Syväjäädytys on osa keinovalikoimaa, joilla uhanlaisia kasveja voidaan suojella kasvin luontaisen kasvupaikan ulkopuolella. Perinteinen tapa säilyttää kasveja ovat olleet esimerkiksi siemenpankit, joihin kerätään kasvien siemeniä.

Siemenpankki ei kuitenkaan sovellu aivan kaikkien kasvilajien suojeluun. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun siemenkasvatuksella on vaikea tuottaa uusia kasveja.

Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa on testattu 12 kasvilajin solukon kryosäilytystä eli pakastamista nestemäisessä typessä. Pakastettuna -196-asteessa solukko voi säilyä periaatteessa loputtomasti.

Myös palautusistuksia luontoon

Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan intendentin Annu Ruotsalaisen mukaan yliopisto on tehnyt myös onnistuneita palautusistutuksia luontoon yhteistyössä Metsähallituksen ja paikallisen ELY-keskuksen kanssa.

Pakastetun kasvimateriaalin sulattamisessa kasvatuskelpoiseksi on useita vaiheita, jotka on hallittava, jotta kasvi ei kuole. Jotta kasvien silmuista tai kasvukärjistä otettua solukko saadaan säilymään, sitä esikäsitellään.

– Solukkoa ruokitaan muun muassa sokereilla, glyserolilla ja muilla pakkasenestoaineilla. Näin soluneste väkevöityy, eivätkä solut rikkoudu pakastettaessa. Tässä on edetty yrityksen ja kokeilun avulla, että on löydetty sopivat liemet kullekin lajille, kertoo puutarhuri Aino Hämäläinen.

Myös sulatusprosessin on oltava nopea, jotteivät kasvin soluseinämät rikkoudu.

Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha on mukana valtakunnallisessa kasvien etäsuojeluhankkeessa ESCAPEssä, jonka tavoitteena on tutkia ja kehittää etäsuojelun menetelmiä luonnonvaraisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Oulun yliopiston lisäksi hankkeessa ovat mukana Helsingin yliopisto, Suomen ympäristökeskus ja Metsähallitus

Muovijätteen määrä maailman merissä kasvaa jatkuvasti, eikä muoviteollisuus ole esittänyt ratkaisuja asian tilan korjaamiseen. Uuden teknologian ja kierrätyksen edistämiseen erikoistunut Ellen MacArthur Foundation on julkaissut asiaa koskevan raportin Davosin talousfoorumin yhteydessä.

Raportin mukaan muovin tuotanto on maailmalla kasvanut 20-kertaiseksi vuoden 1964 jälkeen. Sen odotetaan edelleen kaksinkertaistuvan seuraavien 20 vuoden aikana ja nelinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä.

95 prosenttia kaikesta muovista käytetään vain kerran ennen kuin se heitetään pois. Vain viisi prosenttia kierrätetään.

Noin 40 prosenttia muovista päätyy kaatopaikoille ja jopa kolmannes luontoon, kuten meriin.

Jäljelle jäävä osuus poltetaan, mikä tuottaa energiaa, mutta samalla kasvihuonekaasuja ja saasteita.

Jäteautollinen muovia mereen joka minuutti

Ellen MacArthur -säätiön raportin mukaan meriin dumpataan vuosittain ainakin kahdeksan miljoonaa tonnia muovijätettä. Määrää voi verrata siihen, jos meriin kipattaisiin jäteautollinen muovia vuorokauden jokainen minuutti vuoden ympäri.

Jos jätehuolto ei kohennu, meriin päätyvä osuus on kasvamassa kahteen jäteautolliseen minuutissa vuonna 2030 ja neljään minuutissa 2050, raportin tekijät kertovat The Guardian -lehdessä.

Tämä merkitsee, että tuolloin merissä olisi enemmän muovijätettä kuin kalaa, mikäli kalakannat pysyvät nykytasollaan.

Viimeksi mainittu oletus tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa, sillä maailman kalakantoja ylikalastetaan jo nyt rajusti ja kannat heikkenevät jatkuvasti. Kaiken aikaa kasvavalla muovijätteen määrällä voi myös olla tuhoisa vaikutus merien ekologiaan.

Ellen MacArthur Foundation vaatii maailman päättäjiä kiinnittämään enemmän huomiota muovin aiheuttamiin ongelmiin. Jätehuolto tulisi pikaisesti saada kuntoon. Samaan aikaan haitallisimmat muovilaadut tulisi poistaa markkinoilta ja suosia uudelleenkäytettäviä tai kompostoituvia muoveja.

Se vaatii talven, lumisateen, lämpimät vaatteet ja kärsivällisyyttä. Katse suunnataan ylöspäin ja etsitään hitaasti pyörimällä leijailevia yksilöitä. Kun sellainen löytyy, sen annetaan leijailla hiljalleen ja pehmeästi kylmennetyn lasilevyn päälle. Levy asetetaan nopeasti kameran alle, pidätetään hengitystä ja painetaan laukaisinta. Näin syntyy valokuva täydellisestä lumikiteestä.

Iisalmelainen lääkäri ja harrastekuvaaja Pekka Honkakoski innostui lumikiteistä ja niiden valokuvaamisesta tyttärensä kautta. 4-vuotias tyttö oli ihmetellyt, miksi lumi narskuu jalkojen alla. Honkakoski alkoi selvittää asiaa ja yrittää sellaista, mitä vain kourallinen ihmisiä on koko maailmassa tehnyt: kauniiden lumikiteiden valokuvaamista.

– Noin yksi sadasta lumikiteestä on kaunis, loput ovat hieman muotopuolia. Tykkään itse enemmän muotopuolista, mutta jos kaunista kidettä etsitään, sen erottaa siitä, että se leijailee muita hitaammin taivaalta alas, Honkakoski kuvailee.

Vauvakiteestä mutteriksi

Muutaman millimetrin kokoiset lumikiteet ovat vuosien saatossa olleet ihmisille melkoinen mysteeri. Lumikiteiden tutkiminen aloitettiin 1800-luvun loppupuolella ja yli sata vuotta sitten lumikiteiden sanottiin olevan taivaalta tulevia hieroglyfejä. Japanilainen tiedemies alkoi tutkia kiteitä tarkemmin ja kuvaili niitä kirjeiksi, joita hän lopulta oppi lukemaan.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että harva lumikide on toisen kaltainen. Lumikiteet muodostuvat pilvissä, jossa voi olla jopa 40 astetta pakkasta. Kiteet tarvitsevat muodostuakseen jonkin pienen hiukkasen. Yli 80 prosenttia lumikiteistä muodostuu Saharan pölystä. Loput kiteet voivat muodostua esimerkiksi siitepölyhiukkasista tai nokipölystä.

Hiukkasesta muodostuu niin kutsuttu vauvakide, joka on mutterimainen ja erittäin pieni. Vauvakide lähtee kasvamaan eri tavoin eri lämpötiloissa. Lähes nollakelissä se kasvaa sivusuuntaan, 4–10 asteen pakkasessa pystysuuntaan. 10–20 pakkasasteessa kide laajenee suuremmaksi, sitä kovemmassa pakkasessa kiteistä muodostuu pieniä, hieman epäsäännöllisiä muttereita.

– Lumikiteet ovat pakkasen ja vesihöyryn lapsia. Ja ne on erilaisia lapsia eri lämpötiloissa.

Yksi hönkäisy voi pilata kuvaustilanteen

Maailmassa on tällä hetkellä arviolta 5–10 harrastajavalokuvaajaa, jotka pystyvät ikuistamaan kiteiden kauneuden sellaisenaan kameralle. Lumikiteen kuvaaminen ei ole helppoa, koska lumikide on läpinäkyvä ja sulaa nopeasti pois.

– Lumikide on vähän kuin ihminen, se ei pärjää hengissä ilman toisia. Lumikide pärjää lumihangessa, mutta yksittäinen kide katoaa, jos siihen hönkäisee tai jos valoa osuu siihen väärällä tavalla, Honkakoski selittää.

Lumikidekameroita ei saa ostettua valmiina, joten ne on rakennetava itse. Honkakoski aloitti lumikiteiden kuvaamisen omassa olohuoneessaan tavallisella kameralla, johon oli yhdistetty mikroskoopin linssi. Pian hän siirtyi kuitenkin ulkoilmaan kuvaamaan kiteitä niiden omassa ympäristössään. Avuksi kiteiden helposti hajoavaan rakenteeseen hän keksi käyttää snorkkelia.

– Kuvaamisen tarvitsin neljä tiiliskiveä, meikkipeilin ja valkoista leivinpaperia, jolla valoa sai hajotettua. Ja tietenkin kameran, lämpimät vaatteet ja snorkkelin. Snorkkeli vie hengityksen niskan taakse, jolloin kuvauslaitteet ja linssi eivät huurustu.

