Raaseporin ja Salon alueelle syntyi ensimmäinen susipentue yli sataan vuoteen Luonto-Liiton Uudenmaan piirin mukaan. Laumassa on kaksi emoa ja viisi pentua.

Suomen riistakeskus on myöntänyt metsästäjille luvan yhden suden kaatamiseen, mutta luontoväki ei tätä hyväksy.

Luonnonsuojeluyhdistykset eivät vastusta susien kannanhoidollista metsästystä, mutta ne toteavat, että metsästys ei ole kestävällä pohjalla, koska lauma ei ole vielä vakiinnuttanut asemaansa.

Suomen riistakeskus on toista mieltä.

– Siellä tosiaan on susilauma, ja se on lisääntynyt viime kesänä. Kun susi perustaa reviirin ja siihen tulee pentuja, niin tämmöinen lauma on vakiintunut lauma, sanoo julkisten hallintotehtävien päällikkö Sauli Härkönen.

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri kritisoi kaatoluvan myöntämistä, koska metsästysajankohta on määritelty susien lisääntymisajalle.

– Rauhoitettujen eläinten metsästys kiima-aikana on ristiriidassa luonnonsuojelulain kanssa, sanoo toiminnanjohtaja Petro Pynnönen.

Härkösen mukaan susien kiima-aika alkaa helmikuun puolivälissä.

– Tässä on kyse kannanhoidollisesta poikkeusluvasta, joka voidaan harkinnan perusteella myöntää maaliskuun loppuun asti, Härkönen sanoo.

Maa- ja metsätalousministeriön vahvistaman suunnitelman mukaan susia voidaan kaataa kannanhoidollisin perustein sen sijaan, että niitä kaadettaisiin eläinten tekemien vahinkojen perusteella.

Salon seudun luonnonsuojeluyhdistyksen ja Raaseporin Luonto ja Ympäristö ry:n mukaan suden kaatolupa kuitenkin vaarantaa koko lauman tulevaisuuden.

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri, Salon seudun luonnonsuojeluyhdistys ja Raaseporin Luonto ja Ympäristö ry ovat valittaneet kaatoluvasta Helsingin hallinto-oikeudelle.

Suomessa elää 220-245 sutta. Maa- ja metsätalousministeriö on ilmoittanut sallivansa 46 suden tappamisen tänä talvena.

Luonto-Liitto kritisoi sitä, että viidennes susikannasta voidaan hävittää. Susi on erittäin uhanalainen eläin.

Kovista pakkasista huolimatta Perämeren jäätilanne on vielä jäällä liikkujien kannalta petollinen. Merivedenkorkeuden vaihtelut ovat paikoin rikkoneet jäätä, ja nostaneet myös merivettä jäälle.

Vanhempi merivartija Jarmo Martin Virpiniemen merivartioasemalta muistuttaa myös, että paikoin meri on vielä myös sulana. Esimerkiksi satama-alue ja väylät ovat pakkasista huolimatta sulina.

– Sudenväylä ja Toppilan väylä ja sitten on tuo satama-alue, luettelee erityisia vaaran paikkoja vanhempi merivartija Jarmo Martin Virpinimen merivartioasemalta.

Vahvaa jäätä vain rannikon tuntumassa

Rannan tuntumassa jään paksuus on noin 30 – 35 senttiä. Ennätysalhaalla käynyt merenpinta rikkoi kuitenkin jäätä ja pinnan noustessa se purkautuu vähitellen jään päälle, vaikka enemmälti vettä jäälle odotetaankin vasta sen jälkeen, kun vesi nousee selvästi keskiveden yläpuolelle.

– Mutta pitää tiedostaa jäällä liikkuessa, että siellä jään alla on vettä. Jos sinne tippuu tämmöisellä ilmalla, niin siellä selviää korkeintaan 15 minuuttia, ei sen kauempaa.

Jarmo Martinin kollega Kalle Vahtola kertoo, että isoja railoja ei aivan rannan tuntumaan ole jäitten ryskyessäkään jäänyt, mutta esimerkiksi Virpinimestä pohjoiseen mentäessä isompiakin railoja on.

– Tietenkin pieniä railoja on aina siellä täällä, mutta kun lähdetään pohjoiseen päin, niin kyllä siellä isompiakin railoja matkan varrella on.

– Erityisesti, jos liikkuu moottorikelkalla ja on pimeää, niin kyllä siellä aina vaaran paikka on, Kalle Vahtola muistuttaa.

Tänään julkaistu Suomen lintujen uusi uhanalaisuusarviointi on karua luettavaa. Vuonna 2015 arvioiduista lintulajeista yli kolmannes on tällä hetkellä uhanalaisia. Viidessä vuodessa uhanalaisten lintujen määrä kasvoi 28 lajilla. Suomen linnuista 87 lajia luokitellaan nyt uhanalaiseksi ja 23 lajia silmälläpidettäviksi.  

Vaikeuksissa ovat etenkin kosteikoissa viihtyvät sorsalinnut ja kahlaajalinnut, jotka kärsivät vesien rehevöitymisestä ja pesimäympäristöjen heikentymisestä. Lintujen suojelu- ja harrastusjärjestö BirdLifen mukaan tällä vuosituhannella voimakkaasti vähentyneitä lajeja ovat esimerkiksi tukka- ja punasotka, jouhisorsa ja heinätavi.

– Vesilintujen väheneminen osoittaa, että Suomi on laiminlyönyt elinympäristöjen hoidon – niin luonnonsuojelualueilla kuin niiden ulkopuolella, BirdLife Suomen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi kertoo järjestön tiedotteessa.

Lehtiniemen mukaan tilanteen heikkeneminen on ollut jo kauan nähtävissä, mutta siihen ei ole puututtu.

Uhanalaisuusarvioinnista löytyy kaikesta huolimatta myös hyviä uutisia.

Aktiivisesta suojelutyöstä ovat arvioinnin mukaan hyötyneet etenkin uhanalaiset merikotka, maakotka, muuttohaukka ja valkoselkätikka, joiden määrä on lisääntynyt. Myös äärimmäisen uhanalaisen etelänsuosirrin taantuminen näyttää pysähtyneen.

Norpan kyttäyskeikalla on jo kulunut monta tuntia ja termoskahvi alkaa olla lopussa. Järvellä auringossa köllöttävällä norpalla ei ole kiire mihinkään, mutta luontoelokuvan kuvaajat alkavat pitkästyä.

Järven tarina -dokumentin sukelluskuvaaja Teemu Liakka ei ehdi pällistelemään ainutlaatuista hetkeä vaan tarttuu kameraan, joka on onneksi päällä.

– Kahden sekunnin ajan on riemukas olo, että mahtavaa, tämä hetki tulee leffaan ihan varmasti. Sitten muistaa, että tästä pitäisi saada rakennettua kohtauskin ja miettiä miten se sopii tarinaan, sanoo Liakka.

Luontodokumentin kuvaajalle ei riitä yksi loistava kuva. Jos tilanteesta ei saa enempää kuvaa ja eläin katoaa paikalta, on mahdollisesti päiviä kestänyt kyttäyskeikka elokuvan kannalta turha.

– Luontokuvauksessa onnella on iso osa, selittää Liakka.

Liakka työskentelee päätoimisesti elokuvien sukelluskuvaajana kotimaassa ja ulkomailla. Hän on työskennellyt aiemmin esimerkiksi Metsän tarinan, Suden vuoden ja norjalaisen Pioneerin parissa. Liakka tuntee sadat suomalaiset järvet pohjamutia myöten.

