Aluehallintovirasto on myöntänyt ympäristöluvan Lappeenrannassa sijaitsevalle Huuhansuon turvetuotantoalueelle. Tuotanto noin 30 hehtaaria kattavalla alueella on aloitettu jo vuonna 2003, mutta alueella operoiva Vapo haki ympäristölupaa alueelle vasta viime vuonna.

Huuhansuon turvetuotantoalueen valmistelu aloitettiin vuonna 1998. Viranomaiset eivät edellyttäneet alueelta varsinaista ympäristölupaa, sillä valmistelutyöt alueella oli aloitettu ennen lain astumista voimaan. Alue on saanut toimia näihin päiviin asti vanhan lainsäädännön turvin.

Vuonna 2000 voimaan tullut ympäristölaki on edellyttänyt ympäristölupaa yli 10 hehtaaria käsittäviltä turvetuotantoalueilta. Ennen vuotta 2000 toimintansa aloittaneiden alueiden kohdalla lupa-asioissa on voitu tehdä poikkeuksia.

Vuonna 2014 turvetuotantoa säätelevää lakia kiristettiin niin, että myös alle kymmenen hehtaarin turvetuotantoalueilta vaaditaan ympäristölupa. Lain kiristymisen myötä Vapo päätti hakea ympäristölupaa myös Huuhansuon turvetuotantoalueelle.

Vesienkäsittelyä parannettiin

Vapo tehosti alueen kuivatusvesien käsittelyä viime vuonna. Aluehallintoviraston mukaan ympäristölupaa ei olisi irronnut aiemmalla vesienkäsittelymenetelmällä. Huuhansuo sijaitsee Lappeenrannassa noin 15 kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen lähellä Kuutostietä.

Vapon mukaan viranomaiset eivät patistaneet tehostamaan vesienkäyttöä, vaan Vapo on itse sitoutunut ottamaan käyttöön tehostetun vesienkäsittelyn turvesoillaan.

Valitusaika ympäristöluvasta päättyy perjantaina.

– Saa viljellä, tehdä mitä haluaa ja kitkeä, kuvailee 6-vuotias Valentin Kreps Helsingin Kumpulan koulukasvitarhan viljelyleirin hyviä puolia.

Moni lapsi on kouluvuoden aikana tottunut koulunpihaan, jota lasten luontosuhdetta tutkinut Hyötykasviyhdistyksen toiminnanjohtaja Taina Laaksoharju kutsuu turvapihaksi, paikaksi, jossa ei voi tehdä mitään. On vaikea arvostaa sellaista, mitä ei tunne. Jos luonto on vieras paikka vanhemmalle, siitä ei tule helposti tuttua lapsellekaan.

Laaksoharju korostaa, että vapaa leikki luonnossa on tärkeää lapsen kasvulle. Tutkimustulokset todistavat, että luonnossa liikkuvat voivat henkisesti ja fyysisesti paremmin kuin ne, jotka eivät siellä aikaansa vietä. 

– Kaikenlaisia laitteita on nykyään tarjolla rajattomasti kilpailemassa ajasta. Aikuisen on osoitettava lapselle ihmeellisiä asioita luonnossa, hän havainnollistaa luontosuhteen syntyä.

Miten sitten nauttia kesästä ja luonnosta? Alan asiantuntijat antavat vinkkejä:

Valentin Kreps, 6 vuotta:

– Voi rakentaa majoja, leikkiä ja mennä veneilemään.

Taina Laaksoharju, Hyötykasviyhdistyksen toiminnanjohtaja:

– Suosittelen koko perheen kalaretkeä. Siinä on odotusmomentti, jotain voi tapahtua.

– Matkakohteiksi voi valita tuotteistamattomia paikkoja kuten retkipolkuja, puutarhoja ja puistoja.

– Havainnoille kannattaa antaa aikaa, pysähtyä.

Eeva-Maija Bergholm, Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen toiminnanjohtaja:

– Lähiluonto kannattaa ottaa haltuun. Voi lähteä vaikka iltakävelylle lähipoluille. Aikuisen on hyvä ihmetellä kuin lapsi ja etsiä tietoa yhdessä hänen kanssaan.

Malva Green, Luonto-Liiton ympäristökasvatuspäällikkö:

– Olisi hienoa, jos jokainen lapsi ja nuori pääsisi ainakin kerran kesässä uimaan puhtaaseen järviveteen.

– Toinen vinkkini on retki luonnon monimuotoisuuden kannalta hienoon ympäristöön, sellaisia on mahdollista löytää kaupungeissakin.

Emmi Tuovinen, Ruokatieto-yhdistyksen projektikoordinaattori:

– Luonnosta ja ruuasta voi iloita kesällä syömällä ulkona, parvekkeella tai piknikillä.

– Maalla voi kalastaa ja keräillä, poimia vaikka mustikat päiväkahvin mustikkapiirakkaan.

– Lasten kanssa voi käydä torilla tai maatilamyymälässä tutustumassa ja maistelemassa. Kesällä kauden raaka-aineiden suosiminen on Suomessakin helppoa.

Erityinen luontosuhde yksipuolisessa ympäristössä?

Usein puhutaan, että suomalaisilla on erityinen luontosuhde.

– Meillä kaikilla on ainakin mahdollisuus mennä luontoon, ylläpitää luontosuhdetta, mutta monesti ongelma on vapauden puute, Taina Laaksoharju kuvailee lasten oloja.

Ongelman tunnistaa myös muun muassa Kumpulan koulukasvitarhalla viljelyleirejä järjestävän Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen toiminnanjohtaja Eeva-Maija Bergholm.

– On huolestuneita vanhempia, jotka kyselevät maassa möyrimisestä, punkeista, että uskaltaako tänne tulla ollenkaan, hän kertoo.

Myös Bergholm on huomannut, että nykylapsilta kielletään paljon, esimerkiksi puihin kiipeily.

– Meillä leirillä on sääntö, että puihin saa kiivetä, jos osaa tulla itse alas.

Lapset kokeilevat rajoja joka kesä, ja ohjaajia on tarvittu noutamaan kiipeilijöitä alas.

Mitä luonto merkitsee päättäjälle?

Luonto-Liiton Malva Green huomauttaa, että luonto ymmärretään Suomessa monesti taloudellisen hyödyn kautta.

– Ei tiedetä, miten tärkeää luonnonympäristön säilyminen on ihmiselle. Tämä koskee myös päätöksentekijöitä, ei vain lapsia ja nuoria, Green luonnehtii nykypäättäjiä.

Hän tähdentää, että vaarana on elinympäristön yksipuolistuminen ja se, että ihmiset tottuvat yksipuoliseen ympäristöön. Vaikkapa niihin asfalttipihoihin maailmassa, jossa ilmastonmuutos etenee.

– Tärkeintä on rakkaus lähiympäristöön. Sitten voi herätä mielenkiinto opetella vaikka kasvien nimiä, Eeva-Maija Bergholm tiivistää.

Kumpulan leireillä se näkyy hänen mukaansa esimerkiksi siten, että lapset löytävät kesän aikana neljän hehtaarin kasvitarhasta lempipuita ja -paikkoja, joita he haluavat vaalia.

Metsissä polut häviävät kovaa vauhtia varsinkin asutuskeskusten ulkopuolella. Siinä, missä kotieläimet olivat ennen polkujen parhaita hoitajia, nykyään tarvitaan harrastajia, esimerkiksi maastopyöräilijöitä.

Jos maastopyöräilijöitä on paikkakunnalla runsaasti, on maastossa yleensä myös polkuja. Kokkolassa maastopyöräseura Kammenkiertäjien puheenjohtaja Anders Holmberg on laittanut alulle lähes sata kilometriä uutta polkua. Se on vaatinut aikaa – parikymmentä vuotta.

– Jos vertaa siihen, mitä se oli silloin kun minä aloitin, niin kyllä täällä on polkuja tänä päivänä todella paljon enemmän. En tietysti voi kaikkea kunniaa itselleni ottaa, mutta olen ollut mukana nämä kaikki perustamassa. On tosi mukava huomata, että on joskus jotain hyvääkin tehnyt, Holmberg nauraa.

Joku voisi ihmetellä, eivätkö olemassa olevat polut riitä. No eivät, sanoo aktiivipyöräilijä.

– Polut syntyvät tarpeesta. Yleensä se menee niin, että yritetään keksiä hiekkatielle vaihtoehtoja – onhan tämä kumminkin maastopyöräilyä! Jos joku paikka koetaan tylsäksi ja löydetään mielenkiintoisempi reitti, niin kyllä siihen hyvin äkkiä polku alkaa syntyä, Holmberg kertoo.

Maastopyöräilijän mielestä hyvä polku on mahdollisimman kapea, mutkitteleva ja monipuolinen. Haasteitakin saisi olla.

Uusi polku saa alkunsa yleensä metsässä kulkiessa: porukassa mietitään ensin hyvä polun paikka ja siitä se sitten lähtee, ajamalla.

