Miten samassa kasvissa voi kasvaa sekä munakoisoja että perunoita? Vastaus on: varttamalla.

– Perusrunko leikataan poikki ja pieni, ohut putkilo työnnetään varteen niin, että latvaosan tomaatti kiinnittyy perunan varteen. Pari viikkoa kun menee, niin solukot kyllä kasvavat toisiinsa kiinni, selittää Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Simo Laine.

Huvia ja hyötyä

Paitsi että varttamalla saadaan aikaan munakoisoperunan kaltaisia hauskoja hyötykasveja, sillä voidaan myös auttaa kasvua. Hyväjuurisen kasvin juuret voidaan yhdistää heikompijuurisen kasvin latvaan.

Kaupallisilla viljelmillä näin on tehty Simo Laineen mukaan esimerkiksi melonin kanssa. Sitä voidaan kasvattaa kurpitsan juurella. Melonin juuret ovat hauraat ja kurpitsan juurilla se saadaan kasvamaan paremmin.

– Tämä tekniikka ei ole mitään uutta, se on tunnettu jo ennen meidän ajanlaskumme alkua, Laine kertoo.

Varttamalla yhdestä puusta omenoita joka lähtöön

Tomaatti, munakoiso ja peruna ovat ruohovartisia kasveja, joiden kudokset ovat hyvin hauraita. Yhdistelmäkasvit kuluttajamarkkinoille tuonut hollantilainen laboratorio kehitti kasveja 15 vuotta, joten kotioloissa niiden yhdistely tuskin onnistuu.

Kotipuutarhuri voi kuitenkin varttaa esimerkiksi omenapuuhun useamman erilaisen omenalajikkeen.

– Tiedän harrastajia, joilla voi olla kymmeniä lajikkeita yhdessä ainoassa puussa. Sellaista hoidettaessa pitää olla tarkkana, ettei poista yhtä lajiketta kokonaan, Simo Laine naurahtaa.

Geenejä manipuloimalla kukinto kirkkaammaksi

Kasveja voidaan myös risteyttää tai niiden geenejä voidaan manipuloida. Jos kotoa löytyy sininen perhoskämmekkä, voi sen väristä kiittää manipuloituja geenejä.

– Perhoskämmeköihin ei oikein sinisiä kukintoja ole saatu millään tavalla. Pari vuotta sitten Japanissa siirrettiin toisesta kasvisuvusta sinisen kukinnon aiheuttavat geenit tähän kasviin ja nyt meillä on nykyään jo kaupoissakin myynnissä perhoskämmeköitä, joiden kukinto on todella sininen, Simo Laine kertoo.

Päijät-Hämeessä on löydetty kuluvana keväänä merkittäviä muinaisaarteita.

Hämeenkoskelaisesta pellosta löytyi hopearahakätkö toukokuun alkupuolella. Muutama päivä hämeenkoskelaislöydöksen jälkeen, asikkalalaispellosta löytyi tuhatvuotias viikinkimiekka.

Yhteistä peltolöydöksillä on se, että ne ovat löytyneet muinaismuistoja metallinilmaisimilla etsivien harrastajien avulla.

– Harrastajamäärä on varmasti kasvanut tuhansilla uusilla ihmisillä viimeisen kolmen vuoden aikana. Sekin on kuitenkin huomattu, että mitä enemmän on tehty löytöjä, sitä enemmän on tullut ongelmia. Olemme kuulleet maanomistajilta runsaasti juttuja, että heidän maillaan on pyöritty metallinilmaismien kanssa lupaa kysymättä ja kaivettu kuoppia, Reijo Hyvönen Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöistä kertoo.

Hyvönen peräänkuuluttaa vastuullisuutta harrastamiseen.

Hän on huolissaan, että laeista ja hyvistä tavoista piittaamattomat harrastajat vetävät lokaan myös vastuulliset harrastajat.

– Ei ole hyvä juttu, että harrastus on niin voimakkaassa kasvussa. Samaan aikaan myös piittaamattomuus on lisääntynyt. Mennään muun muassa kielletyille alueille, eikä löydetyistä esineistä tehdä lain vaatimia ilmoituksia, Hyvönen summaa.

Maanomistajat näreissään

Myös Museovirastossa on pistetty merkille, että harrastajien aarrejahti on kuumentanut tunteita.

– Harrastajien määrä on kasvanut runsaasti viime vuosina, ja myös ihmisten negatiivisesti kokemat asiat ovat lisääntyneet. Kielletyillä muinaisjäännöspaikoilla on kaiveltu. Lisäksi on ollut tapauksia, että ei ole maanomistajien kanssa sovittu, jos heidän maillaan kaivetaan, Museoviraston erikoistutkija Päivi Maaranen toteaa.

Metallinetsintää harrastava Hyvönen ja Museoviraston tutkija Maaranen toivovat, että harrastajat tutustuisivat Museoviraston harrastusohjeisiin ennen harrastuksen aloittamista.

– Metallinilmaisimen käyttö on jokamiehen oikeus, mutta kaivaminen muun muassa muinaismuistoalueilla ei totisesti ole. Sekin helpottaisi, että harrastajat olisivat maanomistajiin yhteydessä, varsinkin jos on lapio mukana, silloin säästyttäisiin monilta ongelmilta, Hyvönen kiteyttää.

Nyrkkisääntö: satavuotiaasta löydöstä aina ilmoitettava

Vaikka metallinilmaisinetsintöihin liittyvät negatiiviset lieveilmiöt ovat arvioiden mukaan lisääntynyt, myös kansalaisten lainvaatimat muinaisjäännösilmoitukset tehdyistä löydöistä ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa.

Löytöilmoitusten hurja lisääntyminen kertoo erikoistutkija Maarasen mukaan harrastuksen suosion kasvusta.

– Löytöilmoitukset ovat moninkertaistuneet esimerkiksi vuodesta 2012, jolloin vastaanotimme ilmoituksia 200. Viime vuonna löytöilmoituksia tuli peräti 3 400 kappaletta, Maaranen kertoo.

Sitä ei tarina kuitenkaan kerro, kuinka paljon löytöjä jää ilmoittamatta.

Muinaismuistolain mukaan kaikki sata vuotta, tai sitä vanhemmiksi arvioidut maalöydöt pitäisi aina ilmoittaa Museovirastolle tai maakuntamuseoon.

– Ihmiset esittävät erilaisia arvioita siitä kuinka paljon ilmoituksia jää tekemättä. Nettikeskusteluissa tulee paljon vastaan sellaista ilmapiiriä, että löytöjä jätetään ilmoittamatta todella paljon. Todellisuutta on mahdoton tietää, Maaranen toteaa.

Metallinpaljastamien hinnat tippuneet

Vuosikymmeniä metallinetsintää harrastanut Reijo Hyvönen kertoo, että harrastuksen kasvua selittää myös se, että laitteiden hinnat ovat tippuneet runsaasti viime vuosina.

Hyvösen aloittaessa harrastusta 1990-luvun alussa metallinpaljastimista sai maksaa nykyrahaan muutettuna jopa 3 000 euroa. Tälllä hetkellä kohtuuhyviä metallinilmaisimia saa muutamalla satasella.

