Jo heinäkuun puolivälissä monin paikoin Suomea koivujen on havaittu pudottaneen keltaisia lehtiä. Keskellä kesää näkymä saattaa olla kuin syksyllä. Kyse ei kuitenkaan ole aikaisesta ruskasta, vaan mitä ilmeisemmin koivua vaivaavasta sienitaudista.

Lämmin ja kostea kesä on ollut otollinen koivunruskolaikkutaudin lisääntymiselle.

– Havaintoja taudin vaivaamista koivuista on tehty runsaasti Helsingistä Rovaniemelle. Myös Raahessa havaintoja on tehty runsaasti, kertoo erikoistutkija Risto Jalkanen Luonnonvarakeskuksesta.

Myös vuonna 2015 tätä etenkin rauduskoivuilla esiintyvää tautia esiintyi koko maassa Lappia myöten runsaasti.

Kuivuus voi kellastuttaa koivun lehdet ennen aikojaan, mutta tänä kesänä vettä on niin runsaasti, että siitä ei Jalkasen mukaan ole kyse.

Tauti vaikuttaa seuraavana vuonnakin

Taudin toinen nimi, hattutauti, juontuu siitä, että aiheuttajasieni tartuttaa latvusta alhaalta päin ja ankarassa tartunnassa vain ylin latvus säilyy vihreänä tupsuna, hattuna.

Taudin vaivaamat koivun lehdet kellastuvat ja varisevat etuajassa, alaoksista lähtien.

– Keltaisten lehtien alapinnalla olevat tummat laikut, joissa on tähtimäinen kuvio, on hyvä tunnusmerkki, kertoo erikoistutkija Risto Jalkanen.

Jos lehtiä putoaa paljon, se on pois seuraavan vuoden kasvusta, talvenkestävyydestä sekä jokavuotisesta juuriston uudistamisesta.

– Voi käydä niin, että nämä oksat, jotka nyt ovat menettämässä lehtiä, kuolevat tautiin viimeistään talven aikana, eikä niihin tule ensi kesänä lehtiä.

Koivu kontrolloi jokaista lehteä

Koivunruskolaikkutauti voi iskeä myös lehtiruotiin, jolloin puu pudottaa jopa virheettömän näköiset lehdet maahan.

– Koivussa kulkee jatkuvasti fysiologisia viestejä aine- ja ravinnevirroista sekä hormoneista. Jos niihin tulee häiriöitä, puu pystyy reagoimaan ja pudottamaan tällaiset lehdet.

– Se on puun tietoinen tapa torjua tauteja. Koivu pystyy kontrolloimaan jokaista lehteä, Jalkanen sanoo.

Hattutautinen koivu selviää taudista, mutta siitä ei enää koskaan tule kovin kaunista.

– Tällainen havainto meillä on muun muassa Rovaniemeltä. Puun paksuimpiin osiin tai oksankärkiin pitää jäädä terveitä kohtia, jotta se voi korjata tilannetta ja alkaa tehdä uusia versoja ja lehtiä, Jalkanen kertoo.

Tautia esiintyy nykyisin koko Suomessa

Koivunruskolaikkutautia on esiintynyt enemmänkin noin viidentoista vuoden ajan itäisessä Suomessa, Pohjois-Karjalasta Kainuuseen ja Lappiin.

– Parin viime vuoden aikana se on yleistynyt lounaisinta Suomea myöten Etelä-suomessa, keskisen Suomen ja läntisen rannikon alueella, Jalkanen kertoo.

Hän muistuttaa, että vaikka kyseisestä taudista on nyt tehty tavallista enemmän havaintoja, suurin osa koivuistamme ja metsämme ovat edelleen vihreitä.

– Jostain syystä tauti näyttää vaivaavan enemmän kaupunkipuita. Olisikohan siihen syynä, että rauduskoivuja on tuotu pohjoiseen etelästä, ja kaupunkipuilla on metsäpuita enemmän ulkoisia häiriötekijöitä, kuten melua, kolhuja ja saasteita.

Muitakin tauteja esiintyy

Myös koivunkierrelehtiviruksisten hies- ja rauduskoivujen määrä kasvaa tasaisesti vuodesta toiseen. Virus ruskettaa lehdet ja käpristää ne rullalle.

– Kun virus tulee puuhun, se ei enää lähde pois. Jos oireet ovat ankaria, puu saattaa kuolla vaurioihin muutamassa vuodessa, Jalkanen sanoo.

Jalkasen mukaan myös pihlajissa on tänä vuonna tavallista runsaammin pihlajan rengaslaikkuvirustautia, joka ruskettaa ja käpristää lehdet.

Humina, Polte, Riehu, Syke ja Raiku. Ei ravihevosia Ypäjältä, vaan alaleirin nimiä partiolaisten suurleiri Roihulla.

Partioliikkeen perustaja lordi Baden-Powellin viitoittamalle tielle astuu tänään Evolla ennätysmäärä partiolaisia – noin 17 000 lasta, nuorta ja aikuista.

Kuuden vuoden välein järjestettävä Finnjamboree tekee tutuksi suomalaista partioaatetta myös ympäri maailmaa. Roihulle tulee vieraita 45 eri maasta, noin 3 000 leiriläisen voimin.

Ei kuulu mulle –selitys ei kelpaa Roihulla, sillä tarkoitus on kasvattaa osallistuvia lapsia ja nuoria. Jättimäinen leiri sekä rakennetaan että puretaan vapaaehtoisvoimin, ja tähän työhön osallistuu noin pari tuhatta ihmistä.

–Viikon ajan suurleiriä Evolla ovat rakentaneet sadat ihmiset, ja lisää virtaa koko ajan, kertoo markkinointipäällikkö Katriina Valkeapää.

Some osana erätaitoja

Sosiaalinen media on ensimmäistä kertaa valjastettu osaksi leiriläisten arkea metsän siimeksessä.

Kesän suurleiriä on voinut hehkuttaa Roihu-sovelluksessa jo pitkään. Lisäksi sosiaalisessa mediassa on voinut valmistautua leiriin ja hioa muun muassa sosiaalisia taitojaan, fyysistä kuntoaan tai partiotaitoja.

– Kaikki tämä on tuottanut myös näkyvää tulosta, sillä Roihun sivuilla toimii hyvin somefiidi, joka on vienyt partioviestiä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tätä työtä on tehnyt kolmenkymmenen hengen tiimi, jonka ikähaarukka on 15–30 vuotta, kertoo Katriina Valkeapää.

Roihulla on tällä hetkellä noin 9 000 seuraajaa Facebookissa, Instagramissa kavereita on noin 8 000 ja Snapchatissa noin 1500.

Joka iikalle oma homma

Roihu on talkootyön voimannäyte ja kasvatusalustanakin melkoinen. Leirin eteen on tehty arviolta 200 000 talkootyötuntia, ja miltei kaikki leiriläiset osallistuvat leirin tekemiseen taitojensa ja ikänsä mukaan.

Roihu 2016 teemoina ovat muun muassa yrittäjyys, hyvinvointi ja globaalikasvatus. Moni leiriläinen voi toteuttaa osaamistaan tekemällä oman alansa töitä vaikka leirisairaalassa tai yhteisohjelman tuotannossa. Yli 15-vuotiaat leiriläiset toimivat osan leiriajasta omissa pesteissään.

Ja jokainen pesee syönnin jälkeen omat astiansa.

Jos käyt marjametsällä, mutta epäröit taitojasi lukea karttaa ja kompassia, kannattaa kännykkään ladata ennen lähtöä 112-sovellus. Ilmainen sovellus välittää soittajan sijaintitiedot suoraan hätäkeskuspäivystäjälle.