Kala palaa rikospaikalle

Sukelluskuvaaja voi suunnitella kuviaan jonkin verran. Esimerkiksi kaloilla on oma reviirinsä, joilla niiden voi olettaa touhuavan jatkossakin. Järven syvyyksissä sattuu ja tapahtuu.

Parhaimmillaan voi päästä todistamaan vaikkapa rupikonnien painiottelua.

– Suurin haaste on paikkojen ja tilanteiden löytäminen. Vedenalainen etsiminen on aivan kamalaa touhua, joka kerta kun käyt katsomassa jotakin, niin se on yksi sukellus, sanoo Liakka.

Testisukellukset ovat pisimmillään kolmen tunnin mittaisia. Veden alla näkyvyys on aina rajoitettu, suurin piirtein kymmenen metriä. Hieno kokemus saattaa olla muutaman potkaisun päässä, mutta sitä ei voi tietää.

– Aina on sellainen fiilis, että jos menisin vähän pidemmälle niin olisiko siellä jotakin vielä hienompaa.

Luontoharrastajilta ällikällä lyöviä vinkkejä

Veteen Liakkan vei alun perin lapsuus Afrikassa, päivät kuluivat snorklaten Intian valtameressä.

Lähes 15 vuotta ammatikseen sukeltanut Liakka on nykyään yksi harvoista kotimaan sukelluskuvaajista ja varmasti parhaita vesiemme tuntijoita.

Silti kokenut kuvaaja joutui yllättymään Järven tarinan kuvausten alussa. Hän sai paljon uusia vihjeitä harrastajasukeltajilta, luontoharrastajilta ja valokuvaajilta. Liakka painottaa, että elokuvaa ei olisi syntynyt ilman tätä arvokasta verkostoa.

– Tiesin mielestäni hyviä kirkasvetisiä paikkoja, mutta sitten alkoi tulla uusia vihjeitä. Ajoin ympäriinsä katselemassa ensimmäisen vuoden. Löytyi aivan käsittämättömiä paikkoja, olin ällikällä lyöty.

– Järvet, joissa on kirkkaan turkoosi, trooppinen vesi ja niissä hauet, ahvenet ja kaikki. Suomalaiset kalat ovat tavallaan ihan väärässä paikassa kun vesi on kuin koralliriuttojen vettä, hämmästelee Liakka.

Etenkin Itä-Suomesta löytyi kristallinkirkkaita järviä. Liakka kuvasi myös sameammissa vesissä, mutta rusertavat ja humuspitoiset vedet jäivät elokuvan leikkauspöydällä pois.

– Monimuotoisuuden puolesta olisin kyllä halunnut niiden jäävän, mutta Saimaan Vuoksen ravut saivat sentään onneksi jäädä elokuvaan.

Suomalaiset tuntevat heikosti vedenalaisen maailman

Kotimaan järvien vedenalainen maailma on monelle suomalaiselle tuntematon ja voi näyttäytyä moniltaosin eksoottisena.

– Suomalaiset tuntevat aika heikosti vedenalaisen maailman. Vaikka sukellusharrastus on kasvussa, kovin moni ei ole kurkannut pinnan alle. Suomalaiset liikkuvat kuitenkin paljon järvellä ja kaikilla on suhde järviin, sanoo Liakka.

Liakka on huolissaan Suomen luonnosta. Järven tarinan kuvausten aikana Suomen vuodenajat ovat tarjonneet kylmiä kesiä ja lämpimiä talvia.

– Meillä on ollut kaksi aika surkeaa talvea. Elokuvassakin talviosioita täytyi supistaa, ei muodostunut kunnolla jäätä ja lumitilanne oli mikä oli.

Liakka haaveilee haasteista huolimatta uuden luontoelokuvan kuvauksista nimenomaan Suomen vesissä.  Metsän tarina ja Järven tarina voivat ainakin kuvaajan puolesta saada uuden sisarosan.

Kaikkiaan kahdeksan nisäkäslajiä on vahvistanut elinvoimaansa Suomen luonnossa.

Uhanalaisia lajeja on nyt neljä vähemmän. Euroopanmajava, karhu, ilves ja liito-orava muuttuivat uhanalaisista silmälläpidettäviksi, käy ilmi viime vuoden uhanalaisuusarviosta.

Ympäristökeskus arvioi kaikkiaan 75 Suomessa esiintyvää nisäkäslajia.

Uhanalaisia lajeja on tällä hetkellä seitsemän: naali, saimaannorppa, ahma, susi, ripsisiippa, pikkulepakko sekä hilleri. Näistä naali on äärimmäisen uhanalainen ja ripsisiippa erittäin uhanalainen.

Niin sanotulla punaisella listalla eli slmälläpidettäviä lajeja on niin ikään kaksi aiempaa vähemmän: elinvoimaisiksi luettiin metsäjänis ja saukko. Listalla ovat liito-oravan, euroopanmajavan, kenttämyyrän ja karhun lisäksi ilves, itämerennorppa ja metsäpeura.

Yleisimmät syyt uhanalaisuuteen ovat laillinen ja laiton metsästys, saalistus sekä pienet populaatiot. Ilmastonmuutos uhkaa itämreren- ja saimaannorpaa, naalia ja metsäjänistä. Liito-orava ja metsäpeura taas kärsivät metsien käytöstä.

Uhanalaisuus tarkoittaa lajin häviämisriskiä tulevaisuudessa. Sitä arvioidaan muun muassa populaation koon ja maantieteellisen elinalueen perusteella.

Suomen eläinlajiston uhanalaisuutta arvioitiin viime vuonna viidettä kertaa kansainvälisesti vertailukelposella Maailman luonnonsuojeluliiton (IUCN) kriteeristöllä.

Pilkkimies kaivaa rannassa taskustaan älykännykän ja katsoo karttaohjelmasta sopivan kalapaikan. Satelliittipaikannus johdattaa otolliseksi uskotulle kohdalle, ja kaira poraa jäähän kaksi avantoa. Toiseen solahtaa kaikuluotaimen anturi, toiseen pilkki. Internet-ajan kalamies nojaa tekniikkaan.

– Kaikuluotaimet ovat yleistyneet viimeisen parin vuoden aikana talvikalastuksessa. Ne tekevät hommasta paljon mielenkiintoisempaa, sanoo aktiivinen kalastaja ja kalastustarvikkeita maahantuovan OPM Internationalin myyntiedustaja Anssi Lehtinen Riihimäeltä.

Somessa mahtaillaan kaikuluotaimilla pyydetyillä jättiahvenilla

Veneissä kaikuluotaimet ja satellittipaikannusvälineet, eli karttaplotterit ovat olleet arkipäivää jo vuosia. Talvikalastuksessa ne ovat uusi ilmiö.

Luotainten käyttö alkoi yleistyä muutamien "pioneerien" toimesta. Youtubeen ja sosiaaliseen mediaan jaetut videot kaikuluotainten avulla nostetuista jättiahvenista nostattivat kiinnostusta ja markkinat reagoivat.

Laitteita oli jo Pohjois-Amerikan markkinoilla, jossa talvikalastus on todella suosittua. Nopeasti kaikuluotaimia alkoi olla yhä useammalla onkijalla myös Suomessa.

Kuten lähes kaikkien kalastustarvikeuutuuksien kohdalla, paras markkinamies on kalastajien keskinäinen kateellisuus. Niin myös kaikuluotaimien kohdalla.