– Kaikkein halvimmat eivät ole tietysti kovinkaan hyviä. Ne eivät näytä riittävän syvältä ja niiden erottelevuus on sitä sun tätä, mutta jo jollain 300:lla eurolla alkaa saada ihan kohtuuhyviä laitteita, Hyvönen valaisee.

Lähes joka kolmas suomalainen kertoo kalastavansa ainakin kerran vuodessa. Suurimmalle osalle vapaa-ajankalastajista kalastus jää satunnaiseen särkien, ahvenien ja haukien narraamiseen mökkijärvellä, mutta osalle kalastus on kokonaisvaltainen elämäntapa.

Kangasniemen Läsäkoskella kalastusoppaana työskentelevä Jerkko Ahtinen löysi kalastuksen riemun jo pienenä poikana isän ja isoisän kanssa tehdyillä kalaretkillä. Pian omaksi kalastusmuodoksi valikoitui perhokalastus.

– Olin reilusti alle 10-vuotias, kun näin ensimmäisiä kertoja miehen heittelemässä perholla Kuusamossa. Kotiin päästyä sanoin isälle, että tuo on se kalastusmuoto, minkä haluan opetella. Siitä alkaa nyt olla nelisenkymmentä vuotta, Ahtinen kertoo.

Perhokalastus ei ole vain heittotekniikoiden opettelua ja vedenpinnan piiskaamista perhosiimalla. Ahtinen on lukenut tuhansia sivuja aihetta käsittelevää kirjallisuutta. Eniten on kuitenkin opettanut luonto, kun on malttanut seurata saaliskalojen ja niiden ravintonaan käyttämien pikkukalojen ja hyönteisten elämää.

– Perhokalastuksessa pitää tuntea monia asioita, mutta samalla tässä rentoutuu ja antaa aistien aueta. Oppia tulee ihan huomaamattakin. Vaikka itsellä on jo pitkä ura takana perhokalastajana, ei mene päivääkään, etten jotain uutta oppisi.

Tärkeintä on ystävyys

Ahtinen on väsyttänyt monet kalat ympäri Suomen jokia ja järviä. Näitä hetkiä korkeammalle kalastusopas arvostaa kuitenkin harrastuksen myötä syntyneet ystävyyssuhteet.

– Olen saanut niin upeita ystäviä perhokalastuksen kautta, että se menee kirkkaasti yli minkään yksittäisen saaliin, tärpin tai menetetyn kalan. Ihmisten kanssa yhdessä oleminen ja hetkien ja saaliiden jakaminen on hienointa.

Kokonaisvaltaisuutensa takia perhokalastus sopii Ahtisen mukaan hyvin erilaisille ja erilaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. Arjessaan kiireiselle ihmiselle kahlaaminen keskelle virtaavaa jokea viskomaan perhoa voi olla tapa rauhoittua.

– Jos on keskittymisvaikeuksia, niin perhokalastukseen vahvasti liittyvä perhonsidonta on erittäin oiva rentoutumiskeino, mikä tietyllä tavalla pakottaa hidastamiseen ja asioihin keskittymiseen, Ahtinen sanoo.

Eikä se perhon heittäminen ja uittaminenkaan ole niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, kuin sivustakatsojana voisi kuvitella. Ahtinen kehottaa aloittelijoita etenemään pienin askelin eteenpäin.

– Kyllä ne perustekniikat melko äkkiä oppii. Tietysti, kun katsoo osaavaa perhokalastajaa, se näyttää niin eeppiseltä se heittäminen, että se aiheuttaa aloittelijalle kynnystä aloittaa laji. Kaikki me olemme joskus aloittelijoita olleet ja kehittyneet heittäjinä ja kalastajina. Kaikki lähtee oikeanlaisesta opetuksesta.

Suomalaiset metsänomistajat pitävät metsää yhtä kiinnostavana sijoituskohteena kuin osakkeita, ilmenee Metsä Groupin teettämästä kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin metsänomistajien ajatuksia metsästä sijoituskohteena. Tietoa metsäomaisuudesta ei kuitenkaan ole tarpeeksi.

Metsänomistajat ovat kyselyn mukaan aktiivisia sijoittajia: Yli puolella on osakkeita ja rahastosijoituksia ja neljänneksellä muuta sijoitusvarallisuutta. 

Kyselyyn vastanneista miehet sijoittavat mieluiten osakkeisiin ja metsään ja naiset kiinteistöihin ja rahastoihin. Kysyttäessä, miksi metsänomistaja ei halua hankkia omistukseensa lisää metsää, miehet ilmoittivat syyksi metsäomaisuuden tuoton heikkouden ja naiset sen, etteivät tunne alaa.

Yli kaksi kolmasosaa ei tiedä, mitä metsä tuottaa

Lähes puolet kyselyyn vastanneista haluaisikin saada enemmän tietoa metsäomaisuutensa arvon kasvattamisesta. Lähes kaksi kolmasosaa vastaajista ei osaa arvioida metsäomaisuutensa rahallista arvoa.

Vielä suuremmalta osalta vastaajista on hukassa omaisuuden tuottoprosentti: 68 prosenttia ei osaa arvioida sitä.

Kymmenen prosenttia vastanneista arvioi metsien tuoton olevan 20 prosenttia, kun se on todellisuudessa noin 3–5 prosenttia.

– Tässä koko metsäalalla on parannettavaa: emme ole tarjonneet asiakkaillemme riittävästi metsänomistajakohtaista kannattavuustietoa, myöntää Metsä Groupin johtaja Juha Jumppanen tiedotteessa.

Metsä Groupin TNS Gallupilla teettämään kyselyyn vastasi 800 suomalaista metsänomistajaa. Tilastollinen virhemarginaali on noin 3,5 prosenttiyksikköä suuntaansa.

Vuosina 2005–2010 tehdyn valtakunnallisen pesimälinnuston kartoituksen mukaan kuhankeittäjien määrä olisi vähentynyt Suomessa jopa yli puolella. 1980-luvulla parimääräksi laskettiin noin 5 000. Nyt laji on määritelty uhanalaisuusluokituksessa silmälläpidettäväksi.

Etelä-Savossa halutaan nyt selvittää, onko kuhankeittäjien määrä todellakin pudonnut noin paljon. Kuhankeittäjän maakunnallinen kartoitus toteutetaan tänä vuonna. Edellisestä kartoituksesta on kulunut 20 vuotta.

Kannan kutistumisen taustalla moni tekijä

Kuusi vuotta sitten valmistuneen valtakunnallisen kartoituksen mukaan kuhankeittäjiä on Suomessa 2 000–3 000 paria. 

– Olosuhteet talvehtimismatkoilla voivat vaikuttaa, samoin pesimäalueiden väheneminen, eli se, että sopivia biotooppeja ei ole tarpeeksi, Etelä-Savon lintuharrastajat Oriolus ry:n aluevastaava Harri Okkonen miettii.

Valtakunnallisen kartoituksen tulos ei kuitenkaan itsestään selvästi kata Etelä-Savoa. Täällä kuhankeittäjiä voi olla luultua enemmän.

– Etelä-Savon järvialue on sen verran rikkonainen, ja harrastajia liikkuu eri tavalla eri alueilla, että saattaa olla, että todellisuus on pikkuisen erilainen. Siinä mielessä on hyvä että kartoitus suoritettaisiin tällaisena täsmäkartoituksena Etelä-Savon alueella, Okkonen painottaa.