Polku on ahkeruuden mitta

Polun eteen joutuu näkemään paljon vaivaa. Kun varvikkoon ajetaan maastopyörällä ensimmäistä kertaa, ei siihen yleensä jää jäljen jälkeä. Seuraavilla kerroilla pitää toivoa, että osuu samalle "uralle".

Polkua myös pitää käyttää, sillä jo parissa vuodessa polun jäljet voivat hävitä.

Selvästi näkyvä polku syntyy ahkeralla käytöllä neljässä vuodessa. Kymmenessä vuodessa polku on niin sanotusti valmis eli se ei enää ajamalla parane. Pitkää pinnaakin tarvitaan, tietää Anders Holmberg.

– Eivät ne tule kuin manna taivaalta; poluista joutuu pitämään huolta. Tietysti poluilla moottoriajoneuvot ja hevoset harmittavat, koska ne pilaavat tällaisen herkän mäntykangaspolun hetkessä, mutta kaikki muut lihasvoimalla liikkuvat kulkijat ovat uusille poluille tervetulleita. Mitä useampi käyttäjä niillä on, sen paremmin ne syntyvät.

Holmberg kertoo, että hiekkapohjaisessa kangasmetsässä polun pinnassa on noin sentin paksuinen humuskerros ja sen alla irtohiekkaa. Jos pintakerros rikkoontuu ja sekoittuu alla olevaan hiekkaan, ei polku palaudu ennalleen enää koskaan.

Pyörällä ajetaan jokamiehenoikeudella

Luonnossa liikkuminen pyörällä perustuu jokamiehenoikeuksiin. Polun tekemiseen ei tarvitse kysyä maanomistajan lupaa, koska luonnossa liikkuessa syntyy polkuja, eikä niiden yleensä katsota haittaavan esimerkiksi talousmetsän kasvua tai muuta maankäyttöä.

– Jos ennakoi ongelmia, on toki aina hyvä keskustella maanomistajan kanssa. Ristiriitoja kannattaa välttää, ohjeistaa ympäristöministeriön erityisasiantuntija Miliza Malmelin.

Ministeriö on teettänyt vuonna 2007 kyselyn jokamiehenoikeuksien toimivuudesta. Sen pohjalta oikeuksia ei ryhdytty rajoittamaan, koska yhteentörmäykset ovat harvinaisia.

Kyselyssä yli 90 prosenttia maanomistajista kertoi, ettei jokamiehenoikeuksien käyttämisestä ole aiheutunut heille haittaa koskaan tai vain harvoin. Useimmin haittaa maanomistajat kokivat sopimattomasta yritystoiminnasta, ratsastuksesta ja koiravaljakolla ajosta. Vähiten haittaa aiheuttivat hiihtäjät, marjastajat, sienestäjät ja pyöräilijät. 

Myös Kammenkiertäjien puheenjohtaja Anders Holmberg kertoo, ettei ongelmia ole maanomistajien kanssa syntynyt.

– Jos maastopyöräreitti on virallinen ja vaatii reittimerkintöjä, silloin toki kysymme luvan maanomistajalta.

Nykyään tiedetään, että kalat tuntevat kipua. Tutkimusten mukaan kala voi myös muuttaa käyttäytymistään kipua välttääkseen. Tämä aiemmat käsitykset kumonnut tieto herättää aika ajoin keskustelua kalastuksen eettisyydestä.

Kuinka paljon kalastusta sitten tulisi suitsia eettisyyden nimissä? Asiasta on monenlaisia mielipiteitä. Animaliassa kyseenalaistetaan koko lajin harrastaminen.

– Siihen liittyy paljon riskejä kalojen hyvinvoinnin kannalta. Koko ajan tulee lisää tieteellistä tietoa siitä, miten kalat kokevat kipua, ja minkälaisia kykyjä kaloilla on. Kalastuksessa aika huonosti huomioidaan näitä asioita, toteaa eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila.

– Esimerkiksi sitä, miten kalat pyydystetään, miten ja kuinka nopeasti ne tapetaan, hän täsmentää.

Eläintensuojelijoiden mielestä eri kalastusmenetelmiin liittyy erilaisia riskejä. Verkkokalastus huolestuttaa, sillä verkkoon uidessaan kala voi repiä itsensä verkkoon ja olla pitkän aikaa jumissa. Koukut taas ovat ongelmallisia siksi, että kalan suu vaurioituu, ja kalan väsyttäminen on kivuliasta.

Erityisen kyseenalaisena Uotila pitää pyydystä ja päästä -kalastusta eli valikoivaa kalastusta, jossa alamittaiset, epämieluisat tai kalakannan elinvoimaisuudelle hyödyllisiksi katsotut yksilöt palautetaan veteen pyydystämisen jälkeen.

– Jos kalastat, on järkevämpää, että myös syöt sen minkä kalastat. Eikä niin, että huvikseen nostat niitä ja päästät takaisin veteen, koska siinä vaiheessa suu on jo vahingoittunut ja ihoon voi tulla tulehduksia.

Kaloille kivuttomin kalastusmenetelmä on Uotilan mukaan katiskapyynti, koska siinä eläin ei yleensä vahingoitu ennen tainnutusta. Uotilan mukaan ongelman taustalla on kuitenkin se, ettei kaloja nähdä tuntevina ja kyvykkäinä eläiminä lainkaan.

– On edelleen iso ongelma, että kaloja pidetään jotenkin vähäarvoisempina. Kalat ovat edelleen vähän sellaisessa kuopassa, missä niiden hyvinvointia ei kyetä huomioimaan.

Vastuullinen kalastaja on nopea

Kalastajien keskuudessa asia nähdään luonnollisesti hyvin eri näkövinkkelistä. Kalastuksen eettisyys kiinnostaa myös kalastajia, mutta eri kalastusmuotojen eritteleminen sen perusteella on Kainuun vapaa-ajankalastajien puheenjohtaja Juha Väisäsen mielestä turhaa.

Kalalle lähdetään hakemaan ruokaa pöytään, ja monelle myös jännitys saaliin saamisesta on osa lajin viehätystä. Vastuullinen kalastaminen merkitsee Väisäsen mielestä nopeaa kalan väsyttämistä. Kalan kokemaa tuskaa ei sivuuteta.

– Totta kai eettiset arvot ovat tärkeitä vapaa-ajankalastajille. Tänä päivänä moni toimii niin, että kalastus olisi kalan kannalta mahdollisimman kivutonta. Näitä asioita täytyy miettiä ennen kalalle lähtemistä.

Myös pyydystä ja päästä -kalastus on Väisäsen mielestä hyväksyttävää valikoiduilla kohteilla. Väisänen arvioi, että puhdasta pyydystä ja päästä -kalastusta on Kainuussa kuitenkin hyvin vähän.

– Se on henkilökohtainen valinta. Pyydystä ja päästä -kalastus on aikanaan kehitetty olosuhteissa, missä kalastuspaine on ollut todella kova, mutta kuitenkin ihmiset ovat halunneet kalalle.

Kun kalalle lähdetään, tulee väkisinkin kaloja, joita ei saa tai halua ottaa saaliiksi ja ne lasketaan takaisin veteen, sanoo Väisänen. Pyydystä ja päästä on enemmänkin valikoivaa kalastusta ja sitä harrastetaan paljon, hän täsmentää.

Väisäsen mielestä kalastuksen ongelmat liittyvät Suomessa tällä hetkellä siihen, ettei lakia noudateta eikä valvota riittävästi.

– Uhanalaisia kaloja kalastetaan, eikä noudateta alamittasäädöksiä. Ei piitata kalastuslaista, vaan otetaan kala mukaan ehkä sillä verukkeella, että se on vahingoittunut. Uusi laki ei kuitenkaan tunne sellaista menettelyä.

SUP-kalastus herättää huolta ja innostusta

Suomeen on tullut vastikään uusi kelluvan laudan päällä tasapainoilun eli suppailun ja kalastuksen yhdistävä laji SUP-kalastus, josta Yle uutisoi viime viikolla. Kalastusmuoto on herättänyt kiinnostusta, mutta jonkin verran myös huolta.

Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotilan mielestä SUP-lauta ja kalastus ovat liian hurja yhtälö. Hän pitäisi mieluusti suppailun ja kalastuksen täysin erillisinä lajeina.

– Kalaa väsytetään siinä todennäköisesti enemmän kuin normikalastuksessa, koska jos kala on iso, se pystyy vetämään lautaa perässään. Siinä voi kestää hyvinkin kauan, että sen saa sieltä ylös, Uotila perustelee.

Erityisenä riskinä Uotila näkee tilanteen, jossa kalastaja putoaa veteen, ja esimerkiksi virveli häipyy kalan mukana veteen. Veneestä tai maalta kalastaminen on hänen mielestään kaloille riskittömämpi vaihtoehto.