– Pilkkimiehet menevät jäälle, ja toisella kavereista on kaikuluotain. Ja hän koko ajan kertoo toiselle, kuinka iso kala hänen pilkkinsä alla on, tai katsoo, ettei paikalla ole kalaa. Kyllä se kaveri, kellä ei luotainta ole, kokee olonsa aika orvoksi, Lehtinen kuvailee.

Kysyntä yllättää

Laitteiden tarkkoja myyntimääriä ei kerrota julkisuuteen, mutta esimerkiksi Hong Kong -ketju on yksinään myynyt talvikalastukseen räätälöityjä kaikuluotaimia "muutamia satoja". Lisäksi kauppansa tekevät pilkkikäyttöön suunnitellut kaikuluotaimien anturit, joita moni on haalinut lisävarusteeksi jo olemassa olevaan laitteeseensa. Luotainbuumin räjähdys pääsi jopa yllättämään kauppiaat.

– Kyllä viime talven suosio hieman yllätti sekä meidät, että laitteiden maahantuojat. Tänä talvena tilanteeseen on osattu varautua selvästi paremmin, kertoo Tuomas Hutri Hong Kongin kalastusverkkokaupasta.

– Suosion kasvu tulee jatkumaan räjähdysmäisesti, uskoo puolestaan maahantuojan edusta Anssi Lehtinen.

Luonnon oma videopeli

Vanheneva harrastajakaarti toivoo elektroniikasta myös harrastuksen pelastajaa. Videopelisukupolven toivotaan innostuvan onkimisesta kaikuluotaimen avulla.

– Kaikuluotaimen avulla pilkkimisestä tai veneestä kalastamisesta tehdään videopeli. Näytöltä nähdään kaikki, mitä jään alla tapahtuu ja pilkkionki on se "pleikkarin" ohjain. Aina se videopeli ei ole uhka, vaan myös mahdollisuus saada uusia harrastajia, Lehtinen pohtii.

– Ilmiö näkyy jo sosiaalisessa mediassa ja Youtubessa. Varsinkin nuoremman pään pilkkimiehet jakavat videoita ja onhan se huikeaa katsottavaa, kun näkee kuinka kala nousee ja pilkkimies alkaa värisyttää vapaa, kunnes tulee tärppi. Videot ovat todella suosittuja, Lehtinen kertoo.

"Vastuullisuus pitää muistaa"

Kaikuluotainta hyödyntävät etenkin kuhaa ja isoja ahvenia pyydystävät kalastajat. Luotainta ei käytetä talvikalastuksessa kalojen löytämiseen. Hyöty tulee siitä, että alla oleva kala saadaan ehkä helpommin ärsytettyä tarttumaan pilkkiin. Parhaassa tapauksessa laite voi kasvattaa kalansaalista.

Kilpapilkinnässä elektroniset apuvälineet on kielletty. Innokas lahtelainen kilpapilkkijä Risto Lehikoinen kuitenkin toivoisi, että sääntöjä höllennettäisiin, sillä jo nyt kilpailija saa esimerkiksi terveyssyistä käyttää joissain kilpailuissa moottorikairaa tai potkukelkkaa.

Vaikka tekniikka tulee mukaan kalastukseenkin kiihtyvällä tahdilla, on muutama asia, joita intohimoinen kalastaja ei saa unohtaa.

– Kalastuksessa on kyse myös luonnon tuntemisesta. Lämpötila, tuulen suunta ja sään vaikutukset pitää tietää. Ja vaikka tekniikka helpottaa kalan saamista, ei koskaan saa ottaa saalista enempää kuin tarvitsee. Vastuullisuus pitää muistaa, Lehikoinen painottaa.

Ympäristöministeriö esittää Hämeen ELY-keskuksen alueelta Kanta- ja Päijät-Hämeestä kaikkiaan 16 kohdetta valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi. Päivitysten myötä maisema-alueiden joukkoon on Etelä-Hämeestä ehdolla viisi uutta aluetta. Näistä kolme on Kanta-Hämeessä ja kaksi Päijät-Hämeessä. Päijät-Hämeessä uusia kohteita ovat Tiirismaan maisemat Hollolassa ja Lahdessa ja Artjärven viljelymaisema Orimattilassa.

Lounais-Hämeen Loimijokilaakso on vuosisataisen peltoviljelyn muokkaama arvostettu maisema

Kanta-Hämeestä suurin yksittäinen maisemakokonaisuus on Lounais-Hämeen halkova Loimijoen laakso. Arvokkaita viljelymaisema-alueita on Loimijoen varressa Forssassa, Jokioisilla ja Ypäjällä. Alueen maisema on vuosisatoja jatkuneen viljelyn, laidunnuksen ja kartanotoiminnan muokkaamaa. Alueen asutusrakenteessa on havaittavissa poikkeuksellisen monia asutushistoriallisia ja maanjakoihin liittyviä kerrostumia.

Alueiden laajuus hehtaareina on 5 600 hehtaaria, ja suurin osa alueesta on viljelysalueita Loimijoen molemmin puolin. Pituudeltaan esitettyä aluetta on Loimijokilaaksossa jopa yli kahdenkymmenen kilometrin osuudella. 

Loimijokilaakson viljelymaisemat ovat laajoja ja yhtenäisiä Kanta-Hämeen lounaisosien kulttuurimaisemia. Maisema-alueella on lisäksi rikas esihistorialliselle ajalle saakka ulottuva kulttuuriperintö.

Loimijoen viljelymaisemat muodostavat vauraan ja yhtenäisen jokilaaksomaiseman Kanta-Hämeen ja Varsinais-Suomen rajamaille. Jokioisten kartano on perustettu vuonna 1562, ja saadessaan säterivapauden vuonna 1617 se oli kasvanut Suomen suurimmaksi maatilaksi.

Teollinen toiminta alkoi kartanon alueella 1700–1800-lukujen vaihteessa, jolloin myös valtaosa kartanoalueen nykyisestä rakennuskannasta rakennettiin.

Montolan maatalousmaiden ja Evon metsätalousmaisemienkin arvot huomattu

Kanta-Hämeen toinen uusi maisema-alueen esitys koskee Montolan viljelymaisemia Hämeenlinnan Lammilla ja niin ikään Evon alueen metsäkulttuuri- ja jokimaisemia Hämeenlinnan Lammilta. Montolan alue on maakunnallisesti arvokas maisema-alue ja entinen valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö (Kurkijärven–Montolan kulttuurimaisema, RKY 1993), jota esitetään inventointien perusteella valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Kooltaan Montolan alue on lähes 700 hehtaaria ja siitä puolet on peltoalueita.

Myös Evon alueen arvot Hämeenlinnan Lammilla on inventoitu, ja ympäristöministeriö haluaa Evonkin maisema-arvoille varmistuksen. Evon metsäkulttuuri- ja jokimaisemat edustavat vuosisatoja jatkuneen metsänhoidon synnyttämiä maisemia, joita reunustavat Evojokivarren viljelyalueet.

Evo on maakunnallisesti arvokas maisema-alue, jota ehdotetaan inventointien perusteella valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemakohteeksi.

Evon metsätalousmaisemaan kuuluvat muun muassa metsäopiston metsänhoitotoiminnan ja kulotushistorian synnyttämät lajiyhdistelmät, vanhat kruununtorpat pihapiireineen sekä tukinuittoväylät.

