Talokaupat rintamamiestalosta sysäsivät jyväskyläläisen diplomi-insinöörin ja harrastajapuutarhurin Päivi Korpivaaran keskelle lehtokotilotaistoa. Ruskeakuorinen vihulainen tuli puutarhaan kaupanpäällisinä.

– En ollut sellaista aiemmin ikinä nähnytkään ja yhtäkkiä kesällä oli käsillä kisa siitä, kumpi syö kasvimaan mansikat – perhe vai lehtokotilot. Niitä sai iltaisin kerätä litratolkulla mansikkamaan laidalta.

Niin paljon, että alkukeväästä valmistui Korpivaaran lehtokotilojen torjunnasta Docendolle kirjoittama opas. Sen tekeminen vaati paitsi käytännössä kokeilemista myös nilviäisestä tehtyyn tieteelliseen tutkimukseen perehtymistä.

– Lehtokotilo on ihan uskomaton selviytyjä. Se voi olla yhdeksän kuukautta kuivassa kukkaruukussa ja silti löytyä elinkelpoisena. Talvestakin se selviää pakkasnesteensä avulla, Korpivaara kuvailee.

Hyvät ja huonot uutiset

Lehtokotiloita vastaan kamppailevalle Korpivaara kertoo ensin huonot uutiset: yhtä ihmelääkettä ei ole.

– Sen sijaan on monia järkeviä, pieniä keinoja, joilla pääsee hyviin, pysyviin tuloksiin, hän sanoo.

Korpivaaran filosofia onkin lohdullinen – tuloksia pitää syntyä.

– Itse ajattelen, että seitsemässä viikossa pitää jo päästä tuloksiin. Se on se sama aika, jonka kuntoiluharrastus kestää joulun jälkeen. Eli pitää etsiä kokonaisratkaisu, miettiä mistä niitä kotiloita pihalle tulee, ja miten niitä siellä hallitaan.

Jos kuuluu niihin onnekkaisiin, joiden pihalla lehtokotilo ei vielä viihdy, kannattaa tilanteen säilyttämiseksi tehdä kaikkensa. Korpivaara muistuttaa, että Etelä-Suomesta tuliaisina voi jo tulla myös tappaja- eli espanjansiruetana.

– Kannattaa tarkistaa ja pestä ostamansa tai vaihtamiensa taimien juuret, tosin sekään ei välttämättä riitä. Jos tuo pihaan tiiliä tai multaa kuormalavalla, niin senkin alusta on niille otollista, Korpivaara sanoo.

Moni konsti on urbaanilegendaa

Orapihlaja-aitaa pihalleen ei ainakaan kannata kylvää, se on Korpivaaran mukaan varsinainen lehtokotiloiden kotikasvattamo. Suotuisia ympäristöjä ovat muutkin pihapiirin suojaisat paikat.

– Puutarhakompostit, risukasat. Mikä vaan antaa niille suojaa. Koska komposti on puutarhassa lähes pakollinen, pitää sitä vahtia siltä varalta, ettei sieltä kohta marssi kotiloarmeijaa puutarhaan.

Paras tapa katkaista kotiloiden vaellus on pihamaan rajaaminen eri konstein.

– Mäntykuorikate tai hiekkakatekin on aika hyviä keinoja. Karkotteista paras tuote on kotimainen luonnontuote koivutisle. Etanoiden lisäksi sillä voi torjua pihalta hyönteisiä, myyriä ja rusakoitakin.

Suolalientä, tuhkaa tai olutta Korpivaara ei pihalleen levittele.

– Aika moni keino on ihan urbaanilegendaa, hölmö ja turhakin. Olueen etana ei absolutistina edes koske, tuhka on tehoton, suuritöinen konsti – ja kuka hullu pistää puutarhaansa suolaa? hän päivittelee.

Kahvinporojen happamuus ja etikka voivat Korpivaaran mukaan olla avuksi.

– Mutta jos penkissä on salaattia tai muuta, mitä lehtokotilo intohimoisesti haluaa, niin kyllä se aika helposti heilahtaa siitä yli. Kotilo voi myös käyttää kiitoratanaan niitä kasveja, joita se ei syö.

Kovat ja rivakat otteet

Myrkkyjä Korpivaaran pihalla tuholaistorjunnassa ei käytetä.

– Nyt puhutaan rautafosfaatista, jonka pitäisi olla vaaraton aine. Sitä ehkä voi oikein pahassa tilanteessa käyttää tilapäisesti, mutta en näe, että se olisi vuosikymmenien ratkaisu. Sillekin voi käydä niin kuin aiemmin vaarattomaksi väitetylle glyfosaatille, hän sanoo.

Pihalta löytyville lehtokotiloille Korpivaara on armoton. Kerääminen on etenkin alkuvaiheessa tehokas konsti. Tappaminen pitää kuitenkin tehdä ripeästi, sillä Korpivaaran mukaan etana tuntee kipua.

– Itse en malta enää keräillä niitä mihinkään ämpäreihin. Litsaan ne hengiltä nopeasti. Pelkkä kuoren murskaaminen ei vielä välttämättä tapa sitä.

Kovista otteista huolimatta Korpivaaralla on yhä myös kunnioitus vastustajaansa kohtaan.

– Lehtokotilon edellä voi kyllä pysyä, mutta kokonaan sitä taistelua ei voita koskaan. Mitä enemmän siihen on tutustunut, niin kyllä se on ihailtavan sympaattinen ja sinnikäs eläin. Jässiköiksi niitä meillä kotona kutsutaan.

Päivi Korpivaaraa haastatteli Heli Kaski.

Palkittu kainuulainen luontokuvaaja ja karhusafariyrittäjä Lassi Rautiainen näyttää ihmisille palasia luonnosta, joita ihmiset eivät välttämättä pääsisi muuten näkemään.

– On se pysäyttävää, kun saa kuulla ihmisten liikuttuvan jonkun kuvan takia. Yksi isä kirjoitti minulle, tuntemattomalle kuvaajalle, että hänellä on pahasti sairas poika, joka ei kykene liikkumaan. Ja että hän haluaa tietyn minun kuvani pojalleen näyttää, Rautiainen sanoo ja liikuttuu silminnähden.

– On tullut Texasista ja New Yorkista postia tuntemattomilta ihmisiltä, jotka haluavat minuun henkilökohtaisen kontaktin. Valitettavasti ei ole tarpeeksi aikaa vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti, niitä tulee niin paljon, Rautiainen jatkaa.

Sosiaalinen media

Sosiaalisen median kautta jokainen, niin amatööri kuin ammattilainen, voi jakaa ottamiaan otoksia tuntemattomille katselijoille. Vielä jonkin aikaa sitten Rautiainen ei piitannut somesta.

– Sitä kun on vanhoja ratoja tottunut kulkemaan. Vastustelin esimerkiksi Facebookia sitä pitkään ja ajattelin, että tuonne minä en kyllä lähde. Tanskalainen kuvaajakollega kerran kysyi voisiko hän tehdä minulle profiilin. Mietin ensin, että ottaakohan se kirveen vai puukon, vai millä se minua alkaa profiloimaan, Rautiainen naurahtaa.

Puolitoista vuotta siinä meni, sen jälkeen 5 000 kaveria oli jo täynnä. Seuraajia Rautiainen kertoo omaavansa tuhansittain.

– Ajattelin, että meidän ikäluokka selviää ilman näitä sosiaalisen median kotkotuksia, mutta pitää pysyä ajan tasalla.

Luontokuvaajan kuvat ovat lähteneet leviämään laajalti sosiaalisessa mediassa. Sudesta ja karhusta otettu Friends-kuva päätyi jopa Venäjän, Puolan ja Kiinan televisioihin.

– Ei minulta kukaan kysynyt mitään. Yritin kysyä, että saako näistä laskuttaa, mutta lopetin pääkallon jahtaamisen. Ei ole mitään järkeä käyttää aikaa siihen, että muutaman satasen saisi. Hyöty tulee muuta kautta.

– Jos kuvani kiinnostavat niin paljon, että ne leviävät luvatta, niin pitää ottaa uusi ajattelutapa. Ei pidä olla niin tiukkapipoinen, Rautiainen pohtii.

Huippukuva saattaa löytyä 40 000 otoksen joukosta

Valokuvaaminen on muuttunut vuosien aikana. Nykyään halvemmalla kalustolla voi saada upeita otoksia, eikä kuvaajan tarvitse Lassi Rautiaisen mukaan olla "iso tekijä".