– En sano, että on väärin tuntea iloa tai jännitystä harrastuksestaan, mutta harrastuksen pitäisi olla sellainen, ettei eläinten hyvinvointia vaaranneta. Luonnosta voi nauttia monin muunkin tavoin kuin kalastamalla.

"Se on ihan hölynpölyä"

Kainuun vapaa-ajankalastajien puheenjohtaja Juha Väisänen ei ole itse kokeillut SUP-kalastusta, mutta on kuullut siitä. Hän mielestään laudan päältä kalastaminen ei ole sen enempää eläintä vahingoittavaa kuin mikään muukaan koukkukalastus.

– On saivartelua väittää, että SUP-laudalta kalastaminen olisi kalojen kannalta vahingollisempaa kuin esimerkiksi veneestä kalastaminen. Tekemällä tehty väite.

Väisäsen mukaan koukku kalan suussa aiheuttaa kipua. Myös kalastajan osaamattomuus voi hieman pidentää kärsimystä. 

– Jos kokemattomalle kalastajalle sattuu iso kala, eikä hän osaa ottaa kalaa ylös hyvin, toteaa Väisänen.

Kalastusseuran puheenjohtaja tyrmää myös väitteen siitä, että juuri SUP-laudan päällä kalastaessa kalan väsyttäminen kestäisi kauemmin kuin vaikkapa veneestä. Hän huomauttaa, että jos koukkuun nappaa iso kala, se saattaa vetää kevyttä soutuvenettäkin perässä.

– Väsytysaika voi pidentyä monesta seikasta, mutta se ei tietenkään ole suotavaa, vaan pyritään saamaan kala mahdollisimman nopeasti niin, että se voidaan joko vapauttaa tai ottaa saaliiksi. Kalojen ei anneta tarkoituksella vetää siimoja, se on ihan hölynpölyä.

Aiempaan yleiskaavan luonnokseen verrattuna Keskuspuistosta säästyy rakentamiselta yhteensä 16 hehtaaria. Vihreät ilmoittivat olevansa tyytyväisiä tähän päätökseen. Keskuspuiston säilyttämisen puolesta asiaa ajava Keskuspuistoryhmä ei yhdy puolueen näkemykseen.

– On vaikeaa olla tyytyväinen siihen, kuinka satavuotiaasta puistosta osoitetaan kymmeniä hehtaareja rakentamiseen. Etenkin kun olemme moneen kertaan osoittaneet että yleiskaavan rakentamistavoitteista ei tarvitse tinkiä, jos halutaan puolustaa Keskuspuistoa, sanoo Keskuspuistoryhmän aktiivi Maija Hakanen.

Keskuspuistoryhmän tiedotteen mukaan kaupunkisuunnittelulautakunnan päätöksessä sivuutettiin lautakuntien, kuten liikunta- ja ympäristölautakunnan yksimieliset kannat. Näiden tahojen näkemys oli selkeästi se, että Keskuspuistoon ei saisi rakentaa.

– Lautakuntien kannanotot sivuutettiin täydellisesti. Meidän saamien tietojen mukaan tätä ei tuotu esille suunnittelulautakunnalle annetussa informaatiossa lainkaan, mikä on todella erikoista, sanoo Hakanen.

Syyksi tälle Hakanen epäili, että Kaupunkisuunnitteluvirasto on erittäin innostunut Keskuspuiston rakentamismahdollisuudesta.

– Käsittämätön ajatus, että lisää kaupunkia kaupunkiin tarkoittaisi sitä, että vähennetään viheralueita. Senhän kuuluisi olla aivan päinvastoin. Ihmisten määrän lisääntyessä myös virkistysalueita tarvitaan entistä enemmän.

Kaupunkibulevardi leikkaisi myös Keskuspuistoa

Suunniteltuja kaupunkibulevardeja on yhteensä kahdeksan kappaletta. Hämeenlinnanväylän muuttaminen kaupunkibulevardiksi lohkaisisi palan Keskuspuistoa. Hakasen mielestä bulevardikokeilu pitäisi tehdä jotenkin muuten, kuin Keskuspuiston kustannuksella. Mikäli tämä poistettaisi yleiskaavasta, jäisi alueita vielä seitsemän kappaletta.

– Valtio on suhtautunut kaikista myötämielisimmin näistä Vihdintiehen. Luulen, että se olisi sellainen sopiva, mistä olisi voinut aloittaa ja katsoa mitä siitä sitten syntyy.

Asia etenee syksyllä kaupunginhallitukseen ja kaupunginvaltuustoon, joissa varsinaisia rakennuspäätöksiä tehdään. Keskuspuistoryhmä jatkaa työtään tiedon välittäjänä. He järjestävät muun muassa elokuussa Suomen luonnon päivänä ihmisketjun suunniteltujen rakennusalueiden rajalle. Lisäksi vuoropuhelu jatkuu päättäjien kanssa.

– Kartoitamme kaikkien päättäjien kannat tähän asiaan liittyen ja julkistamme ne. Myös adressin kerääminen jatkuu. Tavoitteemme on, että Keskuspuisto tulisi säilymään sen nykyisessä muodossa.

Muuttoliike luo painetta rakentamiselle

Sdp:n kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen, Jape Lovén (sdp) on sitä mieltä, että tämän kaltaisissa ratkaisuissa kyse on aina kompromisseista ja vastustavia mielipiteitä syntyy väistämättä. Hän pitää Helsingin virkistysalueita erittäin tärkeinä, mutta samaan aikaan asuntojen hinnat karkaavat pilviin.

– Helsinkiin tarvitaan uusia asuntoja, mutta samalla pitäisi myös säästää viheralueita, jotka ovat helsinkiläisille vuosi vuodelta tärkeämpiä.

Kaupunkibulevardit herättävät monenlaisia mielipiteitä. Yleiskaavan kapasiteetista uusille asunnoille kuitenkin kolmasosa sijaitsee näiden kaupunkibulevardien varrella, joka on merkittävä määrä.

– Moottoriteiden suoja- ja reuna-alueet ovat tällä hetkellä joutomaana. Näissä on valtava potentiaali, ja joutomaan käyttöönotto on varsin tervetullut ratkaisu kohtuuttoman tiiviin rakentamisen sijaan, sanoo Lovén.

Mikäli kaupunginvaltuusto hyväksyy nyt esitetyn yleiskaavan syksyllä, ryhdytään sen jälkeen suunnittelemaan rakentamista. Kaupunkibulevardit eivät kuitenkaan synny yhdessä yössä, vaan niistä muodostetaan tarkat suunnitelmat, missä järjestyksessä ja mihin ryhdytään rakentamaan.

– Helsinkiin muuttaa tämän hetkisen trendin mukaan 6 000 - 9 000 asukasta vuosittain, ja nämä ihmiset tarvitsevat asuntoja. Luomme ongelmia, joihin on tulevaisuudessa vaikeaa puuttua, jos niiitä ei ratkota heti, toteaa Lovèn.

Kokoomuksen Hennariikka Anderssonin mielestä ratkaisu on kokonaisuutena hyvä. Hän kertoi eilen, että uuden yleiskaavan myötä se mahdollistaa suuren määrän uusia asuntoja helsinkiläisille tulevaisuudessa. Kaupunkibulevardit kuitenkin mietityttivät häntä liikenteen toimivuuden kannalta.

– Kaupunkibulevardit eivät saa tehdä liikenteellistä sumppua. Lapsiperheiden pitää päästä autoilla koteihinsa, eikä liikenne saa puuroutua.

Auringossa lepäileviin vuohiin tulee eloa kun ne näkevät emäntänsä tuovan niille heraa. Juottoastialle kertyy nopeasti sarvipäitä, joiden keskuudessa vallitsee selkeä hierarkia.

– Vanhimmat vuohet juovat ensin, sitten nuoremmat jos jotain jää, päivettynyt Susan Mäkipää naurahtaa.

Aitauksen sisällä on kymmeniä vuohia jälkeläisineen. Ne ovat selvästi tottuneet ihmisiin ja nauttivat emäntänsä rapsuttelusta. Töitä niissä silti riittää.

– Vuohi on melko haasteellinen, se on nokkela ja keksii kaikkea jäynää. Sen jäljiltä on paljon korjattavaa näiden perustoimien lisäksi, Susan Mäkipää kertoo.

Vastoin yleistä käsitystä vuohi valikoi Susan Mäkipään mukaan tarkkaan, mitä syö. Hän arvioi maineen syntyneen siitä, että eläin kokeilee suullaan kaikkea vetoketjuista paperinenäliinoihin.

Vuohet houkuttivat yrittäjäksi

Susan Mäkipää ryhtyi yrittäjäksi viisi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli puutarhuri, jolle kaupungin kadut olivat maaseutua tutumpia.

– En aiemmin ajatellutkaan, että ryhtyisin yrittäjäksi. Muuta vaihtoehtoa ei lopulta ollut, kun vuohet alkoivat kiinnostaa, Susan Mäkipää toteaa.