Ulkoisesta kauneudesta sisäisen kauneuden kuvaamiseen

Honkakosken valokuvausharrastus on poikinut niin upeita otoksia, että muutama niistä julkaistaan talvipostimerkkinä tänä perjantaina. Honkakoski kertoo kuvien olevan niin onnistuneita, että hän on harkinnut jopa valokuvaamisen lopettamista.

– Kaupassa minua iäkkäämpi nainen tuli ottamaan kädestä ja sanoi, että sinä toit minulle lapsuuteni takaisin. Hän oli nähnyt lumikidekuvani sanomalehdestä. Silloin älysin, että olen ottanut paremman kuvan kuin kukaan koskaan, ei tarvitse ottaa enempää, kuvaukset on nyt kuvattu. Mutta lumikiteet tuntuivat sanovan, että katsele tarkemmin, Honkakoski sanoo salaperäisesti.

Sen jälkeen hän on alkanut valokuvata kiteitä toisenlaisesta näkökulmasta. Siihen asti valokuvat osoittivat kiteiden ulkoisen kauneuden, mutta nyt hän halusi kuvata sen, mitä kiteiden sisällä on.

– Aloin kuvata lumikiteiden sisäistä kauneutta. Kiteet ovat aina kuusikulmaisia, mutta niiden keskustassa onkin erilaisia, pyöreitä muotoja. Olen siellä seassa kuin Liisa Ihmemaassa, ihan ällistynyt.

Vuosisatoja ihmisiä hämmästyttäneille lumikiteille on Honkakosken mukaan selkeä selitys.

– Luonto sanoo, että tällainen mä olen, te ette ole sitä vain tajunneet.

– Ei tarvitse mitään valehdella, ootte vaan hiljaa.

Näin Jani Volasen näyttelemä Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä ohjeistaa Jättiläinen-elokuvassa.

Jättiläinen on toinen elokuva Talvivaarasta. Vuosi sitten nähtiin kaivoksen työntekijöitä kuvaava dokumentti Talvivaaran miehet.

Jättiläinen lainaa osin oikeita hahmoja ja tapahtumia. Elokuva on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla Sotkamossa.

Keskiössä oleva tarina on kuitenkin fiktiota. Suomen tunnetuimpiin käsikirjoittajiin lukeutuvan Pekko Pesosen ideasta syntynyt Jättiläinen kertoo untuvikkoympäristövirkamiehestä Jussista, joka saa tehtäväkseen Talvivaaran ensimmäisen ympäristöluvan. Pian Joonas Saartamon näyttelemälle Jussille selviää, että häneltä on pimitetty olennaisia tietoja ympäristöhaitoista. Etenkin Peter Franzénin esittämä aluehallintoviraston esimies painostaa ja houkuttelee Jussia mukaan hyvä veli -verkostoon.

– Elokuvassa kuvataan kabineteissa tapahtuvaa peliä ja rakenteellista korruptiota, joita ei dokumenttielokuvan keinoin pysty kuvaamaan. Oman taustatyön pohjalta täytyi pystyä kuvittelemaan tapahtumia, sanoo käsikirjoittaja Pesonen.

Jättiläisen käsikirjoittaminen alkoi vuoden 2012 kipsisakka-altaan vuodon jälkeen. Talvivaara-materiaalin läpikäymisessä Pesosen apuna olivat toimittajat Juha Kauppinen , Hanna Tikkanen sekä käsikirjoittaja Anna Brotkin. Elokuvaan päätyi paljon todellisia repliikkejä, esimerkiksi Pekka Perän juhlapuheista ja haastatteluista.

Pesonen tapasi Pekka Perän 2013, jolloin Perä suhtautui myötämielisesti elokuvaan ja siihen, että myös hänen äänensä tulee elokuvassa kuuluviin.

Talvivaaralle ei pysty nauramaan

Alun perin Jättiläisestä piti tulla satiiri, mutta tekijät muuttivat mielensä.

– Kyse on niin traagisesta asiasta, että tuntui väärältä nauraa sille, sanoo Pesonen.

Lähihistoriasta ammentava elokuva kasvoikin poliittiseksi trilleriksi, joka on kotimaisessa elokuvassa harvinainen  lajityyppi. Ohjaaja Aleksi Salmenperä sanoo, että elokuvalla halutaan vaikuttaa.

– Jos tällaisen elokuvan tekee, niin kyllä siinä on pakko haluta härnätä ja sörkkiä. Ei yhteiskunnallisista aiheista kannata muuten tehdä elokuvaa tai se on yritysvideo. Haluamme herättää tavallisten ihmisten uskoa siihen, että asioihin voi vaikuttaa, sanoo Salmenperä.

Jättiläisessä Talvivaarassa otetaan tietoisia riskejä aikataulussa pysymisen takia, virkamiehet painavat villaisella ympäristöhaittoja ja ovat itse sekaantuneet kaivosbisnekseen omine rahoineen.

Salmenperä jännittää, miten Talvivaaran liittyvät tosielämän henkilöt ottavat elokuvan vastaan. Muun muassa Häiriötekijän ja Miehen työn ohjannut Salmenperä ei ole aiemmin ollut mukana todesta lainaavassa elokuvassa. Ohjaaja ei unohtanut todellisten esikuvien olemassaoloa ja kunnioitusta elokuvanteonkaan aikana.

– Täytyi miettiä, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Sen jälkeen piti miettiä, että antaako sen vaikuttaa omaan tekemiseen vai ei. Väitän, että parempi elokuva tulee miettimällä kuin tekemällä oma visio.

Pekka Perän esikuvana hikoileva kahvinkeitin

Pekka Perää elokuvassa esittävän Jani Volasen oli puolestaan pakko unohtaa roolihahmonsa tosielämän vastine kuvausten ajaksi. Hän ei halunnut tavata Perää ennen kuvauksia.

– Minulla oli selviytymistaktiikka päällä. Se kauhistutti kun otin työn vastaan, mutta lakkasin hyvin nopeasti ajattelemasta sitä. En olisi pystynyt joka kohtausta tehdessä pohtimaan, mitä joku on mieltä. Se olisi rampauttanut ihan täysin, sanoo Volanen.

Eokuvantekijät ajattelivat Perää jatkuvan paineen alla olevana yrittäjänä. Salmenperän mukaan Pekka Perän metafora oli hikoileva kahvinkeitin.

Pekka Perä on elokuvassa yksinäinen susi, joka ajaa kovalla vimmalla eteenpäin Talvivaaraa. Elokuvan Perä huutaa, painostaa ja mielistelee. Silti hän näyttäytyy myös sympaattisena hahmona.

– Poikani kysyi, että olenko leffan pahis. Vastasin, että en, ei tässä ole pahiksia. Siinä on vaan ihmisiä, olosuhteita ja asioita, jotka menevät päin seinää. Ihmiset reagoivat eri tavalla, sanoo Volanen.

– Elokuvassa ei ole kyse pienestä kärhämästä vaan katastrofista. Samanlaisia arviointivirheitä ihmiset tekevät vaikka raitiovaunussa, siitä ei vaan koidu niin suuria ympäristövahinkoja.

Pekka Perän motiiveja ja moraalisia pohdintoja elokuvassa ei käsitellä. Jättiläinen ei kajoa Perän yksityiselämään. Joonas Saartamon näyttelemä ympäristövirkamies Jussi puolestaan edustaa ihmistä, joka kamppailee omatuntonsa kanssa töissä ja kotona. Sinänsä elokuva voisi kertoa mistä tahansa pieleen menneestä suurhankkeesta ja virkamieskieroilusta.

Salmenperän mukaan elokuvan perusajatuksena on se, että ihmisen moraali on säilytettävissä vaikeidenkin asioiden äärellä.

– Jussilla on perhe, pienet lapset ja asuntovelka. Uranäkymät olisi hyvät, mutta Jussi ei halua tehdä asioita jotka sotivat omaa moraalia vastaan. Hän pohtii myykö itsensä rahasta vai ei, sanoo Salmenperä.

Talvivaarassa kuvaaminen paljasti suuruuden

Salmenperä halusi, että elokuva sitoutuu todelliseen tapahtumapaikkaan, joten Jättiläistä kuvattiin kolme päivää Talvivaarassa. Kaivokselta haettiin oikeaa mittakaavaa, karuutta ja komeutta.

Talvivaarassa kuvatessa elokuvasta tuli tekijöilleen totta.

– Siellä jaksoi hämmästellä maisemaa. Katsoin, että herrajumala tällä on kokoa. Meitä kuljetettiin pikkubussilla paikasta toiseen ja näimme jättimäiset altaat ja liuotuskasat, sanoo Jani Volanen.

Nyt elokuvan esittämä Talvivaara on herättänyt jälleen myös Pekka Perän mielenkiinnon. Perä soitti käsikirjoittaja Pekko Pesoselle elokuvan julkistuksen jälkeen. Perää kiinnosti millainen elokuvasta on tulossa ja kuka häntä esittää.

– Hän kysyi myös, onko elokuvassa seksiä ja räjähdyksiä, kertoo Pesonen.

Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen suosittelee vierailua Talvivaaran kaivosalueella.