– Sitähän nuorena on saattanut ennen sosiaalista mediaa ajatella vaikka mitä, mutta kun nyt näkee, että 4-vuotias osaa jo kuvata, niin haaveet ovat muuttuneet. Kuvaaminen on tullut kännyköiden myötä arkiseksi jo lapsesta lähtien.

Rautiainen ottaa toki itsekin puhelimellaan kuvia, jos ei suurta kameraa jaksa mukanaan raahata.

– Laiskuus ja vanhuus ovat huono yhdistelmä. Nuorempana reppu oli täynnä kamerakalustoa, mutta ei sitä enää pääse kuin muutaman sata metriä, jos 50 kiloa heittää selkään.

Miten syntyy sitten Friends-kuvan kaltainen huippukuva?

– Ei sitä voi ennalta tietää. Olen kriittinen oman työni suhteen ja oma fiilis voi olla, että 40 000 ruudun saalis on roskakoritavaraa, aivan muutamaa lukuun ottamatta. Kun on tietoisuus siitä, mikä on huippukuva maailmalla. Tuntuu, että mikään ei riitä.

– Ei joka viikko voi onnistua. Joskus käy niin, että saa otettua kuvan, jossa kaikki on perfect. Jos sellaisten varassa olisi koko elämä, niin olisihan tuo toivotonta, Rautiainen hymyilee.

Luontokuvaaja Lassi Rautiainen on sunnuntaivieraana Yle Radio Suomessa sunnuntaina 12.6. alkaen kello 15.

Tammelalainen museotila järjestää drive in -leirejä, eli lapsi otetaan vastaan silloin, kun se perheelle sopii. Lapsi otetaan vastaan puolen vuorokauden varoajalla. Sateen sattuessa lapset näyttävät jäävän kotiin, mutta kun aurinko paistaa, innokkaat vilistävät drive in -leirille aamupäivästä.

Päiväleirillä on perusohjelma: aamupäivä kuluu tilan askareissa, iltapäivällä puuhataan hevosten kanssa, kertoo tilan emäntä, yrittäjä Kristiina Liinaharja.

– Meillä on toimintapäivien aikana perusohjelma. Ensimmäiseksi menemme lypsämään lehmän, sitten hoidetaan karitsat, eli pannaan Nalle-lehmän maidot tuttipulloihin ja juotetaan karitsat, syötetään pienet puput, ankat, vasikat, kaikki tilan eläimet. Eläinkatras käydään lasten kanssa lävitse kesyttelemällä ja rapsuttelemalla.

– Sitten päästään lounaalle. Iltapäivä mennään ponien kanssa, lähdetään joko metsäretkelle tai ratsastetaan pihamaalla. Tai jos on kuuma päivä, viedään ponit uimaan, sanoo yrittäjä Kristiina Liinaharja.

Vekkilässä kesäleirejä lapsille halutaan järjestää, koska se sopii tilan toimintaan ja ideologiaan. Leiriläisten lisäksi myös aamiaismajoittujat haluavat hekin touhuta eläinpihalla.

Ympäristökasvatusta ja kuntoutustoimintaa

Tilalla ei yksikään toiminto pyöri harrastuksena, vaan esimerkiksi suomenlampaat tekevät useaa työtä. Ne tuottavat lihaa, villaa, taljoja, toimivat maisemanhoitajina ja geenipankkeina ja Green Care -kuntoutuksen apulaisina, sillä tilalla käy myös virkistys- ja kuntoutusasiakkaita.

– Tämä paikka on omiaan siihen, että täällä voidaan toteuttaa lasten ympäristökasvatusta. Nyt oli kesäleirille kysyntää, kun monet vanhemmat ovat vielä kesäkuussa töissä ja lapsilta koulut ovat loppuneet. Olemme tilalla nyt sellaisessa vaiheessa, että meillä on mahdollisuus tehdä tätä.

– Sitä paitsi on ihanaa nähdä lasten ilo, kun he itse pääsevät kokeilemaan erilaisia juttuja. Täällä myös huomaa selvästi sen, että välttämättä eivät kaikki lapset maaseudullakaan erota lehmää lampaasta.

– Lapset eivät myöskään tiedä, mikä on pässi, uuhi, karitsa, pukki, kuttu tai kili. Nämä kaikki tahtovat mennä iloisesti sekaisin. Arvokas kokemus on myös se, että näkee, miten maito lehmän tissistä tulee, sanoo Kristiina Liinaharja – ja ryhtyy lypsylle.

Merenkurkun maailmanperintöalueella maa kohoaa vuodessa kahdeksasta yhdeksään millimetriä. Maankohoamisilmiön tiedetään jatkuvan vielä tuhansia vuosia ja johtavan lopulta siihen, että Pohjanlahden kapein alue Merenkurkku kuroutuu umpeen ja Perämerestä tulee Peräjärvi.

Merenkurkussa etäisyys Suomen rannikolta Ruotsin rannikolle on runsaat 80 kilometriä ja uloimpien saarten välillä vain noin 25 kilometriä. Merenkurkku muodostaa matalan vedenalaisen kynnyksen Pohjanlahteen ja on syvimmillään vain noin 25 metriä syvä.

Joidenkin arvioiden mukaan uusi maayhteys Suomen ja Ruotsin välille syntyy 2500 vuoden kuluttua. Pitääkö arvio edelleen paikkansa, kun ilmastonmuutoksen seurauksena Itämeressäkin pinta nousee?

– 2500 on aivan yhtä hyvä luku kuin mikä tahansa muu luku 2000 ja 4000 välillä, vastaa professori Markku Poutanen Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksesta. Vastauksellaan Poutanen tekee selväksi, että nyt ei ennusteta tulevaisuutta kovin suurella aikatarkkuudella.

Ilmastonmuutos vaikuttaa

Poutanen on yhdessä ruotsalaisen kollegansa Holger Steffenin kanssa julkaissut artikkelin Merenkurkun saariston maankohoamisesta Geofysiikan seuran Geophysica -lehdessä. Selvää on, että ilmastonmuutoksella on vaikutusta maayhteyden syntymisen aikaskaalaan.

– Maannousumalleihin perustuen tehtiin skenaario, mutta epävarmuus on siinä, että merenpinnan nousua on vaikea ennustaa. Emme tarkkaan tiedä, miten jäätiköt sulavat lähimpien sadan vuoden aikana.

Poutasen mukaan tämänhetkiset havaintoaineistot eivät ole kovin luotettavia työkaluja, kun ennustetaan jäätiköiden käyttäytymistä.

– Kysymyksessä on tietyssä mielessä matemaattiselta kannalta kaoottinen ilmiö, jossa hyvin pienet muutokset lähtötilanteessa voivat vaikuttaa hyvin paljon lopputilanteeseen.

Muutos tapahtuu hitaasti

Merenkurkussa ilmaston lämpenemisen ja merennousun vaikutus näkyy jo. Maan kohoaminen suhteessa mereen pintaan on hidastunut. Itämeressä vedenkorkeuden arvioidaan nousevan vuodessa 3 - 3,5 millimetriä ja näin ollen maa kohoaa Merenkurkun saaristossa suhteessa mereen enää noin kuusi millimetriä vuodessa.

Markku Poutanen korostaa, että ihmisen kannalta kysymys on kuitenkin hitaista prosesseista eivätkä muutokset Merenkurkun maailmanperintöalueen maisemassa tule olemaan nopeita.

– Tämänhetkisen näkemyksen mukaan merenpinnan muutokset ovat sellaisia, että kauhean isoja vaikutuksia ei tule. Jos vaikka merenpinta nousisi sentin vuodessa, mikä on jo todella iso muutos, tarkoittaisi se Merenkurkussa vain sitä, että näennäinen maankohoaminen pysähtyisi.

Ennustaminen entistä vaikeampaa

Ilmastonmuutoksen takia tulevaisuus on muuttunut epävarmemmaksi ja entistä vaikeammin ennustettavaksi.

Kansainvälisen ilmastopaneelin arviot jäätiköiden sulamisesta perustuvat vakiomalleihin. Poutasen mukaan ne ovat parhaita käytössä olevia malleja, mutta niissä ei ole otettu huomioon esimerkiksi kaikkia läntiseen Etelämantereeseen liittyviä epävarmuustekijöitä.

– Siellä on paikkoja, jossa jäätikkö on ruvennut liukumaan mereen entistä nopeammin ja jos siellä jäätikkö valuu muutaman kymmenen vuoden aikana kokonaan mereen, muuttaa se tilanteen meidän kannalta radikaalisti. Kysymyksessä on valtavan iso alue, ja se saattaa nostaa merien pintaa kymmenillä senteillä, jopa parilla metrillä.