Ammatinvaihtoonsa hämeenkyröläisen kuttutilan emäntä on tyytyväinen. Vuohet ovat hienoja eläimiä, joiden maito on Mäkipään mukaan terveellistä.

Tuorejuustojen ja jukurttien lisäksi Kukkamäen kuttutilalla valmistetaan maitokaramellia. Nimi on vastine englantilaiselle fudgelle, joka on toffeetyyppinen makeinen.

Tornionjoella on tänä keväänä riittänyt vipinää. Lohenpoikaset ja kutemaan nousevat lohet ovat olleet aikaisessa.

Tornion Kivirannalla lohen vaelluspoikasia on pyydetty rysällä. Rysä on ollut joessa kolme viikkoa ja tähän mennessä poikasia on pyydetty 70 000. Rysä pyytää vain osan mereen vaeltavista smolteista, kokonaismäärä vaelluspoikasista on tällä hetkellä 2 miljoonaa vaelluspoikasta.

– Tässä vaiheessa näyttää todella hyvältä. Ennätysmääriä lohenpoikasia on vaeltamassa joesta mereen. Poikaset ovat lähteneet myös lämpimänä keväänä todella aikaisin liikkeelle, Luonnonvarakeskuksen tutkija Atso Romakkaniemi sanoo.

Kutupaikkoja löytyy vielä hieman lisää

Nyt jokeen vaeltavat poikaset ovat vuoden 2012 kutulohien jälkeläisiä. Se oli ensimmäinen vuosi kun Tornionjoella nousi kudulle selkeästi enemmän lohia.

– Aikaisemmin poikastuotanto on ollut 1-1,5 miljoonaan. Kasvanut poikasmäärä kertoo siitä, että joessa on tilaa kutea ja poikaset ovat selviytyneet vaellukselle, Romakkaniemi jatkaa.

Poikastuotanto hipoo Tornionjoen maksimia. Ilman kalastusta sen arvioidaan olevan 2–3 miljoonaa lohenpoikasta ja 100 000 - 200 000 kudulle vaeltavaa lohta.

Nousulohet hyvässä vauhdissa

Tornionjoella Kukkolankoskella ja koskenniskalla riittää kalastajia. Jokiveneille kuljetaan jokea ylös ja alas ja kaloja nousee. Luonnonvarakeskuksen tutkija Atso Romakkaniemi ei uskalla luvata nousulohien suhteen ennätysten rikkoontumisia.

– Nousulohet ovat myös aikaisessa. Tällä hetkellä Kattilakosken kaikuluotaimen ohi on vaeltanut 30 000 lohta.

Tornionjoella on seurattu nousulohia kaikuluotaimella vuodesta 2009 ja tämä kevät on selkeästi varhaisin ja paras alku, mutta tulevat viikot näyttävät, miten vaellus kehittyy. Aiempina vuosina vaelluksen huippu on sijoittunut juhannuksen jälkeen tai viimeistään heinäkuun alkuun.

– Jos huippu on silloin, niin koko kesän ajalta noustaan valtaviin lukuihin. Mutta huippu voidaan saavuttaa jo aiemmin, jolloin ei tule ihan niin hyvä lohikesä, Romakkaniemi pohtii.

Kesän kuusenkerkkäkausi on pohjoisessa nyt parhaimmillaan. Kuuset pursuilevat vaaleanvihreitä, taipuisia vuosikasvaimia, jotka ovat luonnonyrttejä arvostavien mieleen.

Rovaniemeläiselle Irja Mäkitalolle luonnonyrtit ovat tuttuja lapsuudesta saakka.

– Varsinaista kouluahan tähän luonnonkasvien tuntemuksen ja kansanperinteen alalle ei ole, sanoo luonnonyrttiasioihin vuosikymmeniä perehtynyt Mäkitalo.

Kuusenkerkästä kuplivaa

Kuusenkerkistä valmistetaan muun muassa siirappia, sokereita, suoloja ja kuplivia kuohuviinin kilpailijoita.

Juhlavatkin kuusenkerkkäjuomat on näppärä valmistaa kotona.

– Se on vesiuutto: eli kuuma kiehuva vesi kerättyjen kuusenkerkkien päälle ja siitä laimennellaan. Käytetään sitruuna- tai viinihappoa ja sokeria tai hunajaa. Maustetaan oman mielen ja oman maun mukaan. Ja jos se pullotetaan ja siihen lisätään hiilihappoa, niin siitä saadaan kupliva juoma. 

Yskän häätäjä

Vanhastaan kuusenkerkkää on kuitenkin käytetty ennen kaikkea yskänlääkkeenä.

– Kuusenkerkät avaavat hengitysteitä ja torjuvat yskää. Se on myös erittäin C-vitamiinipitoinen ja hyvänmakuinen, Mäkitalo kertoo.

Yskänlääkkeen valmistus aloitetaan kuten juhlajuomankin, mutta kerkkäliemi uutetaan puurona.

– Eli ei laiteta kiehuvaa vettä kerkkien päälle yhtään enempää kuin että tarvitaan että kerkät peittyvät. Uutoksen annetaan hautua vuorokausi huoneenlämmössä. Sitten siivilöidään kuusenkerkät pois ja saatu neste voidaan pakastaa sopivina annoksina vaikkapa jääpalapusseissa.

Jääpalapusseista kerkkänesteen saa näppärästi käyttöön keskellä talveakin vaikkapa totiin tai lapsille teehen, Mäkitalo vinkkaa.

Kuusenkerkän käyttöä ravinnossa ei Mäkitalon mukaan tarvitse arastella.

– Kuusenkerkkähän on elintarvike. Eli sitä saa todella käyttää elintarvikkeissa ihan vapaasti.

Ei pörröisiä, vaan pieniä ja tiiviitä

Kerkkien keruu on helppoa, ja juuri nyt luonto tarjoaa siihen mainiot puitteet. Sopivia kuusenkerkkiä valitessa on syytä kiinnittää huomiota vuosikasvainten kokoon ja muotoon.

– Kannattaa katsoa vuosikasvaimen pituus. Jos se menee aukinaiseksi ja pörröiseksi ja alkaa olla jo yli viisisenttinen, niin se alkaa olla jo aika mieto. Mitä pienempi ja tiiviimpi se vuosikasvain on, niin sen enemmän siinä näitä ytyaineita on.

Isojakaan kuusenkerkkiä ei tarvitse kokonaan hylätä.

– Ja tämä iso kerkkä sopii sitten vaikkapa kylpytarkoitukseen todella hyvin.

Monin paikoin kuusenkerkkiä on voinut kerätä jo hyvän aikaa, mutta osa kerkistä erityisesti viileämmillä pohjoisrinteillä on vielä nupuillaan.

Kerätä saa vain maanomistajan siunauksella

Kuusenkerkkien keruu on helppoa, mutta mistä sattuu kerkkiä ei saa kerätä.

– Jokamiehenoikeudella ei saa puusta ottaa mitään. Eli maanomistajan lupa täytyy olla, Irja Mäkitalo sanoo.

Oikeaoppinen keruu ei aiheuta puille vahinkoa.

– Iso kuusi ei kärsi siitä mitenkään, jos kerkkiä kerätään kuusista alaoksilta siltä korkeudelta, jolle ihminen yltää. Ja latvakasvaimiahan me emme ota koskaan.

Kansanedustajat Mikko Kärnä, Markus Lohi, Johanna Ojala-Niemelä ja Markus Mustajärvi jättivät tänään lakialoitteen kalastuslain muutoksesta.

Lakialoitteella halutaan muuttaa vasta voimaan tullut laki siten, että maksuton viehelupa Enotekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa säilyisi entiseen tapaan kuntien asukkailla. Lakimuutos yllätti kaikki, sillä Metsähallitus ehti myöntää paikallisille ilmaisia lupia ennen kuin huomattiin, että uusi laki estää sen.

Uusi kalastuslaki rajoittaa Ylä-Lapin kuntien asukkaiden maksutonta viehekalastusoikeutta muun muassa Teno- ja Näätämöjoen vesistössä lohen ja taimenen nousualueilla.

Kansanedustajien mukaan mitään automaatiolupaa ei ole annettu paikallisille tähänkään saakka, vaan lupia on rajoitettu. Lakialoitteessa kiinnitetään huomio myös siihen, että lupia myyvä Metsähallitus ei asukkaita paremmin tiennyt uuden lain muutoksista, vaan jatkoi aluksi tavalliseen tapaan maksuttomien lupien jakamista.

Lappilaisedustajat vetoavat siihen, että kalastuksella on ylälappilaisille erityinen merkitys.

– Lohen ja taimenen kalastus vapavälineillä on elintärkeä harrastus monelle ylälappilaiselle alueella, jossa harrastusmahdollisuudet ovat eräpainotteiset. Moni ihminen on valinnut alueen asuinpaikakseen juuri tästä syystä. On outoa, ettei näin merkittävästä muutoksesta kalastukseen edes tiedotettu etukäteen lainvalmistelun yhteydessä, lakialoitteessa kirjoitetaan.