Kanta-Hämeessä on ollut jo aiemmin suuria ja tunnettuja arvotettuja maisemakokonaisuuksia

Ympäristöministeriö esittää myös jo aiemmin perustetuille arvokkaille joitakin tarkennuksia ja uusia linjauksia. Alueiden asukkailla, maanomistajilla ja muilla osallisilla on mahdollisuus kertoa mielipiteensä ehdotuksista maisema-alueiksi. Kuuleminen alkaa maanantaina ja se jatkuu 19:een helmikuuta asti. Ympäristöministeriö toivoo myös saavansa mielipiteitä ja kannanottoja ehdotettujen maisema-alueiden kuvauksista ja aluerajauksista.

Ennestään Kanta-Hämeessä on ollut jo hyvin merkittäviä ja tunnustettuja maisema-alueita. Näitä ovat Loimijokilaakson viljelymaisemat, Tammelan kulttuurimaisemat, Hämeen Härkätien maisemat, Hakoisten linnavuoren kulttuurimaisema Janakkalassa, Vanajaveden laakso ja Aulanko, Hauhonreitin kulttuurimaisemat, Lammin kulttuurimaisemat sekä Sääksmäen ja Tarttilan kulttuurimaisemat Valkeakosken tuntumassa.

Lumikengät yllättävät helposti käyttäjänsä, hymyilee Taina Junttila Vuokatti Safariksesta. Hän nojaa sauvoihinsa ja tuumailee lajin sopivan käytännössä kaikille.

– Tämä on yhtä helppoa kuin miltä se näyttääkin. Aluksi opetellaan kävelemään ylös ja alas ja kääntymään lumikengät jalassa. Sitten opetellaan unohtamaan, että sellaiset on edes jalassa.

Junttila on opastanut lumikenkäilijöitä 14 vuotta. Hän tuumailee, ettei yksikään ei ole poistunut osaamatta kulkea lumikengillä.

– Tässä voi määritellä itse vauhdin ja tehon, joten kuntoilunakin tämä käy jokaiselle. Tarvitaan vain lumikengät, mieluusti sauvat sekä mukavat ulkoiluvaatteet päälle ja sen jälkeen vähän oppia siitä, miten kengillä liikutaan.

Lumikengillä pääsee minne vain

Lumikengät toimivat Junttilan mukaan oikeastaan minkälaisessa maastossa tahansa.

– Näillä voi mennä koskemattomassa hangessa tai sitten tallatussa maastossa. Jääpiikkien ansiosta järven jäälläkin voi liikkua.

Monipuolisuus näkyy myös harrastajissa.

– Kaikenikäiset voivat liikkua lumikengillä ja monet perheet ovat ottaneet tämän yhteiseksi luonnossa liikkumisen tavaksi.

Helppous houkuttaa, mutta toki maastossa voi aina jotain sattuakin, muistuttaa Junttila.

– Olisi hyvä osata lukea karttaa ja pitäisi myös muistaa kertoa kaverille, minne päin on suuntaamassa. Vieläkin parempi on ottaa kaveri mukaan nauttimaan luonnossa liikkumisesta.

Yle Jyväskylä julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että nettisivuillaan. Sääkuvien lähettämistapa on muuttunut ja kuvat lähetetään sähköpostin sijaan nykyään suoraan verkkosivun kautta.

Ethän lähetä uusia kuvia enää tämän artikkelin lähetä-painikkeella, vaan laita ne tulemaan täältä.

Mikkelin poliisi sai perjantaina päivällä ilmoituksen keskustassa, Porrassalmenkadulla juoksentelevasta näätäeläimestä. Eläimestä tehtiin havainto aivan Mikkelin torin kupeessa.

Paikalle saapunut poliisipartio tunnisti eläimen villiminkiksi ja otti sen kiinni haavilla. Poliisin mukaan minkki ehti mahdollisesti purra yhtä ohikulkijaa, ennen kuin poliisipartio ehti paikalle.

Minkin juoksu Mikkelissä päättyi onnettomasti, sillä poliisi päätti lopettaa sen.

Villieläimiä juoksennellut ennenkin Mikkelin kaduilla

Mikkelin keskustassa ja sen tuntumassa on aiempinakin vuosina tavattu villieläimiä. Palomestari Aarne Himanen Etelä-Savon pelastuslaitokselta ei kuitenkaan muista, että minkkiä olisi keskustassa ennen havaittu. Muun muassa hirvistä ja saukoista havaintoja on kaduilla sen sijaan vuosien saatossa tehty.

– Ilveksistäkin on tullut joskus ilmoituksia. Minäkin näin ilveksen vilaukselta Kirjalan kaupunginosassa, mutta kiinni sitä ei saatu. Tästä on jo useampi vuosi aikaa.

KOTKA Etelä-Suomen kaupungit ovat tulleet tutuksi 22-vuotiaalle Juuso Taskiselle. Tammikuun puolivälin vapaat pakkaspäivät toivat Taskisen Kotkaan. Merikaupungissa mies on käynyt aiemminkin, mutta vain muutamien tuntien mittaisilla kuvausreissuilla. Tällä kertaa Taskinen varasi kolme päivää.

Helsingin Seurasaaressa mies on varsin tuttu näky, siellä Taskinen on käynyt kuvaamassa enemmänkin. Miehen mukaan se on kuitenkin rauhallinen paikka – ainakin verrattuna Kotkan Tervaleppälehtoon.

– Tervaleppälehdossa on myös enemmän lajikirjoa. Esimerkiksi Seurasaaressa on tiaisia, täältä löytyy pähkinänakkelia. Viimeksi kun kävin Kotkassa, tikka lensi kädelleni. Se oli hieno kokemus, Taskinen muistelee.

Tervaleppälehto nousi monen kuvaajan tietoisuuteen Konsta Punkan kautta. Keväällä 2015 Punkka kävi kuvausreissulla Kotkassa ja ikuisti maisemien lisäksi muun muassa oravia. Nykyään Punkkaa seuraa sosiaalisen median kuvapalvelussa Instagramissa jopa 625 000 seuraajaa. Myös Taskinen innostui Tervaleppälehdosta nähtyään Punkan kuvia.

– Nyt talvella oravat eivät ole niin aktiivisia, mutta loppukesästä tai alkusyksystä Tervaleppälehtoon kannattaa mennä. Silloin ei saa hetkenkään rauhaa. Vaikka yrittäisi kuvata, niin "adhd-oravat" ovat jaloissa kiinni. Mutta kyllä täällä on Suomen parhaat oravat, Taskinen naurahtaa.

Pakkopullasta rakas harrastus

Juuso Taskinen on luontokuvauksen ohessa tehnyt joitakin muotokuvauskeikkoja. Silti mies pitää itseään nimenomaan luontokuvaajana. Luonnossa häntä viehättää koskemattomuus ja sellaiset paikat, jotka eivät ole ihmisen rakentamia.

– Luonnossa liikkumisesta en ole nauttinut ikinä. Se on aina ollut pakkopullaa. Mutta valokuvauksen avulla luonnossa liikkumisesta on tullut äärettömän rakas harrastus, Taskinen hymyilee.

Kolmen kuvauspäivän aikana Taskinen kuvasi Kotkassa Tervaleppälehdon lisäksi muun muassa Katariinanniemessä, kantasatamassa ja Hurukselassa. Viimeisenä kuvauspäivänä tie vie Santalahteen.

– Yritän saada niitä niin sanottuja hyviä ruutuja, joita jokainen valokuvaaja himoitsee, mutta harvoin saa. Hukkareissuja tulee tosi paljon.

Jaaman kylässä valosaaste ei estä näkymiä tähtitaivaalle. Satu Juvonen on oppinut etsimään myös kartoista paikkoja, joista olisi esteetön näkymä pohjoiseen. Suot, vaarojen laet, peltojen laidat ja ennenkaikkea talvinen järvenjää ovat paikkoja, joihin Satu on kameroineen hakeutunut.