Siinä tilanteessa Merenkurkussakin maannousu näyttäisi loppuvan ja jopa kääntyvän toiseen suuntaan: meri alkaisi vallata maailmanperintöalueellakin maata takaisin.

Suomen ainoa Unescon luonnonperintökohde Merenkurkun saaristo sai maailmanperintöstatuksen kymmenen vuotta sitten. Yle on mukana 10-vuotisjuhlallisuuksissa tällä viikolla.

Radio Suomen ja Radio Vegan studiot on rakennettu maailmanperintöalueen ytimeen meren rannalle, Mustasaaren Svedjehamniin Salteriet-kahvilaan. Merenkurkku on näkyvästi esillä Ylen ohjelmissa viikon ajan niin radiossa, televisiossa kuin netissäkin.

– Studiot ovat valmiina ja lähetykset Svedjehamnista voivat alkaa, toteaa Yle Pohjanmaan vastaava tuottaja Minna Salomäenpää.

Radio Suomi tekee aamulähetystä Pohjanmaalle kello 6:30–10 ja iltapäivälähetystä 15–18 (paitsi keskiviikkona 15–17). Lähetykset juonnetaan Svedjehamnissa ja lisäksi reportterit kiertävät maailmanperintöalueen muissa kohteissa. Lähetyksiä voi kuunnella myös netistä.

Viikon aikana maailmanperintöalueelta toimmitetaan lisäksi juttuja Radio Suomen valtakunnallisiin lähetyksiin, uutislähetyksiin sekä radiossa että televisiossa ja myös Ylen aamutelevisioon.

– Viikko Merenkurkussa valottaa monipuolisesti maailmanperintökohteen asukkaiden elämää, ja käsittelemme muun muassa alueen ainutlaatuista luontoa, geologiaa sekä turismia, kertoo Salomäenpää.

Juttuaiheita on ideoitu pitkin kevättä toimituksissa ja myös yhdessä yleisön kanssa verkossa toteutetussa avoimessa toimituskokouksessa.

Viikko on osa Ylen Luontovuotta ja se toteutetaan yhteistyössä Metsähallituksen, Merenkurkun maailmanperintö ry:n sekä Visit Vaasan kanssa.

Turun Yliopiston Kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa on koepelto, josta osaan on käytetty glyfosaattia ja osaan ei. Yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen tutkimus on käynnissä kolmatta kesää.

Aiemmin Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että glyfosaatti voi säilyä joissain olosuhteissa maaperässä jopa seitsemän vuotta. Valmistajan mukaan aineen pitäisi hävitä kahdessa viikossa.

– Glyfosaatti vaikuttaa kasveihin, mikrobeihin ja sieniin. Se ei vaikuta esimerkiksi nisäkkäisiin, sanoo Turun yliopiston tutkija Irma Saloniemi.

Juuri glyfosaatin vaikutus bakteereihin ja sieniin voi aiheuttaa isoja ongelmia maataloudelle, koska hyvässä viljelymaassa on aina runsaasti maan laatua parantavia mikrobeja. Niiden tuhoaminen voi pitkällä aikavälillä köyhdyttää maaperää.

– Jos haluamme, että maaperä säilyy viljavana ja saadaan pitkänkin ajan päästä kunnon sadot, meidän täytyy päästä glyfosaatista eroon tai ainakin saada käyttö paljon vähemmäksi.

Käyttö kotipuutarhoissa on “turhanaikaista viihdekäyttöä”

Saloniemi haluaa korostaa, että glyfosaatti on silti välittömiltä vaikutuksiltaan monia muita kasvintorjunta-aineita turvallisempi.

– Missään tapauksessa en kannata paniikkia siitä, että nyt on käytetty jossain leikkipuiston lähellä. Se saattaa olla vaaratonta, mutta silti tarpeetonta.

Kotipihojen putsaaminen glyfosaatilla heinistä ja voikukista saa kuitenkin tutkijalta täystyrmäyksen.

– Tällainen turhanaikainen viihdekäyttö laatoitusten putsaamiseen ja rantojen siivoamiseen saisi loppua saman tien.

Glyfosaattia myydään esimerkiksi kauppanimillä Roundup, Rambo ja Keeper.

Moni haluaa eroon omalla pihamaalla mylläävistä rusakoista. Ainoa keino on karkottaminen, sillä rusakoita ei saa tappaa maaliskuun ensimmäisen ja elokuun viimeisen päivän välillä. Rusakot ovat silloin rauhoitettuja, koska se on niiden lisääntymisaika, kertoo Suomen riistakeskuksen erikoissuunnittelija Marko Paasimaa. 

– Usein kuvitellaan, että rusakoiden lahtaaminen vähemmäksi olisi ratkaisu ongelmaan. Jäniseläimet ovat kuitenkin tehokkaita lisääntymään, joten epäilenpä suuresti, että tappamisella kovin suurta käytännön vaikutusta olisi.

Paasimaan mukaan ympäröiviltä alueilta tulee uutta rusakkoporukkaa tilalle, ja henkiin jääneet lisääntyvät. Rusakkonoidankehä on silloin valmis.

Rauhoitusajan lisäksi myös eräs toinen seikka estää taajamarusakon tappamisen. Taajamassa ei saa tappaa rusakkoa tai muitakaan eläimiä, sillä metsästäminen on kiellettyä 150 metrin päässä asutulta alueelta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaupungeissa ei saa tappaa rusakkoa, ellei satu asumaan taajaman reuna-alueella, Paasimaa toteaa.

– Turvallisuustekijät estävät ja myös kieltävät täysin taajamassa metsästämisen.

Rusakon lopettavalla henkilöllä täytyy olla voimassa myös asianmukaiset metsästysluvat, sillä muuten eläintä ei saa päästää päiviltä. Kyseessä olevalle alueelle tarvitsee myös metsästysoikeuden. Reuna-alueella asuvan täytyy siis ajaa rusakko tai rusakot 150 metrin päähän muusta asutuksesta, jossa ne voidaan lopettaa.

Cityrusakoilla ei ole luontaisia vihollisia

Monilla omakotitalo- ja rivitaloalueilla ei omalle pihalleen voi istuttaa mitään ilman kunnon suojauksia, sillä kesyt ja ihmisiin tottuneet rusakot syövät omenapuiden sekä pensaiden rungot paljaiksi ja kaivavat kukkasipulit maasta jättäen kolot maahan. Pensaat, kukkapenkit ja muut istutukset saavat kyytiä kesäisin ja talvisin, kun jatkuvasti lisääntyvät rusakot nakertavat eteen tulevia kasveja.

– Niin ovat kesyjä ja pelottomia, että koiran kanssa pääsee ihan lähelle, sanoo Kajaanissa omakotitaloalueella asuva Seppo Syvävirta.

Rusakoita näkyy taajama-alueilla kesät talvet yllättävän paljon, varsinkin aikaisin aamulla jolloin Syvävirta ulkoilee koiransa kanssa. Lisääntymisaikaan niitä näkee ihan parvissa, vaimo oli nähnyt kahdeksan rusakkoa yhdessä läjässä, hän kertoo.

– Sitä mietin, että mitä tälle asialle voisi tehdä. Niillä kun ei ole luontaista vihollista, niin pääsevät lisääntymään jatkuvasti.

Kajaanin kaupungin hortonomi Hanna Pasula kertoo, että kaupungilla vastaavaa rusakko-ongelmaa ei ole. Rusakot eivät juuri puuhastele kaupungin istutuksien kimpussa, ja niiden aiheuttamat ongelmat ovat pieniä.

– Kyllä niitä puistoalueilla on ja näkyy joskus, mutta vahinkoa on ollut lähinnä omenapuissa jonkin verran, sekä sipulikukissa ja joissain kesäkukissa.

Omenapuita suojellaan talven yli rusakoiden hampailta verkoilla, jotka otetaan pois keväisin. Kukkien ympärille ei kuitenkaan rakenneta mitään suojia, sillä kukat on tarkoitettu kaupunkien kaunistukseksi, Hanna Pasula sanoo. Kyse on ollut vain yksittäisistä tapauksista, hän lisää.

– Kaupungilla ei ole tarvetta karkottaa rusakoita järjestelmällisesti, koska ne eivät aiheuta suurta tuhoa ainakaan tällä hetkellä.

