Jaana Kotamäki on ensimmäinen nainen, joka on voittanut Vuoden luontokuva -kilpailussa yleisen sarjan. Hän voitti tämän vuoden kilpailussa Sienet ja kasvit -sarjan teoksellaan Siementen tanssi. Naisvoittajien vähyys saa Turussa asuvan Kotamäen mietteliääksi.

– Varmaan yksi suuri syy on se, että naiset ovat kuvanneet luontoa huomattavasti vähemmän kuin miehet. Ihan viime vuosina digikuvauksen myötä naiset ovat alkaneet kuvata huomattavasti enemmän.

– Itse olen ehkä poikkeus, koska olen kuvannut luontoa 25 vuotta. Joskus minua pidettiin kummajaisena, kun kävin Suomen luonnonvalokuvaajien talvipäivillä ja tapahtumissa. Siellä meitä naisia saattoi olla enimmillään neljä–viisi, ja miehiä oli parisataa, Kotamäki nauraa.

Naiset löytävät kohteet läheltä

Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n puheenjohtaja Kari Wallgren löytää käytännöllisen syyn luontoa kuvaavien naisten määrän kasvulle.

– Naiset ymmärtävät, että hyviä kohteita on ihan lähellä, omassa elämänpiirissä. Aivan kuten Jaana Kotamäen voittokuvakin, joka on otettu hänen kesäpaikkansa lähellä. Miehet sen sijaan lähtevät Afrikkaan kuvaamaan leijonaa, Wallgren kuvailee.

– Ehkä nyt yleistymässä oleva taiteellisempien kuvien linja rohkaisee naisia myös osallistumaan kilpailuun entistä enemmän, Wallgren pohtii.

Jaana Kotamäki myötäilee Wallgrenin linjaa kuvaillessaan omaa suhdettaan luontokuvaan.

– Voihan niitä petoeläimiä kuvata, mutta ei se tee kuvasta yhtään parempaa. Minun mielestäni kuvan visuaalisuus ja sisältö ovat tärkeimmät asiat, Kotamäki linjaa.

Rakkaus luontoon on tärkeintä

Luonnon kuvaamisella ei Suomessa pysty elättämään itseään. Mikä saa ihmisen käyttämään huomattavan osan ajastaan luonnon kuvaamiseen?

– En voisi kuvitella kutsuvani itseäni luontokuvaajaksi, jos en todella haluaisi vaalia luontoa. Rakkaus luontoon ja rakkaus valokuvaamiseen. Nämä kaikki ominaisuudet täytyy löytyä, Jaana Kotamäki luettelee.

– Hyvä nyrkkisääntö on kuvata paljon ja kaikkea. Ei saa jumittua yhteen aiheeseen, jos haluaa pärjätä kilpailuissa, Kotamäki opastaa.

Voittokuvaansa Kotamäki kuvailee arkiseksi.

– Tämä oli niin arkinen aihe kuin voikukka. Kukan siemenet leijailivat ilmassa, ja vastavalo oli se, mikä lienee vaikuttanut positiivisesti kilpailun tuomareihin. Saunan lämpeämistä odotellessani lähdin kuvaamaan. Innostuin kuitenkin niin, että sauna taisi kylmetäkin ennen kuin olin valmis, Jaana Kotamäki nauraa.

Tammela Mineralsin valtaukset lähtevät Tammelasta kauniin Torron maalaiskylän vieressä olevalta pellolta kohden Someroa. Tukes on antanut kanadalaisen kaivosyhtiön tytäryhtiölle Tammela Mineralsille valtausoikeudet yli 1000 hehtaarin suuruiselle alueelle.

Tammela Minerals saattaa olla kiinnostunut vielä suuremmankin alueen tutkimisesta, sillä ainakin yhtiö itse kertoo nettisivuillaan 2300:n hehtaarin projektista. Malmiyhtiö ilmeisesti otaksuu seudulla olevan litiumia, tinaa ja tantaalia, mutta myös kohonneita kultapitoisuuksia.

Tammelan Torrolla on geologeihin totuttu, sillä ennen kaivosyhtiön valtausta on seudulla liikkunut Geologian Tutkimuskeskuksen geologeja paljonkin.

GTK:n geologit ovat sitä mieltä, että Tammelan litium-esiintymä saattaa olla jopa Suomen toiseksi suurin. Suurin litium-esiintymä on Kaustisilla, minne on vuosia yritetty käynnistää kaivostoimintaa.

Salaperäinen valtaus herättää kysymyksiä

Onpa alueelle tulossa kaivostoimintaa tai ei, joka tapauksessa Tammela Mineralsin valtaus hämmentää. Suurien maa-alueiden valtausoikeudet tuottavat päänvaivaa esimerkiksi kunnan kaavoittajalle, jonka tehtävänä on laatia osayleiskaava Tammelan Torrolle.

Tammelan kunnan kaavoittaja Miika Tuki haluaisi vastauksia esimerkiksi siihen, miten mahdollinen kaivostoiminta vaikuttaisi kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen miljööseen ja mitä se vaikuttaisi ympäristöarvoihin, joita seudulla on vähintään Torronsuon kansallispuiston verran.

– Kaavassa tottakai otetaan huomioon Torronsuon kansallispuisto, samoin kulttuuriympäristö ja myös alueen kehittyminen. Mineraalien etsintä on sellainen asia, josta tavallaan selviää enemmän kaavoituksen aikana.

Miika Tuki sanoo, että kaavoitushan on hyvin osallistava prosessi.

– Otamme lausuntoja ja kommentteja pitkin kaavoitustyötä ja tarkennamme, jos on tarvetta.

Koko Torron kylä on valtakunnallisesti arvokasta rakennettua kulttuuriympäristöä, kylä on peräisin 1500-luvulta ja syntynyt maatalojen ympärille. Kylän lävitse on mennyt aikoinaan ikivanha talvitie Turusta Hämeenlinnaan.

Torron malmeja on himoittu jo pitkään

Tammelan Torrolta on etsitty arvokkaita malmeja jo viime vuosi sadalla. 1700-luvulla sieltä vietiin malmia somerolaiselle kartanolle lasin tekoa varten, ja 1950-luvulla malminetsintää harrastavat, kivitaskuiksi kutsutut miehet, kolusivat seutua ahkerasti. Myös seudun koululaiset valjastettiin malminetsintään.

Se mitä Tammela Minerals aikoo alueellaan tehdä jää nähtäväksi. Kaavoittaja Miika Tuki on odottavalla kannalla Tammela Mineralsin suuntaan.

– Henkilökohtaisesti minulla on neutraali suhtautumistapa mahdolliseen kaivostoimintaan, mutta plussia tottakai ovat vaikutukset elinkeinotoiminnalle ja miinuspuolena tietenkin vaikutukset ympäristöön, sekä kyläympäristöön että luontoon. Näitä kaikkia varmasti tässä prosessissa sitten selvitetään.