Häntä kiehtovat tähtitaivaan näyt, planeetat, meteorit ja ennenkaikkea revontulet. Niiden ikiaikainen viehätys on kauneudessa, väreissä, mystisyydessä, jossain maagisessa, joka muistuttaa avaruudesta ja ihmisen pienuudesta.

Tähtitaivaan alla pimeässä Satu tuntee olevansa turvassa. Pohjois-Karjalan metsien eläimet eivät häntä pelota, vaan ylhäältä häntä tervehtivät tutut tähtikuviot ja aika kuluu kirkkaina öinä valvoen.

Kun on pilvisempi jakso, yöt voi nukkua, mutta revontulten ollessa aktiivisia, Satu on hereillä vaikka yö toisensa perään. Ja kuvaa, tuhansia otoksia.

Varsinkin elokuussa, sinistä iltataivasta ja vapaana lainehtivaa järveä vasten liekehtivät revontulet näyttävät vaikuttavilta. Aina ihmissilmä ei ole nähnyt samaa näkyä, vaan kamera ja pitkä valotusaika ovat tuoneet taivaan värit esille.

Aurora borealis vetää pohjoiseen

Vaikka revontulia voi nähdä kaikkialla Suomessa suotuisissa olosuhteissa, myös Satu Juvosen on pitänyt päästä katsomaan pohjoisen taivaan tulia Lappiin. Kun Pohjois-Karjalassa liekehtii yleensä pohjoisen suunnan taivaanranta, on Lapissa revontulten ovaali ja korona usein ihan pään päällä.

Satu kannustaa kaikkia kokeilemaan taivaan kuvaamista ja revontulien tallentamista. Tarvitaan jalusta, mahdollisimman valovoimainen objektiivi, iso aukko ja pitkä valotusaika.

– Ja lämmintä vaatetta, nauraa jättimäisiä kuvauskenkiään esittelevä taivaantarkkailija.

Keski-Karjalassa revontulia on kahden viime vuoden aikana näkynyt eniten maaliskuussa ja elokuussa.

Rääkkylän ja Kiteen revontulista ja taivaankannesta kahden vuoden aikana otettuja valokuvia on tähän saakka voinut nähdä Sadun Facebook-tilillä, mutta nyt kuvataiteilija on tehnyt vedoksia, jotka tulevat esille kotikunnassa Oravisalon Silkkipartio-ateljeehen sunnuntaina 17. tammikuuta.

Mikkelin löytöeläintalolle alkoi syksyn viimojen myötä tulvia ilmoituksia irrallaan juoksevista kissoista. Talo täyttyi naukuvista karvapalloista, joille karanteeniajan jälkeen alettiin etsiä uutta kotia. Tammikuun puoleen väliin tultaessa kissojen määrä talossa on saatu uudelleensijoitusten myötä laskemaan 36:een.

Vaikka ulkona paukkuvat pakkaset, saa löytöeläintaloa pyörittävä Mikkelin Eläinsuojeluyhdistys yhä ilmoituksia hangilla kulkevista kissoista.

– Eilenkin taas yksi rouva kävi hakemassa loukun, kun pihapiirissä liikkuu vieras kissa, eläinsuojeluyhdistyksen sihteeri Marjut Kuosma kertoo.

Kova pakkanen saattaa tehdä lopun kissan vaelluksista hyvinkin nopeasti, jos se ei löydä itselleen suojaa. Löytöeläintalolle toimitettiin vähän aikaa sitten kaksi punertavaa kissanpentua, joiden korviin pakkanen oli jo ehtinyt jättää jälkensä.

– Tällaisia tapauksia tulee, valitettavasti. Viime yönäkin meillä oli -28 astetta mittarissa. Tämä on ihan liian kylmä ilma eläinten ulkoilla tuolla kaiket päivät yksinään.

Vaikka osa löytöeläintalolle tuoduista kissoista on karannut omatoimisesti ja tullaan hakemaan riemumielin takaisin, on suuri osa kissoista kuitenkin niitä, jotka on jätetty oman onnensa nojaan. Kuosman mukaan hylättyjä katteja loukutetaan ja tuodaan löytöeläintalolle entiseen malliin vuodesta toiseen, vaikka kesäkissoista on yritetty valistaa jo pitkään. Kissojen jättäminen luonnon armoille ei saa ymmärrystä eläinten ystävältä.

– Ei sitä voi käsittää, että joku jättää eläimen heitteille syksyllä, kun ilmat vaihtuvat.

Löytöeläintalossa kissalle etsitään uusi koti

Jotkut kissat saattavat viettää löytöeläintalossa yli vuoden, toiset taas viedään miltei käsistä. Pentukissat saavat nopeammin kodin kuin aikuiset.

– Jokaisella meillähän on näkemys siitä, millainen oman kissan pitää olla. Sen mukaan niitä valintoja tehdään. Sellainen kissa, joka seurustelee, mahdollisesti kehrää, antaa koskea itseään ja alkaa leikkiä pääsee varmaankin nopeammin kotiin kuin sellainen, joka jurottaa nurkassa.

Kissaa ei kuitenkaan noin vain haeta löytöeläintalosta uuteen kotiin, vaan lemmikistä haaveilevan on syytä varautua vastaamaan moneen kysymykseen. Tavoitteena on, että lemmikkieläin löytäisi itselleen pysyvän kodin.

– Pyrimme etsimään sopivan ihmisen ja eläimen yhteen. Jos kissanpennun meiltä ottaa, pitää varautua siihen, että sen kanssa vietetään aikaa siitä eteenpäin 20 vuotta.

Terapiaa eläinten ystäville

Löytöeläintalossa voi vierailla, vaikkei lemmikkieläintä olisikaan ottamassa.

– Täällä käy ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta itse pysty ottamaan eläintä. He käyvät tervehtimässä kissoja jopa viikoittain.

Löytöeläintalo tarjoaakin paitsi suojaa eläimille, myös terapiaa ihmisille. Kuosmalle itselleen onnenhetkiä tuottavat eläinten onnistuneet sijoitukset. Lemmikkieläimen omistajat kun raportoivat usein uuden perheenjäsenen kuulumisista löytöeläintalolle.

– Kyllähän tämä hyvinkin terapeuttinen paikka on. Aina asiat eivät tietenkään mene, niin kuin niiden toivoisi menevän. Jos eläin, joka tänne tulee, on otettu huostaan sen takia, että sitä on kaltoin kohdeltu, niin kyllä eläinten ystävä siinä aina kärsii. Jotain kouraisua tuolta syvältä tuntee silloin.

Viime kesänä Mikkelissä syntynyt satelliittikuikka Rurik on todennäköisesti menehtynyt. Asiasta kertoi ensimmäisenä Sydän-Hämeen Lehti. Biologi Heikki Helteen mukaan Rurik makaa tällä hetkellä mitä todennäköisimmin Mustanmeren pohjassa.

– Viimeisin paikannus saatiin joulun aatonaattona, ja sen jälkeen tuli enää kaksi epämääräistä viestiä lähettimeltä. Niistä saatiin sellainen tieto irti, mikä kertoi linnun lämpötilan. Lämpötila näytti +5 astetta, mikä vastaa Mustanmeren lämpötilaa tällä hetkellä. Siitä voimme melko vahvasti olettaa, että Rurikille on käynyt kalpaten.

Helteen mukaan se, mitä Rurikille on tapahtunut jää spekulaatioiden varaan. Todennäköisesti sitä on kohdannut jokin onnettomuus.