Runsas vuosi sitten käyttöönotetun sovelluksen on jo ladannut puhelimeensa yli puoli miljoonaa suomalaista. Tiedossa on myös tapauksia, joissa sen käyttöönotto on pelastanut ihmishengen.

– Erilaiset kartta- ja paikannussovellukset ovat erinomaisia apuvälineitä, mutta niiden käyttöä tulisi harjoitella ennen metsäretkeä. Karttasovelluksen opettelu ei välttämättä onnistu, kun ihminen on hätääntynyt, opastaa vt. valmiuspäällikkö Aki Valonen SPR:n Länsi-Suomen piiristä.

Paikannus- ja karttasovellusten yleistymisen on arvioitu vähentäneen kadonneiden henkilöiden etsintöjä. Vapaaehtoisella pelastuspalvelulla on ollut kuluvana vuonna kolmannes tavanomaista vähemmän etsintöihin liittyviä tehtäviä.

Istahda alas ja tuumaile hetki

Marjastusaika houkuttelee ihmiset liikkeelle ja syksyllä tapahtuu eksymisiä useammin kuin muulloin. Moni eksyy tutussa maastossa, jonne on lähtenyt vain pyörähtämään pikaisesti.

– Kun on eksynyt, on tärkeintä pysähtyä ja rauhoittua. Mitä enemmän harhailee paniikissa, sitä syvemmälle metsään eksyy, sanoo partiolainen Elli Niemelä.

Rauhallisuutta korostaa myös Valonen. Hänen mukaansa eksyneenä on tärkeintä säilyttää malttinsa.

– Pitää istua vaikka kannonnokkaan hetkeksi. Silmät kiinni ja korvat auki, jostain saattaa kuulua vaikka autojen ääntä.

Varustaudu näkyvästi

Pyysimme Elli Niemelää varustautumaan marjareissulle, joka päättyy kuvitteelliseen eksymiseen. Mitä kokenut partiolainen ja metsästäjä pakkaa mukaan?

– Puukko, kartta, kompassi ja tulitikut ovat aina mukana, mutta perusvarustukseen kuuluu myös juotavaa ja helposti mukana kannettavaa syötävää. Lisäksi otan mukaan jotain lämmintä, kuten esimerkiksi kuumaa mehukeittoa, luettelee Niemelä.

Hän pakkaa mahdollisimman vesitiiviisti, joten kännykkä, lisävirtalaite, tulitikut ja vaihtovaatteet sujahtavat muovin sisään. Päällä olevat kengät, takki ja housut ovat vedenpitäviä.

Niemelä nappaa mukaan myös repun sadesuojan, joka on tarkoituksella mahdollisimman huomiotaherättävän värinen. Ajatuksena on, että repun voi verhota sadesuojalla tarvittaessa näkyvyyden lisäämiseksi.

Pienestä selkärepusta löytyy myös kevyt avaruuspeitto, jonka sisään voi kääriytyä tai siitä voi tehdä katoksen.

– Nämä kaikki mahtuvat selkäreppuun, jonka voi jättää marjaämpärin luokse, vinkkaa Niemelä.

Ennen lähtöä Elli sujauttaa vielä toiseen ranteeseen kolme metriä pitkän narun, jonka hän on punonut näyttämään tavalliselta rannekorulta. Hätätilanteessa narua voi käyttää vaikka katoksen kiinnittämiseen.

Kerro mihin olet menossa

Luonnossaliikkumiseen pätevät yhä vanhat säännöt huolimatta kartta- ja paikannussovellusten yleistymisestä. Läheisille kannattaa yhä kertoa etukäteen, minnepäin lähtee marjastamaan.

Auton tai polkupyörän voi jättää mahdollisimman näkyvälle paikalle, josta tiukan paikan tullen se on helposti etsijöiden löydettävissä.

– Metsään tieltä poistuttaessa voisi jättää jonkin merkin tienvarteen, vaikka muovipussin, jolloin kadonneen jäljenpää löytyy tarvittaessa helpommin, neuvoo Aki Valonen.

Pidemmillä reissuilla esimerkiksi autiotupien vieraskirjaan on hyvä jättää merkintä omasta käynnistä ja kuvailla, mihin matka jatkuu seuraavaksi. Tämä helpottaa mahdollisia etsijöitä, jos reissu ei mene suunnitellusti.

– Taskulamppu voi olla mukana, vaikka kesällä liikuttaessa se saattaa tuntua tarpeettomalta. Pimeällä lamppu näkyy kuitenkin todella kauas etsijöiden silmään, opastaa vt. valmiuspäällikkö Aki Valonen SPR:n Länsi-Suomen piiristä.

– Myös pillin voi laittaa taskuun. Kun voimavarat eivät enää riitä avun huutamiseen, jaksaa pilliin puhallella vielä pitkään.

Lämmenneet vedet ovat kuljettaneet kuolleita hylkeitä rannoille Suomen merialueilla.

Luonnonvarakeskus Luke on saanut juhannuksen jälkeen lähes päivittäin ilmoituksia kuolleina löydetyistä hylkeistä. Eniten ilmoituksia on tullut Perämereltä ja Suomenlahdelta, joissa elää runsaasti hylkeitä.

– On löytynyt kuolleita nuoria poikasia ja myös vanhuuteen kuolleita. Osa on kuollut metsästäjien toimesta ja osa on kalastuksen sivusaaliita, jotka on heitetty pois pyydyksestä, kertoo tutkija Mervi Kunnasranta Luonnonvarakeskuksesta.

Esimerkiksi Kotkan edustalta Lehmäsaaren rannalta löytyi tiistaina maihin ajautunut kuollut hylje.Suuri osa nyt esille tulleista kuolleista hylkeistä on menehtynyt jo talvella. Kunnasranta pitää kuolleiden hylkeiden määrää normaalina.

– Vesien lämmetessä mädäntyneet ruhot ajautuvat rantaan, jolloin mökkiläiset ja muut vesillä liikkuvat löytävät niitä.

Hylkeenraadon hävittäminen on maanomistajan vastuulla.

– Mökkiläisille iso raato rannassa on tietysti kiusallinen. Hyvä keino päästä siitä eroon on haudata se.

Luke kerää tietoja kuolleena löydetyistä hylkeistä, jotta kuolleisuutta voidaan seurata. Näin saadaan tietoa esimerkiksi kantaa verottavasta epidemiasta.

90-luvulla Suomessa riehui epidemia, joka tappoi paljon hylkeitä.

Suomen harmaahyljekanta on noin 10 000 ja itämerennorppakanta noin 17 000.

Räjäytystöiden jätettä, muovista impulssiletkua eli panoslankaa, on päätynyt Helsingissä mereen ja rannoille arviolta kilometrejä. Kyse on räjäytysnalliletkusta, josta suurin osa on peräisin länsimetron louhintatöistä.

Joukossa lienee myös muiden räjäytystyömaiden jätettä.

Kolme milliä paksujen letkunpätkien erotteleminen maanalaisella työmaalla on urakoitsijoiden mukaan mahdotonta, joten sitä on kuljetettu ja kipattu kiviaineksen mukana Jätkäsaaren läjitystyömaalle. Kun Jätkäsaarta on täytetty louheella, roskaa on eri syistä johtuen päässyt reunoilta mereen.