– Kaikki muuttuu, kun ensimmäisen kerran näkee ja tajuaa alueen todellisen mittakaavan, sen, mistä tässä oikeasti on kyse. Itselleni ensimmäinen käynti paikan päällä loi pohjan myöhemmälle ymmärrykselle siitä, että suuri osa kaivoksen ongelmista johtuu suuresta mittakaavasta, sanoo Juha Kauppinen.

Juha Kauppinen on palkittu journalisti, joka on työllään nostanut esiin uutta tietoa Talvivaaran kaivoksen ongelmista. Hän toivoisi ihmisten muistavan paremmin sen, että uudesta asiasta uutisointi on prosessi, jossa oikea kokonaiskuva tarkentuu vähitellen.

– Alkuvaiheessa uutisointi oli pioneerityötä ja siinä oli puutteensa. Tietoa ei ollut saatavilla verkossa niin kuin nyt on. Niin sanotut uutisvoittoni tulivat usein siitä, että kerroin asiasta, joka oli kyllä kaikkien saataviilla, mutta kukaan ei ollut hoksannut sitä kysyä. Vaihe oli eräänlaista tutkimusmatkailua ja siinä valossa sitä pitäisi myös tarkastella, pohtii Kauppinen.

– Viime vuoden aikana ilmassa on ollut paljon viisastelun makua: Talvivaarasta on tehty uhria, jota on käsitelty väärin mediassa. Monelta on jäänyt huomaamatta se että, aina kun uudesta asiasta lähdetään etsimään tietoa, se on epätarkkaa, mutta lähestyy totuutta koko ajan. Ei voi mennä möhkäleen luo ja alkaa tehdä uutisia.

Välitilinpäätöksen aika on nyt

Talvivaaran monenkirjavia vaiheita on nyt alettu paketoida yhteen. Tammikuun lopulla ensi-iltansa saa Aleksi Salmenperän ohjaama elokuva "Jättiläinen", joka kertoo Talvivaara-nimisestä kaivoshankkeesta. Juha Kauppinen oli elokuvan taustajoukoissa auttamassa käsikirjoituksen teossa. Maaliskuussa puolestaan julkaistaan Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan yhteinen kirja Talvivaaran vangit.

– Nyt on vähintään välitilinpäätöksen aika. Monet isot teemat ovat olleet käsien ulottuvilla, mutta ihan kuin jonkin hunnun takana. Kirjaa kirjoittaessa kokonaiskuva on hahmottunut paremmin. Eikä Talvivaaran tarina ole loppunut: louhinta on alkanut uudestaan ja toimijana on valtion omistama Terrafame. Mitä sieltä sitten tulee, se on ihan oma lukunsa, pohtii Kauppinen.

Juha Kauppinen sanoo, että Talvivaara nousi ilmiöksi kahdesta syystä.

– Mielestäni siinä kohtasi kaksi arvomaailmaa: perinteinen elinkeinon, talouden ja työn näkökulma vastassaan puhdas elinympäristö ja luonto. Nämähän ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa, ne ovat leipoontuneet toistensa sisään ja voivat toimia hyvinkin yhteistyössä keskenään.

– Mutta Talvivaarassa suhtautuminen luontoarvoihin oli kuin tuulahdus 70-luvulta. Se, että voidaan pilata luontoa ja aiheuttaa merkittävää haittaa järville työpaikkojen nimissä; tällainen ajatus ei mahdu 2010-luvulla suomalaiseen maailmankuvaan, sanoo Juha Kauppinen.

Perusasioiden äärellä

Talvivaara-uutisoinnissa on tuotu eri näkökulmia yksittäisten ihmisten ja roolien kautta. Toimitusjohtaja Pekka Perästa on leivottu milloin sankaria, milloin roistoa. Äänessä ovat olleet vuorollaan Talvivaaran työntekijät, luontoväki, kaivosteollisuus ja lähiseudun asukkaat.

– En lähtisi kritisomaan sitä, että yhden ihmisen näkemys laitetaan otsikkoon ja juttuun. Mutta monien sirpaleiden jälkeen vaaditaan synteesivaihe, missä ainakin median pitäisi katsoa, mitä kaikkea vuosien aikana on tapahtunut, toteaa Juha Kauppinen.

Kauppinen on kuunnellut monet keskustelut Talvivaarasta, mutta sanoo kaikkien aiheiden palaavan aina samojen perusasioiden ääreen.

– Talvivaara on saastuttanut ympäristöään enemmän kuin se on itse ympäristölupahakemuksessaan ilmoittanut, eikä se ole tuottanut nikkeliä ja muita arvometalleja niin paljon kuin sen piti. Ei minään vuonna. Nämä ovat ne perusasiat, joihin itse joudun palaamaan kerta toisensa jälkeen, toteaa Kauppinen.

Korruptiovapaa Suomi?

Kun maailmalla listataan korruptiovapaita maita, keikkuu Suomi yleensä listan kärkipäässä. Kriitikot sanovat, että maassamme on silti rakenteellista korruptiota. Oliko Talvivaarassa merkkejä tästä?

– Osittain kyllä. Toisaalta tiiviit yhteydet ovat täysin luonnollisiakin. On selvä, että Talvivaaran johto ja lupaviranomainen AVI ovat yhteistyössä. Myös arkipäiväinen yhteydenpito valvovan viranomaisen, eli ELY-keskuksen kanssa on ymmärrettävää, koska toiminta on luvista riippuvaista.

Talvivaaran suhteen Kauppinen huomasi, että virastojen välillä oli klikkiä.

– Ehkä kyse oli myös hallinnon uudistuksesta, jossa ei täysin oltu saatu uutta systeemiä ja keskinäisiä yhteyksiä vielä toimimaan. Ajoittain tuli mieleen, että luvan myöntäneessä Avissa ei välttämättä aina ole ymmärretty kaikkia lupaa valvovan Elyn tulkintoja. Oli löydettävissä eräänlaiset virastojen "omat äänet", miten kysymyksiin suhtaudutaan, ja niissä on ollut tiettyjä eroja, kertoo Juha Kauppinen.

Kauppisen mukaan ongelmia tulee silloin, jos virastoista ei löydy riippumattomuutta yksittäisiltä virkamiehiltä.

– Jos kaikki päätökset tehdään jonkun ylemmän hyvän nimissä, vaikka työpaikkojen saamisessa alueelle, voidaan runnoa läpi päätöksiä muista näkökulmista riippumatta. Onko Talvivaarassa tapahtunut näin, sitä on aukottomasti vaikea osoittaa, toteaa Kauppinen.

Juha Kauppinen muistuttaa, että esimerkiksi oikeuskansleri ja korkein hallinto-oikeus ovat nuhdelleet valvovaa Kainuun Ely-keskusta.

– Talvivaaran kohdalla olisi pitänyt ottaa kovempia keinoja aiemmin käyttöön.

– Pidän myös ongelmallisena esimerkiksi Geologisen tutkimuskeskuksen roolia. Toisaalta sen tehtävänä on antaa kaivostoimintaan liittyviä asiantuntijalausuntoja, mutta selkeästi yksi päätehtävä on edistää kaivostoimintaa Suomessa. Se on ongelmallinen kaksoisrooli ja voi vaikuttaa joissain tapauksissa sen toimintaan, sanoo Juha Kauppinen.

Teollisuushistoriasta eloonjäämistaisteluun

Talvivaaran toiminta on saanut paljon julkisuutta ja siihen liittyvät ihmiset on ollut helppo roolittaa laatikoihin omasta näkökulmasta riippuen. Ahne ja ylimielinen johto, asuntovelkaiset ja toiveikkaat työntekijät, epätoivoiset kainuulaiset, silmänsä sulkevat poliitikot.

– Olen jututtanut näiden vuosien aikana paljon Talvivaarassa työskennelleitä ihmisiä. Kaivostoiminnan alku oli aika kunnianhimoista aikaa, oli tarkoitus tehdä suomalaista teollisuushistoriaa. Silloin haluttiin tehdä hyvin asioita, homma oli hanskassa ja pystyttiin olemaan tarkkoja, pohtii Kauppinen.

– Kun ongelmat kasvoivat, peli muuttui. Silloin toiminnasta tuli eloonjäämistaistelua ja kujanjuoksua, jossa tavoitteet oli pakko saavuttaa, että toiminta voisi jatkua. Silloin toiminta muutti luonnettaan, ja tuli kyseeseen, että kerrotaanko kaikki avoimesti vai jätetäänkö jotain kertomatta. Minusta Talvivaarassa on isoa kuvaa katsoessa pari eri vaihetta, jotka olivat tällaisia, Kauppinen tiivistää.

Päivitetty 21.1.2016 kello 13:03: Tähän virkkeeseen on Juha Kauppisen pyynnöstä lisätty sana "voi": Se on ongelmallinen kaksoisrooli ja voi vaikuttaa joissain tapauksissa sen toimintaan, sanoo Juha Kauppinen.

