallea.

Esterillä on tarkka kello

Vaikka Arkko sai possun yllättäin ja lahjaksi, hän pitää sitä hyvänä juttuna. Siitäkin huolimatta, että kauhistus ei ollut kaukana, kun hän kesän aikana tapasi yhden minipossun omistajan, joka kertoi possunsa painoksi 80 kiloa.

– Onneksi se oli karju ja Esteri on emakko. Yleensä kai näiden paino on 15–25 kilon tietämillä, alle 50 kilossa.

Arkko on etsinyt ahkerasti tietoa minipossuista ja opetellut tuntemaan Esteriä. Valjaisiin opettelu ei käynyt ihan hetkessä, mutta nyt ulkoilu jo sujuu – kunhan kulkusuunta on Esterille mieluinen.

– Esteri on itsepäinen tyttö ja tosi ahnas ruoan perään, sitä pyydetään aika kovaan. Joka aamu vartin yli seitsemän se alkaa kiljua ja sitten tehdään puuroa hirveätä kyytiä.

Ei mikään koira

Suomen Minipossuyhdistys ry pitää yllä maan ainoaa minipossurekisteriä, mutta liittyminen sinne on vapaaehtoista. Tällä hetkellä rekisterissä on 287 eläintä, mutta rekisterivastaava Veera Heikkilän mukaan se ei vastaa todellista määrää.

Edellinen minipossubuumi oli Suomessa 1990-luvulla, mutta kun  se laantui, myös minipossuyhdistys lopetti toimintansa.

– Nyt possujen suosio on jälleen kasvussa ja yhdistys heräteltiin henkiin vuoden 2013 lopussa. Possujen määrä kasvaa hurjaa tahtia koko ajan.

Heikkilän mielestä suosiolla on myös nurja puoli, sillä kodinvaihtajapossujenkin määrä kasvaa.

– Pieni possu on kovin ihana, ja sitä usein ajatellaan samanlaiseksi lemmikiksi kuin koira – mitä se ei todellakaan ole. Sika on sika, vaikka elopaino tiputettaisiin 300 kilon lihasiasta 50 kilon minipossuun.

Heikkilän mukaan moni possun hankkija yllättyy edelleen eniten sen aikuiskoosta sekä lajityypillisistä tarpeista, kuten kaivamisesta ja rypemisestä. Ja kun niihin ei ole varauduttu, joudutaan lemmikin kanssa hankaluuksiin.

Sika saattaa sisustaa

Esterin varjopuoliin Arkkokin on saanut jo totutella. Yksin ollessaan se on repinyt irti niin tapettia kuin lattialistoja.

– Olen kuullut, että joissakin perheissä huonekalujen järjestys voi työpäivän aikana vaihtua: keittiönpöytä voi ollakin eteisessä ja sohva eri seinällä kuin aamulla, kun possu on vahvalla kärsällään työnnellyt kalusteita.

Vaikka tuleva talvi minipossun kanssa hieman hirvittää, talvenviettopaikkaa Esterille ei etsitä, vaan sian annetaan rauhassa sisustaa.

– Ihmisten ei kannata odottaa, että minipossu oppii ihmisten tavoille, vaan omistajan on opittava minipossun tavoille. Tosi paljon pitäisi tapahtua, ennen kuin voisin Esterin pois antaa.

Monissa asioissa Arkko haluaisia ottaa mallia Esterin ominaisuuksista. Esimerkiksi possun kyky nauttia luonnosta täysin siemauksin herättää omistajassa ihailua.

– Haluaisin myös ottaa yhtä rennosti sika – kun se heittää päiväunille, niin siitä saa mennä vaikka tiejyrä ohitse, niin sika nukkuu.

Aulikki Arkkoa ja Veera Heikkilää haastatteli Riikka Pennanen.

Maanantaina vietettävä maailman ylikulutuspäivä muistuttaa meitä siitä, että ylitämme reippaasti maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä kasvihuonekaasupäästöjä. Ylikulutuspäivästä tiedottaa ympäristöjärjestö WWF.

Ylikulutuspäivänä olemme laskennallisesti kuluttaneet kaikki uusiutuvat luonnonvarat, joita maapallo tuottaa tämän vuoden aikana. Loppuvuoden elämme siis velaksi luonnonvarojen suhteen. Ylikulutuspäivä perustuu Global Footprint Network -tutkimuslaitoksen laskelmiin.

Tänä vuonna ylikulutuspäivä osuu maanantaille 8. elokuuta, kun viime vuonna se oli 13. elokuuta. Päivä, jona vuoden uusiutuvat luonnonvarat on käytetty, on aikaistunut vuosi vuodelta.

WWF Suomen mukaan tämä johtuu suurimmaksi osaksi koko ajan kasvavasta hiilijalanjäljestä.

Jotta luonnonvarat ehtisivät uusiutua samaa tahtia kuin niitä nyt kulutetaan, tarvittaisiin 1,6 maapalloa. Jos taas kaikki maapallon asukkaat kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiin 3,4 maapalloa.