Viime elokuiset konehakkuut Nuuksion laidalla Velskolassa kirvoittivat pienimuotoisen myrskyn some-maailmassa. Kulkijoiden mielestä kansallispuistoa ei saa hakata, vaikka mikä olisi.

Metsähallitus on asiasta kuitenkin eri mieltä. Metsähallituksen suunnittelija Helena Lundén muistuttaa, että kansallispuiston hakkuisiin on aina hyvä, perusteltu syy. Tässä tapauksessa se oli istutuskuusikon alhainen luontoarvo.

– Puut olivat riveissä ja niiden alla ei ollut kuin neulasia ja vähän sammalta. Se poistettiin hakkuilla viime vuonna, sanoo Lundén.

Vanhoja karttoja lukemalla selvisi, että alueella oli pelto vielä 1960-luvulla. Pelto taas on istutettu myöhemmin kuuselle, ja puurivit olivatkin nätisti nähtävissä vielä ennen kaatoa.

– On hyvin mahdollista, että ennen pellon raivausta tässä on ollut lehtoa ja myös jalopuita, sanoo Lundén.

Puupellosta jalopuumetsiköksi

Nyt kantojen välissä kilkkaa lapio. Paikalle on kärrätty virkeitä tammentaimia, joita istutetaan maahan harvakseltaan ja epätasaisesti lehmusten kanssa reilun hehtaarin alalle.

– Jalopuumetsien määrä on vähentynyt, on raivattu peltoa ja metsätalous on myös vaikuttanut niihin, kertoo Lundén.

Uusia jalopuumetsiköitä ei nykyisin enää juuri tule luontaisesti. Ne olisivat kuitenkin tärkeitä monille lajeille. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa lehmuksenoksajäärä, joka elää vain maahan pudonneilla lehmuksen oksilla.

Velskolan tammet ja lehmukset ovat lähes paikallista kantaa, jotta ne menestyisivät mahdollisimman hyvin. Lehmukset on kasvatettu Nuuksion omien lehmusten oksapistokkaista ja tammet taas ovat peräisin Espoon Järvenperästä.

– Halusimme puiden olevan geneettisesti mahdollisimman läheltä Nuuksiota.

Vankka aita suojana

Jalopuuntaimien kasvatus ja istuttaminen on sen verran työlästä ja arvokastakin, että nyt istutettujen taimien suojaamiseksi yritetään tehdä kaikki voitava. Tarpeeksi pienet taimet suojataan myyriltä vihreällä putkilolla ja juurelle laitetaan taimitassu eli pahvi, joka estää rikkaruohojen kasvamisen. Näkyvin suoja on kuitenkin koko alueen ympärille rakennettu, vankka ja korkea aita.

– Yleensä jokaisen jalopuuntaimen ympärille laitetaan pieni aitaus, mutta tämä alue oli niin suuri, että päätimme aidata sen kokonaan.

Aidan syy on selvä.

– Täällä on paljon kauriita ja hirviä, jotka saattaisivat popsia nämä taimet suuhunsa. Aita estää myös rusakoita, sanoo Lundén.

Aita voidaan purkaa, kun taimet ovat varttuneet tarpeeksi vankoiksi. Siihen kuluu ainakin parikymmentä vuotta, sillä etenkin tammi on hidaskasvuinen laji.

– Olenkin vitsaillut, että kun pääsen eläkkeelle, voin antaa mahtikäskyn, että aita voidaan poistaa. Sitten pääsen itse ihailemaan sitä hienoa tammimetsää, jonka olen tähän teettänyt, nauraa Helena Lundén.

Taimia vaalitaan huolella

Metsähallituksen suunnittelija Päivi Leikas kaivaa lapiolla maahan pienen kuopan. Kuoppa on vain hieman vieressä odottavan tammen juuripaakkua suurempi. Itse taimi on jo 40-senttinen ja vahvasti versova istukas, ei mikään pikkurimpula. 

– Se paremmin turvaa sen kasvuunlähdön. Tässä tämä maaperä on rehevä ja kun tästä on poistettu puustoa, niin tähän kyllä hetken päästä tulee muita puulajeja ja kasvustoa.  Myös kenttäkerros hetken päästä rehottaa ruohosta ja heinästä, toteaa Leikas.

Pienen taimen alkutaival on mutkia täynnä. Ensimmäisenä sitä uhkaa todennäköisesti kuivuus. Torstaille povattu sade onkin Leikaksen toivoma ennuste.

– Toivotaan vettä. Ilmatieteen laitoksen ennusteet näyttävät hyvältä, että huomenna iltapäivällä sataisi. Jos tulee kovin pitkiä kuivia jaksoja, niin tarvittaessa tulemme kastelemaan näitä taimia.

Kasteleminen olisi aika kova työ, sillä alalle mahtuu melkoinen määrä tulokkaita. Tarvittaessa viereisellä ojalla kuitenkin vieraillaan.

– Tämä on suuri ponnistus, että taimet saadaan tänne. Kyllä me haluamme, että ne kunnolla kasvavat, vakuuttaa Leikas.

Lopuksi taimen paikka merkataan vielä punapäisellä merkkikepillä, jotta se tarvittaessa löydetään muun kasvuston seasta tulevina kesinä.

Itse metsän varttumiseen menee vuosikymmen jos toinenkin. Ehkä puolen vuosisadan päästä paikalla on kunnon jalopuumetsä, jonka varjoissa voi käyskennellä. Sitten se ehkä kestääkin pitkään, sillä vanhan sanonnan mukaan tammi elää viisisataa vuotta ja kuolee toiset viisisataa vuotta.

Tähän aikaan vuodesta moni ulkona liikkuja saattaa joutua kiukkuisen variksen hyökkäysten kohteeksi.

Lappeenrantalainen Riitta Takkunen kohtasi pari vuotta sitten Rantasalmella poikasiaan puolustavan emon.

– Menin katsomaan, mitä koirani nuuhkii ja huomasin variksen poikasen kyyhöttämässä varvikossa. Vedin koiran pois ja lähdin perääntymään. Samassa varis lensi läheltä ylitseni ja seuraavalla kaarrolla jo nytkähti voimakkaasti vasten selkääni, Takkunen kertoo.

Lintu syöksyi myös kohti Takkusen koiraa.

– Opin siitä tilanteesta havainnoimaan varisten käytöstä. Yleensä joku varis istuu esimerkiksi sähköpylvään päällä ja varoittaa rääkymällä voimakkaasti. Silloin kannattaa vaihtaa suuntaa ja antaa rauha linnuille, huomauttaa Takkunen.

Varis nokki koiranulkoiluttajan päähän verisen haavan

Luontotoimittaja Seppo Vuokon mukaan hyökkäyksiä on sattunut viime vuosikymmeninä useammin, sillä varikset pesivät monien muiden city-lajien tapaan lähempänä asutusta.

– Sinänsä käytöksessä ei ole mitään outoa tai uutta, sillä varis puolustaa aina poikasiaan. Lisäksi koiran läsnäolo hermostuttaa varista entisestään, Vuokko huomauttaa.

Myös Yle Lappeenrannan toimituksessa työskentelevä Sari Lehtinen joutui variksen hyökkäyksen kohteeksi kuluvan viikon maanantaina. Lehtinen sai haavoja päähänsä, kun varis hyökkäsi hänen ja hänen koiransa kimppuun suositulla lenkkipolulla taajamametsässä.

Lehtinen kertoo, että varikset lentelivät vilkkaasti polun päällä ja raakkuivat äänekkäästi. Linnut tekivät useita läheltä piti -lentoja Lehtisen pään yli. Ne lensivät myös aivan kytkettynä olleen koiran läheltä.

– Varikset selvästi jahtasivat minua ja seurasivat perässä, vaikka yritin päästä pois tilanteesta. Lopulta toinen variksista osui useamman kerran päähäni. Hupusta huolimatta takaraivooni tuli verinen haava, Lehtinen kommentoi.

Poistu rauhallisesti takaisin tulosuuntaan

Varisten hyökkäykset ihmisiä kohtaan ovat yleisiä tähän aikaan vuodesta, sillä variksenpoikaset kokeilevat siipiään. Poikaset eivät ole kuitenkaan vielä itsenäisiä ja tästä syystä pienokaisiaan ruokkiva emo suojelee niitä raivokkasti.

– Tällaisessa tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja poistua hitaasti takaisin tulosuuntaan. Jos jatkaa eteenpäin ja yrittää sitä kautta poistua tilanteesta, niin emo kokee liikkeen hyökkäyksenä, kertoo lintuasiantuntija Juha Juuti.

– Poikaset ovat todennäköisesti aivan lähellä tai jossain edessä päin, joten matkaa ei kannata jatkaa.