Helsingin kaupungin ympäristökeskus sai ensimmäisen ilmoituksen letkusta kesäkuussa 2011 Hietalahden altaasta, jossa sitä oli takertunut veneen potkuriin. Merivirrat kuljettavat muoviroskaa pitkiäkin matkoja. Letkunpätkiä näkyy rannoilla toistuvasti. Esimerkiksi Lauttasaaren Vattuniemen rannoilla niitä sattuu silmiin siellä täällä noin 10–90 sentin pätkinä, punaisena, keltaisena ja valkoisena.

– Voidaan varmasti varautua siihen, että tämä on vuosien homma, jota joudutaan jatkamaan, ympäristötarkastaja Jukka Puttonen Helsingin kaupungin ympäristökeskuksesta arvioi siivousurakkaa.

Näin siitä huolimatta, että Jätkäsaaren ympäristöluvasta vastuulliset Helsingin satama ja kaupungin rakennusvirasto ovat siivonneet rantoja useaan otteeseen, kun jätettä on löydetty.

"Syyllistä vaikeaa selvittää"

Vastuullisia voi olla useita, koska ketju tunnelin perältä kuljetuksineen Jätkäsaareen on pitkä.

Ongelma liittyy myös isojen rakennushankkeiden, kuten länsimetron ja Jätkäsaaren ympäristölupiin. Tällaiset riskit pitäisi ottaa niissä huomioon. Rantojen roskaantumisesta voi syntyä myös oikeudellinen vastuu.

– Primäärisyyllistä siihen on erittäin vaikeaa selvittää, koska roska on kulkeutunut mereen kuljetetun louheen seassa. Se onkin oikeastaan poliisin tehtävä, Puttonen arvioi.

Syy voi olla myös tuotteen kehittäneen yhtiön. Olisiko nalliletkun valmistajan pitänyt varmistaa, että se soveltuu käyttötarkoitukseensa?

– Sitä, missä laajuudessa samaa menetelmää on käytetty muualla on hyvä kysymys, Puttonen sanoo.

Jätkäsaaren maaperästä ei ympäristöviranomaisten mukaan pitäisi tällä hetkellä päästä luontoon panoslankaa, eikä muutakaan roskaa.

Veneilijä tekemässä tutkintapyynnön

Hankkeita valvova Ely-keskus tai roskaamista valvova Helsingin ympäristökeskus eivät ole tehneet asiassa tutkintapyyntöjä.

Sen sijaan Yle Uutisten haastattelema veneilijä kertoo tekevänsä poliisille esitutkintapyynnön kerättyään riittävästi aineistoa saariston roskaantumisesta. Hän on omien havaintojensa perusteella vakuuttunut siitä, että samaa muovijätettä on kulkeutunut Helsingistä Porkkalan saaristoon, jopa Hankoon asti.

Saaren rannalla olevan muoviletkunpätkän alkuperää voi olla vaikeaa selvittää, sillä esimerkiksi rannikon väylätyömailla on voitu käyttää samaa räjäytysmenetelmää.

"Näkymättömät haitat vaarallisimpia"

Rantoja täplittävä letkusilppu on kulumisesta päätellen eri ikäistä, osa kappaleista on alkanut rispaantua. Siitä voisi päätellä, että jätettä on päätynyt mereen jo pitkään. PVC-muovi hajoaa pikkuhiljaa auringonvalon ja kulumisen vaikutuksesta muttei katoa koskaan. Jätteen vaikutukset meriluonnolle voivat olla arvaamattomia.

– Päällimmäinen haitta on esteettinen, mutta näkymättömät haitat ovat vaarallisempia, esimerkiksi veteen liukenevat kemikaalit, sanoo Pidä saaristo siistinä ry:n projektipäällikkö Hanna Haaksi.

– Se on se mikropartikkeli, josta tiedetään, että se on erittäin haitallinen komponentti ekosysteemissä. Sen kulkiessa ja kumuloituessa kaloissa, linnuissa ja muissa eläimissä eteenpäin emme tiedä, mitä siellä loppupäässä tapahtuu, arvioi Puttonen.

Toistaiseksi ei ole havaintoja siitä, että jotkin merieläimet tai linnut söisivät impulssiletkua.

Tänä kesänä Pidä saaristo siistinä -yhdistys on saanut ilmoituksia impulssiletkusta Helsingin ja Espoon rannoilta lenkkeilijöiltä ja melojilta. Erityinen suma koettiin vuonna 2013, jolloin jätettä havaittiin merellä ja rannoilla ”lautoittain”.

Roskaa kertyy suuria määriä sisälahtiin, jotka keräävät sitä haavin tavoin. Helsingin Humallahdella toteutettiin aiemmin kesällä iso ponnistus, jossa impulssiletkua ja muuta muovia kerättiin säkkikaupalla Syken, eduskunnan venekerhon, Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen ja Pidä saaristo siistinä -yhdistyksen talkoissa.

Muoviroskan löytymisestä kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.

Tampereen teknillinen yliopisto on mukana kansainvälisessä tutkimushankkeessa, jossa selvitetään, minkälaisia väyliä Itämeren kalat mieluiten käyttävät liikkumiseen.

Kalojen mieltymyksiä selvittää robottikala nimeltä Homer, kertoo professori Joni Kämäräinen.

– Sensori mittaa ympäristöä samaan tapaan kuin kala. Se auttaa meitä ymmärtämään, minkälaisessa ympäristössä kala tykkää liikkua.

– Kaloja ymmärtämällä voimme tehdä niistä onnellisempia, uskoo Kämäräinen.

Kömpelön oloinen robotti on nimetty animaatiosarjasta tutun Homer Simpsonin mukaan. Itse laite on Tallinnan teknillisen korkeakoulun käsialaa. Tamperelaisen signaalinkäsittelytieteen menetelmillä se on saatu mittaamaan ympäristöä samaan tapaan kuin kala.

Väylät eivät aukea kalalle

Ihmisten rakentamat esteet, kuten vesivoimalat haittaavat kalojen luonnollista etenemistä. Kalat eivät välttämättä osaa käyttää niille tehtyjä kulkuväyliä, toteaa Kämäräinen.

– Jos ihminen rakentaa kalaväylän, joka tuottaa kalalle täysin tuntemattomia vedenvirtauksia, niin saattaa olla, että kala ei osaa uida siitä ollenkaan läpi.

Jotta parempia väyliä voidaan rakentaa, pitää tietää, miten kala aistii.

– Kalalla on kylkiviiva-aisti, jota se käyttää ravinnon etsimeen, vihollisilta suojautumiseen, saalistamiseen ja uimiseen. Käytännössä kylkiviiva-aistin avulla kala saa pimeässäkin kuvan virtauksista ja siitä, minkälaisessa paikassa se on, selittää Kämäräinen.

Kämäräisen mukaan toimivia kalaväyliä voidaan tehdä ilman tieteellisiä mittauksia, kokemuksen opettamana. Hän kuitenkin korostaa, että tutkimuksen ja mittausten avulla voidaan oppia tekemään sertifioituja kalaväyliä.

Haaveena uiva robottikala

Tällä hetkellä robottikala on mittauskepin päässä oleva sensori. Jonain päivänä laite voi uida kuin kala vedessä.

– Haluaisimme rakentaa uivan robotin, joka ui lohien ja taimenten kanssa ja oppii samalla niiden tavasta hahmottaa ympäristöään. Sitten se palaa laboratorioon ja tuo mukanaan saamansa mittaustulokset, kuvailee Mäkäräinen.

Kepinnokassa oleva sensori on jo päässyt tositoimiin. Se on mitannut muun muassa tehtaiden kalaväyliä ja jokisuistoja Itävallassa. Tutkimuksia on tehty myös muualla Keski-Euroopassa, lähinnä Itämeren rannalla sijaitsevissa maissa.