Lämpöennätykset ovat paukkuneet Suomessa kuluvan marraskuun aikana. Tiistaina mitattiin ainakin Kemiössä yli 14 astetta.

Vaikka nyt mitatut lukemat ovat näillä leveysasteilla tähän aikaan vuodesta poikkeuksellisen korkeita, ovat lämpötilat Suomessa nousseet viimeisten vuosikymmenien aikana niin paljon, että tämä näkyy jo selvästi eliömaailmassa.

Perhoset matkalla pohjoiseen

Porilaisen biologin Janne Lampolahden mukaan esimerkiksi keväisin jää sulaa nykyisin kolme viikkoa aikaisemmin kuin 50 vuotta sitten. Toisaalta syksyllä kasvukausi on pidentynyt.

– Kesä on pidentynyt molemmista päistä. Ja ennen kaikkea talvet ovat tulleet lämpimämmiksi.

Kehitys näkyy etenkin hyönteisissä, joiden levinneisyyttä lämpötila paljolti sääntelee. Biologi nostaa esimerkiksi päiväperhoset, joiden lajistosta on meillä kerätty tietoa yli sadan vuoden ajalta.

– Lyhyesti sanottuna: perhoset ovat matkalla pohjoiseen.

Lampolahden mukaan niin päivä- kuin yöperhosetkin kulkevat pohjoiseen päin noin 50 kilometriä vuosikymmenessä. Lajeja, joita 30 vuotta sitten tavattiin Turku-Helsinki-linjalla, esiintyy nyt Kokemäenjokilaaksossa. Lisäksi Suomeen on tullut uusia lajeja.

Suolajiston kohtalo huolestuttaa

Ilmaston lämpeneminen on ajanut myös kasveja yhä pohjoisemmaksi. Yllättävän selvästi tämä on Janne Lampolahden mukaan havaittavissa vesikasveilla.

– Eteläisillä vesikasveilla menee hyvin. Lämpimämpien vesien ansiosta ne pystyvät tuottamaan aiempaa paremmin siementä ja leviämään tehokkaammin.

Erityisen huolestunut Lampolahti on eteläisen Suomen suolajiston säilymisestä.

– Soita on jo valmiiksi ojitettu ja nyt tulee päälle vielä ilmaston lämpeneminen. Soilla asustava pohjoinen lajisto voi yhä huonommin.

Esimerkiksi Satakunnassa riekkoa metsästettiin vielä 50 vuotta sitten, mutta sitä tavataan enää Pohjois-Satakunnassa. Riekon ongelmana on myös sen valkoinen lumipuku.

– Se on helppo saalis pedoille, jos lunta ei ole. Sama kohtalo on metsäjäniksellä.

Suomessa hyvä tarkkailla muutoksia

Suomi on Janne Lampolahden mukaan hyvä maa tarkkailla ilmaston lämpenemisen aiheuttamia eliölajien muutoksia, koska hyvin monen eurooppalaisen lajin pohjoisraja kulkee Suomen halki. Maassamme on vastaavasti myös pohjoisten lajien eteläraja.

– Kääntöpuolena on se, että pohjoiset lajit taantuvat jäädessään eteläisten lajien jalkoihin, toteaa Lampolahti.

Kaikki muutokset eivät kuitenkaan välttämättä johdu vain ilmaston lämpenemisestä.

– Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset, kuten esimerkiksi metsätalous, soiden ojitus ja vesien säännöstely ovat niin valtavia.  Joskus on vaikea sanoa, mistä muutokset lopulta johtuvat.

Puutarhakaupunkina tunnettu Espoo haluaa kanit kuriin. Espoon kanikanta on räjähtänyt huimaan kasvuun viimeisen kahden vuoden aikana. Parhaillaan Espoossa onkin käynnissä kanin verkkopyynnin pilottihanke. 

– Ongelma on, että kanit käyvät syömässä puistossa, mutta itse pesä on yksityiselllä tontilla johon ei ole ilman lupaa asiaa, Espoon valvova puutarhuri Hannele Vepsäläinen sanoo.

Kantaa halutaan rajoittaa, koska kanit kaluavat puistojen kasvit ja puut.

Kaneja pyydetään loukulla

Espoossa kaneja pyydetään verkkojen lisäksi myös loukuilla ja fretin avulla. Puistojen peittämä Espoo on haastava jahtimaasto sillä kaneilla on paljon piilopaikkoja. Kaupunki pyytääkin taloyhtiöiltä apua kanijahtiin.

– Yksin emme tästä selviä. Olisi hyvä jos asukkaat tilaisivat pihalle loukkupyytäjän. Toki voi myös pyytää itse, Vepsäläinen sanoo.

Aivan kuka tahansa ei saa pyytäjäksi ryhtyä. Kanijahti vaatii metsästyskortin ja loukuille pitää olla maanomistajan lupa. Kanin metsästyskausi alkaa syyskuun alussa ja loppuu maaliskuun lopussa.

Riistaväki seuraa huolestuneena villisian leviämistä Suomessa.

Vaikka villisika onkin monelle metsästäjälle mieluinen saalis, niin kannan kasvulla on myös haittapuolensa.

Tiheimmät villisikakannat on havaittu Etelä-Savossa, Kaakkois-Suomessa ja Itä-Uusimaalla.  Aivan eteläisimmässä Suomessa sikoja on Lapinjärven, Loviisan, Myrskylän, Artjärven, Sipoon ja Porvoon seuduilla.

Pohjoisemmassa sikoja on havaittu vain yksittäistapauksina.

Sikarutto voi levitä villisian avulla

Suomen Riistakeskus Etelä-Hämeen riistapäällikkö Jyri Rauhala sanoo, että villisika viihtyy melkein missä vaan.

– Se on sellainen opportunistinen tilankäyttäjä. Sillä ei ole mitään vaikeuksia tulla esimerkiksi aterioimaan peltoalueille tai ihmisten pihoille ja puutarhoihin, missä villisikalauma voi aiheuttaa suurtakin hävitystä.

Villisikalauma voi tehdä maatiloille isojakin tuhoja, silla siat pelloilta perunoita ja juureksia. Eläin kaivaa sikoja kuoppia kun se etsii syötävää.

– Toisaalta tilaisuuden tullen villisika menee myös metsään ja hyvin tiheäänkin metsään, jos siltä tuntuu, että sen on päästävä suojaan.

Villisikojen määrä halutaan pitää Suomessa alhaisena, koska villisikakannan koko vaikuttaa afrikkalaisen sikaruton leviämisriskiin. Tauti leviää jo Virossa ja sitä tavataan myös Venäjällä.