Juuti huomauttaa, että poikaset ovat saattaneet harhailla emonsa kanssa hyvinkin kauas itse pesästä. Tästä syystä tuttu ja rauhallinen lenkkipolku saattaa yhtäkkiä saada kiukkuisia vieraita.

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen ilveskanta on noin 2 500 yksilöä, ja pentueita syntyy vuosittain vajaat 500. Pentueiden määrä on viisinkertaistunut 2000 -luvun alusta, mutta on taittunut nyt laskuun. Pentueiden määrä kasvoi ainoastaan Keski-Suomessa.

Suurpetopolitiikassa onkin linjattu, että ilvesten määrää ryhdytään vähentämään metsästyksellä. Luken arvio on, että lisääntynyt metsästys alkaa nyt näkyä ilveksen määrän vähenemisenä.

Luken laskelmien mukaan ilman metsästystä ilveksen populaatio kasvaa lähes 20 prosenttia vuodessa. Kanta pysyy vakaana, jos sitä verotetaan 16 prosentilla vuodessa.

Saaristomeren tilaa pyritään parantamaan käsittelemällä peltoja kipsillä. Asiaa tutkitaan Helsingin yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen SAVE-hankkeessa.

Peltojen kipsikäsittely on jo aiemmissa tutkimuksissa osoittautunut lupaavaksi vesiensuojelukeinoksi. Se vähentää pelloilta tulevaa fosforikuormaa nopeammin, tehokkaammin ja edullisemmin kuin nyt käytössä olevat keinot.

Nyt käynnissä olevassa hankkeessa selvitetään, kuinka kipsi soveltuisi laajamittaiseen käyttöön. Samalla tutkitaan, kuinka sillä voitaisiin parantaa Saaristomeren ja koko Itämeren tilaa.

– Saaristomeren vuotuista fosforikuormitusta voitaisiin kipsin avulla vähentää arviolta lähes kolmanneksella varsin edullisesti, sanoo Helsingin yliopiston professori Markku Ollikainen.

Kipsi ehkäisee vesistöjen rehevöitymistä

Kun kipsi eli kalsiumsulfaatti liukenee peltomaahan, se parantaa maan mururakennetta ja edistää fosforin sitoutumista maahiukkasiin. Näin fosfori säilyy kasvien käytettävissä. Samalla kipsi vähentää eroosiota ja fosforin huuhtoutumista sekä ehkäisee vesistöjen rehevöitymistä.

Myös orgaanisen hiilen huuhtoutuminen vähenee.

Kipsin sisältämän sulfaatin vuoksi kipsiä voidaan käyttää vain meriin laskevilla valuma-alueilla, koska merivedessä on luontaisesti korkea sulfaattipitoisuus.

– Seuraamme fosforin ja kiintoaineksen ohella myös sulfaatin määrää jokivedessä ja tutkimme sulfaattipitoisuuksien vaikutuksia vesieliöstöön laboratoriokokeilla. Haluamme varmistua, ettei kipsi ole jokivesien eliöstölle haitallista, erikoistutkija Petri Ekholm Suomen ympäristökeskuksesta kertoo.

Mukana yli 50 viljelijää

Laaja kipsinlevityspilotti toteutetaan yhteistyössä viljelijöiden kanssa. Vaikutuksia vedenlaatuun seurataan valuma-alueilla. Tutkimusta tehdään Liedon, Paimion ja Auran alueella Saviojoella. Mukaan on lähtenyt yli 50 viljelijää.

Kipsin levitys alkaa syksyllä. Kaikkiaan 6 200 tonnia kipsiä levitetään yhteensä 1 550 peltohehtaarille.

Tulosten pohjalta laaditaan suunnitelma kipsin käytölle Etelä-Suomen rannikkoalueilla ja osana maatalouden ympäristökorvausjärjestelmää.

Yksityinen maanomistaja haki Pohjois-Pohjanmaan Ely-keskukselta suojelualueen perustamista Metsäperän alueelle korvauksetta.

Ely-keskuksessa myönnettiin lupa ja samalla kiitellään hakemusta, koska alueen taloudellinen arvo on huomattava. Maanomistajan ratkaisu suojelusta on merkittävä lahjoitus metsien suojelutilanteen parantamiseksi.

Maanomistaja Eero Laukkanen kertoo, että Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa metsiensuojelun tilanne on heikko. Valtion talouden tila herätti luonnonsuojelualeen perustamiseen.

 – Eläköitymisen tultua ajankohtaiseksi päätimme puolisoni Päivin kanssa pohtia omia ympäristötekoja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi.

– Metsäpalsta on ollut käytössämme vain polttopuun hankintaa varten ja sen vuoksi metsän luonnontila on kohentunut huomattavasti. Aika lisää perustetun suojelualueen vanhan metsän ominaisuuksia.

– Ratkaisu on meidän ekotekomme luonnonmetsien monimuotoisuuden edistämiseksi, kertoo Laukkanen.

Metsäperän alue on sekametsän ja havumetsän yhdistelmää, jossa vanhimpien puuston ikä on noin sata vuotta. Koivuvaltaisilla alueilla on runsaasti pystylahopuita ja maapökkelöitä.

Alueella on myös 50-luvulla laskettu Hetejärvi, josta on muodostunut luonnontilainen suoalue. Alueelta on tehty havaintoja muun muassa liito-oravasta.

Haaskan pito Joensuun Tuupovaarassa ei tuonut rangaistuksia.  

Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa sekä haaskaa pitänyttä että teurasjätteitä luovuttanutta miestä syytettiin jätelain rikkomisesta. Syyttäjä vaati molemmille miehille 20 päiväsakkoa.

Ilomantsilainen mies antoi teurastamansa naudan pään ja suolia joensuulaiselle miehelle, joka vei ne marraskuussa 2014 maastoon Kyhönsuon lähelle Tuupovaaraan.

Miehet myönsivät tapahtuneen ja oikeus katsoi jätelakia rikotun. EY-lain säädökset asiasta ovat kuitenkin hankalasti saatavilla ja vaikeaselkoisia.

Kun haaska lisäksi oli haudattuna vain alle kuukauden talvipakkasella eikä tautivaaraa ollut, oikeus katsoi rikkomuksen vähäiseksi. Näin miehiä ei tuomittu syyttäjän vaatimiin sakkoihin. 

Merenpohjan tilasta on saatu uusia rohkaisevia tuloksia Kymenlaakson rannikolla. Pyhtään, Haminan ja Kotkan ulkosaariston pohjassa on havaittu kilkkejä, raakkuäyriäisiä ja valkokatkoja.

Löydökset kertovat siitä, että merenpohjassa on enemmän happea kuin aiemmin. 1990-luvun puolivälin jälkeen osa merenpohjasta on ollut lähes täysin eloton. Viimeisen parin vuoden aikana pohjan tila on kuitenkin kohentunut.

Kymijoen vesi ja ympäristö - vesiensuojeluyhdistys on tutkinut pitkään pehmeitä liejupohjia 20–40 metrin syvyydessä. Vajaat kymmenen vuotta sitten pohjassa alkoi esiintyä Marenzelleria – amerikansukasjalkaista. Se on vieraslaji, joka pärjää heikoissakin happiolosuhteissa.

Vasta pari vuotta sitten Marenzelleria alkoi saada kaverikseen kilkkejä, raakkuäyriäisiä ja valkokatkoja. Etenkin valkokatkot kertovat parantuneesta happitilanteesta, kertoo tutkija Marja Anttila-Huhtinen.

– Valkokatkot ovat vaativia elinolosuhteiden osalta. Marenzelleria löysi kodin lähes hapettomasta pohjasta. Sitä emme tiedä, mikä Marenzellerian rooli on ollut hapen määrän kasvamisessa. Se möyrii pohjassa ja tekee käytäviä, joten ei siitä ainakaan haittaa ole ollut, Anttila-Huhtinen sanoo.

Beigevalkoinen kollikissa kadonnut Petäjävedellä ja nähty viimeksi 13. päivä kesäkuuta. Näköhavainto irrallaan juoksevasta beaglesta Kaarinassa 15. kesäkuuta. Talteenotettu Pirkanmaalla 9. kesäkuuta musta pitkäkarvainen koira.

Lemmikkien etsintäsivusto verkossa on pullollaan katoamis-, havainto ja talteenottoilmoituksia.

Vuosittain sivustolle päätyy tietoja tuhansista karkureista. Päivittäin ilmoitetaan kadonneeksi kymmeniä kissoja. Talvella karkureissuille päätyy vähemmän lemmikkejä, kevään tullen karkailu yleistyy.

– Kesä on sesonkiaikaa, kun ihmiset menee mökeille. Usein koira karkaa siellä pihasta, kuvailee Karkurit.fi -sivustoa ylläpitävän Suomen Löytöeläinapu ry:n puheenjohtaja Maija Ankkuri.

Yhdistys on pyörittänyt verkkopalvelua yli 12 vuotta. Ilmoitukset katoamisista, havainnoista ja talteenotoista ovat kasvaneet vuosi vuodelta.