Tutkimusryhmän toiveena on, että tänä syksynä tuloksia päästään arvioimaan ja kehittämään laitteistoa entistä paremmaksi. Kämäräisen mukaan sensorista on hyötyä tiedemaailmaan ulkopuolella.

– Ei olla hirveän kaukana siitä tilanteesta, että laitetta voivat käyttää biologit ja kalaväylien rakentajat käytännön työssään, sanoo Kämäräinen.

Kimalaisten joukkokuolemat ihmetyttävät kesäaikaan ympäri Suomea. Lahdessa kuolleiden kimalaisten röykkiö on ollut lehmusten alla.

Hyönteistutkijoilla on kuolemista kaksi teoriaa. Aiemmin uskottiin, että kimalaiset kuolevat lehmuksen meden sisältämään tanniiniin. Uuden teorian mukaan kyse on kuitenkin nälkäkuolemasta.

Lehmuksen voimakas tuoksu houkuttelee kimalaisia erityisesti kaupungeissa, missä puu saattaa olla ainut meden lähde lähettyvillä. Tuoksu on voimakas, mutta mettä ei juuri ole. Kimalaiset kuolevat sokerin puutteeseen.

– Lehmus ja vaahtera ovat sellaisia, niillä on avoimet kukat ja ne tuottavat vain vähän mettä. Kimalaiset eivät hirveän montaa minuuttia lennä ilman sokeria. Niiltä loppuu bensa ja ne tippuvat maahan, sanoo Luonnontieteellisen museon intendentti Anders Albrecht.

Sokerivettä pökränneelle

Kimalaisten kanta on Albrechtin mukaan niin kestävä, että vaikka kimalaisia kuolisi tuhansia, niin kanta kestää. Erityisesti tänä kesänä kimalaisia on runsaasti.

– Kimalaisten kuolemat kuuluvat luonnon kiertokulkuun. Sokerivettä voi viedä tyrkylle lehmuksen alle jos haluaa, se auttaa osaa kimalaisista. Tosin nyt on se aika vuodesta, että osa kimalaisista on jo elämän ehtoopuolella muutenkin, eli silloin ei sokerivesi auta, sanoo hyönteistutkija Reima Leinonen Kainuun Ely-keskuksesta.

Siitepölykausi on ollut tänä vuonna keskivertoa heikompi. Ensimmäisenä kukinnan aloitti maaliskuun puolivälissä leppä ja sen jälkeen kukki koivu. Lepän kukinta oli tavallista heikompi ja koivun tavanomainen, kertoo Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin tutkimusassistentti Tiina Vitikainen.

– Norkkolaskennat antoivat keväällä odottaa keskimäärästä heikompaa koivun kukintaa. Siitepölyä kertyi kuitenkin tavalliseen tapaan, joten luultavasti kaukokulkeumia oli sen verran runsaasti. Koivun siitepöly kulkeutuu satojenkin kilometrien päästä. Tänä keväänä sitä kulkeutui meille Baltiasta ja Etelä-Venäjältä sekä lännestä Ruotsin suunnalta.

Pujo aloittelee kukintaansa

Tiina Vitikaisen mukaan heinälläkin on selvästi vaisumpi kukintavuosi menossa muun muassa sateisen kesän takia. Allergisen kannalta on tietysti hyvä, että heinän siitepölyä on ilmassa tavallista vähemmän. Pujon kukinta on vielä hyvin alussa.

– Ensimmäiset pujot kukkivat parhaillaan lämpimillä paikoilla. Pujon siitepöly ei leviä kasvupaikalta kovin kauas, painottaa Vitikainen.

– Pujo onkin ainoa allergiakasveistamme, johon voimme itse vaikuttaa. Esimerkiksi kitkemällä kasvit kotipihalta tai kadun varresta voi vaikuttaa tehokkaasti siitepölyn määrään ja suojata itsensä allergiaoireilta. Pujon kukinta alkaa hiipua elokuun lopulla, toteaa Vitikainen.

Allergikon näkökulmasta pujo lopettaa oireilukauden. Siitepölyseurannan vinkkelistä elokuun lopulta syyskuun puolelle on satunnaisesti havaittu marunatuoksukin siitepölyä.

– Se on voimakkaasti allergisoiva kasvi. Allergisen arkeen se ei paljon vaikuta, koska kaukokulkeumat ovat niin vähäisiä. Täällä Suomessa se kasvaa vain yksittäisinä kasveina eikä välttämättä ehdi edes kukkia, kertoo Vitikainen

Siitepölyseuranta aloitetaan Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutissa maaliskuun alussa viemällä siitepölykeräin katolle.

– Silloin saatetaan jo havaita joitain lepän kaukokulkeumia. Keräintä pidetään yleensä syyskuun lopulle.

Kalastus on hankalaa, käytännössä mahdotonta. Uinnin jälkeen on käytävä suihkussa. Vesi sumenee. Saarijärven reitin varren asukkaista kuultiin Jyväskylän yliopiston kyselytutkimuksessa.

Matti Perälä on asunut ikänsä Pylkönmäellä. Hän on seurannut kotijärven veden samentumista vuosien ajan. Kotirannassa polski vielä kirkkaassa vedessä nuorena poikana, mies muistelee.

– Hiekkapohja oli puhdas. Aikuinen mies sai yli navan kahlata eikä ollut minkäänlaista rapaa pohjassa, Perälä muistelee katsoessaan järvelle.

Vesi alkoi muuttua 70-luvulla

Hiekkapohjaa ei enää näy eikä pylkönmäkeläinen mies ole kokemuksiensa kanssa yksin. Jyväskylän yliopiston tekemästä kyselytutkimuksesta selviää, että suurin osa Saarijärven reitin ranta-asukkaista on sitä mieltä, että lähivesistöjen tila ei ole hyvä. Valtaosa lähes 500 vastanneesta piti reitin vesistöjä kunnoltaan korkeintaan tyydyttävinä.

– Kyllä ne [lähivesistöt] ovat aika huonossa kunnossa kyselyn mukaan. Yli 70 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että vedet ovat tyydyttävässä tai sitä huonommassa kunnossa, kertoo Jyväskylän yliopiston dosentti, tutkija Sakari Möttönen.

Suurin osa vastaajista, 57 prosenttia, nimesi pahimmaksi vesien pilaajaksi turvetuotannon. Matti Perälä on samaa mieltä. Hän muistaa, koska kirkkaat vedet alkoivat samentua.

– Suunnilleen 70-luvun puolivälissä. Silloin kun alettiin jyrsinturvetta nostaa Ampiaisnevalta ja Viitalammisuolta.

Se, ettei kukaan Perälän mukaan tunnusta tehneensä virhettä, nostaa tunteet pintaan.

– "Minkäänlaisia virheitä ei ole tehty". Ja siitä huolimatta vesi muuttuu, Perälä toteaa.

Kuivalla kesäsäällä turve pöllyää

Vesien pilaantuminen haittaa sekä mökkeilyä että arjen askareita. Kotirannassa saunavesi on otettava varoen, ettei pohjalietettä tule mukana saunakiuluun. Kalaa järvessä olisi, mutta...

– Verkkokalastus on oikeastaan jumissa kesäaikaan. Kesäkuun alusta syyskuulle ei paljon kannata verkkoja panna, ne rapaantuu niin, ettei niistä ole mihinkään, Perälä kertoo.

Myös uiminen on muuttunut hankalammaksi.