Kattava kartoitus kaipaa myös paikallisten havaintoja

Kuhankeittäjän muutto on juuri aluillaan ja linnut palaavat pesimäpaikoilleen kesäkuun alkuun mennessä. Etelä-Savon Savon lintuharrastajat Oriolus ry pyytää ihmisiä ilmoittamaan mahdollisista havainnoistaan kartoittamisen kattavuuden parantamiseksi.

– Pyydetään, että kaikki Etelä-Savon alueella havaitut kuhankeittäjät merkittäisiin Tiira-tietokantaan tai ainakin ilmoitettaisiin yhdistyksen aluevastaava Harri Okkoselle, eli minulle. Yleisöhavaintoja mukaan saamalla saataisiin vastaava kartoitus kuin 20 vuotta sitten, Okkonen perustelee.

Kuhankeittäjän tapaa useimmiten koivuvaltaisista lehtotyyppisistä maastoista. Väritykseltään lähinnä papukaijaa muistuttava kirkkaankeltainen kuhankeittäjä viihtyy rantojen läheisyydessä. Toisaalta se pesii myös mäntykankailla ja pesä voi olla jopa männynoksalla.

Kuhankeittäjän kimeän viheltävän äänen voi kuulla, mutta keltamustan linnun näkeminen on harvinaista.

– Kuhankeittäjä on aika harvalukuinen laji, siinä mielessä sen osuminen kohdalle ei ole ihan jokapäiväistä, Okkonen jatkaa.

Miksi kuhankeittäjä on Etelä-Savon maakuntalintu?

Etelä-Savon lintuharrastajat ry:n nimi on Oriolus. Nimi tulee Etelä-Savon maakuntalinnulta, sillä kuhankeittäjän latinankielinen nimi on oriolus oriolus. Syy, miksi kuhankeittäjä on maakunnan tunnuslintu, on selvä.

– Meillä on paljon järvimaisemia, järviseutuja. Ne ovat tyypillisiä kuhankeittäjän pesimisalueita, yhdistyksen aluevastaava Harri Okkonen sanoo.

Toinen syy löytyy linnun värityksestä. Värit ovat samat kuin maakunnan vaakunan.

– Kuhankeittäjä on mustakeltainen. Sopii erittäin hyvin maakuntalinnuksi.

Kirahvin outo ruumiinrakenne on aiheuttanut kauan päänvaivaa biologeille, ja itse Charles Darwinin tiedetään pohtineen, miten eläin on saanut tavattoman pitkän kaulansa ja sen vaatimat erityisomainaisuudet.

Jotta veri nousee viiden metrin korkeudessa keikkuvaan päähän asti, kirahvi tarvitsee turboahdetun sydämen ja miltei kolminkertaisen verenpaineen ihmiseen verrattuna.

Lisäksi kaulassa on oltava erityisiä turvaventtiilejä, joiden ansiosta eläin voi taipua juomaan ja nostaa sen jälkeen päänsä pyörtymättä.

Nyt tansanialais-yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa on ensi kertaa avattu kirahvin koko perimä. Siitä paljastui DNA:n pieniä omaperäisyyksiä, jotka selittävät, miten kaula on venynyt kaksimetriseksi.

Pienet erot perimässä venyttivät kaulan

Tutkijat vertasivat kirahvin perimää sen lyhytkaulaiseen sukulaiseen, okapiin, sekä yli 40 muuhun nisäkäslajiin, muun muassa lehmään, lampaaseen ja ihmiseen.

70 geenistä löytyi kirahville ainutlaatuisia muutoksia. Eniten ne liittyivät verenkiertoon ja luuston rakenteeseen. Samalla selvisi, että okapin ja kirahvin kehityslinjat erosivat toisistaan oletettua myöhemmin, noin 11,5 miljoonaa vuotta sitten.

– Kaikki ne geenit ovat myös meillä. Ne vain ovat kehittyneet  kirahvilla himpun verran omanlaisikseen, kertoo Pennsylvanian yliopiston tutkija Douglas Cavener.

Kehitys ei myöskään antanut kirahville muita nisäkkäitä enempää niskanikamia. Niitä on silläkin seitsemän, aivan kuten ihmisellä. Ne vain ovat venyneet roimasti pituutta. 

Tutkimus jatkuu

Syy kaulan venymiseen on yhä arvoitus. Ilmeinen selitys on, että kaulansa ansiosta kirahvi yltää syömään puiden latvoja. Kilpailevan teorian mukaan syy on se, että pitkäkaulaisin kilpailija on voimakkain, kun urokset tavoittelevat naaraiden suosiota.

Cavener ja hänen tansanialainen kollegansa Morris Ageba aikovat jatkaa tutkimuksiaan selvittääkseen syntymekanismin lisäksi myös syyn kirahvin huimaan kaulaan.

Tähänastiset tulokset on julkaistu Nature-tiedelehdessä.

Suomessa on jo useita sähköisiä susiaitoja. Viikonloppuna Luonto-Liitto järjestää aitatalkoot Sievin Kukonkylässä Isokummun luomulammastilalla, kaksi viikkoa sitten aitaa rakennettiin Virroilla.

Materiaalit kustantaa maa- ja metsätalousministeriö, jos tila sijaitsee petoalueella.

Pystyttäminen on kuitenkin vapaaehtoisten ja tilallisten varassa. Talkoot ovat samalla Luonto-Liiton mielestä myönteistä sudensuojelutyötä.

– Rakentaminen ei saisi olla vapaaehtoisten varassa, vaan valtion tulisi ottaa enemmän vastuuta petoasioiden hoitamisesta. Monet tilalliset kaipaavat juuri rakentamisapua, liitto painottaa tiedotteessaan.

Aita estää petoja hyökkäämästä kotieläinten kimppuun. Luonto-Liitto näkee tarvetta uusillekin  susiaidoille sekä vakiintuneille että uusille susialueille. Sievin Kukonkylän lammastilalla aidalle on tarvetta.

– Tila sijaitsee petoalueella, ja aitaus on ainoa keino välttää susivahinkoja, kertoo luomulammaskasvattaja Satu Kumpulainen.

Luonto-Liiton mielestä koti- ja tuotantoeläinten suojaaminen pitää olla ensisijainen ratkaisu petovahinkojen estämiseksi susialueilla. Vahinkojen ennaltaehkäisyyn liitto ohjaisi huomattavasti nykyistä enemmän varoja.

– Kun estetään petovahinkoja, samalla estetään, etteivät asenteet sutta kohtaan kärjistyisi petoalueilla, kertoo susiryhmän puheenjohtaja Mari Nyyssölä-Kiisla.

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa elää noin 200 sutta.

Lapin luonnonsuojelupiiri epäilee kultakaivosyhtiö Agnico Eagle Finlandin ylittävän ympäristöluvan mukaisen 1,1 miljoonan tonnin vuosittaisen tuotantomäärän vaikka yhtiöllä ei ole lainvoimaista lupaa lisäykseen.

Kaivosyhtiö Agnico Eagle Finland on jättänyt Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle hakemuksen lisätä tuotantoaan puolella miljoonalla tonnilla, 1,6 miljoonaan tonniin. Luvan käsittely on yhä kesken valitusten vuoksi.