Siat tulevat Suomeen Karjalan kannaksen kautta. Virosta tulleiden kohtalona on useimmiten hukkuminen Suomenlahteen.

Kanta on kasvanut selvästi viimeisen parin vuoden aikana

Esimerkiksi Hämeessä villisikakannaksi arvioidaan joitakin kymmeniä yksilöitä. Villisikoja on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa, missä villisikakannaksi arvioidaan jopa kolmetuhatta yksilöä.

– Meillä liikkuu joitakin villisikoja eri puolilla riista-aluetta, ja viimeisen parin vuoden aikana kanta on kasvanut jonkin verran, kertoo riistapäällikkö Jyri Rauhala.

Vaikka eteläisen Hämeen villisikakantaa ei pysty arvioimaan tarkasti, niin jotakin kannan kasvusta kertoo se, että villisiasta tehdään Rauhalan mukaan havaintoja kohtuullisen säännöllisesti.

Kaivoksen vesiongelmaa valvova Lapin Ely-keskus teki keskiviikkona tarkastuskäynnin kaivokselle.

Elyn tarkastajille olisi sopinut että Yle Lapin toimittaja ja kuvaaja seuraavat tarkastuskäyntiä kaivoksella. Kaivosyhtiö Agnico Eagle ei suostunut pyyntöömme päästä seuraamaan tarkastusta.

Jätealtaan pinta laskee

Elyn johtajan Timo Jokelaisen mukaan vesien alentaminen poikkeusjuoksutuksella Seurujokeen ja pumppauksella uuteen vesivarastoaltaaseen sujuvat poikkeusluvan ja suunnitelman mukaan.

Vuotavan altaan NP3:n pinta oli Jokelaisen mukaan keskiviikkona +232,33 senttiä merenpinnan yläpuolella. Tavoitteena on laskea pinta tasolle +230, joka on yhtiön käyttämän patoturva-asiantuntijan mukaan turvallinen.

Jokelaisen mukaan ainakin altaan välitön murtumisen riski väistyy kun pintaa saadaan laskettua tavoitteeseen. Tavoitteeseen voi mennä vielä useita viikkoja. Ely-keskus tekee kaivokselle seuraavan tarkastuskäynnin ensi viikolla.

Riskinä on, että ellei pintaa laskettaisi, niin NP3-altaan pohjaan tulleet vuotokohdat voivat syöpyä suuremmiksi ja uhkana on padon murtuminen ja jätealtaan hyökyaalto ympäristöön.

Kaivosyhtiö on runsaan viikon ajan saanut poikkeusluvalla pumpata puhdistettua jätevettä Seurujokeen. Vajaan viikon vettä on pumpattu vuotavasta NP3-jätealtaasta uuteen vesivarastoaltaaseen.

Seurujokeen selvä puro

Kävimme Yle Lapin kuvaajan Uula Kuvajan kanssa tiistaina Seurujoen varrella, kaivosalueen vastarannalla. Kuvaja kuvasi kamerakopterilla Seurujoen takaa kaivosalueen ulkopuolelta näkyvää jätevesien pintavalutuskenttänä olevaa suota.

Jätevesien pitäisi suotua suon läpi Seurujokeen. Nyt ilmakuvissa näkyy suon pinnalla laajoja vesilampareita.

Seurujokeen, jätevesien purkukohtaan kaivosyhtiön purkukohdasta kertovan kyltin viereen valuu myös selvä puro pintavalutuskentän suunnasta.

Sekä puro että suolla olevat laajat vesialueet poikkeavat siitä mitä kaivosyhtiö on vuosien aikana pintavalutuskentän toiminnasta kertonut. Yhtiö on joka kerta kysyttäessä antanut ymmärtää, että Seurujokeen ei mene mitään puron tapaista näkyvää purkuojaa tai vastavaa, vaan että jätevedet suotuvat ja suo toimii filtterinä.

Lapin Elyn johtaja Timo Jokelainen arvioi, että lähes 600 kuutiometrin tuntivauhtia tapahtuva poikkeusjuoksutus todennäköisesti nostaa suon pintaan lampareita. Kaivosyhtiö selittää lammikoita viime viikonvaihteen vesisasateilla.

Kaivosyhtiön mukaan puhdistetut jätevedet eivät pilaa Seurujokea vaan sen tila säilyy hyvänä. Päästöseurantaa tekevän konsulttiyhtiö Rambollin mukaan muun muassa sulfaattia ja natriumia sisältävät päästöt aiheuttivat syyskuussa poikkeuksellista Seurujoen veden suolaantumista.

Mikko Lantto on saanut vahvistuksen tunnetulta suomalaiselta lintuasiantuntijalta Dick Forsmanilta. Forsman on Euroopan tunnetuimpia petolintujen tuntijoita ja tutkijoita. Hän on myös lintukirjailija ja valokuvaaja.

Mikko Lantto valokuvasi lintuharvinaisuuden Rovaniemellä Aronperän lumenkaatopaikalla elokuun alkupuolella. Hän luuli kuvanneensa sinisuohaukan, mutta totuus osoittautui toisenlaiseksi, paljon mielenkiintoisemmaksi. Oikean tiedon saaminen kesti kaksi kuukautta.

– Määritelmä tuli sellaiselta taholta, että siinä ei ole epäilemistä, Mikko lausahtaa ja luottaa Forsmanin selvitykseen kahden haukan risteymästä. Se voi olla myös välimuoto, jolla tarkoitetaan risteymän ja jomman kumman alkuperäislajin jälkeläistä.

Forsmanin mukaan tällaisia risteymiä / välimuotoja kuoriutuu Suomessa vuosittain muutama kymmen. Eriasteisia sekapareja olisi vastaavasti noin kymmenkunta. Myös risteymät pystyvät jatkamaan sukua.

– Suomi on tässä asiassa maailman napa, sillä muualla Länsi-Euroopassa tavatut linnut saattavat hyvinkin olla Suomesta lähtöisin, Dick Forsman sanoo.

– Esimerkiksi Ruotsin Falsterbossa havaitut monet linnut ovat todennäköisesti Pohjolassa syntyneitä. Muualta maailmasta näitä ei tunneta.

Arosuohaukka vasta tulollaan Suomeen

Mikko Lanton mukaan spekulaatiot linnusta alkoivat heti, kun kuvat tulivat nähtäville. Mies muistelee, että hänen ystävänsä Raahesta, Antti Peuna, esitti ensimmäisenä arvion, että kyseessä olisi tuollainen lajiristeymä.

Mutta mitkä lajit olivat risteytyneet, se vaati tarkemman selvittelyn.