Etelä-Pohjanmaan Ely-keskukseen tulee vuosittain 300 lähinnä mökkirannan ruoppausilmoitusta rannikolta. Nämä ruoppaukset ovat pieniä, korkeintaan 500 m³ ruoppauksia. Näitä on tehty paljon ja tehdään edelleen. Kun naapuri ruoppauttaa mökkirantansa niin muut ryhtyvät samaan hankkeeseen.

Luonnonvarakeskuksen tutkijan Lari Venerannan tietokoneen näytöllä on esimerkki Vaasan saaristosta. Isohkon saaren rannat on ruopattu putipuhtaaksi, kun jokainen mökkiläinen on halunnut avoimen ja riittävän syvän rannan.

– Niistä kertyy lopuksi isot alueet. Poistetaan kasvillisuus, ja silloin paikat missä kalan mäti voi kehittyä, vähenevät. Myös kalanpoikasten ruoka häviää, Lari Veneranta kuvailee ruoppauksen vaikutuksia.

Maailmanperintökohteissakin tehdään vuosittain pari-kolmekymmentä ruoppausta. Luvat ovat kuitenkin hyvin tiukassa.

– Matalien lahtien kutualueita ei anneta ruopata ollenkaan. Ne pyritään säästämään. Ja jos ne ovat luonnontilaisia niin aina vain enemmän tulee kieltoja, sanoo tarkastaja Hannu Jerohin Ely-keskuksesta.

Tutkijat odottavat suurella mielenkiinnolla Laihianjoen-Tuovilanjoen ruoppauksen vaikutuksia Vaasan kaupunginselän kalakantoihin. Suuria ruoppaustöitä rannikolla ei ole odotettavissa. Vain Kokkolan satamaväylän ruoppauksesta on päätös, kerrotaan aluehallintovirastosta.

Merenkurkun merkittävät kutualueet

Merenkurkun maailmanperintöalue on yksi merkittävämpiä Pohjanmaan rannikon kutualueita. Ahven viihtyy aivan erityisesti matalissa Raippaluodon saarten lahdissa, fladoissa ja sitten aivan Vaasan edustalla.

– Vaasan edustan kaupunginselkä on tosi hyvä ahvenen lisääntymisalue. Raippaluodon pienet lahdet ovat toinen keskeinen kutualue. Poikasten tiheydet niissä ovat todella kovia, Lari Veneranta kertoo.

Fladat ovat pieniä merestä kuroutuvia lahtia saaristossa. Niiden vesi on huomattavasti ympäröivää merivettä lämpimämpää. Siksi ne ovat hyviä kutualueita ja tarjoavat kalanppoikasille erinomaisen kasvupaikan.

– Jos tällaisen fladan suuaukko ruopataan auki, vesi lahdessa jäähtyy eikä enää tarjoa kasvupaikkaa kalanpoikasille, Veneranta selvittää.

Venerannan mukaan näiden merkittävien kutualueiden tuotto näkyy sekä ammattikalastajien että harrastajien ahvensaaliiden jatkuvana kasvuna. Siksi niistä pitää huolehtia, etteivät ruoppaukset tuhoa niitä.

– Me emme täysin tiedä ruoppauksen vaikutusten mekanismia. Olemme vasta selvittämässä, miten ruoppauksia voidaan tehdä tai voiko niitä tehdä enää ollenkaan.

– Ampiaisenpesän hävittäminen on sellainen kansalaistaito, jonka voi tehdä kahdella tavalla. Oikein tai väärin, sanoo Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin johtaja Kimmo Saarinen.

Saarisen mukaan lähtökohtaisesti yhtään ampiaispesää ei kannata ehdoin tahdoin hävittää, sillä ampiaiset ovat tärkeitä kasvien pölyttäjiä. Mutta jos pesä on ihan omalla kulkureitillä tai omalla ullakolla, puuvarastossa tai vaikka lasten leikkimökin katossa, niin tokihan siitä kannattaa hankkiutua eroon, sanoo Saarinen.

– Mitä aikaisemmin pesän löytää, sen helpommalla ja turvallisemmin siitä todennäköisesti pääsee eroon.

Kesän alussa ampiaispesässä on vain ja ainoastaan yksi ampiainen, eli kuningatar, joka perustaa pesän.

– Loppukesästä voidaan lähestyä sitten jo 10 000 ampiaista samassa pesässä. Sellaisen pesän hävittämiseen vaaditaan jo ihan erityisvehkeitä. Tiedän, että siinä on käytetty myös pelastuslaitosta apuna ja ehkä se on ollut ihan paikallaankin, sanoo Saarinen.

Pieni pesä pilttipurkkiin, iso pussiin pimeässä

Pienen pesän hävittäminen onnistuu päivänvalossa. Saarinen on hävittänyt tänä kesänä jo kolme pesää omasta talostaan.

– Ne ovat olleet sellaisia viisi senttiä halkaisijaltaan.

Ampiaisliikennettä on hyvin vähän, ja sopiva rakonen pesän hävittämiseen löytyy helposti, sanoo Saarinen.

– Se ei vaadi edes kauhean paljon edes rohkeutta. Otetaan pilttipurkki tai juomalasi, joka laitetaan pesän alle. Sitten pahvinpalasella leikataan pesä sinne lasipulloon ja sen jälkeen sen voi liikuttaa jonnekin väljemmille vesille.

Isomman pesän hävittämisessä tarvitaan jo yökyöpeliyttä, sanoo Saarinen. Ihmisten ilmoille yhdyskuntia rakentelevat ampiaislajit ovat päiväaktiivisia.

– Kun pimeä vuorokaudenaika koittaa ja lämpötila laskee, niin ampiaisyhteiskunnat rauhoittuvat. Öiseen aikaan näiden isompienkin pesien hävittäminen onnistuu aika vaivatta.

Poikkeuksena ovat herhiläiset, jotka vartoivat pesää 24 tuntia vuorokaudessa eikä lentoliikennekään rauhoitu.

– Se on meidän hienoin ja isokokoisin ampiaislaji. Herhiläispesiä ei kannata mennä varomattomasti sorkkimaan edes pimeänä aikana.

Kun ampiaispesä on turvallisesti pussitettu, sen voi siirtää haluamaansa paikkaan, sanoo Saarinen. Ei kuitenkaan toisen pihamaalle.

– Sanotaan naapurisovun nimissä, että se ei ole ensimmäisenä kaikkein fiksuin vaihtoehto. Jos ampiaispesä irrotetaan alkuperäiseltä paikaltaan ja sen vie vaikka johonkin lähimetsään tai pihan takakulmalle, niin nämä pesät eivät tule toimeen enää siellä irrotettuina.

Pussi on pidettävä kiinni tai tulee kiire

Joka tapauksessa on tarkkaan huolehdittava siitä, ettei pussi avaudu liian aikaisin.

– Jos se pussi on suljettu niin, että ne eivät pääse vapaasti ulos, niin sen voi laittaa vaikka pihanurmelle ja talloa littanaksi. Veikkaan, että sen jälkeen sieltä ei kauheasti hyökkääjiä tule. Tai sitten upottaa johonkin tai jotenkin muuten estää se, etteivät ne hyönteiset pääse karkuun. Mutta jos ne pääsevät karkuun, niin sitten sinä määräät suunnan ja ne määräävät vauhdin, sanoo Saarinen.

Ja sitten loppuun varoituksen sana. Pistiäisallergisen kannattaa harkita toisenkin kerran, hävittääkö pesän itse vai antaako sen jollekulle toiselle tehtäväksi. Myös varautuminen kannattaa. Nimittäin allergiselle ampiaisen pisto voi aiheuttaa vakavan, jopa henkeä uhkaavan allergisen reaktion.

Suomen syvin järvipiste löytyy Päijänteen Ristiselältä. Jos sinne sukeltaa, pääsee 95 metrin vedenalaiseen syvyyteen. Siitä, että Toivakan Rappukallion edustalla oleva syvin kohta todella on se kaikkein syvin, ei ole kuitenkaan varmuutta.

Järvien syvyyskartoitus lopetettiin muutama vuosi sitten, kun ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön rahahanat pantiin kiinni säästösyistä. Tavoitteena oli, että yli 50 hehtaarin järvet olisi saatu luodattua, mutta projekti jäi kesken.

Kansalaisia puutteellinen tieto järvien syvyyksistä on harmittanut.

– Kyllähän niistä kyselyjä on tullut, että miksei meidän järveä ole luodattu. Se tuntuu kiinnostavan, kehitysinsinööri Jari Hakala Suomen ympäristökeskuksesta kertoo.