Pohjois-Suomen aluehallintovirasto ja Vaasan hallinto-oikeus ovat hylänneet yhtiön hakemuksen lisätä tuotantoa valituksista huolimatta.

Lapin Ely-keskus on antanut lausunnon, että ei näe estettä hakemuksen mukaiselle tuotannon lisäykselle. Luonnonsuojelupiiri epäilee, että kaivosyhtiö on tulkinnut lausunnon luvaksi lisätä tuotantoa.

Luonnonsuojelupiri ei hyväksy sitä, että valvova viranomainen antaa lievenneksiä kesken lupaprosessin.

Luonnonsuojelupiiri vaatii uhkasakkoa käyttöön

Lapin luonnonsuojelupiiri epäilee, että viimesyksyinen rikastushiekka-altaan pohjavuoto sekä viimeaikaiset ylitykset sallittuun Seurujoen 5 %:n virtaamaan johtuvat kaivosyhtiön tuotantomäärien lisäämisestä.

Tekemässään vireillepanossa Lapin luonnonsuojelupiiri vaatii, että ELY-keskus valvoo, ettei kaivosyhtiö ole lisännyt tuotantomäärää 1,1 miljoonasta tonnista.

Luonnonsuojelupiiri vaatii vireillepanossa, että ELY-keskuksen on lisäksi määrättävä tarpeeksi suuri uhkasakko, jos voimassa olevan ympäristöluvan lupamääräyksiä rikotaan Kittilän kaivoksella.

CBS:n kirjeenvaihtaja Debora Patta kävi Etelä-Afrikassa, Phindan suojelualueella kuvaamassa sahausoperaation. Myös muilla maan suojelualueilla aiotaan sahata sarvet pois sarvikuonoilta.

– Viime vuosien aikana olemme tulleet käännekohtaan Etelä-Afrikassa. Eläimiä kuolee enemmän kuin niitä syntyy. Joten laji kuolee sukupuuttoon, jos jotain radikaalia ei tehdä, kertoi pääriistanvartija Simon Naylor.

Sarvikuonon tainnuttaminen on tarkkaa hommaa, sillä yliannostus voi tappaa eläimen. Mutta muuten sahaaminen käy ketterästi, eikä se satu eläimeen. Eläinlääkäri Mike Toft vertaa sitä kynsien hiomiseen.

– Näkisin mieluummin tämän pikku kaverin pystyssä parin vuoden kuluttua kuin jossain ojassa ylösalaisin ja kuolleena siksi, että salametsästäjät ovat napanneet sen sarven. Joten minulle tämä on helppo juttu, sanoi Toft.

Sahauksen jälkeen eläimen sarventyngät suihkutetaan violetilla puhdistusaineella ja sille annetaan nukutteen vastalääke.

Rikollisjärjestöt maksavat sarvikuonon sarvesta jauhetusta jauheesta tähtitieteellisiä summia. Jauhe on erityisen suosittua Vietnamissa, jossa uskotaan – virheellisesti – sen parantavan krapulan, impotenssin ja jopa syövän.

Toft on tehnyt ruumiinavauksen jo parille sadalle sarvikuonolle. Maassa tapetaan joka päivä kolme sarvikuonoa. Kaikkiaan Afrikassa arvioidaan olevan pensassarvikuonoja ja isosarvikuonoja yhteensä noin 25 000 yksilöä.

Lappilaiset metsästäjät eivät helpolla anna periksi, kun kyse on metsäkanalintujen kausipyyntiluvista. Paikalliset riistanhoitoyhdistykset olivat jo alkuvuodesta näreissään Metsähallituksen suunnitelmista myydä Lapissakin kausilupia kanalintunpyyntiin ensi syksystä lähtien.

Metsähallitus rajasikin myynnin aloittamisen vaiheittaiseksi. Ensin myyntiä kokeillaan Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Vielä tämänkin päätöksen jälkeen Metsähallitukselle lähti Lapin riistanhoitoyhdistysten aluekokouksen laatima esitys asiasta.

– Kun heillä oli aluekokous, he lähettivät kirjeen huhtikuun loppupuolella. Esityksen Metsähallitukselle, ettei kausilupia otettaisi käyttöön Lapin maakunnan alueella, Metsähallituksen Lapin aluepäällikkö Pirjo Ilvesviita kertoo.

Kysehän on Suomessa poikkeusalueesta. Tällä hetkellä Lapissa, Kainuussa ja Koillismaalla kuntalaisille on taattu vapaa metsästysoikeus valtion mailla. Muualta tulleet ovat tähän asti voineet pyytää kanalintuja vain päiväluvilla. Kymmeniin vuosiin pitempiä kausilupia ei ole myönnetty.

Metsästyspaineen pelätään lisääntyvän

Suomen Riistakeskuksen Lapin alueen riistanhoitopäällikkö Sami Tossavainen sanoo,  että kaikki riistanhoitoyhdistykset ovat vastustaneet kausiluvan tuloa Lappinn.

– Varmastikin lähtökohtaisesti tämä kanalintuasia on lappilaisille hyvin herkkä aihe. Muutos koetaan hankalaksi. Mahdollisesti pohjana on pelko, että metsästyspaine voisi lisääntyä alueella ja kenties valvottavuus voisi heikentyä, Sami Tossavainen.

Metsähallitus perustetelee kausilupa-asiaa velvoitteellaan taata metsästysmahdollisuudet kaikkialla.

– Tätä on lähdetty edistämään siksi, että lupien kysyntä (poikkeus)alueella on ollut hyvin epätasaista. Osa lupa-alueista on sellaisia, jossa kiintiöidyt luvat myydään loppuun hyvin lyhyessä ajassa ja osassa alueita myynti on vähäistä, Pirjo Ilvesviita sanoo.

– Meillähän on Lapissa esimerkiksi sellaisia alueita, joissa puolet luvista jää myymättä.

Ilvesviidan mukaan ensi syksynä kerätään kokemuksia kokeilualueilla kausilupien menekistä ja käytöstä. Tämän perusteella ensi talven aikana ratkaistaan, harkitaanko kausiluvan käyttöönottoa joillakin Lapin alueilla vai jätetäänkö Lappi jatkossa jopa ilman kausilupia.

Kausilupia myydään nyt valtakunnallisesti vuosittain noin 2 000, päivälupia taas lunastetaan yli 40 000, Pirjo Ilvesviita sanoo. Hän arvioi, että uusille kausilupa-alueille olisi mennyt nyt muutama sata lupaa.

– Esimerkiksi Vaalassa taisi olla alle sata, Pirjo Ilvesviita kertoo.

Nokian lintumaailmassa on alkamassa asunnonvaihtobuumi. Nokian kaupunki osallistuu Miljoona linnunpönttöä -kampanjaan jakamalla ilmaiseksi linnunpönttöjä Pirkkalaistorin kevätmarkkinoilla.

Kuntouttavan työtoiminnan puutyöpajalla on nikkaroitu 400 linnunpönttöä. Uusia koteja on rakennettu varsinkin leppälinnulle, kottaraiselle, käenpiialle ja puukiipijälle, jotka ovat kärsineet erityisen paljon lahopuun ja sitä kautta pesäkolojen vähenemisestä.