Lanton mukaan sinisuohaukka on Suomessa ja Rovaniemelläkin hyvin tyypillinen laji. Arosuohaukka sen sijaan on uudempi tulokas Keski-Euroopasta, mutta tosin sekin jo pesii Suomessa. Puhutaan kuitenkin muutamista kymmenistä yksilöistä.

Suomessa on tänä vuonna tehty poikkeuksellisen paljon lajiristeymähavaintoja.

Risteymän tunnistaminen hankalaa

Dick Forsmanin mukaan tärkein ero molempiin haukkojen alkuperäislajeihin on siipikaaviossa. Arosuohaukalla on neljä sormimaista käsisulkaa siiven kärjessä, sinisuohaukalla viisi. Risteymillä / välimuodoilla on myös viisi sormea, mutta ulkoa laskien viides on lyhyempi kuin sinisuolla ja sulan ulkohöydyn kovertuma sijaitsee noin 2/3 sulan tyvestä (eli ulompana), kun se sinisuolla on noin sulan puolivälissä.

– Tämä tekee siiven kärjestä erilaisen kuin puhtaalla aro- tai sinisuohaukalla, sanoo Forsman.

– Lisäksi kuvan linnulla on havaittavissa jonkinlaista viirutusta/kuviointia kupeilla, mitä arosuohaukalla ei saisi olla. Myös siiven alapinnan kuviointi on lajien puolivälistä: käsisiiven takareuna on selkeästi musta (arosuolla ei näin selkeästi rajoittuva, sinisuolla kyllä) ja kyynärsiiven raidoitus on liian selkeä tyypilliseksi arosuohaukaksi (arosuolla kauttaaltaan tummempi) ja muistuttaa enemmän sinisuohaukan kuviointia.

Perusteellisempi artikkeli asiasta löytyy täältä:

Forsman, D. & Erterius, D. 2012. Pallid Harriers in northwest Europe and the identification of presumed Pallid Harrier x Hen Harrier hybrids. Birding World 25: 68–75.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evirassa uskotaan, että ihokuoliosairaus on yksi Tornionjoen luonnonlohien kuolemien aiheuttajista, mutta taustalta voi löytyä muitakin syitä.

– Lopullinen tappaja on vesihome, mutta se iskee mihin tahansa ihovaurioon. Olisi tietysti hyvä päästä selvyyteen, mikä on alla oleva tai altistava tekijä, luonnehtii erikoistutkija Perttu Koski Eviran Oulun yksiköstä.

Myös Luonnonvarakeskuksen tutkija Atso Romakkaniemi on samoilla linjoilla. Ihokuoliosairautta on Romakkaniemen mukaan tavattu jo vuosikymmenen ajan eteläisellä Itämerellä kuten Puolan meritaimenkannoissa.

– Muutamat kalastajat ovat arvioineet, että Tornionjoen nousukaloista jopa 20-30 prosentilla olisi ollut näkyviä ihovaurioita, mutta kuolleisuudesta ei ole tietoa, kertoo Romakkaniemi.

Kuolleita lohia kelluu rannassa

Tornionjokivartiset ovat joka tapauksessa huolissaan luonnonlohen kohtalosta. Esimerkiksi Pellon Lempeässä asuva Tapani Kangas myöntää, että ei ole kohdannut aikaisemmin kotijoessa moista näkyä.

– Kuolleita kaloja näkyy jatkuvasti ja osan niistä olen nostanut atraimella rannalle. Kuolleita kaloja oli jo vuosi sitten, mutta nyt tämä on räjähtänyt käsiin, kuvailee Tapani Kangas.

Samanlaiseen näkyyn on törmännyt myös  Pellon Naamijoella asuva Reijo Laitamaa. Molemmat miehet esittelevät kilvan valokuvia kuolleista kaloista, joista tuoreimmat ovat pari päivää sitten otettuja.

– Kalat on erittäin sairaita ja puolittain mädänneitä. Joillakin kaloilla on puoli päätä sulanut pois, kaikki evät on tulehtuneet ja kalassa on laikkuja ihan jokapuolella. Tuho on ihan totaalinen, luettelee Kangas.

Kuolleiden määrä on arvoitus

Tähän mennessä jokivartiset ovat raportoineet, että väylässä on satoja, jopa tuhansia kuolleita kaloja. Luonnonvarakeskuksen tutkija Atso Romakkaniemi arvioi, että kuolleita kaloja saattaa olla tuhansia mutta kymmeniin tuhansiin nouseviin määriin hän ei usko.

Eviran mukaan kuolleita kaloja on jokatapauksessa enemmän kuin vuosi sitten.

– Tänä syksynä Tornionjoella on uutta lohien voimakas kutuaikainen sairastuminen ja kuoleminen, tähdentää erikoistutkija Perttu Koski.

Tällä hetkellä Evirassa on tutkittavana kymmenkunta Tornionjoelta peräisin olevaa lohta. Niiden kuolinsyystä saadaan tarkempia tietoja ensi viikolla, mutta näytekaloja otetaan vastaan edelleen.

Lohien kuolinsyyn selvittämistä on pitkin kesää vaikeuttanut se, että Ouluun ei ole saatu tarpeeksi hyväkuntoisia kaloja. Viranomaisten toiminta sapettaa kuitenkin Pellosta tullutta porukkaa, sillä näytekaloja ollaan oltu valmiina lähettämään jo kesäkuussa.

– Se on mukava nähdä, että viranomaisetkin on heränneet. Tutkimuskalojen vastaanotto oli aluksi erittäin kitsasta ja se jopa kiellettiin jossakin vaiheessa, mutta ykskaks pää on auennut. Uutiskynnys on näemmä nyt ylitetty ja toivottavasti saamme selvyyden tähän hommaan, painottaa Tapani Kangas.

Sampo Virmasalo tietää listan kuulostavan hullulta.

Hän ei silti häpeä yhtään tunnustaa olevansa täysin höyrähtänyt kullanhuuhdotaan.

– Välillä tarvitsee vähän rauhoittua. Kun lähtee päiväksi lapion varteen, niin siinä kummasti mieli rauhoittuu ja pää tyhjenee, kun mättää soraa ränniin.

Jyväskylässä mediatekniikkaa opiskeleva Virmasalo otti ensimmäisen kerran tuntumaa Ivalojoen kuuluisaan kultamutkaan 6-vuotiaana. 

Hän matkasi sinne äitinsä kanssa seuraamaan isäpuolen ja tämän kaverin Anssin huuhdontapuuhia.

Pienin pojan kuva kullanhuuhdonnasta oli peräisin Aku Ankasta: hän kuvitteli, että maan alle mennään, ja syvät kaivoskuilut odottavat.