Tiedot Suomen järvien syvimmästä kohdasta ovat aika lailla lopulliset. Liikennevirasto tuottaa uutta tietoa suurjärvistä, koska sen tehtävänä on ylläpitää väyliä ja hieman niiden ulkopuolisia alueita. Mutta muista järvialueista tai mistään pienemmistä järvistä uutta tietoa ei ole tulossa.

Mikäli löytäisi sattumalta syvyysennätyksen, ei sitä tarkastettaisi

Jos huomaisi uuden ennätyssyvänteen, sitä ei tarkastettaisi, mikäli se sijaitsisi muualla kuin Liikenneviraston syvyyskartoittamilla alueilla. Hakalan mukaan on mahdollista, joskin epätodennäköistä, että syvempi paikka olisi olemassa.

– Inarijärvihän on sellainen, ei ihan niin tarkkaan luodattu järvi, vaikka onkin koko alueelta syvyyskäyrätty kartoilla. Mutta on mahdollista että sieltä voisi löytyä syvempiä paikkoja, Hakala pohtii.

Jos vaikkapa veneilijä hyvällä kaikuluotaimellaan sattuisi huomaamaan sattumalta uuden syvyysennätyksen, ei sitä käytäisi virallisen tahon puolelta tarkastamassa.

– En usko, että sitä käytäisiin tarkastamassa. Ei siihen ole ketään tekijöitäkään, Hakala toteaa.

Liikennevirastostakaan apua ei tipu. Mittaukset tehdään vain heidän mittausalueellaan. Joskin pieniä poikkeuksia voidaan tehdä. Esimerkiksi Päijänteen kinasteltu syvin kohta päivitettiin Liikenneviraston toimesta.

– Pieniä hypähdyksiä on tehty, että käymme varmistamassa jonkun kohdan, ylitarkastaja Olli Holm Liikennevirastosta toteaa.

Tai rahalla saa, sillä mittauksia tekevät myös yksityiset yritykset.

Holm ei pidä syvyyskartoituksia pienillä järvillä kovin olennaisena, sillä niillä käytetään periaatteessa pientä venekalustoa.

– Sillä, onko niistä järvistä tarkat syvyystiedot vai perustuvatko ne perinnetietoon, ei ole niin väliä, Holm arvelee.

Syvyyskartoituksia tehtiin ennen jäällä, sittemmin kaikuluotaimella

Syvyyskartoituksia on tehty 1800-luvun puolivälistä lähtien. Vanhemmat luotaukset tehtiin talviluotauksena, jolloin reikiä tehtiin jäälle. Menetelmällä saatiin yksittäisestä pisteestä tarkka tieto, mutta kovin kattavaa pohjaprofiilia ei pystytty osoittamaan.

Sittemmin 80-luvulta lähtien on käytetty kaikuluotainta. Silloin veneellä ajettiin yhdensuuntaisia luotauslinjoja noin 50 metrin välein kattaen koko järven alan. Näistä muodostettiin syvyyspisteitä, jotka yhdistettiin rantaviiva-aineistoihin, joista saatiin syvyysmalli ja lopulta syvyyskäyrät kartoille.

Syvyystietoja tarvitsevat veneilijöiden lisäksi myös kalastajat. Ympäristöpuolella järvien kuormitukseen liittyvät laskennat ja ihan vain yleinen tarve.

– Kartta on tavallaan puutteellinen, jos siinä on alueita, joissa ei ole korkeustietoja. Maanpinnan alueelta on korkeuskäyrät, mutta ne katkeavat, jos käyriä ei ole vastaavasti järvien pohjista, Suomen ympäristökeskuksen kehitysinsinööri Jari Hakala selventää.

Nykyään syvyyttä voi mitata esimerkiksi laserilla tai satelliitin avulla. Kuitenkin monet Suomen vesialueista ovat niin sameita, etteivät uudet keinot tunkeudu tarpeeksi veden alle.

– Yleensä näillä keinoin päästään vain noin kymmeneen metriin, Liikenneviraston ylitarkastaja Olli Holm kertoo.

Paljonko ilveksiä on Suomessa?

Tuore tietoa saadaan Luonnonvarakeskukselta (Luke) tällä viikolla.

Viime kesän perusteella arvioidaan, että Suomessa on 2700-2800 ilvestä.

Kannan kasvu on viime vuosina tasaantunut, mutta erityisesti Länsi-Suomessa ilveksiä on entistä enemmän.

– Ilveksen hoitosuunnitelmassa tavoitteena on, että kanta jakautuisi tasaisemmin koko Suomeeen. Tiheydessä on aina alueellisia eroja, muistuttaa tutkija Katja Holmala Luonnonvarakeskuksesta.

Aikuinen ilves ei vaeltele kauas

Ilvesten määrää arvioidaan Suomessa monilla eri tavoilla.

Tärkeimpiä ovat koulutetut suurpetoyhdyshenkilöt, jotka tuntevat alueensa ja tietävät mitä petoeläimiä heidän alueellaan ylipäätään liikkuu.

Sen lisäksi tehdään  metsästäjien, riistakeskuksen ja riistantutkimuksen yhteistyönä maastolaskentaa. Siihen osallistuu  tuhansia vapaaehtoista metsästäjiä.

Kannan kasvua seurataan myös asentamalla radiolähetinpanta muutamien ilvesten kaulaan. Näitä pantailveksiä on liikkunut metsissä jo useamman vuoden ajan.

– Aikuisilla on pysyvät elinalueet, eikä vuosien välillä ole suuria eroja. Nuoret ilvekset lähtevät noin vuoden ikäisinä kulkemaan ja asettuvat sitten johonkin sopivaan paikkaan, kertoi Katja Holmala viikonvaihteessa päättyneillä Erämessuilla Riihimäellä.

Tavallisimmin nuori ilves asettuu muutaman kymmenen kilometrin päähän synnyinseudulta, mutta tiedetään että ilves voi vaeltaa jopa 800 km päähänkin.

Lumettomina talvina riistakamera auttaa

Lumettomina talvina ilveskannan seuranta voi olla hyvin hankalaa. Siksi kannan arvioinnissa kokeillaan myös riistakameran käyttöä.

– Kamerakuvista voidaan turkin kuvioinnin perusteella tunnistaa yksilö.

Ilveksen turkki on yksilöllinen, kuten ihmisen sormenjälki.

Kuvista kokeillaan myös tunnistaa eri pentueita.

Kamerakuvat eivät ole täysin vakuuttaneet, sillä yöllä liikkuvista ilveksistä on tarjolla lähinnä mustavalkokuvia.

Lisäksi jos eläin on kaukana, niin kamerakuvasta ei yksilöä voi tunnistaa riittävällä tarkkuudella.

Katja Holmala toivoo, että näin saataisiin lisää tietoa elinpiireistä sekä millaisia suhteita vierekkäisillä alueiden naarailla on toisiinsa.

– Oletus on, että naapurinaaraat ovat sukua keskenään.

Se puolestaan selviää dna-tutkimuksella.

Norjalaiset auttavat suomalaisia

Kaakkois-Suomessa on kerätty ilvesten dna-näytteitä useista eri lähteistä. Metsästetyistä ilveksistä on otettu kudosnäytteitä jo usean vuoden ajan.

– Tämä on niin uutta, että ensimmäisiä näytteitä analysoidaan vasta norjalaisessa Bioforsk-nimisessä tutkimuslaitoksessa. Se on erikoistunut geneettisiin analyyseihin.

Näytteiden kerääjät ovat metsässä keränneet myös pentueiden uloste- ja karvanäytteitä. Myös aikuisten ilvesten karvanäytteitä on päätynyt koeputkiin.

Suosittu Seilin sääksikamera on ollut pimeänä useita päiviä. Syynä on ukkonen, joka pyyhkäisi Varsinais-Suomen yli torstaina aamuyöllä. Salama iski Seiliin ja aiheutti ongelmia tietoliikenteeseen.

Asemanjohtaja Jari Hänninen uskoo, että pesäkamera saadaan korjattua vielä maanantain aikana.

Sääksikamera on ollut tänä vuonna aikaisemminkin teknisten vaikeuksien kohteena. Huhti-toukokuun vaihteessa lähetys oli poikki antennivikojen vuoksi. Silloin katsojien palaute oli tulikivenkatkuista.

– Myös ukkosen rikkoma palvelin kirvoitti kieliä, kunnes ehdimme kertoa, että nyt oli luonto tehnyt tuhojaan, Hänninen uskoo.