Kaupunki jakaa valmiita linnunpönttöjä asukkaille Pirkkalaistorilla Nokian Kevätmarkkinoilla torstaina 19. toukokuuta klo 9–15 välisenä aikana tai niin kauan kuin niitä riittää.

Pöntöt saa ripustaa kaupungin metsiin

Omakotialueella asuvat voivat ripustaa pönttöjä oman pihapiirin ja kaupungin metsän reunamille. Mikäli itsellään ei ole tiedossa sopivaa paikkaa pöntölle ja haluaa silti osallistua, niin jaon yhteydessä annetaan myös karttoja sopivista suositelluista paikoista kullekin lintulajille.

– Pönttöjä voi asentaa minne tahansa kaupungin omistamiin puistometsiin, huomioiden toki erilaisten lintulajien elinympäristöt, kaupungin puutarhuri Jyrki Lehtimäki sanoo tiedotteessa.

Ylen vetämä Miljoona linnunpönttöä -kampanja on edennyt vauhdikkaasti. Miljoonan pöntön tavoitteesta on saavutettu jo yli kolme neljäsosaa. Pirkanmaalla pönttöjä on rekisteröity noin 60 000.

Haminan edustalle on päätetty perustaa uusi luonnonsuojelualue. Iso ja Pieni Saunamaa sekä Saunamaakari muodostavat jatkossa Saunamaan luonnonsuojelualueen. Sen määräala on noin 4,1 hehtaaria.

Luonnonsuojelualueen perustamisesta päätti Kaakkois-Suomen Ely-keskus. Haminan kaupunki esitti luonnonsuojelualueen perustamista luonnon monimuotoisuuden ja kauneuden säilyttämiseksi. Saaret ovat myös tärkeitä pesimäalueita linnuille.

Saaret ovat rakentamattomia, eikä niille saa rantautua maaliskuun ja syyskuun välisenä aikana.

Luonnonsuojelualueen perustaminen kieltää muun muassa alueelle rakentamisen, alueen eläinten häiritsemisen ja luonnon muuttamisen.

Merenkurkku on Suomen ainoa Unescon luonnonperintökohde.

Yle muuttaa kesällä 13.-17. kesäkuuta Merenkurkkuun. Tuon viikon ajan Merenkurkun kuulumisia käsitellään netissä, radiossa ja Ylen alueellisissa televisiouutisissa Pohjanmaalta.

Tänään torstaina 19. toukokuuta järjestämme avoimen toimituskokouksen, jossa keräämme ideoita ja toiveita siitä, mitä asioita Merenkurkku-viikolla pitäisi käsitellä.

Osallistu ideointiin kello 12-13 tämän artikkelin kautta. Ideoita ja aihe-ehdotuksia voi esittää myös sähköpostitse suoraan toimitukselle osoitteella pohjanmaa@yle.fi.

Toimituskokous on päättynyt. Ideoita ja ajatuksia voi yhä lähettää osoitteeseen pohjanmaa@yle.fi

Kalaistutusten saalistuotto on viime vuosikymmeninä romahtanut. Vielä 1990-luvun alkupuolella tuhannesta istukkaasta saatiin saalistuottoa noin 1 000 kiloa, nyt enää muutamia kymmeniä kiloja, kertoo Kaakkois-Suomen ely-keskuksesta kalastusmestari Timo Koskenala.

– Se on todellinen romahdus, Koskenala harmittelee.

Luonnonvarakeskuksen suunnittelija Juha-Pekka Turkka sanoo, että syytä romahdukseen on tutkittu, mutta yhtä selittävää tekijää ei ole löytynyt.

– Vesistöissä tapahtuneet muutokset kuten rehevöityminen vaikuttavat kalojen selviytymiseen. Myös istukkaiden laatu on voinut muuttua, eivätkä ne enää selviydy niin hyvin.

Yksi syy istukkaiden heikkoon selviytymiseen luonnonvesissä löytyy niiden kasvatusolosuhteista. Kasvatusaltaassa selviytyminen on liian helppoa, eivätkä kalat opi, miten selviytyä luonnossa.

Tähän ongelmaan on haettu ratkaisua kalojen virikekasvatuksesta, jota on tutkittu ensin Riista- ja kalataloudentutkimuksen johdolla ja sittemmin tutkimuksen veturina on ollut Luonnonvarakeskus.

Virikekalat välttävät paremmin petoja

Kalojen virikasvatuksessa altaaseen tuodaan luonnosta tuttua monimuotoisuutta ja kaloja ikään kuin koulutetaan kohtaamaan luonnonvesistöt. Virikekasvatus alkaa jo mätivaiheessa.

– Kasvatusaltaaseen laitetaan eri kokoisia suojapaikkoja ja muutetaan altaan virtausolosuhteita satunnaisesti niin, etteivät istutuspoikaset pysty ennakoimaan sitä. Virtauksen suuntaa, nopeutta ja korkeutta muutetaan ja tällä saadaan aikaan se, että ruuan tarjonta on erilaista ja kalat joutuvat tekemään työtä ravinnon eteen, selvittää erikoistutkija Pekka Hyvärinen Luonnonvarakeskuksesta.

Virikekasvatuksesta on saatu hyviä tutkimustuloksia. On esimerkiksi huomattu, että virikealtaiden poikasilla on vähemmän loistauteja kuin normaalipoikasilla. Lisäksi kalojen kuolleisuus virikealtaissa on ollut pienempi.

Istutuskokeissa puolestaan on havaittu, että virikekasvatetut poikaset oppivat nopeammin hyödyntämään tarjolla olevaa elävää luonnonravintoa, minkä vuoksi niiden kasvu on parempaa.

Jokivaelluksen aikana taas virikekasvatettujen lohen poikasten eli smolttien selviytyminen on kaksi kertaa suurempaa, kuin normaalimenetelmin kasvatetuilla.

– Yksi mielenkiintoinen huomio on myös se, että normaalimenetelmällä kasvatetut taimenet olivat istutuksen jälkeen alttiimpia kalastukselle kuin virikekalat. Virikekalat pystyvät myös pienentämään riskikäyttäytymistä petokalan läsnä ollessa, mikä lienee yksi syy niiden parempaan selviytymiseen luonnonvesissä, Hyvärinen pohtii.

Kustannukset kasvavat, mutta tulokset paranevat

Kymijokeen istutettiin tänä keväänä tuhansia virikekasvatettuja merilohen vaelluspoikasia. Ensimmäisen kerran virikalojen istutuksia tehtiin Kymijoella viime kesänä. Rahaa tähän on käytetty molempina vuosina 70 000 euroa.

Kalojen virikekasvatus aiheuttaa lisätyötä ja sitä kautta lisäkustannuksia. Esimerkiksi Kymijoella samalla rahamäärällä olisi saanut kappalemääräisesti enemmän normaaliin tapaan kasvatettuja poikasia.

– Poikasten laadun parantamisen kautta toivomme, että myös tuotto lähtee paranemaan. Viimeiset kymmenen vuotta istutukset ovat olleet täysin kannattamattomia, huomauttaa Kaakkois-Suomen ely-keskuksesta kalastusmestari Timo Koskenala.