272 hehtaaria keskellä Oulujärveä, reilu 10 kilometriä hiekkarantaa, lehtojen suojelualueita, tiukkaa mäntymetsää. Ärjänsaari oli tiukasti metsäyhtiön työntekijöiden käytössä vuosikymmeniä. Parhaimmillaan saarella saattoi loikoilla ja retkeillä kolmisentuhatta kesäpäivän viettäjää. Viime vuosina sinne on päässyt myös tavalliset kainuulaiset, mutta väkimäärä on hiipunut.

Neljän kilometrin päässä järvenselällä sijaitseva hiekkarantainen saari on monen mielessä paratiisi, jossa aina paistaa aurinko.

Metsäyhtiö UPM tarjosi valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan ja Natura 2000 -verkostoon kuuluvaa saarta valtiolle vuosituhannen vaihteen jälkeen, mutta kauppoja ei syntynyt. UPM:n metsäasiantuntija Pekka Korhonen kertoo, että saarta ei katsottu luonnonarvoiltaan niin merkittäväksi, että valtio olisi ollut siitä kiinnostunut.

– Kyllä sitä on yritetty myydä ja en minä sitä kiellä etteikö se olisi tällä hetkelläkin myynnissä, jos sellainen sopiva ostaja sattuu, sanoo Korhonen.

Metsät muutetaan hakkuilla

Saaren sisäosan metsät ovat talousmetsäaluetta, mutta hakkuut ovat olleet vähäisiä.

– Kyllä se on metsätalouden piirissä ollut. Mutta kun se on ollut henkilökunnan lomanviettopaikka, niin metsän käsittely on jätetty, lähinnä mitä on tuulenkaatoja kerätty polttopuuksi ja niin poispäin. Harvennushakkuita on tehty, mutta aukkoja ei.

Metsät ovatkin hyvin puupeltomaisia, tasarakenteisia. Nyt toteutettavilla hakkuilla pyritään muuttamaan metsiä jatkuvan kasvatuksen suuntaan, sanoo Korhonen.

– Hakkuusuunnitelmat on tehty 120 hehtaarin alueelle. Noin 25 hehtaaria on perinteistä ylä- tai alaharvennusta, ja lopulla alueella valmistetaan metsää erirakenteiseksi.

Erirakenteisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että metsästä löytyy eri kehitysvaiheessa olevia alueita, pientä taimikkoa ja suuria puita. Metsä myös uusiutuu luontaisesti siementämällä.

– Hakkuu on osittain poimintaa ja osittain pienaukkojen tekoa, eli siinä käytetään välialueella muun muassa yläharvennusta. Tavoite on pitkällä ja tämä vasta valmistelee metsää. Tavoite on, että saataisiin sinne lehtipuuta ja erilaisia kehitysluokkia, eli tällainen monotoninen puupelto muuttuisi aikaa myöten eri-ikäisrakenteiseksi, Korhonen kertoo.

Termit sekoittuvat, huhut leviävät

Sosiaalisessa mediassa hakkuusuunnitelmia on arvosteltu rajusti. UPM:n metsäasiantuntija Pekka Korhonen kumoaa tiukasti väitteet laajoista aukkohakkuista. On mahdollista, ettei uusia metsätalouden termejä tunneta, eli ei ymmärretä, mitä saaressa aiotaan tehdä.

– Tämä eri-ikäisrakenne on terminä viimeisen metsälain mukainen ja on todella uutta. Kyse on myös siitä miten tämä halutaan käsittää. Mutta suunnitelmat eivät ole muuttuneet siitä, mitä on ELY-keskus on hyväksynyt ja julkisuuteen kerrottu aiemmin, vakuuttaa Korhonen.

Eri-ikäisrakenne on käytännössä sama asia kuin luontojärjestöjen pitkään ajama niin sanottu jatkuva kasvatus. Tasaikäisen metsä muuttaminen eri-ikäisiksi vaatii vuosikymmeniä aikaa.

Sen verran muutoksia metsäyhtiö on suunnitelmiinsa tehnyt, että aikoo viedä kenttäsirkkelin saarelle.

– Sahataan sillä alueelle tarvepuuta, lankkua, lautaa ja pitkospuutarpeita. Ja avataan hieman järvinäkymiä, sanoo Korhonen.

Saaren hinta selviää viikossa

Saaren myynti voi tapahtua nopeastikin, vahvistaa UPM Pohjoisen alueen maankäyttöpäällikkö Matti Huhtala. Hinta koostuu muun muassa metsätalousarvoista, ranta- ja suojeluarvoista sekä rakenteiden ja mökkien arvosta.

– Sinne on muun muassa tehty aivan uusi, 100 000 euroa maksanut laituri.

Huhtala sanoo suhtautuvansa hyvinkin positiivisesti ostohalukkaisiin.

– Minulla on täysi valta edetä tässä myyntiasiassa. Nyt nämä hakkuut tietenkin muuttavat arvoa, mutta kaupat voidaan tehdä hyvinkin nopeasti. Jos ostaja ilmoittaa halustaan nyt, niin viikko päästä hinta on selvillä. En halua sitä hintaa tässä julkisesti spekuloida, koska helposti käy niin, että julkisuudessa arvioitu hinta jumiuttaa neuvotteluja, sanoo Huhtala.

Hakkuut alkavat muutamassa viikossa

Mikäli ostohalukkuutta on ennen saarten hakkuiden aloittamista, on tulipalokiire aika sopiva termi kuvaamaan päätöksenteon aikataulua. Hakkuiden aloittamista varten saareen on jäätie tekeillä.

– Teräsjäätä on nyt 80 senttiä ja 120 senttiä on tavoitteena. Kuljetushenkilöstön ja oman väen turvallisuuskoulutus on käynnissä ja muutaman viikon sisällä on todennäköinen aloitusaika, sanoo metsäasiantuntija Pekka Korhonen.

Viime vuoden yritykseen verrattuna jäätien teko on kuukauden edellä aikataulusta. Silloin sääolosuhteet estivät jäätien loppuun teon ja koko hakkuut, mutta uusi laituri sentään saatiin saareen.

– Neljän kilometrin jäätien takana olevien puiden hakkuu on aika hankalaa. Siinä kun eivät ole vakuutukset voimassa, niin siihen joutuu sitoutumaan ihan eri tavalla, niin yhtiö kuin ihan henkilökohtaisestikin, sanoo Korhonen.

Viikko sitten Kainuussa juhlittiin tietoa siitä, että Suomussalmen Hossasta tulee Suomen seuraava kansallispuisto. Kansallispuiston avajaisia on tarkoitus viettää 17. kesäkuuta 2017, ja ennen sitä alue on laitettava kuntoon.

– Valtio on varannut 2,5 miljoonaa euroa kansallispuistoa varten. Suurin osa summasta kuluu sellaisiin töihin, jotka eivät juurikaan näy asiakkaille. Sitten on esimerkiksi rajojen merkintää, ja todella iso ponnistus liittyy palvelurakenteeseen ja -varustukseen, Metsähallituksen aluepäällikkö Matti Tapaninen kertoo.

Kansallispuiston perustamiseen liittyy reunaehtoja, mutta kokonaiskuvaan pystytään vaikuttamaan.

– Kansallispuistot ovat luonteeltaan erilaisia ja niissä on eri palveluita. Isossa mittakaavassa pystymme viilaamaan paljonkin. Toki on olemassa tiettyjä puitteita, jotka varmistavat kansallispuistoverkoston laadun. Hossan kohdalla painottaisin sitä, että siellä on jo vahva asiakaskunta ja matkailuliiketoimintaa. Meidän täytyy Hossa-mallia tehdessämme tarkastella huolellisesti, että nykyisten asiakkaiden mielenkiinto aluetta kohtaan säilyy.

Tapaninen pitää Hossan alueen kannalta tärkeänä asiana retkeilyaluestatuksen muuttumista kansallispuistoksi.

– Hossassa on tosi osaavia matkailuyrityksiä, jotka ovat avanneet entistä enemmän kansainväliselle matkailulle. Kansallispuistostatus on tietyllä tavalla varmistus tämän jatkuvuudelle ja ennen kaikkea sen vahvistumiselle.

Kansallispuistoon ei istuteta vieraita kalalajeja

Hossan suhteen kainuulaisille on herännyt monia kysymyksiä. Alue on monelle kainuulaiselle kalastuspaikka, ja kalanistutuksesta ollaankin oltu huolissaan. Matti Tapaninen kuitenkin toteaa, että kalastusaktiviteetin tulisi säilyä, vaikka muutoksia siihen varmaan tulee.

– Hossaa on kehitetty kansallispuistotason kalastuskohteena, ja siten se on poikkeava retkeilyalue. Varmaksi en voi sanoa mitään, koska asetukset tulevat osallistavan säädösvalmistelun jälkeen.

Hossassa on ollut jonkin verran kirjolohen istutusta pääasiallisesti luontokeskuksen yhteydessä. Yhtenä vaihtoehtona on tarkasteltu, että esimerkiksi keskus rajattaisiin kansallispuiston ulkopuolelle, jolloin istutustoiminta jatkuisi.