Kun yksi koira tai kissa löytyy, niin samalla monen muun kerrotaan lähteneen karkureissulle. Suomi on satojentuhansien lemmikkieläinten maa. 

Suomen Kennelliiton mukaan vuonna 2015 rekisteröitiin yli 45 000 koiranpentua, mikä on noin 500 pentua enemmän kuin edellisvuonna. Yksin rotukoiria on jo noin 500 000. Ja aina joku karkaa.

Karkaamisiin kaikenkirjavia syitä

Pitkään karkureiden parissa toiminut Maija Ankkuri laskeskelee, että syitä lemmikkien karkureissuihin on ainakin 15 erilaista. Yhtä tai yleisintä syytä on vaikea nostaa ylitse muiden.

– Karkureissulle ajaa turhautuneisuus, seikkailunhalu, jos koira jätetään pihalle yksinään. Monta kertaa riista vetää puoleensa. Jos koira on pihalla ja rusakko menee ohi, niin kyllä se helposti lähtee ajamaan sitä takaa.

Ankkurin mukaan varsinkin koiria etsittäessä kaikkein tärkeintä olisi mahdollisimman pikaisesti laittaa katoamispaikalle omistajan tuoksua. Tämän jälkeen kannattaa tehdä ilmoitus löytöeläintarhaan, laittaa tieto karkulaisesta nettiin ja vasta sitten sännätä haravoimaan lähimaastoja.

– Katoamispaikalle omistajalle tuoksuva pesemätön vaate tai uuden koiran kohdalla jotakin rekvisiittaa sille tutusta edellisestä paikasta. Koiralla on tapana tulla katsomaan odotetaanko sitä, opastaa Ankkuri.

Konkarietsijä tietää, että koira yrittää kyllä tulla takaisin karkaamispaikalle. Ei tietenkään silloin, jos se on loukkaantunut, jäänyt loukkuun, takertunut hihnastaan kiinni tai joku on ottanut vapaana juosseen eläimen talteen.

Älä hiillosta koiraa huutelemalla

Ankkuri muistuttaa, että vapauteen kirmannutta koiraa ei yleensä huutelemalla saa palaamaan kotiin. Huutelu voi karkottaa koiran entistä kauemmas. Ankkurin tietoon on tullut yli kymmenen vuoden ajalta vain muutama tapaus, joissa huutelusta on ollut apua.

– Kun karkureissu on alkanut, niin sitten ei enää saa huudella. Tätä on monen vaikea käsittää. En tiedä, johtuuko se siitä, että koira muuttuu niin varautuneeksi, että se lähtee karkuun, jos huudat sitä.

Huutelua huomattavasti tehokkaampi konsti on Ankkurin mielestä vaikkapa makkaran grillaus pihalla.

Sekä eläinten etsinnässä että kiinniotossa konstit ovat monet ja samat lääkkeet eivät suinkaan tepsi kaikkiin karkureihin.

– Missään nimessä koiraa ei saa alkaa ajaa takaa. Se voi luulla, että kyseessä on leikki. Ja arka koira saattaa säikähtää. Yleensä kaikki reagoivat takaa-ajoon pakenemalla.

Toisin kuin koiraa, karannutta kissa saa kutsua ja sille leperrellä. Kiinniotossa saattaa auttaa leikittäminen.

– Tempaa ruohoa tai kissan lelu käteen ja leikitellä sillä, niin kissa tulee kyllä, se on niin leikkisä. Jos eläin on loukkaantunut, niin tämä ei tietenkään päde. Esimerkiksi parvekkeelta pudonnutta kissaa on syytä houkutella ihan tietyllä tavalla, koska ne on usein sokissa.

Koirien kohdalla taas tehokkaaksi on havaittu eläimen suojeluvaiston herättäminen.

– Karkurin pitää tällöin olla näköetäisyydellä. Omistaja näyttelee satuttavansa itseään ja menee vaikka maahan. Suojeluvaiston herättäminen on paras keino, silloin kun se on mahdollinen.

Ankkuri kertoo, että koira tulee takaisin yleensä viiden päivän kuluessa karkaamisesta. Mitä pidemmäksi reissu venyy, sen epätodennäköisempää paluu on. Tosin aivan hiljattain hän kuuli tapauksesta, jossa yli kuukauden karkuteillä ollut dementoitunut 14-vuotias pohjanpystykorva oli palannut kotiin.

– En tiedä, oliko se niin dementoitunut, että ei muistanut jättäneensä laumansa. Koirat, jotka harhailee pitkään alkaa ehkä ikään kuin taantua susiaikaan ja tuntevat jättäneensä lauman, eivätkä enää uskalla mennä kotiin, arvelee Ankkuri.

Useimmilla karkuritarinoilla onnellinen loppu

Omistajat kantavat suurta huolta karanneista ja kadonneista lemmikeistään. Karvainen kaveri on monelle perheenjäsen. Suhtautuminen lemmikkeihin on kymmenessä viime vuodessa muuttunut hurjasti, eikä kiintyminen ole hellittämässä, päinvastoin.

Ankkuri lohduttaa karkureiden omistajia toteamalla, että useimmat lemmikit löytyvät, kun niitä etsitään – tai ainakin niiden kohtalo selviää, jos ottaa asiakseen sen selvittää.

– Varsinkin yksinäisille lemmikit ovat todella tärkeitä. Vanhoilla ihmisillä suhde lemmikkiin voi olla jopa paljon läheisempi kuin omiin lapsiin, joilla on jo omat perheet ja he asuvat kaukana, pohtii Ankkuri.

Maija Ankkuria haastatteli Minna Matintupa

Harrastukseksi lintubongarit keskittyvät lajinsa eliittikilpailuun melkoisella vakavuudella.

Kuusamossa perjantaiaamuna käynnistyvään SM-lintumaratoniin valmistautuvista joukkueista osa on harjoitellut lajien havainnointia kisamaisemissa jopa kahden viikon ajan.

– Vakavaa ja leikkimielistä toimintaa samaan aikaan. Herrasmiesmäisestä kilpailusta on kuitenkin kysymys, sanoo kisapäällikkö Pentti Kallio.

Lajien pesimäympäristö rekisteröitävä

Kallio osallistuu myös itse kilpailuun. Ainakin keskiviikkona aamuyöstä, paria päivää ennen kisastarttia, kisapäällikkö bongattiin Kuusamon Vuotungin maisemista tutkailemassa lajeja.

– Osa joukkueista tutustuu maisemiin jo paria viikkoa ennen kilpailua, useimmat viikkoa ennen. Haemme ennakoinnilla maisemia mistä löytyvät parhaiten kisan aikana esimerkiksi laululinnut, kanalinnut tai vaikkapa tikat, Kallio perustelee intohimoista tapahtumaan valmistautumista.

Kuusamossa järjestettävä perinteinen SM-lintumaraton käynnistyy perjantaina kahdeksan aikaan aamulla. Joukkueet kisailevat tapahtumassa lintuhavainnoista vuorokauden ajan.

Tänä vuonna kisaan osallistuu 14 joukkuetta. Vuosien saatossa maratonilla on lintuja bongannut 765 joukkuetta ja noin 550 eri bongaria.

Ennätys saattaa syntyä

Pentti Kallio uskoo, että tänä vuonna Kuusamon lintumaratonissa tehdään jopa lajitunnistamisen ennätys. Vuonna 2001 voittajajoukkue bongasi 136 lajia. Ennätys on säilynyt siten jo 15 vuotta.

– Nyt on menossa poikkeuksellisesti kolmas hyvä myyrävuosi ja kolmas kohtalaisen hyvä pöllövuosi. Lisäksi alkukevään sääolosuhteet ovat olleet erittäin hyvät laulu- ja muuttolintujen muutolle. Näin ollen odotan hyvää tulosta kilpailusta.

Kuin mikä tahansa keräilyharrastus

Pentti Kallio osallistui Kuusamon lintumaratoniin ensimmäisen kerran vuonna 1991. Harrastus on tarttunut visusti eteläsuomalaiseen mieheen.

– Tämä on sellainen keräilyharrastus. Aivan kuten valokuvaus on pitkälle keräilyharrastus, samoin kalastus. Lintubongaukseen yhdistyy vielä jonkinlainen metsästysvietti.

– Tämä on vaan semmoinen sivistynyt tapa metsästää, ja luontoa arvostavampi tapa, Kallio toteaa.

Kaunis kesäilta ja kalalle tekee mieli. Mutta ovatko luvat kunnossa? Mitä jos kalastuksenvalvoja tulee ja ottaa vehkeet valtiolle? Riski kiinnijäämiseen on pieni, myöntää järjestöjohtaja Risto Vesa Kalatalouden keskusliitosta.

– Valtion kalastonhoitomaksun voi ostaa vuorokaudeksi, viikoksi tai vuodeksi. Todennäköisyys sille, että vuorokausi- tai viikkoluvalla osuu samaan paikkaan kalastuksenvalvojan kanssa, on aika vähäinen, kuten kyllä on vuosiluvankin haltijalla.