Pesäkameralla on kymmeniä tuhansia katsojia joka viikko. Monille kamera sääksien pesällä on muodostunut hyvinkin tärkeäksi.

– Kameralla on vakiintunut fanikunta, joka tuijottaa sitä suunnilleen yötä päivää, Hänninen sanoo.

Poikasten kehitys hyvässä vauhdissa

Turun ammattikorkeakoulun ja Turun yliopiston sääksikamera aloitti toimintansa vuonna 2006. Tänä kesänä pesässä on kaksi poikasta. Hänninen kertoo, että poikaset voivat hyvin.

– Kova kasvu on käynnissä ja normaalikehityksen mukaan mennään, hän sanoo.

Poikaset harjoittelevat pesässään lentämisen alkeita siipiään räpyttelemällä. Lentokyky tulee vasta elokuun aikana. Elo-syyskuun vaihteessa poikaset aloittavat muuttomatkansa kohti Niilin laaksoja.

Nykyään tarjolla on lukuisa määrä pillejä ja muita apuvälineitä, joilla saadaan aikaan eläinten ääniä. Metsästysopas Tuukka Aronen on harjaantunut pillien käyttäjä. Hänen kaulallaan roikkuvassa nauhassa on kymmenkunta hyvin erilaista houkutuspilliä.

Erivärisistä muovisista ja puisista pilleistä saa loihdittua niin hanhien, sorsien kuin variksenkin ääniä. Pillejä on myös ketun ja supikoiran houkutteluun. Silloin pihistään hiiren vikinää tai rääkäistään kuolinkamppailuaan käyvän jäniksen hätähuuto. Kettu saattaa rynnistää paikalle, jos arvelee saavansa napattua helpon paistin joltain muulta.

Huuhkajan huhuilu on Tuukka Arosen mukaan merkki vaihtaa pillittelyssä pienempää ääntelyyn. Hiiren pihinä ei houkuta isoa pöllöä, mutta jäniksen äänet saavat teräväkyntisen huuhkajan vaikkapa tavoittelemaan metsästäjän pipoa.

Pelkkä pilli ei vielä tee metsästäjästä asiantuntijaa. Tuukka Aronen kertoo oikean puhallustekniikan olevan ehkä keskeisintä osaamista. Hän esittelee hanhien houkutteluun tarkoitettuja pillejä, joihin pitää puhaltaa voimakkaasti.

– Puhallus lähtee palleasta asti, posket pitää olla jäykkinä, jotta saa ilmavirran suunnattua oikealla tavalla suuaukkoon, Aronen kertoo.

Ääniä joka lähtöön

Metsä raikuu kanadanhanhen toitotuksesta Arosen kotitalon lähimetsikössä, kun mies töräyttelee. Oikeaa saundia on haettava pari kertaa, sillä muihin lintuihin verrattuna kanadanhanhen laulu on monivivahteisempaa.

Merihanhelle on oma pillinsä ja soittotapansa. Kyseinen hanhi onkin tarkin havaitsemaan niin virheet pillityksessä kuin vaanivat metsästäjät, arvioi Aronen. Hän on toiminut viimeiset viisi syksyä oppaana Ruotsiin suuntautuneilla metsästysmatkoilla.

Heinäsorsan nasaalin narskutuksen tunnistaa helposti, mutta kauempaa lentävälle linnulle kutsuhuuto on äänekkäämpi. Aivan lähellä uivalle linnulle Tuukka Aronen soittaisi kevyttä ruokailumutkutusta.

Varispillityksessä Aronen on varsinainen mestari. Tutun harmaatakin raakkumisessakin on eroja. Milloin vihaisesti varoitellaan lähistön petolinnusta, milloin jutellaan lajikumppaneille.

Alkukesän uroskauriiden metsästys on vielä menossa ja näiden houkutteluun käytetään buttoloa. Kumista pallukkaa puristamalla saadaan aikaan kauriin kutsuvinkaisu tai epävarma narahdus.

Hiljaa metsälle

Houkuttelupyyntiä harrastava metsästäjä joutuu opettelemaan aivan uudet tavat. On tutkittava etukäteen alueita, missä mahdollisia saaliseläimiä liikkuu. Metsässä on varauduttava olemaan hissukseen, tarkkailtava ja kuunneltava. Eläimet tulevat varovasti katsomaan mahdollista kutsuääntä eivätkä pakene koiran tai ajomiehen edellä peloissaan kovaa vauhtia.

Tuukka Aronen sanoo aloittaneensa pikkupoikana äänien käytön ensin matkimalla sorsia tai teeriä. Pyiden pillitys on vuosikymmeniä ollut monen nuoren metsästäjän alkuvuosien harrastus.

Äänillä houkuttelu sopisi Arosen mukaan myös esimerkiksi luontokuvaajille, jotka nykyään käyttävät haaskoja ja muita houkuttimia saadakseen kuvattavansa lähelle. Saman vahvistaa Aki S. Perälä, joka kauppaa työkseen ihmisille erilaisia houkutusvälineitä.

– Näiden pillien avulla saadaan ihan valtavia luontoelämyksiä, ettei tarvitse välttämättä asetta. Esimerkiksi olen harjoitellut ketun pillitystä ilman asetta ja tutustunut ketun käyttäytymiseen, kertoo Perälä.

Metsästystä ja välineurheilua

Riihimäen erämessuilla Perälä työskentelee osastolla, jolla on valtavat määrät kaikenlaisia houkutuslintuja, pillejä ja muuta metsästysrytkettä.

Väki tungeksii kapeilla käytävillä ja hanhipilli luo tahtia. Nykyään myös eränkäynti on tuotteistettu ja goretex-vaatteet metsästäjien perusasu.

Eläinten houkutteluun käytettään myös hajusteita. Ne ovat suosittuja erityisesti Yhdysvalloissa, mistä ne ovat levinneet meillekin. Urospeuran virtsalta tuoksuva hajuste houkuttelee syksyn kiima-aikana metsästäjän luo kilpailevia peurapukkeja. Sarvien kalistelun matkiminen kutsuu paikalle urospeurojen lisäksi myös hirviä.

Tarvitaanko sitten metsälle mennessä pakettiautollinen tavaraa, jotta jahti onnistuu? Perälä naurahtaa ja epäilee, että vähempikin riittää. Houkutuspillittelyyn hurahtaneet ovat sitten oma lajinsa. Luontoon pitää naamioitua ja pillejä oltava joka lähtöön.

Tämän kevään erikoisuus on ollut kirvojen suurvaellus, joka näkyi myös tutkakuvissa, kertoo suunnittelija Reima Leinonen Kainuun ELY-keskuksesta. Massiivinen vaellus tapahtui noin kuukausi sitten, jolloin Suomeen saapui massoittain koivukirvoja.

– Sen jälkeen koivunoksat ovat olleet täynnä kirvoja. Esimerkiksi tällä hetkellä, kun menee mihin tahansa koivikkoon ja katselee lehtien yläpintoja, niin ne ovat täysin kirvan mesikasteen peittämiä. Vaikka se kirvasukupolvi on jo hävinnyt, niin ne ovat munineet ja sieltä tulee jo seuraava sukupolvi. Nyt on jokainen nurkka täynnä siivettömiä, pienikokoisia kirvoja, Leinonen kertoo.

Harsoittaminen kannattaa

Leinosen mukaan kirvoja tuli myöhemmin vielä jonkin verran lisää. Lisäksi Suomeen saapui miljardeja kaalikoita, jotka myös näkyivät tutkakuvissa.

– Pohjanmaan yllä oli kahden kilometrin lautta kaalikoita. Kun ilma jäähtyi, ne kaikki tupsahtivat maihin. Kaikki kaalisukuiset tai ristikukkaiset kasvit kiinnostavat niitä todella paljon. Siellä oli melkoinen armeija syömässä kaalikasvustoja, jos niitä ei oltu harsoitettu, Leinonen kertoo.

Suunnittelija Reima Leinosen mukaan kaalikoit saapuivat Suomeen kaukaa idästä, missä populaatio kasvoi räjähdysmäisesti liian isoksi. Sopivan suihkuvirtauksen sattuessa kohdalle kaalikoiden kuten muidenkin perhosten vaellusvietti tupsahtaa päälle ja ne nousevat ilmaan, jolloin ilmavirta tuo ne meille, Leinonen kertoo.