– Kansallispuiston sisällä ei tehdä vieraiden kalalajien eikä pyyntikokoisten kalojen istuttamista. Siellä käytetään luontaisia kalakantoja ja poikasistutuksia, jotka ovat tuki-istutuksia, kertoo Tapaninen.

Toisena huolenaiheena on noussut esiin se, voiko matkanjärjestäjä jatkossakin vuokrata kämppää tulevan kansallispuiston sisältä omalle ryhmälleen. Tapaninen toteaa, että kämpät ovatkin erittäin iso kysymys.

– Hossassa on isoja, nimenomaan yrityskäyttöön rakennettuja kämppiä. Meidän pitää löytää sellainen malli, että jatkossakin yritykset voivat käyttää niitä. Painotan kuitenkin, että minkään yksityisen yrityksen käyttöön ei tule rakenteita, vaan ne olisivat sitten kaikkien yritysten varattavissa.

Metsästysmatkailun harjoittajien joukossa harmistusta on aiemminkin herättänyt se, jos Hossasta tulisi kansallispuisto. Tapaninen kuitenkin toteaa, että tuleva kansallispuisto käsittää vain 15 prosenttia Hossan metsästysalueesta, joten metsästysmatkailu säilyy käytännössä ennallaan.

Kuusamolainen ammattiluontokuvaaja ja valokuvauksen opettaja Paavo Hamunen on arkistoinut tietokoneelleen tarkalleen 281 504 ottamaansa kuvaa. Tuoreimmat hän tallensi Rukan kupeessa Konttaisenvaaralla -30 asteen pakkasessa tammikuun 19. päivän iltana.

Kuviin tallentui Konttaisella tietenkin luontoa, muun muassa tykkypuita.

Osalle kursseista jonotetaan

Luonnon kuvaamisen suosio kasvaa hurjaa vauhtia. Konttaisenvaaralle himoitsevat kameroinen tänä vuonna kymmenet luontokuvauksen kursseille Kuusamossa osallistuvat.

Kuusamo-opistossa on 15 valokuvauksen lyhytkurssia, jotka keskittyvät erityisesti luonnon kuvaamiseen. Opetusta järjestävät myös Kuusamossa luontokuvauksen parissa työskentelevät ammattilaiset. Kursseja on tänä vuonna Kuusamossa kymmeniä.

– Kaikki täyttyvät nopeasti luontokuvaamisesta kiinnostuneista. Muun muassa syksyisin ruskamaiseman kuvaamiseen keskittyvälle kurssille on aina jono. Samoin Lofooteille suuntautuvalle ympäristö- ja maisemakuvauksen kurssille on tungosta, kertoo Kuusamo-opiston vs. rehtori Eevaleena Isoviita.

Kohteina omat jutut

Valokuvausta opettava Paavo Hamunen toteaa, että yli 90 prosenttia Kuusamossa luontokuvaamisen kurssilaisista tulee Jyväskylän eteläpuolelta.

– Parikymmentä vuotta sitten, kun aloittelimme luontokuvauskursseja, osallistujista suurin osa oli miehiä 50 – 70 ikävuosien väliltä. Aihepiiri liikkui tuolloin lähinnä suurpedoissa ja maisemissa.

– Nykyisin puolet on naisia. Aihepiiri on muuttunut yksilöllisempään suuntaan. Nyt kuvataan yksityiskohtia ja enemmän niin sanottuja omia juttuja, Hamunen kertoo.

Kännykästä digikameraan

Valokuvaamisen suosion kasvuun on vaikuttanut vahvasti kännykkäkamerat. Esimerkiksi luontoa ahkerasti kännykällä kuvaavista monet huomaavat Hamusen mukaan jossakin vaiheessa, että kuvista pitäisi saada enemmän irti, jolloin harrastaja hankkii digikameran.

– Aikoinaan filmikameralle kuvanneet luopuivat kuvaamisesta tai ainakin kuvaaminen hiipui jossakin vaiheessa. Digikameroiden tultua markkinoille, innostus kuvaamiseen elpyi, Hamunen kertoo.

– Nykyisissä kännykkäkameroissa on paremmat kennot kuin aikoinaan järjestelmäkameroissa. Kuvan laatu puhelimen kamerassa on tänä päivänä hyvä, Hamunen toteaa.

Valokuvauskurssit Kuusamossa käynnistyvät helmikuun alkupuolella. Paavo Hamusen ohjaamana ensimmäiselle kurssille osallistuvat perehtyvät muun muassa kuvien tekniseen perussäätöihin ja arkistointiin.

Lukujärjestyksestä löytyy tottakai kuvausretkiä Kuusamon Myllykoskelle, Konttaisen vaaralle ja Kiutakönkäälle.

Lumipesu? Aivan oikein, pakkanen ja lumi yhdistettynä muodostavat luonnon oman pesulan.

Tuija Isopahkala Taito Keski-Pohjanmaasta sanoo, että esimerkiksi vähemmän käytetyt tekstiilit, kuten huivit ja kansallispuvut, jotka saattavat riippua vuosikausia komerossa, voidaan puhdistaa lumessa ja pakkasessa.

– Komerossa niihin tulee pölyä ja vaikkapa koiperhosia. Monesti vanhat villat saattavat kerätä kaikenlaisia pikkueläviä, sanoo Isopahkala. Hänen mukaansa sama pätee myös kirpputoreilta hankittuihin vaatteisiin.

 – Esimerkiksi kansallispuku kannattaa laittaa pussissa viikoksi auton takakonttiin, niin mahdolliset ötökät kuolevat.

Jos tätä mahdollisuutta ei ole, vaatetta täytyy pitää vähintään tunti ulkona, että sen ja lumen lämpötila ovat yhtäläiset.

– Lumipesussa saadaan vaatteeesta mahdolliset tahratkin katoamaan, sanoo Tuija Isopahkala.

Vaate pannaan hankeen, peitetään lumella ja hierotaan kevyesti esimerkiksi villalapasella. Kun pestävää vaatetta on hangattu jonkin aikaa, harjataan lumi pois. Pakkasen vaikutuksesta tahrat  jäätyvät ja ne voi raaputtaa kynnellä pois.

– Vanhoista vaatteista ei kannata lähteä poistamaan tahroja millään aineella. Ja jos jotakin jää kankaaseen, se on sitten elettyä elämää ja se kuuluu siihen, sanoo Tuija Isopahkala.

Erittäin tärkeää on vaatteiden laskoksiin kertyneen nöyhdän poistaminen. 

– Sen voi pestä lumella ja lopuksi harjata pehmeällä luonnonharjalla, esimerkiksi vauvan hiusharjalla. Myös luonnonjouhista tehdyllä tiskiharjalla pääsee saumoihinja muiihin ahtaisiin paikkoihin.

– Kun harjaukset on harjattu, kaikki lumet pitää saada pois, korostaa Isopahkala. Vaatteet voi jättää pieneksi ajaksi ulos tuulettumaan. 

Tuuletusten jälkeen vaatteita ei kannata heti panna komeroon, vaan annetaan niiden olla pari - kolme päivää naulakossa roikkumassa, niin että ne ovat varmasti kuivaneet ja valmiit pukupussiin.

Lumipesun voi tehdä pakkasista riippuen aina muutaman vuoden välein.

BirdLifen Suomen uhanlaisten lintujen luettelo on synkkää luettavaa. Vaarantuneiden lajien listalla ovat muun muassa sellaiset tutut siivekkäät kuin riekko, ristisorsa, töyhtötiainen, punatulkku ja varpunen.

BirdLife pitää uhanalaisten lintulajien määrän kasvua osoituksena siitä, että Suomen valtio on epäonnistunut tavoitteessaan pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen.

– Metsälajeilla menee huonosti, kosteikkolinnuilla menee huonosti, ja maatalousympäristön lajeilla menee huonosti. Maanviljely keskittyy ja monimuotoinen maatalousympäristö köyhtyy, ja nyt meillä on varpunenkin vaarantuneiden lajien listalla, Helle sanoo.

Osaa lajeista voi auttaa talviruokinnalla.

– Mitä useampaa erilaista evästä pitää tarjolla, sitä useampi laji siitä hyötyy. Varpunen esimerkiksi on viimeisen päälle hirssinjyvien ystävä, sanoo Keski-Suomen lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Helle.

Meriveden ennustetaan viikonlopulla nousevan Perämerellä normaalin keskiveden yläpuolelle.

Lauhtuva sää todennäköisesti houkuttelee myös liikkujia jäälle. Jäällä kulkijoiden kannattaa kuitenkin huomata, että merenpinnan kohotessa vesi todennäköisesti purkautuu myös tavallista runsaammin jään päälle.

Jääkansi kävi poikkeuksellisen alhaalla

Viime viikolla vesi laski koko Perämeren alueella poikkeuksellisen alhaalle. Esimerkiksi Oulussa ja Kemissä vedenpinta oli alimmillaan reilusti yli metrin normaaliveden alapuolelle.