– Se oli karvas pettymys, kun ei ollut kuiluja, eikä soihtuja niitä valaisemassa. Vain kaivettua avomaata. Järkytyksestä kuitenkin päästiin yli, ja vieläkin siellä kuljetaan.

Kultakuume tarttuu

Virmasalon mukaan ihmisillä on kullanhuuhdonnasta liiankin karu kuva: se ei ole pelkkää purkkiruuan mättämistä, enemmänkin kuin kesämökille menisi.

Edes kuva pitkäpartaisista, likaisista ja erakoituneista miehistä ei täsmää.

– Pitkä parta on kyllä kova juttu pitkään kaivaneilla. Itsekin kasvattaisin, jos vain parta kasvaisi kunnolla. Yksinäisyyteen vetäytyviä on kullankaivajissa varmasti yhtä paljon kuin muissakin ihmisissä.

Vaikka yhteinäistä kuvaa kullanhuuhtojista ei enää voikaan muodostaa, jotain yhteistä heillä kuitenkin kaikilla on. Nimittäin kultakuume, palo, joka ajaa kaivamaan lisää, kun vain kerran on kultaa nähnyt.

– Kultakuume on tarttuva tauti: kun päivänkin mätät soraa, kovassa fyysisessä rasituksessa, ja sitten onnistut maan seasta erottelemaan hyvin pienen osan jotain niin kaunista asiaa kuin kulta, niin kyllä siinä himo iskee.

Nuoren kaivajan näkökulma

Virmasalo valottaa elämää Lapin erämaassa ja kullanhuuhdonnan taitoa neljäosaisessa Jäniksen vuosi -dokumentissa, joka julkaistaan Youtubessa.

Ensimmäinen osa julkaistiin puolisentoista viikkoa sitten, ja sitä on katsottu yli 6 000 kertaa. Viime perjantaina julkaistiin toinen osa .

Dokumentin Virmasalo kuvasi elokuussa yhdessä kuvaaja-ystävänsä Kalle Kaskisen kanssa.

Syvin syy dokumentin teon takana Virmasalon mukaan on, ettei nuoren kaivajan näkökulmasta ole dokumenttia aiemmin tehty.

– Tiedän, että olen yksi harvoja ikäisiäni, joka siellä pyörii. Halusin tuoda kuolevaa lajia esille. Lisäksi dokumentin tekoon tarvitsee kykyä puhua ja olla kameran edessä.

Virmasalo haluaa dokumentillaan paitsi näyttää myös kunnioittaa Lapin kaunista luontoa ja muistuttaa jokamiehen oikeuksista.

– Monilla on kova himo mennä ulkomaisille rannoille, vaikka mahdollisuus olisi mennä Suomen erämaahan.

Sampo Virmasaloa haastatteli Mikko Maasola.

Lohen perimästä on paljastunut yksittäinen geeni, joka vaikuttaa erittäin voimakkaasti lohen sukukypsyysikään. Samalla geeni vaikuttaa myös lohen koon vaihteluun. Tutkimustuloksilla on merkittäviä vaikutuksia lohikantojen hoitoon ja suojelemiseen.

Sama geeni säätelee myös ihmisen murrosiän alkamista. Tutkimustulosten soveltaminen saattaa edistää murrosiän terveysvaikutusten tutkimista.

– Löytämämme VGLL3 -geeni säätelee rasvojen kertymistä kehoon, mikä on tärkeä muuttuja sukukypsyysiän määräytymisessä. Yllättäen tämä sama geeni on mukana säätelemässä myös ihmisen murrosiän alkamista, toteaa akatemiaprofessori Craig Primmer Turun yliopistosta.

– Tutkimustuloksella on tärkeitä soveltamismahdollisuuksia luonnonlohikantojen hoidossa ja suojelemisessa. Lisäksi tulos voi edistää tutkimusta, joka liittyy ihmisen murrosiän ajankohdan määräytymiseen ja myöhäisen tai aikaisen murrosiän terveysvaikutuksiin.

Tutkimushankkeessa ovat mukana Turun yliopisto, Luonnonvarakeskus sekä useita norjalaisia tutkimuslaitoksia.

– Suomalainen lintukanta supistuu ja tulevaisuudessa lintulajeja on yhä vähemmän, arvioi filosofi ja luonnonsuojelija Pentti Linkola.

Väite pitää todennäköisesti paikkansa, arvioi BirdLife Suomi. Suojeluasiantuntijan mukaan linnusto on vähenemässä elinympäristöjen muutosten ja tuhoutumisen takia Suomessa, mutta myös muualla maailmassa.

– Toisaalta esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen saattaa tuoda Suomeen uusia pesimälajeja. Samalla menetetään pohjoista lajistoa, kommentoi BirdLifen suojeluasiantuntija Tero Toivanen.

Samoilla linjoilla on eläintieteen professori Markku Orell Oulun yliopistolta. Hän on erityisen huolissaan monimuotoisuuden vähenemisestä.

– Monet lajit taantuvat ja siitä pitää olla huolissaan.

Iso lintu madon nappaa?

Linkolan mukaan tulevaisuudessa isojen lajien menestystaival jatkunee.

BirdLifelta kommentoidaan, että myös pikkulinnuissa on lajeja, jotka runsastuvat, mutta toisaalta myös niitä, jotka taantuvat.

Linkolan mukaan ihminen on vaikuttanut kookkaiden lintujen kantojen kasvuun, lähinnä passiivisesti.

– Metsästys on jäänyt. Ennen isoja lintuja, kuten joutsenia tai kurkia, ammuttiin joko syötäväksi tai siksi, että ne tekivät vahinkoa pelloilla.

Kurkien, joutsenten ja muiden metsästettyjen lintujen kannat ovat nykyään elpymässä. Moni viimeaikoina menestynyt laji on kooltaan iso. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kurki, joutsen tai merikotka, myöntää Toivanen.

– Monen ison lintulajin kannat ovat olleet alamailla metsästyksen takia sekä Suomessa että Euroopassa. Nämä lajit runsastuvat nyt, ja kyse on normaalitilaan palautumisesta. Olen tyytyväinen, että olemme saaneet joutsenen ja merikotkan takaisin, Toivanen lisää.

Talviruokinta muuttaa linnustoa

Moni suomalainen ryhtyy talven tullen ruokkimaan lintuja omassa pihapiirissään. Linkolan mukaan talviruokinnalla on myös arveluttava puolensa.

– Se hyödyttää vain muutamaa lintulajia, jotka voivat hyötyä siitä niin paljon, että ne puolestaan voivat syrjiä lintuja ja eläimiä, jotka eivät osaa käyttää ihmisen tarjoamia talvisapuskoja, Linkola sanoo.

Lintujen auttamista ei ole syytä lopettaa, kommentoi Toivanen BirdLifelta. Talviruokinnalla voi kuitenkin olla jossakin määrin linnustoa muuttava vaikutus, hän myöntää.