– Kesällä, jos on pitkiä poutajaksoja, turve pöllyää niin että uinnin jälkeen on käytävä suihkussa, Perälä jatkaa.

Saarijärven reitin kokonaispinta-alasta maapinta-alaa on 2 800 neliökilometriä. Tuosta maa-alasta yli 25 prosenttia on suota. Viisi prosenttia suoalueista on turvetuotantokäytössä, koostuen kaikkiaan 50 turvetuotantoalueesta. 

Asukkaat parhaita asiantuntijoita

Yksi tavoite tutkimuksella oli selvittää, ovatko Saarijärven reitin varrella asuvat todella sitä mieltä, mitä äänekkäämpi joukko antaa ymmärtää. Turpeen puolestapuhujat ovat antaneet ymmärtää, että vesien laadun ongelmia esille tuoneet ihmiset eivät edusta yleistä mielipidettä. 

Matti Perälä seisoo samalla kannalla kuin tutkimuskyselyyn osallistuneet. Tutkimuksen mukaan kansalaiset kokevat, että heitä ei ole kuultu vesistöjä koskevassa päätöksenteossa.

– Mielipiteensä saa sanoa, eihän sitä Suomessa ole kielletty. Sillä ei vain ole mitään vaikutusta, se on nähty. On ihan turha huutaa, ei siitä apua ole, Perälä toteaa.

Tutkija Sakari Möttönen sanoo, että tutkimuksen tärkein anti on se, että paikalliset ihmiset ovat parhaita asiantuntijoita oman elämänpiirinsä asioissa.

– Kansalaiset pitäisi ottaa mukaan paremmin silloin, kun tehdään suunnitelmia ja päätöksiä, jotka vaikuttavat ihmisten elämänpiiriin. Pitäisi katsoa, onko suunnitellulla toiminnalla nimenomaan sen paikallisen väestön hyväksyntä, Möttönen kokoaa.

Asukkaiden arvioita vesistön tilasta luotaava Jyväskylän yliopiston kyselytutkimus, Ei vettä, rantaa rakkaampaa – Asukkaiden arvioita Saarijärven reitin tilasta ja muutoksista, on julkaistu tänään.

Noin 80 kilometriä pitkä Saarijärven reitti sijaitsee Saarijärven, Kyyjärven ja Karstulan kuntien alueella.

Haastattelut teki toimittaja Riikka Pennanen.

Kalatalousneuvoja Petri Mäkinen nostaa rapumertaa hämäläisjärvestä ja huomaa heti, että joku luvaton ravustaja on käynyt apajalla jo aikaisemmin.

– Eipä ehditty ensimmäisenä ei. Tämän takia itse lopetin ravustamisen pari vuotta sitten.

Luvattomat mertojen kokijat haittaavat varsinkin ammattimaista ravunpyyntiä.

– Totta kai se häiritsee ja suututtaa niitä ammattikalastajia, jotka siitä elantonsa saa. Nyt sitten kauden mittaan kuulee, että onko niitä porukoita liikkeellä, jotka tyhjentelevät ihan määrätietoisesti mertoja, tietää Mäkinen.

Rapurosvoista kerrotaan vain harvoin poliisille

ProAgria Etelä-Suomen kalatalousneuvoja Petri Mäkisen mukaan rapurosvoista kerrotaan vain harvoin virkavallalle.

– Eipä niistä oikeastaan kukaan ilmoittele, että se on vain itse pureskeltava asia.

Petri Mäkinen ei usko, että lääkkeitä luvattoman ravustuksen loppumiseen löytyy helposti. Pilke silmäkulmassa Mäkinen neuvoo pitämään omia rapumertoja tiukasti silmällä, jas haluaa varmistaa saaliin.

– No, ei muuta kuin makuupussi mukaan veneeseen ja nukkuu siellä mertojen vierellä. Se varmasti pikkuisen auttaa, että kerkiää ensimmäisenä merroille, hymähtää kalatalousneuvoja.

Hiljaisilla järvillä saalis eniten vaarassa

Mäkisen mukaan useimmiten rapupyydyksiä käydään luvattomasti kokemassa järvillä, joilla on vähän mökkejä. Oman mökin läheisyyteen asetetut pyydykset ovat usein turvassa.

– Tuolla varmaan, kun mökkiläiset ravustelee, niin merrat saavat olla kohtalaisen rauhassa, kun ne ovat siinä mökkirantojen edessä, arvioi Mäkinen.

Kalatalousneuvoja Petri Mäkinen muistuttaa, että ravustamisen tarvitaan aina vesialueen omistajan lupa. Lisäksi 18–64-vuotiaiden on maksettava valtion kalastonhoitomaksu.

Kärpäset pörräsivät porilaiselta pyörätieltä löytyneen raadon ympärillä. Ilman kärpäsiä joku olisi voinut luulla maassa makaavaa eläintä muoviseksi leluksi. Hieman tulitikkuaskia suurempi raato näytti niin erikoiselta. Sillä oli vahvoja liskon piirteitä, mutta väriltään se ei muistuttanut yhtään esimerkiksi sisiliskoa.

Epäilyttävän liskon löytänyt ulkoilija julkaisi siitä kuvan Facebookissa. Se julkaistiin myös Yle Porin sivuilla. Keskivartaloltaan eläin muistutti kommenttien perusteella maissintähkää. Useammalla ei ollut mitään aavistusta siitä, mikä laji olisi voinut olla kyseessä. Ajankohtaan osuvasti Pokémon nousikin arvailutilaston kärkipaikoille. Muutama oli asiantuntevammalla linjalla.

– Olisiko salamanteri, kertoi yksi lapsensa arvelleen.

Toinen uskoi, että pyörätielle oli päättynyt tuiki tavallisen sisiliskon matka.

– Ihan luonnonvaraiselta sisiliskolta näyttää, kuollut ja hajoamisvaiheessa vain, mistä aiheutuvat nuo vatsapuolen kirkkaat värit.

Asiantuntijan vastaus tylsähkö

Metsähallituksen luontopalvelujen suunnittelija Tiina Jalkanen on viimeisimmän kommentoijan kanssa samoilla linjoilla.

– Aika eksoottinen väritys näyttäisi olevan, mutta valitettavasti vastaus on tylsähkö. Eiköhän tämä ole sisilisko, jonka maallisille jäännöksille auringon lämpö on tehnyt tepposet.

Jalkanen arvelee, että sinisen värin kirkkaus voi johtua auringon ja kameran optiikan yhteisvaikutuksesta. Liskon löytäjän mukaan kuva ei kuitenkaan valehtele – sininen väri näkyy vahvasti myös luonnossa.

Keltaisen sävyjä sisiliskosta löytyy jonkin verran itsestäänkin.

– Normaalisti sisiliskot ovat ruskean harmaita. Nuoret voivat olla tummempia, mutta vatsapuoli on vaaleampi. Tämä vaaleampi kellertävä alue on nyt saanut värikkäämmän asun.

Arvailuille jää silti jonkin verran varaa.

– En voi olla ihan varma asiasta, sillä en ole nähnyt sisiliskoa koskaan tuossa värityksessä, Jalkanen toteaa.

Leppäkerttuja on havaittu Suomessa tänä kesänä poikkeuksellisen runsaasti. Suuria leppäkerttuparvia on nähty niin metsissä kuin rantavesistöissäkin.

Syykin on selvä. Kainuun Ely-keskuksen hyönteistutkijan Reima Leinosen mukaan leppäkerttuja on nyt paljon, koska lajille on ollut tarjolla aiempia kesiä enemmän ravintoa.