– Onko sitten kyseessä kalaverkkoon hukkuminen, sitä on hyvin vaikea arvailla.

Suuri palvelus kuikkatutkimukselle

Rurik-kuikkaan kiinnitettiin satelliittilähetin-implantti syksyllä. Vaikka Rurikin elämä jäi lyhyeksi, ehti se tuottaa paljon tietoa tutkijoille.

– Rurik teki suuren palveluksen suomalaiselle kuikkatutkimukselle. Se oli ensimmäinen suomalaissyntyinen kuikka, jonka todettiin muuttavan talveksi Mustallemerelle.

Myös syksyllä pyydetty ja satelliitin selkäänsä saanut Lahja-kuikka matkasi talveksi Mustallemerelle. Sen ei kuitenkaan tiedetä varmaksi syntyneen Suomessa.

Lahjan matka jatkuu

Kangasniemeltä talvehtimismatkansa kohti Mustaamerta aloittanut aikuinen Lahja seikkailee yhä Mustallamerellä.

– Lahja on tällä hetkellä Mustanmeren etelärannalla. Se kiersi ensin pitkän kierroksen, noin puoli Mustaamerta, mutta nyt joulusta lähtien se on viihtynyt aivan matalissa vesissä, muutaman kilometrin etäisyydellä Turkin rannikosta, Helle kertoo.

Biologi Helle arvelee, että Lahja aloittaa matkansa takaisin kohti Suomea huhtikuun lopulla.

– Uskoisin, että muutto sujuu vanhalta, kokeneelta linnulta sutjakasti. Toki jää nähtäväksi meneekö muuttoon päiviä vai viikkoja.

Helle toivoo, että suomalainen kuikkatutkimus saa vielä jatkoa tulevina vuosina.

– Toki se on paljon kiinni rahoituksen saamisesta, mutta ilman muuta toivotaan, että Lahjan ja Rurikin seikkailut saavat vielä jatkoa muidenkin kuikkien muodossa.

Suomalaisten tutkijoiden Etelä-Afrikkaan perustama mittausasema on antanut merkittäviä tutkimustuloksia. Vaikka ilmakehän tarkkoja mittauksia on tehty jo vuosia eri puolilla maailmaa, ovat Afrikan mantereelta saadut tiedot olleet aiemmin puutteellisia.

Vuonna 2006 perustetetun mittausaseman tarkoituksena on antaa tietoa ilmakehän hiukkasten eli aerosolien koostumuksesta.

– Tutkimus on kautta aikojen ensimmäinen pitkä ja yhtäjaksoinen ilmakehän hiukkasten mittaus Afrikassa. Mittauksilla saadaan reaaliaikaisesti selville hiukkasten koostumus ja koko, neljä vuotta sitten tutkimushankkeeseen mukaan tullut Itä-Suomen yliopiston tutkija Petri Tiitta kertoo.

Helsingin yliopiston, Ilmatieteen laitoksen ja paikallisen North-West yliopiston yhteisessä projektissa merkittävimpiä tuloksia saatiin kuivankauden eli touko-syyskuun välisen ajan mittauksista. Suurin hiukkaspäästöjen aiheuttaja olivat tällöin savannipalot. Tiitan mukaan kuivan kauden aikana Etelä-Afrikassa käytännössä koko ajan palaa jossakin.

– Mittaukset osoittivat, että savannipaloista syntyvien hiukkasten kokonaisvaikutus oli ilmastoa viilentävä. Karkeasti ottaen noin 90 prosenttia hiukkasista oli viilentäviä ja 10 prosenttia lämmittäviä.

Käytännössä savannipaloista syntyneet hiukkaset toimivat apuna tiheämmän pilvimassan muodostumiselle. Tiheämpi pilvimassa sirottaa auringonlämpöä takaisin avaruuteen, ja näin viilentää ilmastoa.

Hiukkaspäästöt voivat pysäyttää ilmastonmuutoksen hetkellisesti

Suoria johtopäätöksiä mittauksista ei voi vielä tehdä, sillä savannipalojen kokonaisvaikutukseen täytyy ottaa huomioon myös esimerkiksi hiilidioksidi, jota tutkimuksessa ei mitattu.

– Kun mietitään ilmastovaikutuksia, niin hiukkaset on yksi tekijä ja kaasu toinen. Kun ilmasto lämpenee, savannipaloja on oletettavasti enemmän ja tämä voisi toimia yhtenä takaisinkytkentänä samalla tavalla kuin metsät toimivat Pohjois-Euroopassa.

Samanlaisia ilmaston takaisinkytkentöjä ovat esimerkiksi voimakkaan tulivuorenpurkaukset. Viime vuosien voimakkain, vuonna 1991 Filippiineillä sattunut Pinatubo-tulivuoren purkaus, pysäytti maapallon lämpenemisen useiksi vuosiksi. Vastaavanlainen hiukkasten aiheuttama jäähdytys syntyy ilmakehään meteoriitin törmätessä maahan.

Mittausten mukaan sadekautena, eli marras-helmikuun välisenä aikana, suurin hiukkasmäärä tuli pääasiassa teollisuusalueelta hiilenpoltosta.

Etelä-Afrikassa pääosa energiasta tuotetaan hiilellä ja kunnollisia suodattimia on vasta harvassa laitoksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että sulfaattipitoisuudet ilmassa nousevat nopeasti korkealle. Etelä-Afrikassa hiiltä käytetään energiantuotannon lisäksi myös polttoaineen tuotantoon.

Päästövaatimuksia kiristettiin Afrikassa mittausten jälkeen

Afrikan ensimmäisiä ilmakehämittausten tuloksia pidetään merkittävinä globaalisti. Savanniekosysteemi on yksi maailman merkittävimpiä ekosysteemejä, sanoo Ilmatieteen laitoksen ryhmäpäällikkö Lauri Laakso.

– Maailman väestö keskittyy kaupunkeihin ja varsinkin kehitysmaissa on tällaisia megakaupunkeja. Me pystymme tutkimaan kaupungistumisen vaikutusta maapallon ilmastoon ja ympäröivän alueen ekosysteemeihin.

Suomalaisten tekemät mittaukset vaikuttivat projektin aikana paikalliseen ilmansuojelulainsäädäntöön. Etelä-Afrikan kaivosalue Rustenburgissa julistettiin mittausten jälkeen korkean turvallisuuden alueeksi.

– Eli maailman suurimmalla kullantuotantoalueella kiristettiin päästövaatimuksia mittausten seurauksena, Laakso kertoo.

Jo lähes 10 vuotta tehdyt tutkimukset jatkuvat paikallisten voimin Etelä-Afrikassa.

– Projekti aloitettiin ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroilla, mutta nyt se on riippuvainen paikallisen yliopiston saamasta tutkimusavustuksesta, joilla tutkimusta voidaan pitää yllä. Nyt tilanne näyttää hyvältä, mutta toivottavasti myös jatkossa, Laakso toteaa.

Aerosolit ovat ilmakehässä olevia kiinteitä tai nestemäisiä pienhiukkasia, kooltaan erittäin pieniä, joita ei pysty paljain silmin erottamaan. Aerosolien vaikutusta ilmastonmuutokseen ei ole vielä paljon tutkittu. 

Tuore lumihanki tarjoaa mahdollisuuden nähdä, millaisia villieläimiä lähiympäristössä liikkuu. Tassujen ja sorkkien kuvia painautuu lumeen, vaikka saaliseläimet pyrkivät välttelemään liikkumista tuoreella lumihangella.