– Talviruokinta on auttanut joitakin lajeja, kuten sinitiaisia ja mustarastaita leviämään pohjoisemmas. Nämä lajit kilpailevat toisten lajien kanssa ravinnosta ja pesimäpaikoista. Esimerkiksi sinitiaisen runsastuminen voi joiltakin osin olla pois esimerkiksi hömötiaiselta. Kokonaisuudessa ollaan kuitenkin plussan puolella.

Eläintieteen professori Orell painottaa, että hömötiainen kärsii kuitenkin eniten metsien muuttumisesta.

– Siistit hoitometsät on tärkein taantumisen syy. Liiallinen hoito poistaa metsistä kaiken lahopuun, johon hömötiaiset kovertavat pesäkolonsa.

Suomen metsistä löytyy poikkeuksellisen paljon luomuravintoa.

Muun muassa Koillismaan metsien marjat ovat lähes sataprosenttisesti luomua. Kuusamossa luomumetsän  osuus on 99 prosenttia ja Taivalkoskellakin 97.

Kartoituksen luomu-metsistä on tehnyt 4H-liitto, joka on juuri saanut valmiiksi kartoitustyön Koillismaalla.

– Nyt emme puhu metsätaloudesta, vaan metsien keruualueista. Eli kuinka hyvin metsistä voidaan kerätä luonnonmukaisesti kasvaneita marjoja, sieniä ja yrttejä, selvittää luomu-kartoitusta vetävä Eija Vuorela 4H-liitosta.

Vuorela arvioi, että Suomen metsistä 90 prosenttia on keruumahdollisuuksiensa puolesta luomua.

– Oletan, että lähivuosina koko Suomen metsien keruumahdollisuudet luomun näkökulmasta kartoitetaan. Luonnonmukaisuus on nousussa, Vuorela toteaa.

Tulevaisuudessa luonnonmukaisuuden sertifikaatista hyötyvät Vuorelan mukaan erityisesti luonnon keskellä toimivat matkailuyritykset. Jossakin vaiheessa luomu-sertifikaatti tuotteissa voi olla yrityksen imagon kannalta hyvinkin arvokas.

– Maailmalla luomun suosio kasvaa. Suomessa olemme heräämässä huomaamaan, että kuinka poikkeuksellisn hyvissä olosuhteissa elämme, kun puhumme esimerkiksi luonnonmukaisista marjojen tai sienten keruualueista, Vuorela sanoo.

Juuri valmistuneesta soidensuojelun täydennysohjelmasta sukeutui kompromissien suo. Hallituksen rahoituslinjaus jätti yksityisessä omistuksessa olevat suot lähes tyystin suojelurahoituksen ulkopuolelle.

– Pohjois-Karjalassa on paljon valtion mailla olevia soita, joista osa tulee nyt saamaan suojelupäätöksen. Yksityisten mailla olevia puustoisia soita voidaan jossain määrin korvata METSO-ohjelman kautta, mutta yksityisten mailla oleville suotyypeille rahoitusta ei riitä, kertoo luonnonsuojelun johtava asiantuntija Sirkka Hakalisto Pohjois-Karjalan ely-keskuksesta.

Suomen nykyinen soidensuojeluverkosto perustuu 1970–1980-lukujen taitteessa tehtyihin soidensuojeluohjelmiin. Tuolloin suojeltiin laajoja alueita, piensuot jäivät ohjelmien ulkopuolelle.

Suot ovat helmiä luonnonhistorian ketjussa

Soita on ollut aikanaan jopa kolmannes Suomen pinta-alasta. Suoalueita on raivattu pelloiksi, kuivatettu metsämaiksi ja valjastettu turpeentuotantoon. Tällä hetkellä Suomen soista on suojeltu noin 13 prosenttia.

Suoluonnon tila on heikentynyt, myös suojelluilla alueilla. Erityisesti reheviä korpisoita haluttaisiin suojelun piiriin, samoin vesitaloudeltaan toimivia suokokonaisuuksia.

Suot muun muassa tasaavat tulvia, vähentävät vesistöjä kuormittavia ravinnepäästöjä ja auttavat osaltaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

– Pohjois-Karjalastakin löytyy joitakin reheviä korpisoita, jotka kuuluisivat suojeluselvityksen mukaisesti suojelun piiriin. Mikäli tällainen suoalue on yksityisellä maalla, ei rahoitusta sen suojeluun kuitenkaan ole, luonnonsuojelun johtava asiantuntija Sirkka Hakalisto Pohjois-Karjalan ely-keskuksesta toteaa.

– Luonnonsuojelualueiden hankinta- ja korvausmäärärahoja vähennetään hallitusohjelman mukaisesti alle puoleen vuodesta 2016 alkaen. Määrärahaa on tulevina vuosina 18,6 miljoonaa euroa. Tämä raami rajaa suojelutoimet hyvin toisenlaiseksi, kuin alkuperäinen suunnitelma oli.

Laajoissa kartoituksissa, pääosin vuosina 2013 ja 2014, koottiin aineistoa noin 1 600 suon luonnonarvoista. Näistä arvokkaimmiksi työryhmä valitsi 747 suoaluetta, joiden pinta-alasta valtio omistaa noin 30 prosenttia. Yksityisen suojelutahdon varaan jää siis valtaosa arvokkaiksi arvioiduista alueista.

Ylen aikaisen kuulija Seppo Lehti oli ajamassa Kirkkonummen suunnasta Helsinkiin hieman kello seitsemän jälkeen torstaiaamuna, kun ihmeellinen valoilmiö itätaivaalla kiinnitti hänen huomionsa.

– Kyllä se pisti heti silmään. Ensin ajattelin, että onko sieltä joku lentokone tulossa poikkeavasti alaspäin, mutta valo oli ainakin kymmenen kertaa suurempi kuin lentokoneessa ja valon perässä tuli yksittäisiä kipinöitä, Lehti kertoo havainnostaan.

Kirkas, punertavan sinertävä valopallo tuli Lehden mukaan alas pohjoisesta kaakkoon noin 45 asteen kulmassa ja kesti joitakin sekunteja. 

– Se näytti tulevan aika lähelle puurajaa ja hetken aikaa mietin, että tuleeko se maahan asti.

Useita havaintoja Ursan Taivaanvahtiin

Valoilmiöstä on tehty aamun aikana useita ilmoituksia myös tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan Taivaanvahti-havaintojärjestelmään. Erityisen hyvin ilmiö vaikuttaa näkyneen Kehä kolmosen paikkeilla.