Myös Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Pekka Hyvärinen uskoo, että satsaus virikekasvatukseen kannattaa, jos hyödyt ovat selvästi suuremmat.

– Seuraava vaihe on menetelmien kehittäminen käyttäjäystävällisemmäksi, jotta niiden soveltaminen olisi helpompaa suuremmassa mittakaavassa.

Laitostuneet kalat pitää villiinnyttää

Kymijoella tutkimusta ollaan vasta avaamassa ja ensimmäisiä tuloksia nyt tehdyistä istutuksista saadaan 2–3 vuoden päästä.

– Olemme vasta kokeiluvaiheessa, eikä mitään päätöksiä ole tehty, että tällaiseen tuotantoon siirryttäisi kokonaan, toteaa kalastusmestari Timo Koskenala.

Luonnonvarakeskus on pitänyt koulutuksia yksityisille kalanviljelijöille virikekasvatuksen käyttöönotosta ja osa heistä on ottanut menetelmän käyttöön yhä enenevissä määrin.

– Mitä enemmän positiivisia tuloksia saadaan muiltakin laitoksilta, niin sitä laajamittaisempaan käyttöön se tulee. Kysymys on myös siitä, että kalojen istuttajat ja ostajat olisivat tietoisia hyvistä puolista varsinkin istutuksen jälkeen, jolloin he voisivat myös vaatia entistä enemmän tällä menetelmällä kasvatettuja poikasia istutettavaksi, sanoo erikoistutkija Pekka Hyvärinen.

Tavoitteena on, että kalojen istutuksia saataisiin vähennettyä ja jonain päivänä niistä voitaisiin luopua kokonaan. Hyvärinen kuitenkin huomauttaa, että Suomessa on tällä hetkellä paljon heikossa tilanteessa olevia kalakantoja, joiden lisääntyminen luonnossa on heikkoa tai sitä ei ole ollenkaan.

– Monet lohi- ja taimenkannat ovat laitoskasvatuksen varassa. Usean sukupolven ajan pelkän laitoskasvatuksen varassa olevien kalakantojen geneettiset ominaisuudet ovat voineet muuttua eli ne ovat laitostuneet ja villien kalojen ominaisuudet ovat vähentyneet.

Seuraava vaihe tutkimuksessa on Hyvärisen mukaan pyrkimys villiinnyttää laitostuneita kalakantoja, missä yhtä osaa näyttelee kalojen virikekasvatus.

Tässä vaiheessa kevättä talven yli selvinneet kimalaiskuningattaret ovat lähteneet liikkeelle. Ne katsastavat pesäpaikkoja tulevan yhteiskuntansa pohjaksi. Eteen tulee ongelma: kimalaisten määrä on vähentynyt.

– Viime vuodet ovat valitettavan hyvin nostaneet esiin tämän mesipistiäisten siis tarhamehiläisten ja kimalaisten määrän huolestuttavan vähenemisen. Siitä, kuinka paljon määrä on vähentynyt, ei minulla tai Suomessa millään taholla kauhean tarkkaa tietoa ole, Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutin tutkija Kimmo Saarinen kertoo.  

Tarkkaa tietoa etsitään parhaillaan. Ympäristöhallinnon alaisuudessa toimiva ammattilaisten ja harrastelijoiden muodostama Suomen pistiäistyörymä on lanseerannut valtakunnallisen seurannan, jolla kartoitetaan kimalaisten ja muiden mesipistiäisten kannan suuruutta. Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutti on seurannassa mukana.  Kimmo Saarinen innostaa kaikkia muitakin mukaan.

– Pistiäistyöryhmän sivuilta löytyvät niin hyvät tunnistusohjeet, että amatöörikin pystyy osallistumaan. Kimalaiset ovat helposti huomattava, että ei muuta kuin tunnistusopas kouraan ja pihalle. Piste- tai linjalaskennalla seurantaan voi osallistua kuka tahansa.

Kimalaiset katoavat monimuotoisten elinympäristöjen mukana

Tarkkaa tietoa siitä, mikä kimalaiskantaa on kutistanut, ei ole. Mahdollisia syitä on monia.

– Varmasti tämä elinympäristön muutos, umpeenkasvu. Tämä vanhan perinteisen maatalouden katoaminen ja sen luomien monimuotoisten elinympäristöjen katoaminen on osaltaan vaikuttanut kimalaisten vähenemiseen, Saarinen luettelee.

Se vanha, perinteinen maatalous oli pienviljelyä, muutaman lehmän navettoja. Ne ovat kadonneet tehomaatalouden myötä. Pienten maatilojen mukana alkoivat kadota myös niityt – kimalaisten suosimat monimuotoiset elinympäristöt.

– Ja sitten nämä, hienosti sanottuna kasvinsuojeluaineet, suomeksi sanottuna hirvittävät ympäristömyrkyt. Kaikista näistä rakentuu varmasti se kokonaisuus, että näillä pistiäisillä elämä on varmasti vaikeampaa kuin "vanhoina hyvinä aikoina".

"Kun kimalaisia on paljon, ei ihmisillä ole mitään hätää"

Pieneen kimalaiseen kilpistyy paljon. Sanontaan, että ihmisiltä loppuu ruoka, jos mehiläiset katoavat. Se pitää paikkansa.

– Näiden mesipistiäisten takana on merkittävä osa meidän viljelykasveista ja muista hyötykasveista, että niiden sadot turvataan vain ja ainoastaan tällä ilmaisella työvoimalla, Saarinen kertoo.

Saarisen mukaan luonnon pölytyspalveluiden järjestäminen on kimalaisten ja mehiläisten ehdottomasti tärkein tehtävä. Mehiläisten ja kimalaisten määrän väheneminen on myös raha-asia.

– Silloin puhutaan Euroopan tasollakin miljardien eurojen vuotuisesta hyödystä. Meidän ravinnosta merkittävä osa lepää näiden luonnon pölytyspalveluiden varassa. Jos tämä systeemi ei jatkossa toimi ja nämä palvelut pitää järjestää jotain muuta kautta, niin siinäpä onkin melkoinen haaste ratkaistavaksi.

Mehiläisten ja kimalaisten kantaa aletaan seurata valtakunnallisesti, määrien lisäksi myös ihan uudesta näkökulmasta. Kimalaiset, mehiläiset ja perhoset voivat kertoa ihmisille paljon.

– Ne on ikään kuin meidän ympäristön tilan mittari, joka kertoo siitä mitä ympärillä tapahtuu. Hyönteiset reagoivat niin nopeasti ympäristön tilan muutokseen. Ihmiset ovat tavattoman huonoja näkemään, kokemaan, huomaamaan tällaisia hitaita muutoksia. Sen takia kimalaiset, mehiläiset, perhoset ja muut hyönteiset palvelevat meitä tässäkin tarkoituksessa, Saarinen selvittää.

– Silloin kun on kimalaisia paljon, silloin kun on perhosia paljon, niin ihmisillä ei ole mitään hätää.

Ammattikalastajat itäisellä Suomenlahdella ovat suivaantuneet hylkeiden aiheuttamiin ansionmenetyksiin.