Suuri osa leppäkerttulajeista käyttää ravinnokseen kirvoja, joita vaelsi keväällä Suomeen miljardeja.

– Leppäkertut ovat kirvojen luontaisia vihollisia. Leppäkerttujen kanta runsastuu valtavasti siinä vaiheessa, kun kirvoja on tullut reilummasti. Leppäkertut pistävät vaeltaneet kirvakannat kuriin eli siinä mielessä näin pitääkin olla, Leinonen kertoo.

Leppäkertuista ei ole ihmiselle varsinaisesti mitään haittaa. Yleensä asia onkin päinvastoin - pikkuruiset ja täplikkäät leppäkertut saavat söpöydellään monen ihmisen sydämen sulamaan.

Leinonen kertoo, että riippuu täysin säästä milloin leppäkerttuja on runsaasti liikkeellä kesällä. Alkukeväällä idässä odotti jo valmiiksi runsaasti kirvoja ja vain sopivan suuntainen tuuli onnistui kuljettamaan ne lopulta Suomen kamaralle.

– Ilmavirta on sattunut olemaan sopivassa suunnassa ja siksi ne [kirvat] tulivat sitten meille. Eli se on ilmavirtauksista kiinni.

Leinonen lupailee, että kuluvan kesän leppäkerttuja saadaan ihastella ainakin siihen asti kunnes talvi alkaa tehdä tuloaan.

– Leppäkerttujen kanta romahtaa heti siinä vaiheessa, kun ei ole enää ravintoa saatavilla tarpeeksi. Sen jälkeen niitä on paljon vähemmän.

Pielisjoella on vuosien ajan salakalastettu järvilohia Kuurnan voimalaitoksen läheisyydessä. Voimalaitoksen läheisyydessä ei saa kalastaa lainkaan. Äärimmäisen uhanalaisen lajin salakalastuksen laajuus paljastui kuitenkin vasta nyt.

Pohjois-Karjalan Kalatalouskeskus sai valtiolta rahaa valvontaan. Valvonta on tuonut lisää tietoa luvattomasta kalastuksesta.

– Valitettavasti sellaista tietoa, joka lisää tuskaa, kalastuksen valvoja Sami Kurenniemi huokaa.

Kurenniemi kertoo, että koko viime vuoden aikana Saimaan järvilohen tärkeillä lisääntymisalueilla, Pielisjoella ja Ala-Koitajoella, kalastuksesta kieltoalueella kärähdettiin 44 kertaa.

Alkukesän 18 valvontapäivän aikana rikkomuksia on ollut jo 50.

Pohjois-Karjalan Sähkö on uusinut tänä kesänä Kontiolahdella Kuurnan voimalaitosta ympäröivät aidat, koska entisiin kalastajat tekivät reikiä. Jo nyt uusiin aitoihin on tehty reikiä.

– Alueella on valvontakameroita, mutta nekään eivät pidättele ihmisiä.

Lähialueella liikutaan Kurenniemen mukaan aktiivisesti, sillä lähimetsiin on tullut polkuja.

– Kyseessä eivät ole yksittäiset ihmiset.

Alueella arvioidaan liikkuvan 6–10 kalastusporukkaa säännöllisesti. Totuutta kalastajien määrästä on kuitenkin mahdoton saada.

Kurenniemi kertoo, että erään salakalastajan jäljille päästiin Jyväskylästä tulleen vihjeen perusteella.

– Kalastaja oli kehuskellut järvilohisaalillaan kapakassa. Kuulema verkoilla oli saanut paljon järvilohia voimalaitoksen alapuolelta, kalastuksen valvoja Sami Kurenniemi kertoo.

Harva ihminen on nähnyt karhua luonnossa, puhumattakaan emon mukana kulkevista poikasista. Neljä pentua emon mukana on jo harvinaisuus, mitä pääsi todistamaan Martinselkosen eräkeskuksen karhuopas Joona Kaltio kuuden asiakkaan kanssa.

Kaltio oli asettunut asiakkaiden kanssa tarkkailemaan kojuun, kun emo neljän pennun kanssa ilmestyi paikalle.

Illan aikaan oli useampi karhu käymässä, ja siinä oli välillä vähän levottomampaa. Emo käski pennut puuhun, kun urokset alkoivat ajaa toisiaan takaa, Kaltio kertoo. Pennut olivat jonkin aikaa puusssa, ja tilanteen rauhoituttua pennut tulivat mukisematta alas emon käskiessä.

– Aloin kuvata testivideota, kun pennut kiipesivät alas puusta. Siinä vaiheessa kun näin, että emo heittäytyy selälleen ja valmistautuu imettämään, tilanne muuttui.

– Imetyksen näkeminen ei todellakaan jokapäiväinen juttu, ja sitten se vielä että neljä pentua on kerralla siinä.

Kaltiolla on harvoin kameraa mukanaan kojussa. Tällä kertaa kamera oli kuitenkin mukana, jos jotain sattuisi tapahtumaan.

– Kun rupesin kuvaamaan videota, kamera välkytti jo virran merkkivaloa, että pitäisi lopettaa kuvaaminen. Heti kun sain purkkiin sen, sammahti kamera.

– Pienestä kiinni, että sain otettua. Oli hyvät pelimerkit kohdillaan, Kaltio naurahtaa.

Yle Jyväskylä julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että nettisivuillaan.

Sääkuvien lähettämistapa on muuttunut ja kuvat lähetetään sähköpostin sijaan nykyään suoraan verkkosivun kautta.

Ethän lähetä uusia kuvia enää tämän artikkelin lähetä-painikkeella, vaan laita ne tulemaan täältä.

Vaikka luonnosta löytyy jo nyt valtavasti leppäkerttuja, pahin rysäys on vielä edessä. Näin sanoo Turun yliopiston eläinmuseon konservaattori Ari Karhilahti.

– Leppäkerttujen lisääntyminen ei tosiaankaan ole meillä Suomessa ohi, toukkia karisee koivuista niskaan. Voi tulla ihan häkellyttävä leppäkerttusyksy, Karhilahti arvioi.

Hän perustaa arvionsa aiempiin hyviin kirvavuosiin, joiden seurauksena leppäkerttuja on ollut syyskesällä Suomessa "käsittämättömiä määriä". Karhilahti muistaa 1980–90-luvuilta vuosia, jolloin saarten rannoille ajautui kymmenen sentin paksuisia leppäkerttulauttoja.

– Ne lähtivät Suomesta etelään etsimään lisää ruokaa. Meri oli liian iso ylitettäväksi, jolloin osa tuupertui matkalla ja ajautui saarten rannoille. Samanlainen uutinen voi olla edessä tänä syksynä.

Yle Uutiset kertoi aiemmin perjantaina, että leppäkerttukasaumia on jo löytynyt rannoilta Helsingin seudulla, itäisellä Suomenlahdella ja Saimaalla.

Loppuuko ruoka kesken?

Leppäkertut munivat satoja munia ja syövät noin 20 kirvaa päivässä. Jos lisääntyminen jatkuu yhtä hurjana, leppäkertuilta saattaa loppua ruoka kesken. Silloin niistä voi tulla epätoivoisia.

– Jos sapuska loppuu, ne saattavat purra ihmistä. Sellaisia tapauksia on ollut aiemminkin, Karhilahti sanoo.

Suomen ympäristökeskuksen vanhempi tutkija Ilpo Mannerkoski arvioi aiemmin Ylen haastattelussa, että nyt luonnosta tavatut leppäkerttuparvet ovat todennäköisesti rantautuneet Suomeen Venäjältä.

Venäjän puolella ravinto on ilmeisesti käynyt vähiin.