Merenpintaa myötäilevä jää on halkeillut erityisesti matalikoilla ja meren tuntumassa. Samalla jäähän on syntynyt myös railoja ja halkeamia.

Vedenpinta on ennusteen mukaan ylimmillään lauantaina ja sunnuntaina, jolloin se nousee Perämeren pohjoisosissa 10 – 20  senttiä normaaliveden yläpuolelle.

Yle Jyväskylä julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että nettisivuillaan. Sääkuvien lähettämistapa on muuttunut ja kuvat lähetetään sähköpostin sijaan nykyään suoraan verkkosivun kautta.

Ethän lähetä uusia kuvia enää tämän artikkelin lähetä-painikkeella, vaan laita ne tulemaan täältä.

HAMINA Tammikuun alku on ollut otollista aikaa jäätien muodostumiselle. Pitkä pakkasjakso muurasi sillan Tammioon ja viikonloppuisin saaressa on käynyt kymmeniä ihmisiä. Suomenlahden itäisin asuttu saari Haminan edustalla ei suinkaan uinu talviunta.

– Parhaaseen talviviikonloppuaikaan yhdestä sun toisesta mökistä nousee savu. Ennen vanhaan laskettiin savuja kylästä. Kyllähän Tammio näyttää mereltä katsottuna savuiselta kylältä parhaimpina päivinä, kuvailee Tammiossa paljon aikaansa viettävä Matti Pitkänen.

– Jäätie on todella hyvä siinä, kun ihmiset remontoivat tai rakentavat talvisin, jäätie helpottaa tavaroiden kuskaamista merkittävästi, Pitkänen jatkaa.

"Ei tätä tahallaan tehty"

Merentutkimusalus Aranda oli torstaina matkalla rannikkoseurannan intensiiviasemalle Ulko-Tammioon. Matkallaan alus liikkui Viipuriin menevää väylää pitkin ja ohitti Tammion pohjoispuolelta.

Suomen ympäristökeskuksen kehityspäällikön Juha Flinkmanin mukaan Aranda selvitti VTS:n, eli Suomenlahden meriliikennevalvonnan kanssa reitin, jota alus kulkee. Lisäksi alukselta selvitettiin tiedonannot merenkulkijoille.

– Kummaltakaan taholta emme saaneet tietoa minkäänlaisista jääteistä. Kyse ei missään nimessä ole piittaamattomuudesta, vaan asiat on selvitetty juurta jaksain niin kuin kuuluukin, Flinkman kertoo. 

Juha Flinkman toivoo, että saaristojen ihmiset ilmoittaisivat meriliikennevalvonnalle jääteistä, ja pyytäisivät liikenteenvalvonnan ohjaavan laivat vaihtoehtoisille reiteille. Flinkmanin mukaan on mahdollista, että alus olisi jättänyt menemättä Ulko-Tammioon, jos heillä olisi ollut tieto jäätiestä.

– Ymmärrän hyvin saariston väkeä ja me olemme tästä hyvin pahoillamme. Ei tätä tahallaan tehty, Flinkman pahoittelee.

Uusi jäätie syntymässä

Vaikka jäätie hajosikin, pääsee saareen todennäköisesti pian jääteitse. Tammiossa ympärivuotisesti asuva Raimo Kettunen on käynyt liikuttelemassa jäälauttoja yhteen, jotta väylä umpeutuisi ja jäätyisi taas tieksi. Näin viikonloppuasukkaatkin pääsisivät saareen.

– Raimo on "hitsannut" väylää kiinni. Hän on uittanut jäälauttoja kasaan ja jäädytellyt lauttojen välejä. Kohta saareen taas pääsee, Matti Pitkänen kiittelee.

– Jos joku on näin perjantai-iltana Tammioon menossa niin olettaisin, että vanhaa uraa pitkin voi mennä turvallisesti. Mutta kyllä siellä silti varovasti pitää liikkua, Pitkänen vinkkaa.

Kannanhoidollinen sudenmetsästys käynnistyy lauantaina. Kaikille ei kuitenkaan ole täysin selvää, minne kaatoluvat on annettu.

Kaikkiaan Suomen riistakeskus myönsi luvan 46 suden metsästämiseen.

Maakunnista eniten lupia sai Pohjois-Karjala, jonne lupia tuli 14. Luvat jakautuvat kymmenelle susireviirille eri puolille maakuntaa. Enimmillään yksi reviirialue sai kaksi lupaa.

Kaksi lupaa saaneet alueet ovat pääasiassa suurien laumojen asuttamia tai esimerkiksi eläinvahinkoja aiheuttaneiden laumojen elinalueita.

Nurmeksen ja Lieksan raja-alueelle myönnettiin kaksi kaatolupaa. Höljäkkä-Viekki-alueella arvioidaan olevan kahdeksan suden lauma. Samoin Tuupovaara-Ilomantsi-alueelle myönnettiin kaksi lupaa. Lauman koosta ei ole tietoja, mutta sudet ovat käyneet talojen pihoissa.

Ilomantsin Möhkön alueella liikkuu kahdeksan suden lauma, joka on tehnyt runsaasti pihakäyntejä. Näin ollen alueelle annettiin kaksi sudenkaatolupaa.

Sudet ovat käyneet pihapiirissä myös Tohmajärvellä, jonne myönnettiin myös kaksi kaatolupaa.

Eläinvahingot eivät takaa useampaa kaatolupaa

Koiria tappaneesta, osittain Kainuun puolella liikkuvasta Nurmes-Valtimon laumasta saa metsästää yhden suden.

Sudet ovat aiheuttaneet koiravahinkoja Ilomantsin Hattuvaara-Käenkoski-alueella, jonne myönnettiin yksi kaatolupa.

Myös Eno-Tuupovaaran alueella sudet ovat aiheuttaneet koiravahinkoja. Kannanhoidollisella perusteella alueella saa metsästää yhden suden.

Juuassa on lupa kaataa yksi susi. Kunnan alueella liikkuu kuuden suden lauma.

Lieksaan myönnettiin yksi sudenkaatolupa kahdelle eri alueelle. Yksi lupa Kivivaara-Vihariin ja yksi lupa Ruunaan alueelle.

Ilomantsissa ollaan tyytymättömiä lupiin

Suomen itäisimmässä kunnassa, Ilomantsissa, ei olla tyytyväisiä alueelle annettuihin sudenkaatolupiin.

Ilomantsin riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Jari Inkisen mukaan Ilomantsissa on tavattu susia viimeisimmän vuoden aikana tavallista enemmän. Hukkia on usein nähty myös talojen pihoissa.

– Meillä ongelmasusia riittää. Koiravahinkoja on ollut toistakymmentä ja pihassakäyntejä siihen malliin, että täällä häviää talit lintulaudoilta ja joulukinkkujakin on yritetty rosvota, Inkinen kertoo.

Riistanhoitoyhdistyksen väki onkin kuullut kuntalaisilta huolestuneita kommentteja kunnan susitilanteesta.

– Lasten puolesta pelätään. Ei uskalleta laskea lapsia illalla hämärässä yksin ulos. Koulumatkoillekin pitää saattaa linja-autolle asti.

– Kannanhoidolliset luvat ovat mitä ovat, niillä mennään nyt. Sitten on vielä poliisilain mukainen poistolupa. Se on sitten se ainoa toinen tie, Inkinen sanoo.

Bolivian toiseksi suurin järvi Poopó on kuivunut käytännössä kokonaan. Vesistöstä on jäljellä noin kaksi prosenttia.

Poopójärvi sijaitsi Bolivian lounaisosassa Andien vuoristossa. Se oli maan toiseksi suurin vesistö, sen laajuudeksi mitattiin yleensä noin tuhat neliökilometriä, mikä vastaa Päijänteen tai Inarijärven laajuutta.

Poopó oli hyvin matala ja sen laajuus vaihteli huomattavasti sääolojen mukaan. Tutkijat pitävät mahdollisena, ettei järvi enää kykene toipumaan.

Selityksiä kuivumiselle

Bolivian hallitus syyttää kuivumisesta El Nino -sääilmiötä, joka on kuluvan vuoden aikana vähentänyt alueen sademäärää. Lisäksi maailmanlaajuinen ilmastonmuutos on nostanut alueen keskilämpötilaa noin yhden asteen, mikä on lisännyt veden haihtumista.

Tutkijoiden mukaan nämä eivät kuitenkaan kokonaan selitä kokonaan järven kuivumista. Heidän mielestään suuri syy on myös hallituksen holtittomassa politiikassa.

Poopó on saanut vetensä maailman korkeimmalla sijaitsevasta järvestä, Titicacasta, jonka vesi on virrannut Poopóon Desaguaderojokea pitkin. Viranomaiset ovat viime vuosina sallineet jokiveden yhä suuremman käytön maatalouden ja kaivosteollisuuden tarpeisiin. Tämä on vähentänyt Poopóon pääsevän veden määrää.