Ilmoittajat nimesivät hämärätaivaalla loistaneen valon tulipalloksi eli harvinaisen kirkkaaksi tähdenlennoksi. Tulipalloihin voi Ursan mukaan liittyä myös meteoriitin putoaminen, ja useimmat niistä näkyvät taivaalla vain 1–5 sekuntia.

Tulipalloksi ilmiötä veikkaa myös Yle Uutisten meteorologi Matti Huutonen.

– Ne näkyvät pimeällä kauas. Vaikka putoaminen olisi tapahtunut Venäjän puolella, saattaa se silti näkyä selkeästi pääkaupunkiseudulla asti, Huutonen kertoo.

Sudet metsästettiin Suomessa 1900-luvun alkupuolella niin vähiin, että kokemus susien kanssa elämisestä on kadonnut. 1900-luvun puolivälin jälkeen susia alkoi olla taas enemmän ja laji rauhoitettiin.

– Vaikka susi rauhoitettiin, on niitä aina metsästetty. Vasta EU:hun liittyminen mahdollisti sudelle sellaiset olosuhteet, että se pääsi runsastumaan, sillä direktiivit rajoittivat metsästystä.

– Se johti ristiriitoihin, koska kun susi ja metsästyskoira kohtasivat, niin se ei aina johtanut hyvään lopputulokseen, vaan sudet tappoivat ja tappavat metsästyskoiria edelleen.

Suomessa oli totuttu myös siihen, että kotieläimet voivat laiduntaa vapaasti, koska pedot olivat vähissä eivätkä vahingot olleet suuria. Runsastuneet kannat ja metsästyksen rajoittaminen loivat otolliset olosuhteet ristiriidoille, kertoo Laaksonen.

– Aikaisemmin esimerkiksi poronhoitoalueella ei tarvittu lupaa, jos vahinkoa aiheuttanut susi haluttiin ampua, kunhan se tapahtui lisääntymisajan ulkopuolella. Sitten ryhdyttiin vaatimaan papereita ja lupia niin, että vahinkoon ei voitu reagoida heti. Ihmiset kokivat, että maaseudun perinteisiä elämäntapoja rajoitetaan ylhäältä päin ja kaupungeista – sieltä missä valta sijaitsee.

Pedon arvaamattomuus pelottaa

Laaksosen mukaan susia pelätään muun muassa sen takia, että emme pysty hallitsemaan niiden käyttäytymistä. Elämme kuitenkin maailmassa, josta on tehty hyvin ennustettava ja turvallinen.

– Pelot eivät välttämättä ole niin suuria kuin annetaan ymmärtää. Ihmiset käyvät silti metsässä marjassa ja retkeilemässä. Tietysti on niitä, jotka eivät uskalla mennä marjametsään, mutta ehkä he ovat kuitenkin vähemmistössä, Laaksonen pohtii.

– Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että jos puolukkapaikallani ruokailee karhu, niin jätän menemättä sinne ja käyn marjassa jossain muualla, hän lisää.

Susiin suhtaudutaan pohjoisessa ja etelässä eri tavoin

Mervi Laaksonen asuu Kuhmossa, Suomen tiheimmällä susialueella. Hänen mukaansa susiin suhtaudutaan Pohjois-Suomessa eri tavalla kuin Etelä-Suomessa. Kainuussa keskustelua määrittää hyvin pitkälle se, että maakunnassa on paljon metsästäjiä ja metsästyskoiria.

Etelässä ei ole samanlaista eräkulttuuria, vaan siellä esille nousevat kysymykset koskevat esimerkiksi pihaan tulevia susia.

– Usein ajatellaan, että susi pakkautuu pihoihin, mutta tosiasiassa se pyrkii välttämään liikkumista pihoissa. Ihmiset ajattelevat helposti, että susi on kesyyntynyt tai siinä on jotain vikaa, jos se tulee pihaan, vaikka se olisi ihan normaali yksilö.

– Susi liikkuu reviirillään ja etsii ravintoa, se on luonnollista suden käyttäytymistä.

Laaksosen mukaan usein kuvitellaan, että vain Suomi on poikkeuksellinen maa, koska sudet asuvat niin lähellä ihmisasutusta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan susia on monissa Euroopan maissa huomattavasti enemmän kuin Suomessa.

Laaksonen uskoo, että aika tekee myös Suomessa tehtävänsä ja keskustelu susista muuttaa muotoaan.

– Ihmiset muuttuvat, sukupolvet vaihtuvat. Minä luulen, että tulevaisuuden sukupolville tämä asia ei ole ollenkaan sellainen kipuilukysymys niin kuin se on ollut nykypäivän keski-ikäisille ja vähän vanhemmille ihmisille. Nuoremmat ovat jo eläneet nuoruutensa siinä maailmassa, jossa on susia.

– He ovat myös tottuneet siihen, että ne pitää tietyissä asioissa ottaa vain huomioon, että ei voi enää toimia samalla tavalla ja laskea koiraansa ulos illalla samalla tavalla. Silloin se lakkaa olemasta sellainen suurta haloota herättävä asia, pohtii Mervi Laaksonen.

Koillismaan kirkkaisiin vesiin levinnyt vesirutto saattaa jalostua pian poron rehuksi, täytemaaksi tai biokaasun lähteeksi.

Suomen ympäristökeskus yhdessä Luonnonvarakeskuksen kanssa suunnittelee haittakasvin hyötykäyttöä.

– Koillismaan vedet ovat esimerkiksi rautapitoisuuksiltaan sellaisia, että vesiruttoa voisi hyödyntää muun muassa poron rehuna, sanoo Suomen ympäristökeskuksen biologi Satu-Maaria Karjalainen.

Karjalaisen muistuttaa, että vesiruttokanta romahtaa Suomessa keskimäärin seitsemän vuoden välein.

– Näyttäisi siltä, että esimerkiksi Kuusamon järvissä tällaista sykliä ei ole. Sen vuoksi ruton hyötykäyttö korostuu alueen vesissä.

Koillismaalla monet järvet ovat joutuneet viime vuosina haitallisiin vieraslajeihin kuuluvan Kanadanvesirutto-kasvin valtaamaksi. Muun muassa alueen suurimmassa järvessä Kitkassa vesiruttoa on esiintynyt vuosikaudet.

Kuusamon kaupunki ja Taivalkosken kunta ovat alustavasti lupautuneet rahoittamaan hanketta.

Puolukkavillitys Saarijärvellä heräsi, kun mustikoilla presidentti Sauli Niinistön huomion napannut Oscar Taipale haastoi yhdessä oppilaskunnan kanssa Keskuskoulun oppilaat poimimaan puolukoita.

Haasteena oli kerätä vähintään yksi sanko puolukkaa per luokka. Saarijärven kaupunki innostui haasteesta ja lähti mukaan tukemalla nuorten aktiivista toimintaa 15 eurolla myytyä sankoa kohden.