– Moni varoo jälkien tekemistä, kun siellä ei ole mitään muuta, ja pedot löytävät helposti, kun on yksi ainoa jälki, sanoo suurpetoyhdyshenkilö Seppo Kallio.

Esimerkiksi Haminan itäpuolelta metsästä Kallio löysi menneellä viikolla yhden illan aikana muun muassa hirven, jäniksen, rusakon, ketun ja kauriin jäljet. Hiekkakuopan reunalla oli merkkejä myös harvinaisemmista vieraista, saukoista.

– Ne olivat varmaan vesistöä vaihtamassa. Lumisateen turvin on hyvä vaihtaa paikka, niin jäljet häipyvät, Kallio tuumailee.

Suurpetoyhdyshenkilöille saatetaan tehdä ilmoituksia suden tai ilveksen jäljistä. Kallion mukaan ne osoittautuvat usein koiran jäljiksi.

Mahdollisia suurpedon jälkiä voi arvioida alkajaisiksi sen mukaan, mistä ne löytyvät.

– Jos lähimpään asutukseen on ainakin viisi kilometriä matkaa, se on todennäköisesti jokin muu kuin koira, Kallio toteaa.

Ilveksen ja suden jälkien erottamisessa auttaa tieto siitä, että ilveksen askelväli on lyhyempi kuin sudella. Myös pienemmissä elämisissä piilee erehtymisen mahdollisuus: esimerkiksi ketun ja pienen koiran jäljet voivat mennä sekaisin.

Laskentojen aikaa

Lumihanki helpottaa myös riistalaskentoja. Suurpetoyhdyshenkilö Seppo Kallio laskentaa tehtävän lumisena aikana niin, että laskijat ajelevat metsäautoteillä.

– Alue tavallaan jaetaan alue pienempiin ruutuihin ja haetaan niitä ylitysjälkiä sieltä.

Keinolla kerätään suuntaa antavia tietoja eläinkannoista.

– Aina se saatu tulos on pienempi kuin se todellinen määrä, Kallio muistuttaa.

Aurinko nousee rantakuusikon sahalaidan takaa. Luistimen alla kiiltelee tumma teräsjää. Viime aikojen paukkupakkaset ovat jäädyttäneet hämäläisjärvien jäät kantaviksi. Järven kannen paksuus on kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen senttiä.

Esimerkiksi Hämeenlinnan Alajärvellä on pitkästä aikaa saatu aurattua jopa kahdeksan kilometrin mittainen luistelureitti järven jäälle. Eräopas Jyri Reinikka kannustaa kaikkia luistelutaitoisia kokeilemaan järven jäällä luistelemista.

– Ei muuta kuin luistimet jalkaan ja menoksi. Se on luontoliikuntaa parhaimmillaan. Ehkä tasapaino on se, mitä se kaikkein eniten vaatii. Jää on niin hyvässä kunnossa, että tosiaan hokkareillakin pystyy lähtemään.

Parempaa kuin sohvalla pötköttely

Nyt on otollinen aika kokeilla uutta harrastusta, joka ei vaadi edes erityisvarusteita. Tavallisilla luistimilla ja lämpimillä talvivarusteilla pärjää mainiosti.

– Olen aina sanonut, että jos vain minkäänlaiset välineet on luontoliikuntaan, niin ei muuta kuin menoksi, se on aina parempi kuin sohvalla pötköttäminen!

Luonnonjäillä luistelua harrastavat ovat saaneet pitää luistimiaan kaapissa viime talvet, sillä usein jäälle on kerääntynyt lumen alle vettä niin paljon, että luisteleminen ei ole onnistunut. Luonnonjäillä luisteleminen vaatiikin hetkeen tarttumisen taidon, myöntää eräopas Reinikka.

– Suomessa on neljä vuodenaikaa, joka on niin kuin lahja meille. Kun on tilaisuus tehdä jotain, silloin pitää myös tehdä sitä jotain. Kausi saattaa olla viikon, kaksi viikkoa tai kaksi päivää. Kyllä aikaa aina löytyy, kun pistää löytymään, rohkaisee Reinikka.

Jäällä liikutaan lihasten voimin

Hämeenlinnan kaupunki on aurannut Alajärvelle kaksi väylää. Neljän kilometrin mittainen reitti kiertää Kotasaaren ympäri ja kahdeksan kilometrin mittainen puolestaan vie Soinisaaren ympäri.

Pitkät luistelupaanat ovat houkutelleet paikalle myös autoilijoita ja sosiaalisessa mediassa onkin moitittu järven jäällä luistelijoiden seassa kaasuttelevia autoja. Eräopas Jyri Reinikka uskoo jään kestävän autojen painon, muttei ymmärrä, miksi tulla järven jäälle autoilemaan.

– Mielestäni se on sulaa hulluutta, koska tänne voi tulla luistimilla ja suksillakin. Autolla voi ajaa tietä pitkin ja täällä voi nauttia lihastyöllä tapahtuvasta liikunnasta, tokaisee eräopas.

Naskalit aina kaulaan

Matkaluistelija luistelee lenkkiä järven jäälle auratulla reitillä. Varusteet ovat samat kuin retkiluistelijalla, mutta retkiluistelija hakee harrastuksessaan usein koskemattomia jäitä.

– Retkiluistelussa nimenomaan mennään neitseelliselllä luonnonjäällä, jossa välttämättä kukaan ei ole ennen luistellut eikä käynyt. Silloin täytyy ehdottomasti huomioida turvallisuus ja varautuminen siihen, että jäihinkin voi mulahtaa.

– Matkaluistelussa taas on aina traktori käynyt edellä ajamassa radan. Silloin voi luottaa siihen, että jos jää kestää traktorin, niin se kestää minutkin. Voi vähän huolettomammin ja spontaanimmin lähteä luistelemaan.

Reinikka korostaa, että auratulla väylälläkin luistellessa pitää aina olla mukana naskalit eikä kypäräkään ole ollenkaan turha.

Kalaruoista saatavat rasvahapot ovat tunnetusti hyväksi varsinkin ihmisen sydämelle ja verisuonille. Ihmiset tai kalat eivät itse tuota rasvahappoja, vaan ne syntyvät järvien kasviplanktonissa, eli mikroskooppisen pienissä levissä.

Siitä ne päätyvät eläinplanktoniin, jota kaikki kalalajit syövät poikasina. Hyviä rasvahappoja onkin kaikissa kaloissa, mutta erityisen paljon niitä ehtii kertyä muikkuun.

– Muikku käyttää koko elämänsä ajan ravinnokseen eläinplanktonia, eli muikku saa paljon näitä hyödyllisiä Omega-3 -rasvahappoja. Suuri osa muikun sisältämästä rasvasta on juuri näitä ihmiselle terveellisiä rasvahappoja, perustelee filosofian maisteri Minna Hiltunen.

Väitöstutkimukseensa rasvahappojen päätymistä kalaan tutkinut Hiltunen kertoo, että rasvahappojen määrä ja laatu riippuvat siitä, millainen järvi on kyseessä. Kalojen ruokana olevan eläinplanktonin rasvahappokoostumusvaihtelee paljon järvien välillä.

– Näitä pitkäketjuisia Omega-3 -rasvahappoja kehittyy erityisesti tällaisten karumpien ja vähäravinteisten järvien kasviplanktonissa. Rehevissä järvissä taas on enemmän sinileviä, mitkä eivät tuota näitä terveellisiä rasvahappoja, Hiltunen selventää.