Lisäksi maatalous ja kaivokset ovat aiheuttaneet sedimentoitumisongelman, joka estää veden virtaamisen sateisinakin aikoina.

Luonto ja elinkeinot tuhoutuvat

Poopóssa on ollut rikas kalakanta, jonka pelätään nyt kuolevan. Yli sata perhettä on menettänyt mahdollisuutensa harjoittaa kalastusta, joka on ollut heidän elinkeinonsa.

Alueella on tavattu 75 lintulajia, jotka ovat nyt joutuneet etsimään uuden asuinpaikan.

National Geographic -tiedelehden vesistöasiantuntija Sandra Postel arvioi, että maailmassa on lukuisia muitakin järviä, joita uhkaa ilmastonmuutos ja ihmisen ajattelematon toiminta.

Suomen susikannaksi arvioidaan nyt enimmillään 245 sutta. Laumoja on eri puolilla maata ehkä 35. Eniten kaatolupia on myönnetty itäiseen Suomeen, Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan. Susitihentymiä on myös Varsinais-Suomessa ja Uudellemaalle myönnettiin myös yksi lupa.

Kannanhoidollisen sudenmetsästyksen toinen vuosi sujuu eri merkeissä kuin ensimmäinen. Vuosi sitten valitukset estivät metsästyksen ja 24 luvasta käytettiin 17. Nyt hallinto-oikeudet ovat pääasiassa sallineet metsästyksen keskeneräisestä valitusten käsittelystä huolimatta.

Sudensuojelijoiden mukaan kyseessä on selvä linjaus, jotta viimevuotinen tilanne ei toistuisi. Toisaalta kyseessä on kannanhoidollisen metsästyskokeilun toinen vuosi, jonka jälkeen päätetään, jatketaanko tällä linjalla. Tavoitteena oli hillitä ja estää susien salametsästystä. Kansalaiset olivat aiemmin ottaneet lain omiin käsiinsä kyllästyttyään viranomaisten nihkeyteen myöntää sudentappolupia.

Metsästäjiä on korvennut jatkuva koirien joutuminen suden suuhun varsinkin Kainuussa. Viime vuonna luvallisen metsästyksen aikana kaadettujen 17 suden lisäksi eri poikkeusluvilla ammuttiin tai muuten menehtyi runsaasti susia. Kaikkiaan susikanta harveni noin 46 yksilöllä.

Suojelijoiden mukaan metsästys epäonnistui, kun osa ammutuista eläimistä oli vanhoja lauman keskeisiä susia, eikä verotus kohdistunut kuten toivottua nuoriin yksilöihin. Pedot eivät alkaneet karttaa ihmisiä, vaan hajonneiden laumojen sudet kävivät enemmän kotieläimien kimppuun.

Tutkija: viimevuotinen metsästys onnistui

Riistahallinnon mukaan ja Luonnonvarakeskuksen susitutkija Ilpo Kojolan mukaan metsästyksellä saavutettiin se, mihin tähdättiin. Kanta on jopa hieman kasvanut. Tämänvuotisesta jahdista Kojola toteaa, että 46 suden ampuminen on maksimi, mitä susikannasta voidaan harventaa. Sen lisäksi ei voida enää myöntää juuri poikkeuslupia muihin kaatoihin eikä salametsästys voi jatkua.

– Jos muu kuolleisuus ja luvaton pyynti jää vähäiseksi, niin on ihan mahdollista, että kanta ei pienene ja saattaa jopa hieman kasvaa, susitutkija Kojola arvioi.

Eniten vahinkoja sudet aiheuttavat poronhoitoalueella, missä pedot tappavat Kojolan mukaan satoja poroja vuosittain.

Luke laskee sudet taas metsästyksen jälkeen ja pannoittaa useampia yksilöitä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa.

Salametsästys halutaan ehkäistä

Kannanhoidollinen sudenmetsästys on tavallaan hallinnon vastaveto laajaksi väitettyyn salametsästykseen. Oikeuteen asti viedyistä laittomista sudenmetsästyksistä eniten huomiota on herättänyt Perhon tapaus, missä metsästäjät tuomittiin törkeistä metsästysrikoksista vankeuteen ja menettämään määräajaksi metsästysoikeutensa.

Kiistanalainen mutta luvallinen sudenmetsästys sattui myös Varsinais-Suomessa vuonna 2012, missä oli lupa kaataa yksi susi, mutta ammuttiinkin kaksi. Tapaus johti poliisitutkintaan. Toinen susi ammuttiin, kun luultiin, että kyseessä oli aiemmin haavoitettu eläin. Nyt samoille seuduille on myönnetty kaksi kaatolupaa.

– Tässä on vähintään yksi lauma, joka on tehnyt useampana vuotena pennut, Reino Kallio sanoo.

Oripään ja Pöytyän alueella sudet ovat liikkuneet ihmisiä pelkäämättä myös päiväsaikaan aivan taajamien liepeillä. Lumien aikaan susihavaintoja on jo tehty noin sata. Niille on myönnetty karkoituslupia ja metsästäjät ovat hätyytelleet eläimiä paukkupatruunoilla. Sudet ovat yleensä palanneet paikalle muutaman tunnin kuluttua.

Nyt lapsia on kyyditty kouluun pimeään aikaan lyhyitäkin matkoja.

Lammastilat varustautuneet

Oripään naapurikunnassa Loimaalla sudet ovat levittäytyneet lammastilojen liepeille tiheän peurakannan takia. Leinosen lammastilaa ympäröivät sähköiset susiaidat ja lammaskatrasta vartioi neljä laumanvartijakoiraa. Lauri Leinosen mukaan sudet ovat pysyneet poissa, vaikka aivan lähellä niitä on nähty. Viimeksi tällä viikolla kuuden suden lauma.

– Ei täälläkään enää kaikki uskalla lähteä kylätielle iltakävelylle, jos kuuden suden lauma tulee vastaan, niin mitä siinä sitten teet, kysyy Lauri Leinonen.

Laumanvartijakoirat eivät pelkää sutta ja ovat laidunnuskaudella lammaskatraan joukossa. Lammastilan varjopuoli on, että sähköaitojen sisällä eläminen eristää ympäristöstä. Aivan ilmaiseksi susisuojaus ei toimi. Koirat ja aidanteko maksavat, vaikka aidan langat tulivatkin valtiolta. Leinonen laskeskelee parinkymmentä tuhatta euroa menneen susien takia. Se on lammastilalle iso lasku.

Suojelijat vaativat metsästyskieltoa

Luonnonsuojeluliitto Tapiola valitti kaikista myönnetyistä sudenkaatoluvista. Varsinais-Suomen ja Satakunnan piirin puheenjohtaja Ake Halttunen on itsekin metsästäjä, mutta pitää susikantaa niin pienenä, ettei se kestä verottamista. Oman koiran päästäminen metsään on aina riski. Halttusen mukaan susi on niistä pienin uhka.

– Ihan takuulla viedään EU-tuomioistuimeen, jos ei Suomesta saada laillisuusarviointi, Ake Halttunen vakuuttaa.

Hänen mukaansa erinäisiä lakeja rikotaan, jos kannanhoidollinenmetsästys sallitaan.

– Metsästyslaki ilmoittaa, että Suomen metsästys perustuu kestävän käytön periaatteeseen. Mielestäni sitä lakia pitäisi noudattaa, Halttunen sanoo.

Keskustelu suden suojelijoiden ja metsästäjien välillä on kärjistynyt rajuksi. Ymmärrystä on turha etsiä. Ake Halttunen tuntuu olevan siitä pahoillaan, metsästäjä kun on. Susialueiden asukkailta ei suojelulle juuri ymmärrystä löydy.

Kymmenkunta vapaaehtoista kolaajaa valmistautuu avittamaan saimaannorppaa lähellä Katosselkää Puumalassa. Väkeä saapuu paikalle vähitellen. Joillakin on mukana oma kola, joillakin jopa oma moottorikelkka. Kaikki ovat pukeutuneet lämpimästi Saimaalla puhaltavaa viimaa ja kymmenen asteen pakkasta vastaan.

– Vapaaehtoisia tuntuu riittävän. Varmaan on monelle sen verran rakas eläin tuo norppa, että halutaan auttaa, sanoo porukkaa kokoon kasannut Risto Eronen.

Eronen pelkää, että luontoa on avitettava jatkossakin.

– Siltähän tämä näyttää. Tämä on jo kolmas vuosi peräkkäin, kun kinoksia ei meinaa syntyä tuonne jäälle.

Tekokinokset hyväksi havaituille paikoille

Tänä talvena satanut lumi on ollut turhan kevyttä pakkaslunta ja kireät pakkaset ovat pitäneet myös lunta kinostavat tuulet kurissa.

– Lunta kolataan pesämuodostelmaksi sellaisille paikoille, josta olemme aiempina vuosina norpan pesän löytäneet, sanoo mukana oleva Ossi Kokki.

Lunta tampataan kallioiden pohjois- ja itäpuolelle, jotta pesät säilyisivät kevätauringolta mahdollisimman pitkään suojassa.