– Ne eivät itse lennä aktiivisesti satoja tai jopa tuhansia kilometrejä. Täällä toisessa päässä tuuli usein lakkaa tai ilma kylmenee, jolloin ne possahtavat melle maahan. Sen jälkeen seuraava sukupolvi kehittyy täällä meillä, jos niille on kelpaavaa ravintokasvia ja tässä tapauksessa hyvin moni kasvi kelpaa.

Tikun mallinen otus

Leinosen mukaan kaalikoita lenteli paljon esimerkiksi Kajaanissa kaupunkialueellakin olevissa puutarhoissa. Kaalikoin tunnistaa helposti, Leinonen sanoo.

– Se on pienehkö, noin senttimetrin mittainen tikun mallinen otus. Sen siivissä on ruskean eri värejä ja selässä kulkee selkeä valkoinen rantu eli siipien takareunat ovat valkeat ja kun se panee siivet suppuun kroppaa vasten, niin ihan kuin sen selkään olisi piirretty valkoisella tussilla viiva. Se näkyy hyvin myös kuluneessa otuksessa eli ei voi erehtyä, jos näkee ruskean sävyisiä otuksia, vähän kuin tikkuja istuisi seinällä, Leinonen kuvailee.

Leinosen mukaan viime aikojen kylmät yöt lakaisivat osan porukasta pois, mikä saattoi pelastaa joitakin villjelmiä.

– Nyt siellä näkyy vain yksittäisiä yksilöitä sekä seuraavan sukupolven munia ja pieniä toukkia. Jos niitä ei yritä myrkyttää, niin ne voivat popsia ainakin ulomman kerroksen esimerkiksi keräkaalista pois. Jos tällaisia vaelluksia alkaa tulla, niin viljelmät ovat ongelmissa, Leinonen sanoo.

Taimyrin niemimaalle Siperiassa kolmisen vuotta sitten yllättäen ilmestynyt kraatteri kummastuttaa edelleen tutkijoita.

Kun alueella liikkuvat paimentolaiset löysivät kraatterin, se oli noin neljä metriä leveä ja sata metriä syvä. Puolessatoista vuodessa kraatteri kuitenkin kasvoi niin, että se oli läpimitaltaan noin 70 metriä.

Kraatterin uskotaan sittemmin laajentuneen edelleen, mutta alueella ei ole vierailtu sen syrjäisen sijainnin takia.

Viimeisimmällä tutkimusmatkalla havaittiin, että kraatterin sisälle on syntynyt järvi, kun sitä ympäröivän maaston ikirouta on sulanut. Asiantuntijoiden mukaan seuraavaksi kraatterin reunat romahtavat ja kraatteri yhdistyy osaksi läheistä järveä.

Räjähdys synnytti kraaterin?

Tutkija Vladimir Epifanov kertoo asukkaiden havainneen runsaat kolme vuotta sitten voimakkaan räjähdyksen noin sadan kilometrin päässä Taimyrin kraatterista. Samaan aikaan taivaanrannassa kraatterin suunnassa näkyi valonkajoa.

Noin kuukautta aiemmin Tšeljabinskissa oli maahan syöksynyt iso meteori, joten Taimyrin asukkaat arvelivat myös tämän räjähdyksen olleen meteorin aiheuttama. Jotkut epäilivät jopa Maahan tulleiden avaruuden muukalaisten synnyttäneen sen.

Lopullista totuutta ei tiedetä vieläkään, mutta vallitsevien teorioiden mukaan Taimyrin kraatteri ja kymmenet muut kraatterit läheisellä Yamalin niemimaalla ovat joko pingojen tai metaaniräjähdysten synnyttämiä. 

Pingot ovat samankaltaisia geologisia muodostumia kuin Suomessa tavattavat palsat. Ne ovat eräänlaisia jäätulppia, jotka nousevat ympäröivän maaperän yläpuolelle. Sulaessaan nopeasti pingo voi romahduttaa allaan olevan maaperän ja siten synnyttää kraatterin.

Metaania puolestaa vapautuisi sulavasta turvemassasta. Sekä pingojen sulamisen että metaaniräjähdysten syynä pidetään ilmaston lämpenemistä.

Taimyrissa räjähdystä epäiltiin, koska laajalle alueelle kraatterin ympärille oli levinnyt maata ja jäänkappaleita.

Tutkija Epifanov ei kuitenkaan ole vakuuttunut Taimyrin kraatterin yhteydestä ilmastonmuutokseen. Hänen mukaansa kyse olisi ikiroutaisille alueille tyypillisestä prosessista, jossa kaasua vapautuu maaperästä. 

Kraatterin laajenemisesta kertoo siberiantimes.com. Osoitteesta löytyy lisää kuvia kraatterista. Myös Youtubessa on julkaistu äskettäin video kraatterista.

Merenkurkun maailmanperintöalueella vieraili viime vuonna noin 340 000 matkailijaa. Visit Vaasan toimitusjohtajan Max Janssonin mukaan se ei ole läheskään tarpeeksi. Tavoitteet ovat paljon korkeammalla. Jansson sanoo, että alle puolen miljoonan kävijämääristä ei tulevaisuudessa suostuta puhumaan.

Merenkurkun maailmanperintöalue täyttää tänä kesänä kymmenen vuotta. Matkailukohteelle se ei ole vielä kovin korkea ikä.

– Ollaan alkuvaiheessa, apupyörät on otettu pyörästä vasta pois ja nyt kymmenvuotias pääsee ajamaan ilman niitä, sanoo Jansson.

Alueen markkinoinnissa Jansson uskoo vahvasti kahteen asiaan eli yhteistyöhön Visit Finlandin kanssa ja maailmanperintöalueen uniikin luonnon vetovoimaan. Maan kohoamisen vaikutukset ovat kaikkien nähtävinä Merenkurkussa. Missään muualla maailmassa ne eivät näy yhtä hyvin.

Huimaava näköala

Kesäkuisena maanantaina maailmanperintöalueen sydämessä Mustasaaren Svedjehamnin satamassa on vilkas turistipäivä. Kävijöitä on riittänyt pitkin päivää niin lähialueelta kuin kauempaakin.

Tamperelainen Jorma Syrjä on kiivennyt näkötorniin ihailemaan merestä paljastuneita kiviä ja moreeniharjanteita. Maisema on tavallistakin kivisempi, kun meriveden pinta on tällä kertaa keskivertoa alempana.

– Tämä on yhtä vaikuttava joka kerta kun tänne tulee. Ei huimannut, mutta näköala oli kyllä aivan huimaava, sanoi maailmanperintöalueella kolmatta kertaa vierailulla oleva Syrjä tultuaan alas näkötornista.

Syrjä on kokenut maailmanperintöturisti. Siksi hän tiesi jo tullessaan, että Svedjehamnissa kannattaa katsella myös taivaalle ja tähyillä merikotkia.

– Kyllä. Näin yhden, joka lensi todella korkealla. Ainakin oletan, että se oli merikotka, totesi Syrjä.

Eläkeläisten määrä kasvaa

Max Janssonin mukaan maailmanperintöalueen markkinointi suunnataan useille eri kohderyhmille. Kotimaata ei unohdeta vaikka Visit Finlandin avulla tavoitellaan erityisesti ulkomaisia matkailijoita.

Lähimatkailu ja bisnesmatkailu tuovat alueelle paljon kävijöitä ja yksi kasvava ryhmä ovat eläkeläiset.

– Eläkeläisten määrä kasvaa koko ajan ja se tuo meille samalla tiettyjä paineita. Heillä vaatimukset ovat kovia, esimerkiksi majoitukselta odotetaan laatua, toteaa Jansson.

Majoitusmahdollisuuksien lisäksi tarvitaan myös sopivaa ohjelmaa turisteille.  Janssonin mukaan tarjolla pitää olla helppoa ohjelmaa.

Merenkurkun maailmanperintöalue ulottuu usean kunnan alueelle. Voimakkain matkailijavirta kulkee Raippaluodon siltaa pitkin kohti Björköbytä ja Svedjehamnia.

Max Jansson lupaa, että tulevaisuudessa alueelle on kolme porttia, jotka toivottavat kävijät tervetulleiksi alueelle ja joiden yhteydessä kävijöille jaetaan kaikki tieto maailmanaperintöalueesta. Raippaluodon sillan lisäksi portit tehdään Korsnäsiin Molpeen ja Vöyrille Oravaisiin.

Pienellä Bramble Cay -saarella elänyt jyrsijälaji vaikuttaa olevan ensimmäinen nisäkäslaji, joka on kuollut sukupuuttoon ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurauksena. Viime viikolla Queenslandin osavaltion verkkosivuilla julkaistusta tutkijaryhmän raportista kertoo The Guardian -lehti.