Hiltusen väitöstutkimus pohjautuu tutkimuksiin, joissa pyydettiin muikkua kuudestä itäsuomalaisesta järvestä: Kallavedestä, Suvasvedestä, Pyhäselästä, Orivedestä, Pyhäjärvestä ja Paasivedestä.

Ilmastonmuutos vähentää rasvahappojen syntyä

Rasvahapot ovat tarpeen paitsi ihmisille, myös kaloille.

– Kalojen kasvulle ja lisääntymiselle on hyvin tärkeää ravinnon rasvahappokoostumus. Järvissä, missä näitä Omega-3 -rasvahappoja on hyvin tarjolla eläinplanktonissa, voidaan olettaa, että kalat myös kasvavat ja lisääntyvät paremmin.

Suomen järvien tilaa rasvahappojen syntymisen ja kalojen ravinnonsaannin suhteen Hiltunen luonnehtii hyväksi. Uhkia on kuitenkin näkyvissä.

– Vesistöjen pintalämpötilat nousevat ilmastonmuutoksen myötä ja myös valunnan kautta ravinteiden määrä voi nousta. Nämä voivat vaikuttaa kasviplanktonyhteisön koostumukseen ja sitä kautta kalan määrään ja laatuun ihmisen ravintona, Hiltunen kertoo.

Asikkalalainen sukellusharrastaja Teemu Lakka vetää kuivapuku päällään ahkiota Vesijärven jäällä. Kyydissä ovat välineet avannon tekemiseen sekä kuvausvälineet, joilla ikuistaa jään alapuolista maailmaa.

Ennen kuin mies pääsee kameroineen pulahtamaan avantoon, edessä on hikinen urakka. Vuorokautta aiemmin tehty avanto on jäätynyt useiden senttien paksuiseksi, ja tuuralla sekä jääsahalla riittää käyttöä.

– Varustusta on päällä melkein kolmenkympin pakkasia ajatellen, ja kun kuivapuku ei hengitä yhtään, hikeä pukkaa, Teemu puuskuttaa.

Kuvausvälineenä on tavallinen pokkarikamera, joka on suojattu vesitiiviillä kotelolla. Lisävarusteina ovat salama ja apuvalo. Setti on kinnitetty tarkoituksenmukaiseen telineeseen.

– Nämä vehkeet on jo aika vanhat, eivätkä enää kovin kalliit, mutta muuten laitteet kyllä maksavat paljon, sukellusvalokuvaaja paljastaa, mutta ei kerro tarkemmin summia, mitä on harrastukseen upottanut.

Maisemaa vaihtelee järven ja päivän mukaan

Lakka aloitti aloitti jääkannen alla kuvaamisen noin kolme vuotta sitten. Mies lähti liikkeellä pystymetsästä.

– En ollut aikaisemmin harrastanut talvisukellusta, enkä yhtään tiennyt, mitä odottaa. Halusin vain katsoa, mitä jäiden alta löytyy.

Aluksi näkymät tuottivat lähinnä ihmettelyä. Vetisen maailman kauneus avautui hiljalleen.

– Pikkuhiljaa, kun aloin tarkemmin katsella ja etsiä uusia paikkoja, havaitsin, kuinka kaunista jään alla on.

Lakka on käynyt kuvaamassa useilla järvillä. Voisi kuvitella, että Suomen järvet ovat lähes samanlaisia talviasussaan, mutta vedenalainen maailma on paljastunut moniulotteiseksi, milloin valon, milloin veden suhteen.

– Näkymät vaihtelevat suurestikin, jopa samalla järvellä, riippuen minä päivänä käy kuvaamassa. Eri järvissä on myös erivärinen vesi, ja se vaikuttaa paljon kuvaan.

Syksyllä ja keväällä eniten annettavaa

Kuvaaminen tapahtuu lähellä avantoa, sillä miehellä on vain snorkkeli, ei happipulloja.

– Niistä tulisi liikaa ilmaa ja kuplia, näkymä menisi pilalle nopeasti.

Sydäntalvella kun lunta on eniten jään päällä, jään alla on pimeää. Apuvalo ja salama ovatkin ehdottomat.

Parhaat kuvausajankohdat ovatkin Lakan mielestä syksyllä, kun jäätyminen alkaa, sekä keväisin, jolloin valo kasvaa ja jääpeite ohenee.

– Yksi parhaista kuvista on sellainen, missä jään pinnan alla oli ihan ohut kerros kirkasta vettä ja sen alla sameampaa, siitä sai niin sanotun harppauskerroskuvan. Myös silloin, kun järvi alkaa jäätyä, voi saada hienoja kuvia kun jää nousee järvepohjasta ylöspäin. Ne ovat helmiä, joita on sattunut eteen.

Vaikka moni miehen tallentama kuva käy taiteesta, tekijälle kyseessä on ennen kaikkea harrastus.

– En tiedä onko tämä estetiikkaa, harrastus pikemminkin. Ei sillä, kyllähän ne hienoja kuvia on.

– Monet sateet on jääneet tulematta tai sateet ovat kestäneet vain kaksi päivää. Maan kosteustaso on järkyttävän alhainen, pohjaveden taso on laskenut pahimmillaan 10 metriä, mikään kaivo ei enää toimi, sadot on jääneet kymmeneen prosenttiin, Etiopian tilanteesta kertoi Ylen Aamu-tv:ssä Pelastakaa Lapset ry:n pääsihteeri Hanna Markkula-Kivisilta.

Kivisillan mukaan tilanne pahenee kumuloituessaan. Etiopiassa kuivuus on kestänyt jo vuosia.

– Siellä on vanhoja ihmisiä, jotka sanovat, etteivät ole koskaan nähneet tämänkaltaista tilannetta.

Pahimmilla kuivuusalueilla noin 80 prosenttia ihmisistä on täysin riippuvaisia sateista maatalouteen ja karjan pitämiseen perustuvilla alueilla.

– Karjaa on kuollut sadoin tuhansin, ja se on vienyt elinkeinon sadoiltatuhansilta. Se on vienyt paitsi elinkeinon, se on vienyt maidon, joka on lasten ravitsemuksen kannalta äärimmäisen tärkeätä, Kivisilta sanoo.

Myös ruuan hinta on noussut Etiopiassa. Se yhdistettynä kovaan inflaatioon, on Kivisillan mukaan erittäin huono yhdistelmä.

Dominoefekti synnyttää lisää ongelmia

Lähes kaksi miljoonaa lasta on keskeyttänyt koulunkäynnin kuivuuden takia.

– Lapset otetaan pois koulusta, koska heitä tarvitaan ruuan hakemiseksi yhä piteneviltä matkoilta ja viemään karjaa juomaan, Kivisilta sanoo.

Kun väki pakkautuu myös kaupunkeihin jätettyään kuivuuden vaivaamat viljelysmaat, syntyy dominoefekti. Siitäkin huolimatta, että Etiopia on varautunut Kivisillan mukaan kuivuuteen nyt paremmin kuin aiemmin, ongelmavyyhti on hankala.

– Kun otetaan rahat teiden rakentamisesta pois, että saadaan ruokaa, teiden rakentajat jäävät työttömiksi, jolloin avun tarvitsijoita on yhä enemmän, Kivisilta kuvailee tilannetta.

WHO:n katastrofien torjuntaan tarkoitettu early warning -systeemi on jo puolitoista vuotta soittanut hätäkelloja.

– Meillä on muutama kuukausi aikaa auttaa, muutama kuukausi aikaa kerätä rahaa, hankkia ruokaa, lääkkeitä, vettä, jotta katastrofi ei pääse syntymään, Kivisilta arvioi.