Kotkalainen ammattikalastaja Jyri Langi kertoo, että tyypillisesti ulkosaaristossa elävä harmaahylje on tullut helppojen saaliiden perässä lähemmäs rannikkoa. Langin mukaan hylkeet verottavat kalastajien saaliita, mutta tuhoavat myös rysiä.

Kalastajien mielestä hylkeen pyyntikiintiö Suomenlahdelle on liian pieni. Uudenmaan ja Kymenlaakson vesillä voidaan pyytää metsästyskauden aikana runsaat 90 hyljettä.

Maa- ja metsätalousministeriö aikoo nostaa Suomenlahden pyyntikiintiötä elokuun alussa alkavalle metsästyskaudelle.

– Uusi kiintiöasetus on lähdössä lausunnoille, ja sen jälkeen tiedetään, mille tasolle kiintiö asettuu, ylitarkastaja Jussi Laanikari maa- ja metsätalousministeriöstä toteaa.

Laanikarin mukaan kiintiön nostoon on aihetta, koska Suomenlahdella on viime vuosina pyydetty lähes kaikki kiintiön hylkeet. Esimerkiksi Perämerellä kiintiöstä on pyydetty vain noin 20-30 prosenttia.

Perämerellä hylkeen pyyntikiintiö on ollut suurin, lähes 700 eläintä. Lounais-Suomessa kiintiö on lähes 300 eläintä.

Tällä hetkellä Suomenlahden pyyntikiintiössä on jäljellä vielä noin 30 eläintä. Kiintiökausi päättyy heinäkuun lopussa, ja uusi kausi alkaa elokuun alussa.

Pyyntikiintiöt päättää maa- ja metsätalousministeriö riistalaskentojen perusteella.

Villiruokaan erikoistunut kokki Päivi Lehtonen löytää Turun Luolavuoren jätemäen polun varrelta monta syötäväksi kelpaavaa kasvia. Harjaantunut silmä erottaa syötävän kasvin helposti.

Lehtoselle toukokuu on kiireistä aikaa. Villiruokakurssit ja villiyrttikävelyt kiinnostavat ihmisiä ja osallistujia on enemmän kuin paikkoja.

– Vuosi toisensa jälkeen kiinnostus villiyrttejä kohtaan on vain kasvanut.

Muista myös maanomistajan lupa

Villikasveissa pätee sama sääntö kuin sienissäkin: Älä maista, ellet tiedä, että se on syötäväksi kelpaavaa.

Villiyrteistä, niiden käytöstä ja mahdollisista haittapuolista löytyy jo paljon tietoa esimerkiksi netissä. Parasta olisi, jos saisi jonkun asiaa tuntevan mukaansa luontoon.

Jokamiehenoikeuksiin kuuluu lehtien, kasvien ja kukkien kerääminen, mutta oksat ja juuret ovat eri asia.

– Oksien kerääminen ja juurien kaivaminen vaatii maanomistajan luvan. Esimerkiksi kuusenkerkkien keräämiseen pitää pyytää lupa maanomistajalta, Lehtonen sanoo.

KOTKA Toukokuinen Kotkan Sapokka paistattelee auringossa samalla, kun kolme miestä kokeilee kalaonneaan. Itse asiassa he tutkivat mitä lajeja pienen padon alla esiintyy.

Miehet ovat Juha Salonen, Markus Ratinen ja Timi Laitinen, he osallistuvat Kotkassa järjestettävään Kalamaratoniin – ja ovat kilpailun ennakkosuosikkeja. Species Fishing Teamiin kuuluu myös Mikko Joensivu, mutta hän saapuu paikalle myöhemmin. Joukkue on ensimmäistä kertaa kilpailemassa Kotkassa, mutta merikaupungin vesistöt ovat tulleet tutuiksi treenireissujen myötä.

– Kilpailuun treenaaminen aloitettiin toukokuun alussa. Töiden jälkeen lähdettiin pääkaupunkiseudulta liikkeelle ja joskus aamuyöstä oltiin takaisin kotona, Juha Salonen muistelee.

– Olemme itsekin yllättyneet siitä, miten hyvin olemme onnistuneet löytämään lajeja. Ei se niin vaikeaa ollut kuin etukäteen ajattelimme, Ratinen jatkaa.

Ennätys rikottavissa

Kalamaratonissa on tarkoitus saada vuorokauden aikana mahdollisimman monta eri kalalajia urheilukalastusvälinein. Species Fishing Teamilla on hallussaan Kalamaratonin Suomen ennätys: kaksi vuotta sitten joukkue kalasti Helsingin kilpailussa 32 lajia.

– Saatiin reilussa 12 tunnissa 30 lajia ja viimeisen 12 tunnin aikana kaksi. Meillä oli mahdollisuus vielä 2-4 lajiin. Kyllä ennätys on rikottavissa, Salonen pohtii.

– Varmasti sen joku rikkoo. Kilpailu kehittyy joka vuosi hirmuisella vauhdilla ja uusia joukkueita tulee mukaan, Laitinen jatkaa.

Ja kun Suomen ennätys menee uusiksi, tapahtuu se todennäköisesti Helsingissä. Miehet uskovat, että Kotkassakin saatetaan nähdä uusi kaupungin ennätys, mutta SE-lukemia kaakonkulmilla ei hätyytellä.

Seuraavaksi kampela?

Vuonna 2015 Kotkan Kalamaratonilla saatiin ensimmäistä kertaa saaliiksi mustatäplätokko. Kaksi kertaa Kotkan maratonsaaliina on ollut rantanuoliainen. Harvinaisuuksia voi olla odotettavissa Juha Salosen mukaan tänäkin vuonna.

– Voihan sieltä löytyä vaikka mitä kivaa: isosimppua, härkäsimppua, rasvakalaa ja nokkakalaa. Kaikkea sellaista epämääräistä, Salonen hymyilee.

Eri asia Markus Ratisen mukaan onkin se, miten ihmiset oppivat lajeja löytämään. Kaikki lajit eivät ole saatavissa, vaikka miten yrittäisi treenata.

– Joku nokkakalakin on satunnainen harhailija. En tiedä onko Kotkan kisasta tullut koskaan Kampelaa, mutta epäilen että se tulee lähivuosina. Se on joka lajilla sama. Kun porukka oppii lajin kalastamaan, niin se on vuosi tai kaksi, kun puolet joukkueista tuo sen, Ratinen pohtii. 

”Kalamaraton on sydämessä”

Kaikki Species Fishing Teamin jäsenet ovat kalastaneet jo vuosia, mutta joukkuetoveruus löytyi nimenomaan Kalamaratonin kautta. Juha Salosen mukaan Kalamaraton on vuoden kohokohta – ja saa joukkuetovereilta hyväksyviä katseita osakseen.

– Ei se ole vain kilpailu. Se on elämäntapa. Sitä ei voi selittää, jossei sitä itse koe. Kalamaraton on sydämessä, se tulee niin syvältä, Salonen toteaa rintaa takoen.

Lajikalastus eli fongaus haastaa miehet vuosi toisensa jälkeen. Salonen muistelee saaneensa viime vuoden aikana Suomessa 40 eri lajia suusta koukutettuna, Timi Laitinen nokittaa 41 lajilla. Uuden lajin löytäminen on aina mieleenpainuva hetki.