Vesan mukaan maassamme on tällä hetkellä 3 000–3 500 kalastuksenvalvojaa.

– Valvontaväkeä on liian vähän. Erityisesti aktiivisia kalastuksenvalvojia tarvittaisiin enemmän ja heille enemmän valvontapäiviä. Nyt toiminta on lähinnä talkootyyppistä.

Kalastuksenvalvojaksi voi ryhtyä kuka hyvänsä rehellinen, luotettava ja oikeustoimikelpoinen henkilö, kunhan läpäisee ELY-keskuksen kalastuksenvalvojakokeen. Lisäksi pitää olla valtuutus kalastusalueelta, osakaskunnalta, vesialueen omistajalta tai kalastusoikeuden haltijalta valvoa kalastusta.

Usein valvoja valvoo kalastusta oman harrastuksensa ohella eli silloin kun joutaa, sanoo Risto Vesa. Tämä johtuu siitä, että valvoja ei aina saa käyttämästään ajasta korvausta.

Kainuussa apua on saatu Metsähallituksen erävalvojista. Kalastusalueet ovat ostaneet Metsähallitukselta valvontapalveluja, eli erävalvojat valvovat kulkiessaan kalastusta myös yksityisten omistamilla vesialueilla.

– Erävalvojissa on poliisitaustaisia henkilöitä, joten heiltä homma sujuu, sanoo kalatalousneuvoja Anssi Härkönen Kainuun kalatalouskeskuksesta.

Joka toinen kalastaa luvatta

Tänä vuonna valtion kalastusmaksu uudistui ja on nyt nimeltään kalastonhoitomaksu. Samalla maksujärjestelmä uudistui niin, että kalastonhoitomaksulla saa myös kalastaa yhdellä vavalla ja vieheellä.

Jokaisen 18–64-vuotiaan, joka kalastaa muutoin kuin onkimalla, pilkkimällä tai silakkaa litkalla kalastamalla, on maksettava kalastonhoitomaksu. Valtio haluaa tänä vuonna saada maksulla kerättyä yhteensä hieman yli 10 miljoonaa euroa.

– Tänä vuonna maksun on jo maksanut vähän yli 100 000 kalastajaa. Se ei riitä, sillä 39 euron maksuja pitäisi kertyä yli 250 000 jotta tavoite täyttyisi, sanoo Risto Vesa.

Metsähallituksen viime vuotuisen arvion mukaan kalastusmaksuvelvollisista puolet jättää maksun maksamatta. Luvatta kalastajissa on sekä tahallaan pinnaajia että tietämättömiä, arvelee kalatalousneuvoja Anssi Härkönen Kainuun kalatalouskeskuksesta.

– Valtaosa kainuulaisista kalastajista on osannut ostaa lupansa ihan hyvin. Voi olla, että osa ei ole hoksanut luvan tarvetta tai ei tiedä, mutta joukossa on myös niitä, jotka jatkuvasti kalastavat esimerkiksi paikoissa, joissa kalastus on kielletty, kuten voimalaitosten alapuolisilla alueilla.

Kalastuksen valvontaa on tehostettava erityisesti tärkeissä kohteissa, vaatii Kalatalouden keskusliitto.

– Olen sitä mieltä, että kalastuksenvalvonnasta ei ole vielä otettu irti kaikkia mahdollisia tehoja. Valvontaa kannattaisi tehostaa maksujenkin takia, mutta erityisesti pitäisi valvoa uhanalaisia lajeja ja kriittisiä kohteita, sanoo järjestöjohtaja Risto Vesa Kalatalouden keskusliitosta.

Odotahan, kun aurinko paistaa ja lämpö hellii, ruohikossa alkaa sellainen sirinä, josta koko kulmakunta kuulee, että nyt on haku päällä ja kutsuääni kohdallaan. Meno yltyy valtaisaksi kilpalaulannaksi, jos paikalle erehtyy muitakin koiraita.

– Paahteella lihakset ovat lämpiminä ja heinäsirkat pystyvät väristelemään jalkojen lihaksia ja siipiä paremmin ääntä tuottaakseen, kertoo hyönteistutkija, Turun yliopiston eläinmuseon johtaja ja biologian laitoksen varajohtaja Ilari Sääksjärvi.

Ei siis ihme, että kauniina kesäpäivänä tuntuu, että koko oja sirisee. Silti sitä ei kuule, jos ikäkuulo on jo osunut omalle kohdalle. Ensimmäisiä, häivähtävän pieniä merkkejä vääjäämättömästä ilmiöstä on jo 30 ikävuoden paikkeilla. Rappeutuminen nopeutuu viisikymppisenä, 60-vuotiaana on jo selvästi ikäkuulomuutoksia. 75-vuotiaista puolet huomaa jokapäiväisessä elämässään heikentyneen kuulon aiheuttamia ongelmia.

Miksi ikäkuulo kadottaa sirkan sirityksen?

Heinäsirkan kosio- ja houkuttelulaulu on hankausta. Siritys syntyy, kun sirkka soittelee reidellä siipeään eli hankaa takareitensä reunan pienten nystyröiden riviä siipisuoneen. Ääni on korkea ja kiirii kauas.

Korva aistii ilmassa kulkevat värinät ja tärähtelyt. Tärykalvot ja kuuloluut johtavat äänen simpukkaan.

– Simpukan karvasolut muuttavat mekaanisen energian sähköimpulsseiksi. Simpukan alaosan karvasolualue rapistuu nopeammin kuin yläosa, jossa kuullaan matalat äänet. Siksi ei välttämättä kuule heinäsirkkoja, vaikka puhealueen taajuudet olisivat korvassa vielä melko hyvässä kunnossa, selittää ikäkuuloa Kuuloliiton toiminnanjohtaja, lääkäri Pekka Lapinleimu.

Siritys ei ole monotonista surinaa, vaan heinäsirkat vaihtelevat soittonsa kestoa ja rytmiä. Koiraat sirittävät naaraita voimakkaammin. Kaikkein herkin laulu jää meiltä usein pimentoon, vaikka simpukkamme karvasolut olisivatkin vielä täydessä terässä.

– Luonnossa kuulemamme siritys on yleensä heinäsirkan kutsuääni. Kun koiras saa houkuteltua sopivan kumppanin viereensä, voidaan siirtyä kosiolauluun, joka on hiljaisempaa ja sitä ihmiset eivät useinkaan kuule, hyönteistieteilijä Ilari Sääksjärvi kertoo.

Kuulijalta kuluvat korvat, soittajalta koivet

Ihmisten elinikä on noussut, mutta korva ei tajua sitä, vaan rapistuminen ja ikäkuulo etenevät kuin ennenkin. Kadotamme sirkan sirityksen, halusimmepa tai emme.

– Ikäkuulo tulee, kun on tullakseen. Valitettavasti se on kuin ikänäkö, lehteä viedään kauemmaksi, ettei tarvitsisi hankkia silmälaseja. Kuulemisen kanssa on samoin. Pohditaan vuosia, että onkohan kuulo huonontunut, kun pitäisi varata heti aika asian testauttamiseen, Kuuloliiton toiminnanjohtaja Pekka Lapinleimu neuvoo.

Hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään silloin, kun on vaikea saada keskustelukumppanin sanoista selvää. Ikäkuulossa on tyypillistä sanojen erottelun heikentyminen. Vaikka kuulee, ei sanoista saa selvää.

Toiminnanjohtaja Pekka Lapinleimu tarjoaa ikäkuuloon ratkaisuksi ajoissa hankittua yksilöllistä, oman kuulokäyrän mukaista kuulolaitetta. Takuuta heinäsirkkojen kuulemisesta Lapinleimu ei uskalla kuulokojeellakaan luvata.

– Jos heinäsirkkojen alue puuttuu, sitä vahvistetaan. Jos taas sammakon kurnutuksen alue on heikentynyt, sitten tehdään korjauksia siihen, Lapinleimu kuvailee

Meiltä leikkautuvat iän myötä kuulosta korkeat äänet, heinäsirkoita kuluvat koivet. Niin ainakin uskoo hyönteistieteilijä Ilari Sääksjärvi. Muita hyönteisiä tutkittaessa on huomattu selvästi mekaanisia muutoksia vanhemmilla hyönteisillä.

– Me emme välttämättä kuule eroa, mutta voisi uskoa, että kun reidet ja siivet kuluvat, myös sirinä muuttuu, mietiskelee Sääksjärvi.

Aina ei ole kyse kuulosta. Jos törmäät paahteisella metsätiellä pieniin, tummiin, pitkäselkäisiin sirkkoihin, etkä kuule pienintäkään siritystä, älä huoli. Ikäkuulo ei ole iskenyt salamana korviisi, vaan olet törmännyt okasirkkoihin, jotka eivät ääntele ollenkaan.