Räikeä väri karkottaa linnut

Turun eläinmuseon konservaattorin Ari Karhilahden mukaan leppäkerttujen määrän kasvua edesauttaa se, että ne eivät pahan makunsa vuoksi kelpaa ravinnoksi linnuille tai muillekaan eläimille.

– Punainen väri ja mustat pilkut aiheuttavat sen, että suurin osa linnuista tunnistaa leppäkertun syömäkelvottomaksi.

Leppäkerttu pystyy puolustautumaan myös kemiallisesti.

– Jos leppäkerttua runtelee, se päästää hajurauhasistaan hirveänmakuista keltaista nestettä. Ne kuolevat vanhuuteen tai nälkään, kun niitä eivät muut huoli.

Suomen Luonnonsuojeluliiton Pohjanmaan piirisihteeri Teemu Tuovinen näkee, että tuulivoimahankkeet ovat edistyneet liian kovaa tahtia.

– Lain vaatimat kaavoitustoimet ovat tulleet hirveän paljon jäljessä. Yritykset ovat tässä kujanjuoksussa valikoineet alueita, joita näkevät parhaaksi. Hankkeita on osunut luonnon ja asutuksen kannalta ihan väärille alueille, Tuovinen sanoo.

Hän laskee, että Luonnonsuojeluliiton Pohjanmaan piirin alueelle on suunnitteilla enemmän tuulivoimakapasiteettia kuin on esitetty koko Suomen tarpeeksi. Yksistään Lestijokivarteen on piirretty tuulivoimayhtiöiden suunnitelmissa parisataa tuulimyllyä. Näin suuret voimala-alueet aiheuttavat Tuovisen mukaan väistämättä ongelmia.

– Tuulivoima on ihan hyvä ratkaisu, mutta se on sijoituspaikkakysymys. Satojen myllyjen kokonaisuudet eivät ole kestäviä ratkaisuja minkään kannalta. Muutamien myllyjen ryhmistä sinne tänne sijoiteltuna tuskin on minkäänlaista haittaa.

"Tuulivoima-alueet pirstovat luonnon"

Teemu Tuovisen mukaan vaarana on, että asutukselle koituu suuria vahinkoja.

– Homma on lähtenyt käsistä. Terveysvaikutuksista ei ole mitään tietoja eikä näyttöä. Ongelmia syntyy maankäytön suhteen, vaikka tehtäisiin pelkkä kaavakin ja myllyjä ei koskaan valmistuisi. Toteutuessaan tuulivoima-alueet pirstovat luonnon totaalisesti, kun paikalle tulee hehtaarikaupalla avointa aluetta ja sinne tulevat tiet ja sähkölinjaverkostot.

Lestijoen varrella on paljon erämaaluontoa. Tuulivoima-alueet vaikuttaisivat moniin eläinlajeihin, kuten erilaisiin lintuihin ja metsäpeuroihin, sanoo Tuovinen.

– Ainakin luonnolla on valtavasti sopeutumista.

Perheleiri Riehun apulaisjohtaja Mikko ”Tammi” Jylhä pitää sylissään leirin nuorinta osallistujaa, neliviikkoista poikavauvaa. Takana on yöpyminen metsän keskellä, telttamajoituksessa, mutta pikkuvauvan isä vakuuttaa yön sujuneen rauhallisesti.

– Seitsemän tuntia nukuttiin viime yönä. Hänkin nukkui hyvin. Söi kaksi kertaa ja nukkui lopun yön, kertoo Jylhä käsivarsillaan tuhisevan, vielä nimettömän pikkuvauvan leirielämästä.

Jylhän perhe on kokenut partioperhe, jolla on vauvan lisäksi leirillä mukana myös nelivuotias poika.

– Se on melkein helpompaa olla täällä leirillä tämän vauvan kanssa, kuin sen nelivuotiaan kanssa, nauraa partiojohtaja.

Vauvaperheellä on raskas leirivarustus

Metsäleirille lähtiessä rinkan pakkaaminen on perinteisesti tiukka ponnistus, mutta varsinkin vauvaperheen on huolellisesti valmistauduttava leirielämään. Kovin kevyellä varustuksella ei voi lähteä liikkeelle.

– Meillä on aika iso määrä tavaraa nyt johtuen tästä pienestä, kun on vaunut ja siihen liittyvää. Pyykinpesumahdollisuus on vähän heikompi, toteaa Mikko Jylhä rauhallisesti.

Ennen leiriä on Jylhien kotona käyty kohta kohdalta läpi, mitkä ovat tulevat olosuhteet, mitä tavaroita lapset tarvitsevat ja mitä ilman ei tulla toimeen. Kokeneillekin leirin osallistujille saattaa silti sattua kömmähdyksiä.

– Se lähtee siitä, että missä nukutaan eli teltta, minkä päällä nukutaan, mikä päällä nukutaan ja siitä juostaan eteenpäin. Aika järjestelmällinen siinä täytyy olla. Meidän lähtö ei sitten lopulta ollut niin kovin järjestelmällinen, ja meillä jäi ne perinteiset hammasharjat sitten keittiön pöydälle, nauraa Mikko Jylhä.

Partioleirillä on Suomen suurin päiväkoti

Roihu on kaikkien aikojen suurin Suomessa järjestetty partioleiri ja kaikkiaan osallistujia on Hämeenlinnan Evon retkeilyalueen metsissä 17 000, joista perheleiri Riehulla on noin 2 200 leiriläistä. Ikäjakauma on perheleirillä erilainen muuhun suurleiriin verrattuna.

Perheleiri Riehu mahdollistaa sen, että kokonaiset partiota harrastavat perheet voivat osallistua leirille ja toinen tai jopa molemmat voivat olla työtehtävissä.

– Täällä perheleirillä ovat ne kaikkein pienimmät ja sitten täällä on paljon aikuisväestöä eli heitä, joista vähintään toinen on tekemässä vapaaehtoisena töitä tuolla muualla päin leiriä.

Jos vanhemmat kerran käyvät töissä, on lapsille pitänyt järjestää metsään hoitopaikka.

– Meillä on täällä myöskin päiväkoti. Se taitaa olla tällä hetkellä Suomen suurin päiväkoti, arvelee Jylhä.

Puolangalla lähellä Suolijärveä näkyi perjantai-iltana valtavan kokoinen savupatsas, sillä siellä kulotettiin 17 hehtaaria metsämaata.

– Tässä oli vierasperäinen metsä, kanadalainen kokeilu 40 vuotta sitten, mutta se ei soveltunut Suomeen. Teimme alueella päätehakkuun ja nyt siellä on aho, missä kasvaa sekametsää, kertoo metsämaan omistaja Antti Kela.

Suomessa metsämaan kulottaminen on aika vähäistä, sillä vuonna 2014 kulotettiin Metsäkeskuksen tilastojen mukaan 319 hehtaaria ja viime vuonna 446 hehtaaria.

– Määrät olivat menneinä vuosikymmeninä aivan toisilla sataluvuilla, mutta tapa on monista syistä hiipunut. Tärkein syy on se, että kulottaminen on aika vaativaa työtä ja siihen tarvitaan ammattitaitoa sekä osaamista. Eikä kulottaminen tapahdu ilman kustannuksia, vaikka tehtäisiin talkootöitä, mainitsee rahoitus- ja tarkastuspäällikkö Ilkka Koivisto Metsäkeskukselta.

Palokuja, vesikuoppia ja sään tarkkailua

Ennen kulotuksen alkamista Kelan metsäpalstalla tehtiin tiettyjä suojaustoimenpiteitä, jottei kulotuksesta synny isoa metsäpaloa.