– Kun saat sen elämänpisteen, eli ensimmäistä kertaa elämässäsi vaikka pienen, kahden sentin liejutokon käsiisi, tutkiskelet sitä ja tunnistat sen, niin onhan se hienoa, Salonen kuvailee.

Kalat muiden suihin

Species Fishing Team lähtee Kotkan Kalamaratonille ennakkosuosikkina. Miesten ennakkotutustumiset Kotkan rantoihin ovat herättäneet paljon mielenkiintoa kilpailijoissa. Paineita pääkaupunkiseudun joukkue ei suostu ottamaan, mutta mitalisija maistuisi.

– Meillä on täydet mahdollisuudet kolmen joukkoon. Jos pääsemme omaan tavoitteeseemme, niin kyllä sillä tuloksella pitäisi podiumilla olla, Markus Ratinen pohtii.

Samalla puhe kääntyy joukkueen puuttuvaan jäseneen Mikko Joensivuun. Miehelle on tällä kertaa langennut huoltajan rooli, johon kuuluu muun muassa muonitus. Joensivun ansiosta Species Fishing Team on päässyt aterioimaan muun muassa kylmäsavustettua peuranjalkaa.

Kalastajat ovat usein myös innokkaita kalaruoanlaittajia, mutta Juha Salonen lienee poikkeus, joka vahvistaa säännön. Salonen saattaa hyvinkin kalastaa neljäkymmentä eri lajia vuoden aikana, mutta sisäisesti mies ei kalasta nauti.

– Ei oo mun juttu. Rakastan luonnossa olemista, kalastamista ja kaikkea, mitä se tuo mukanaan. Kyllä saaliille silti aina syöjät löytyy. Itse pysyn vaikka lihapullissa, Salonen naurahtaa.

Kotkan Kalamaraton käynnistyy lauantaina Maretariumista puolen päivän aikaan ja päättyy vuorokautta myöhemmin. Species Fishing Teamin haastattelun voit kuunnella täältä.

7 000 virikekasvatettua merilohen vaelluspoikasta aloittaa elämän luonnonvesissä Kymijoesta, jonne ne istutettiin torstaina Kouvolan Inkeroisissa. Näiden lisäksi merilohen vaelluspoikasia istutettiin Pernoonkoskeen reilut 4 700 ja Koivukoskeen 8 000 kappaletta.

– Tyypillisesti merilohen vaelluspoikanen on noin 20 senttiä ja sata grammaa, mutta virikekasvatetut poikaset ovat kookkaampia kuin normaalipoikaset. Toivotaan, että nämä tuottavat parempaa tulosta kuin normaalit istukkaat, toteaa kalastusmestari Timo Koskenala Kaakkois-Suomen ely-keskuksesta.

Virikekasvatettujen kalojen istutuksista toivotaan vaihtoehtoa perinteisille kalaistutuksille, joista saatava tuotto on viime vuosikymmeninä romahtanut.

Istutuspoikasten virikekasvatuksessa pyritään jäljittelemään luonnon olosuhteita rakentamalla kaloille kasvatusaltaaseen muun muassa suojapaikkoja sekä muuttamalla veden virtauksia. Näin poikasia valmistellaan olosuhteisiin, jotka niitä ovat vastassa luonnonvesissä.

Tutkimusten mukaan virikekasvatetut poikaset selviytyvät luonnossa normaaliin tapaan kasvatettuja poikasia paremmin, koska ne oppivat hankkimaan esimerkiksi ravintoa nopeammin.

Kehitystyö tähtää kalojen luonnolliseen lisääntymiseen

Ensimmäisen kerran virikekasvatettuja poikasia istutettiin Kymijokeen vuosi sitten. Sekä viime että tänä keväänä istutuksia on tehty kahdessa erässä, joka kerta samoissa paikoissa.

– Vaelluskalojen istutuksissa istutuspaikalla ja olosuhteilla on merkitystä. Tutkimme paikkaa ja ympäristöä sekä lämpötilan vaikutusta poikasten selviämiseen. Toivomme, että saamme nuotteja siihen, miten istukkaan laadun kehittämistä jatketaan, selittää kalastusmestari Timo Koskenala.

Virikekalojen istutuksiin Kymijoella on käytetty molempina vuosina 70 000 euroa. Poikaset maksavat enemmän kuin normaali-istukkaat, mutta laadun toivotaan kompensoivan määrää. Koskenalan mukaan viimeiset kymmenen vuotta istutukset ovat olleet täysin kannattamattomia, kun ajatellaan rahallista tuottoa.

– Samalla rahamäärällä, millä aiemmin olemme hankkineet normaaleja poikasia, saamme kappalemääräisesti vähemmän virikekasvatettuja poikasia. Mutta toivomme, että tuotto lähtee paranemaan, kun poikasten laatu paranee.

Koskeanala toteaa, että hänen mielestään virikekalojen istutukset ovat paras idea, mitä viime vuosina on tehty. Olennaisessa osassa on myös itse joen kunnostus.

– Tarkoitus on lisätä kalan luonnollista lisääntymistä, että se nousisi jokeen ja käyttäisi koskialueita, mitä Kymijokeen on viime vuosina kunnostettu suuria määriä. Täällä on entistä paremmat mahdollisuudet kalan luonnolliselle lisääntymiselle. Koko kehitystyön ykköstavoite on, etteivät kalakannat olisi pelkästään istutusten varassa.

Koskenalan mukaan on arvioitu, että Kymijoen saaliskiloista tällä hetkellä noin kymmenen prosenttia voisi olla luonnossa syntynyttä kalaa, ja loput istukkaita.

Virikekasvatetut vaelluspoikaset lähtevät kohti merta

Inkeroisten Lauttarannassa Kymijokeen päästetyistä vaelluspoikasista tuhannella on selässään kalan alkuperästä kertovat keltainen merkki, joka kiinnitetään nopeasti pihdeillä kalan selkään laitosoloissa.

– Tarkoitus on, että kalan saaliiksi saava kalastaja huomaa merkin ja palauttaa sen Luonnonvarakeskukseen Helsinkiin. Merkissä on palautusohjeet ja sen palauttamisesta saa palkkion, joten vaiva kannattaa, huomauttaa kalastusmestari Timo Koskenala.

Lauttarannassa luonnonvesiin siirretyt vaelluspoikaset lähtevät pian kohti Kotkaa ja merta, kertoo Koskenala.

– Kun parvi ensin tutustuu ympäristöön ja löytää joen virtaaman, niin ne lähtevät liikkeelle. Kysymys  on muutamista päivistä tai viikoista, kun ne ovat jo merellä syömässä silakkaa ja kasvamassa hyvää vauhtia aikuiseksi kalaksi.

Koskenala korostaa, että virikekasvatettujen poikasten suhteen ollaan vasta kokeiluvaiheessa, eikä siitä ole tehty päätöksiä, että tuotannossa siirryttäisi kokonaan virikekasvatukseen.

– 2–3 merivuoden jälkeen nähdään, missä näiden istukkaiden suhteen mennään. Kymijoella on mittavat kalatalousvelvoitteet, minkä lisäksi valtion kalanviljelyvaroilla istutetaan merilohta. Ne tulevat säilymään rinnalla, kunnes on parempaa tietoa muista käytännöistä.