Pienen jyrsijälajin tieteellinen nimi on Melomys rubicola ja Australian ja Papua-Uuden-Guinean välissä sijaitseva saari oli sen ainoa tunnettu elinympäristö.

Queenslandin osavaltion ympäristön- ja perinnönsuojeluvirasto sekä Queenslandin yliopisto tekivät vuoden 2014 elo-syyskuun vaihteessa tutkimusretken saarelle selvittääkseen lajin tilanteen.

Tutkijat asettivat saarelle satoja kameroita ja ansoja lähes viikon ajaksi ja he tutkivat saarta myös päivisin, mutta ainuttakaan lajin edustajaa tai edes niiden jäännöksiä ei löydetty. Myöskään muutamaa kuukautta aiemmin tehdyllä tutkimusretkellä lajia ei saarelta tavattu. Tutkijoiden ansoihin jäi vain muutamia saarella eläviä rapuja.

Eläimiä oli vielä 1970-luvulla satoja

Lajin elinaluetta pidettiin Australian eristäytyneimpänä ja rajoittuneimpana. Suureen valliriuttaan kuuluva Bramble Cay on pieni korallisaari, jonka on myös Australian pohjoisin piste. Saari on vain 340 metriä pitkä ja 150 metriä leveä. Sen korkein kohta on vain noin 3 metriä merenpinnan yläpuolella.

Melomys rubicola oli noin 15-16 senttiä pitkä ja sillä oli suurin piirtein saman pituinen häntä. Sen elintavoista ja ominaisuuksista tiedettiin hyvin vähän. Sen oli nähty kulkevan öisin saaren kasvillisuuden seassa ja sen uskottiin elävän pääasiassa kasviravinnolla, erityisesti yhdellä tietyllä kasvilajilla. Mahdollisesti eläin söi myös kilpikonnanmunia.

Laji oli myös Suuren valliriutan ainoa kotoperäinen nisäkäslaji. Sille oli valmisteltu suojelusuunnitelma jo vuonna 2008. Koska lajia ei alkuvuodesta 2014 ollut saarelta tavattu, tutkijat olivat laatineet suunnitelman pyydystää lajin edustajia ja kasvattaa niitä vankeudessa.

Saarella usein vieraillut kalastaja kertoi tutkijoille nähneensä jyrsijän edellisen kerran vuoden 2009 lopulla. Eurooppalaiset löysivät lajin ensimmäisen kerran vuonna 1845, jolloin niitä kerrottiin olevan saarella suurissa määrin. Vuonna 1978 eläimiä arvioitiin olevan useita satoja.

Merivesi peitti saaren useasti

Raportissaan tutkijat päättelivät suurimman syyn jyrsijän sukupuutolle olevan merenpinnan nousu. Pinnan nousu johti siihen, että saari jäi useaan kertaan veden alle kymmenen viime vuoden aikana, mikä paitsi todennäköisesti suoraan tappoi lajin edustajia, se myös tuhosi niiden elinympäristöä.

Tutkijat arvioivat, että saaren pinta-ala nousuveden aikaan on pienentynyt 4 hehtaarista vuonna 1998 vain 2,5 hehtaariin vuonna 2014. Jyrsijän elinalue myös pieneni kymmenessä vuodessa dramaattisesti: kasvillisuuden peittämä alue saarella pieneni 97 prosentilla vuodesta 2004 vuoteen 2014.

Tutkijat päättelivät merenpinnan nousun olevan todennäköinen syy myös kasvillisuuden vähenemiseen. He löysivät vuoden 2014 jälkimmäisellä tutkimusretkellä myös useita merkkejä siitä, että merivesi oli peittänyt saaren sisäosat alkuvuoden tutkimusretken jälkeen.

Tutkijoiden mukaan tiedot merenpinnan noususta, myrskytulvista ja niitä tuottavista sääilmiöistä viittaavat siihen, että pääasiallinen syy Melomys rubicolan sukupuutolle on nimenomaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos.

Pieni toivo lajin selviytymisestä elää

Tämän vuoksi laji on tutkijoiden mukaan suurella varmuudella ainakin Australian alueelta kuollut sukupuuttoon. Tutkijat eivät kuitenkaan halua varmasti julistaa lajia sukupuuttoon kuolleeksi koko maailmasta, sillä heidän mukaansa yksi toivo lajin selviytymiselle saattaa olla se, että ennestään tuntematon populaatio löytyisi Papua-Uudesta-Guineasta. Jyrsijä on mahdollisesti saapunut Bramble Caylle juuri sieltä esimerkiksi ajelehtivien oksien mukana. Tutkijat suosittelevat tutkimusretkiä alueelle tilanteen selvittämiseksi.

Bramble Cay on pienuudestaan huolimatta tärkeä elinalue myös muille eläinlajeille. Se on tärkein lisääntymisalue eräälle merikilpikonnalajille Torresinsalmen alueella sekä useille alueella eläville merilinnuille.

Lähes päivälleen kaksi vuotta sitten tehty Oulun kaupunginvaltuuston Sanginjoen ulkometsän suojeluesityksen hylkäävä päätös jää voimaan. Suojelupäätös hävisi äänin 34 - 33.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeudelle Oulun kaupunginvaltuuston päätöksestä valittivat Oulun kaupunginvaltuutetut Vaili Jämsä-Uusitalo, Juha Vuorio, Sebastian Tynkkynen, Mauno Murtoniemi, Mikko Viitanen ja Hanna Sarkkinen.

Lisäksi valituksen jättivät Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri ry, Oulun luonnonsuojeluyhdistys ry, Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellinen yhdistys ry ja Luonto-Liiton Pohjois-Suomen piiri ry.

Valtuutetut ja luontojärjestöt vaativat, että valituksenalainen päätös kumotaan ja asia palautetaan kaupunginvaltuustolle uudelleen käsiteltäväksi ja että valituksenalaisen päätöksen täytäntöönpano on kiellettävä.

Hallinto-oikeudelle jätetyssä valituksessa kerrottiin, että valituksenalainen päätös on syntynyt virheellisessä järjestyksessä.

Valituksen mukaan puheenjohtaja ei ole huolehtinut äänestyksen aikana kokous- ja äänestysrauhasta. Valituksen mukaan valtuutettu Matias Ojalehto häiritsi valtuutettu Anna-Kaisa Lepistön äänestämistä.

Hallinto-oikeus hylkäsi valitukset ja päätöksen täytäntöönpanon kieltämistä koskevat vaatimukset. Kaupunginvaltuuston päätöksen kumoamiseen ei ole valituksissa esitetyillä perusteilla aihetta.

Valittajilla on mahdollisuus hakea päätökseen muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Yhdysvalloissa ilmailuviranomaiset ovat kehottaneet lentäjiä ottamaan mursut huomioon lentäessään Alaskan yllä.

Mursut ovat ilmastonmuutoksesta johtuen nousseet maalle Alaskassa. Lentäjien tulisi ilmailuviranomaisten mukaan varoa liian matalalla lentämistä, sillä se voi pelottaa mursuja.

Yhdysvaltain ilmailuviranomaiset tiedottivat tiistaina, että merijään vähentyminen Tsuktsienmerellä arktisella alueella on pakottanut naarasmursut pentuineen suuntaamaan mantereelle. Tsuktsienmeri sijaitsee Beringinsalmen pohjoispuolella Yhdysvaltain ja Venäjän välissä.

Paikalliset ihmiset ovat ilmaisseet huolensa lentojen aiheuttamasta häiriöistä mursuille. Matalalla lentävät lentokoneet saattavat aiheuttaa pakokauhun ja mursut voivat talloa poikasensa kuoliaaksi tai vahingoittaa ihmisiä, tiedottivat viranomaiset.

Ilmailuviranomaiset eivät voi määrätä poikkeavia lentoreittejä tai asettaa rajoituksia lentokorkeuksille. He aikovat kuitenkin tiedottaa lentäjiä maa-alueista, joilla mursuja oleilee  sekä muistuttaa, että mursujen häiritseminen on Yhdysvaltain laissa kielletty.

Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen mukaan muutokset arktisen alueen merijäässä on saanut mursut viime vuosina nousemaan maalle. Normaalisti mursut elävät merijäällä. Viime vuonna jopa 35 000 mursua kasaantui rannalle Point Layn lähelle Alaskan pohjoisosissa.