– Kaivinkoneella tehtiin metsäautotienpohja metsän ja kulotettavan alueen välille, 5–6 metrin levyinen noin 2 kilometrin mittainen palokuja. Siitä raivattiin kokonaan kannokko, ettei palo mene maapalona metsän puolelle. Palokujan varrelle muutaman sadan metrin välein tehtiin vesikuoppia ja meillä oli pumput ja letkut käytössä, joilla voitiin tehdä ensisammutus tarvittaessa.

– Lisäksi meillä oli palovahteja muutaman sadan metrin välein, joilla oli käytössään husa eli pitkä männyn tai koivun ranka, jonka päähän on jätetty latvatupsu. Jos kipinöitä olisi lentänyt alueen ulkopuolelle, ne pystyttiin piiskaamaan sammuksiin, Kela jatkaa.

Husasta käytetään myös nimitystä hosa, ja niitä on kahdenlaisia: perinteisiä puusta valmistettuja ja moderneja palokyllästetystä tekstiilistä tai kumista valmistettuja.

Kela mainitsee myös yhtenä tärkeänä toimenpiteenä sään tarkkailun. Perjantai-ilta valikoitui kulotus ajankohdaksi sen vuoksi, että lauantaille oli luvattu vesisadetta. Näin jälkisammutus saatiin tehtyä luonnon toimesta. Lisäksi maanantaina tai tiistaina paikan päällä käydään kaivinkoneella kaivamassa vielä savuavat nuotiot sammuksiin.

Ajankohdalla on muutakin merkitys. Kulotus on hyvä tehdä silloin kun luonto on vihreää eli keväällä ei kannata kulottaa.

– Kun on varvikko ja lehti puissa, silloin on heikompi mahdollisuus ympäröivän metsän syttyä kipinöistä.

Kulottamisesta pitää ilmoittaa viimeistään viikko aikaisemmin pelastuslaitokselle sekä tehdä kulotus- ja palosuunnitelma. Valtavan savupatsaan takia alueelta saattaa tulla useita hälytyksiä pelastuslaitokselle, mutta ilmoituksen ansiosta siellä tiedetään, mistä on kysymys.

Hevosenkengän muodossa edetään

Kela kulotti jo aiemmin kesällä 20 hehtaaria metsämaata. Kulottamisessa on tärkeää sytyttää palo tuulen alapuolelta ja vastarinteeseen hevosenkengän muodossa.

– Aluksi annetaan palaa 40–50 metriä ylöspäin ja sitten lähdetään hevosenkengän reunoja kahdelta puolelta kiertämään ympäri. Palo kiihtyy, mutta se menee joka puolelta kohti keskustaa, mihin tulee tavallaan pyörre ja loppupalo tapahtuu siinä. Mitä isompi alue on, sen turvallisempaa on kulottaminen. Jos on puolen hehtaarin tai hehtaarin kokoinen alue, metsä on liian lähellä loppupaloa varten.

Kulotuksessa nopea palo menee läpi 4–5 tunnissa, jonka jälkeen pieniä nuotioita voi jäädä palamaan seuraavaan aamuun asti. Savua alueelta tulee useamman päivän ajan.

Kulotuksesta on hyötyä metsämaalle, esimerkiksi puiden kasvun kannalta se vapauttaa ravinteita kiertokulkuun.

– Sillä on maata parantava vaikutus ja metsissä on joukko eliölajeja, jotka selvästi hyötyvät kulotuksesta. Kulotus on luonnonmukainen menetelmä, lisä metsän uudistamiseen. Voi sanoa, että kaikki Suomen metsät ovat syntyneet erilaisten kulottamisien ja palojen seurauksena, Ilkka Koivisto mainitsee.

Kulotuksesta hyötyvät muun muassa niin sanotut paloriippuvaiset kovakuoriaiset sekä eräät sienilajit, käävät, jäkälät ja sammalet.

Kela kertoo, että 10 vuoden päästä jos vertaa kulotettua ja ei kulotettua aluetta, kulotetulla palstalla taimiston koko on suurempi.

Suomessa on käytössä PEFC-metsäsertifikaatti, joka on yleisin sertifikaateista. Sen saamisen yhtenä kriteerinä on kulottaminen. Tällä pyritään siihen, että kulottaminen säilyisi yhtenä menetelmänä metsänhoidossa.

Mikkelin löytöeläintalossa eletään vuoden vilkkainta aikaa, kun eläimenpitoon kyllästyneet omistajat ovat hankkiutuneet eroon lemmikeistään tai ne ovat omin päin lähteneet karkuteille. Lämpimässä kissanhiekan hajussa uutta kotia odottaa viitisenkymmentä kissaa ja yksi koira.

Taloon tuodaan kuitenkin muitakin kuin lemmikkejä, kertoo Mikkelin eläinsuojeluyhdistyksen varapuheenjohtaja Jarmo Lautamäki, joka on tullut hakemaan hoiviinsa aamulla tuotua tervapääskyä.

– Tänä vuonna olen hoitanut ainakin 14 oravaa, yhden siilin, neljä rusakkoa ja muutaman linnun. Luonnonvaraisia eläimiä on tullut ennätyksellisen paljon, Lautamäki sanoo.

Mies pitelee nyrkissään kahden tulitikun mittaista lintua, joka ei ymmärrä olla hoivasta kiitollinen, vaan näyttää kiukkuiselta. Tunnetilan näkee kuulemma silmistä, jotka ovat vihaisesti viirulla. Lintu koppaisi silmiin, jos vain pystyisi, Lautamäki arvelee.

– Joku perheenisä tämän linnun toi, kun lapset olivat löytäneet sen lentokyvyttömänä maasta. Olisikohan ikkunaan lentänyt, kun ei ainakaan päältä päin katsoen näytä siltä, että siipiä tai jalkoja olisi poikki, sanoo yhdistyksen sihteeri Marjut Kuosma.

Pentua ei voi palauttaa luontoon

Luonnonvaraisia eläimiä tuodaan Jarmo Lautamäen mukaan löytöeläintalolle usein turhaan. Etenkin pienet rusakot olisi yleensä syytä jättää luonnossa rauhaan, koska emo ruokkii niitä vain öisin ja saattaa jättää ne vuorokaudeksikin oman onnensa nojaan.

– Ihmiset kuvittelevat, että ne ovat hylättyjä. Ei niitä sitten poikasina voi oikein luontoonkaan palauttaa, vaan ne pitää hoitaa aikuisiksi asti. Rusakoiden kohdalla se on aika vaikeata, mutta onneksi viime aikoina olen siinä onnistunutkin, Lautamäki sanoo.

Rusakoiden, oravien ja myös linnunpoikasten kohdalla pitäisi ensin varmistua siitä, että eläin todella on hädässä.

– Tarvittaessa meille voi soittaa ja pyytää täältä jonkun katsomaan, tarvitseeko eläin apua vai ei.

Lautamäki vastaa Mikkelin eläinsuojeluyhdistyksessä villieläinten hoitamisesta ja on rakentanut kotiinsa tilat luonnonvaraisia löytöeläimiä varten. Hän on juuri laskenut vapaaksi yhden kalatiiran, joten kädessä oleva tervapääsky saa seuraa vain yhdestä oravasta. Linnulla on edessä voimiapalauttava jauhelihakuuri.

– Jos todella on niin, että lintu on terve ja on vain törmännyt ikkunaan, niin luultavasti jo parissa päivässä sen voi palauttaa luontoon.