Norppa on jo ryhtynyt pesäpuuhiin, sillä viikko sitten Kokki havaitsi romahtaneen pesän.

– Kinos oli niin pieni, että pesäpuuhat olivat epäonnistuneet.

Saimaannorpalle kolatut kinokset kelpaavat, sillä pari vuotta sitten Katosselän alueelle kolatuista kinoksista löytyi pesiä.

– Kaikkiin viiteentoista kolattuun kinokseen norppa oli tehnyt pesän ja löytyi myös jäljet kolmesta kuutista, Ossi Kokki tietää.

Kuutteja syntyy 60–70

Metsähallituksen suojelubiologi Miina Auttila kertoo, että tänä vuonna norpalle tehdään tehdään pesäpaikkoja tarvittaessa koko norpan levinneisyysalueella.

Auttila ei osaa sanoa paljonko pesiä lopulta kolataan.

– Nyrkkisääntö menee niin, että yksi paikka viidestä on sellainen, missä on riittävä kinos. Isojen selkien lähellä tilanne on parempi, sokkeloisilla kohteilla huonompi.

Saimaannorpan kanta-arvio on tällä hetkellä noin 320. Pesälaskentojen perusteella pääteltynä kuutteja syntyy 60–70 vuosittain.

– Kuutteja syntyy helmikuun puolivälistä eteenpäin. Mitä pidempään pesä tarjoaa suojaa, sitä parempi kuutin on kasvaa ja samalla ne myös selviytyvät paremmin uhkia vastaan, suojelubiologi Miina Auttila sanoo.

Näyttävät kuvat napannut orimattilalainen Pekka Nisula kuvaa lähes päivittäin, joskin kovat pakkaset ovat hankaloittaneet kuvausreissuja. Kuvauskalusto käsittää digijärkkärin ja kännykän.

Nisula on kuvannut jo 60-luvulta lähtien, mutta vastaavanlaiseen näkyyn hän ei ole aiemmin törmännyt.

– Se näyttää vaahdolta, joka on jäätynyt ja kerrostunut. Aina välillä joku osa siitä rapsahti alas, joten se ei ole kovin jykevää tavaraa, Nisula kuvaa kohdettaan.

Suomen ympäristökeskuksen hydrologi Johanna Korhonen ei myöskään ole nähnyt vastaavanlaista jäämuodostelmaa aiemmin.

– Näyttäisi siltä, että jään läpi on päässyt uhkumaan vettä, joka on sitten pulpunnut ryöppymäisesti. Sitten jos on ollut kova pakkanen, niin se on heti jäätynyt. Yleensähän koskipaikoissa muodostuu vähän sellaista vaahtoa.

– Kurttusienihän mulle tulee tästä mieleen, Korhonen naurahtaa kuvaa katsoessaan.

Korhonen jatkaa, että järvien jääveistokset eivät ole näin rypyläisiä, vaan enemmän piikkimäisiä pulputessaan reiästä tuulen painamana. 

– Tällainen koskipaikka mahdollistaan sen, että muodostelma on enemmän rönsyilevämpi. Kun tämä pitkä pakkaskausi muuttuu leudommaksi, niin voi olla, että järvilläkin työntyy jäätä rannoille, pitäähän sen jään levittäytyä jonnekin.

– Pari vuotta sitten oli tämä erikoinen spagettijää, jota ihmeteltiin. Sitä kysyttiin kollegoilta ihan maailmanlaajuisesti, Korhonen kertoo.

Eerikkilän urheiluopistossa Tammelassa erä- ja luonto-oppaaksi opiskelevat valmistautuvat hyvää vauhtia kolmipäiväiselle talvileirille. Siinä päästään testaamaan elokuusta lähtien opittuja taitoja.

Hyvää harjoitusta on luvassa myös helmikuussa, kun tulevat eräoppaat suuntaavat Pudasjärven Umpihankihiihdon MM-kisoihin, tosin Eerikkilän väki ei lähde kisaamaan vaan retkeilemään.

Erä- ja luonto-oppaita kouluttava Asko Mustonen muistuttaa, että tärkeintä on aina muistaa kunnioittaa luontoa, lähti sitten lyhyelle tai pidemmälle luontoretkelle.

– Luontoahan ei pysty ihminen voittamaan.

Toinen tärkeä asia on hyvä varautuminen: ennaltaehkäistään mahdolliset epäonnistumisen elementit, Mustonen evästää.

Vaatetuksesta on hyvä aloittaa. Kerrospukeutuminen pitää kylmän loitolla. Aluskerros, väliasu, kuoripuku ja taukoja varten untuvatakki, kuvaa Asko Mustonen varusteitaan, kun mittari näyttää 20 pakkasastetta. Myös pipo, rukkaset ja lämpimät kengät kuuluvat tietenkin vaatetukseen.

Juomaa ja välipalaa mukaan

Mukaan kannattaa ottaa myös lämmintä juotavaa ja välipalaa, jotta energiat pysyvät sopivalla tasolla. Kylmyys kuluttaa paljon energiaa, vaikka ei hikoilisikaan.

– Lämmintä juotavaa mukaan ehdottomasti. Ei kylmää juotavaa, koska kylmä juoma kuluttaa energiaa.

Kännykkää ei tarvitse pitää päällä koko aikaa, näin akussa säästyy virta.

Jos eksyy, silloin Asko Mustosen mielestä jotain on mennyt jo alkujaankin pieleen eli on lähdetty esimerkiksi tuntemattomaan maastoon ilman karttaa. Kannattaa siis tutustua paikkoihin ennakkoon ja pitää kartta mukana.

– Jos kuitenkin eksyy, siinä kohtaa kannattaa istahtaa johonkin, katsella ja miettiä missäköhän voisi olla.

Mustonen kehottaa rauhallisuuteen. Talvessa on se hyvä puoli, että jos on lunta, omia jälkiä pystyy seuraamaan takaisin tutummille seuduille.

– Missään nimessä ei saa alkaa hötkyilemään.

Ja vielä yksi vinkki Asko Mustoselta:

– Kannattaa soittaa apua mieluummin ajoissa kuin liian myöhään.

Susi ei jätä kylmäksi. Tänään kautta maan alkanut susijahti saa liikkeelle satoja metsästäjiä. Jahtimiehiä varjostaa kuitenkin pelko metsästäjiin kohdistuvasta ilkivallasta ja jopa uhkailusta.

Pelko juontaa juurensa muun muassa tapaukseen Ruotsissa, jossa tammikuun alussa nuori metsästäjä antoi laillista virka-apua poliisille ja lopetti kolarissa loukkaantuneen suden. 

Svensk Jakt-lehden mukaan suden lopettaneen metsästäjän autonikkuna rikottiin ja hän sai jopa tappouhkauksia suden suojelijoilta. Ruotsin tulikuuma susitilanne heijastuu myös meille.

– Ruotsin tapahtumien seurauksena suden metsästykseen osallistuvat eivät halua kertoa nimiä julkisuuteen, sanoo Suomen riistakeskuksen Uudenmaan piirin riistapäällikkö Visa Eronen.

Uudellamaalla susijahti viimeksi 100 vuotta sitten?

Uudellamaalla ollaan erittäin harvinaisessa tilanteessa. Alueelle on myönnetty kaatolupa yhdelle sudelle. Metsästyksen kohteena on Salon–Raaseporin alueelle kotiutunut lauma. Laajoista kyselyistä huolimatta, Eronen ei ole saanut selville milloin viimeksi Uudellamaalla metsästettiin sutta. Siitä saattaa olla hyvinkin yli sata vuotta.

Suomen riistakeskus on myöntänyt koko maahan 46 kaatolupa, mikä on 22 enemmän kuin viime vuonna. Talvella 2015 Suomessa arvioitiin olevan 220–245 sutta. 

Susien suojelijat ovat arvostelleet kaatolupien määrää. Kaikista poikkeusluvista on valitettu. Hallinto-oikeus antaa lopullisen sinetin sille, voiko susijahti alkaa eri paikkakunnilla. Susijahti päättyy 21.2.

Lampaita suden suuhun

Raaseporin–Salon alueella liikkuvat sudet ovat saaneet aikaan myös tuhoja. Lauman tiedetään aiheuttaneen kolmessa eri tilanteessa yhteensä 18 lampaan kuoleman. Yhtä varmistetuista vahinkotapauksista ei ole ilmoitettu maaseutuelinkeinoviranomaisille. Lisäksi epäillään, että sudet ovat syyllisiä kahden muunkin lampaan ja yhden koiran kuolemiin.

– Se ovatko nuo isoja vai pieniä lukuja, riippuu kuulijasta. Laidunten ympärillä pyörivä susilauma herättää huolta ennen muuta eläintenkasvattajien keskuudessa, sanoo Eronen.

Suden kannanhoidollisen metsästyksen yksi tavoite onkin Erosen mukaan se, että susi oppii metsästyksen kautta karttamaan ihmisiä.