Haaste ja kaupungin kannuste innoittivat koululaiset poimimaan syksyn aikana 78 sangollista eli noin 780 litraa puolukkaa. Eniten marjoja poimi 7B- ja 7D-luokkien oppilaat, jotka palkittiin jäätelöillä  kiitokseksi urakoinnista.

Koululaisten mielipiteitä kuunnellaan, kun oppilaskunnan hallitus päättää siitä, kuinka rahat käytetään. Toiveissa on viihtyisyyttä lisääviä elementtejä kouluympäristöön.

Loukkaantunut viirupöllö löytyi keskiviikkoaamuna Kokkolan läheisyydestä. Torpedo-kuvillaan pöllöjen kanssa tutuksi tullut  Jani Ylikangas arvioi, että se on törmännyt autoon ja loukannut vasenta puoltaan.

Ylikangas sanoo tutkivansa, onko siipi vaurioitunut ja onko tarvetta saada toipumisaikaa.

– Pystyn tunnustelemaan siiven läpi, miten lihaksisto toimii ja kokeilen luut. Jos sieltä löytyy jotakin vikaa, täytyy konsultoida osaavampia.

Jos eläin näyttää olevan kunnossa, ryhdytään kokeilemaan siipien toimintaa ja mahdollista vapautusta.

Jos pöllö tarvitsisi monimutkaisempaa hoitoa sitä ei löydy Kokkolan läheltä. Silloin Ylikangas suuntaa katsensa eläintarhoihin ja Heinolan lintuhoitolaan.

Hänen mukaansa linnut selviävät yleensä muutamassa päivässä.

– Sen huomaa aktiviteettitason noususta, kun elämä alkaa kutsua. Nythän tämä on rauhallinen ja alistuneen oloinen, sillä ei ole ihan kaikki kunnossa.

Ylikankaan mukaan kyseessä on nuori viirupöllöuros, joka on rengastettu. Renkaan tiedot ovat lähteneet edelleen, mutta tietojen saamisessa saattaa mennä toista kuukauttakin. 

Lintu on mahdollisesti lähimetsistä, sillä varsinkin vanhemmiten viirupöllö on niin sanottu paikkalintu.

– Se on siinäkin mielessä kiva lintu, että se on perinteinen havumetsien asuja ja sitkeästi pärjää niissä edelleenkin. Monipuolisena saalistajana se selviää huonoinakin myyrävuosina.

Vaikka auto kulkee maata ja pöllö lentää ilmassa, törmäys on mahdollinen.

– Siirtyessään puusta toiseen pöllöt tiputtavat korkeutta ja liitävät matalalla, sanoo Jani Ylikangas.

– Siinä tulee aina se riski, että varsinkin pimeässä, kun auton valot loistavat, pöllö ei ymmärrä väistää millään tapaa. Varsinkin tällaiset nuoret ovat hyvin alttiita onnettomuuksille.

Hyvän lohikesän antimet on pakastettu pitkin Tornionjokivartta, mutta paikalliset ja muualta joelle tulevat kalastajat ovat nyt odottavalla kannalla.

Uskaltaako kesällä pyydettyä luonnonlohta syödä turvallisin mielin, kun lohia tappavasta taudista ei ole vielä tarkkaa tietoa?

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran erikoistutkija Perttu Koski rauhoittelee asiasta huolestuneita. Hänen mukaansa luonnonlohta on turvallista syödä, mutta se ei ole välttämättä mikään nautinto.

– Kalan lihasta tulee epämiellyttävän vetistä, mutta se ei ole terveydelle vaarallista.

Osa lohista on mennyt ketun ruuaksi

Pellolainen vapaa-ajankalastaja Tapani Kangas on kuitenkin sitä mieltä, että pakastimen kantta ei avata, kunnes lohia tappavasta taudista on täysi varmuus.

– Olen pyytänyt lohta omaan tarpeeseen ja sitä on pakastimessa, mutta nyt odotan tutkimustuloksia, myöntää Kangas.

Hän vahvistaa, että saman johtopäätökset ovat tehneet myös muutamat tuttavat. Osa on puolestaan antanut kesällä pyydetyt lohet jo ketunruoaksi.

Siikaa mieluummin kuin isoa lohta

Sen sijaan alempana Tornion Kukkolankoskella asuva Tornionjoen kalastusalueen puheenjohtaja Kalervo Liisanantti sanoo, että ei ole kuullut kenenkään välttelevän lohen syömistä ihotautiepäilyjen takia.

– Mutta isojen lohien syöntiä vältetään dioksiinipitoisuuden vuoksi, näin teen itsekin ja nuorisolle meillä laitetaan ruoaksi mieluummin siikaa tai pieniä lohia, sanoo Liisanantti.

Ruotsalaiset ovat selvittäneet, että Tornionjoen luonnonlohesta on löytynyt ihokuoliosairautta UDN:ää. Suomessa tästä taudista odotetaan ensimmäisiä tuloksia ensi viikolla.

UDN-tauti ei ole vaarallinen ihmiselle, mutta taudin runtelemaan kalaan tarttuu herkästi myös vesihome, joka tekee laikkuja kalaan.

Revontulet syntyvät auringosta peräisin olevien korkeaenergisten elektronien törmätessä maapallon yläilmakehän atomeihin. Törmäys virittää atomin hetkeksi korkeampaan energiatilaan, joka purkautuu valoksi.

Punaiset revontulet ovat harvinaisia, ja havaintojen määrä koko maailmasta liikkuu vain joissakin sadoissa. Suomessa punaisia revontulia on kuvannut ainakin Timo Leponiemi.

– Hyvin harvinaisesta ilmiöstä on kyse, toteaa Arto Oksanen Jyväskylän Siriuksesta.

Punaisten revontulien synnylle on kaksi selitystä, joista oikea selviäisi vain aallonpituusmittauksilla.

– Se voi olla elektroniperäinen SAR (stable aurorial red) -kaari, tai se voi olla protonikaari, joka syntyy elektronien sijaan protonien törmäyksistä. Ne ovat vielä harvinaisempia, Oksanen sanoo.

Mitä magneettikentässä tapahtui?

Miksi punaiset revontulet näyttäytyivät juuri nyt ei ole tiedossa.

– Tutkijatkin haluavat saada tietoa siitä mitä epätavallista maapallon magneettikehässä nyt tapahtui. Auringossa oli muutama suurempi purkaus, joista hiukkasia lähtee, mutta niitä on viikoittain. Auringon käyttäytymisessä ei sikäli ollut mitään poikkeuksellista, joten todennäköisesti syy on täällä päässä, Oksanen arvioi.

Punaiset revontulet ovat olemukseltaan toisenlaisia kuin normaalit.

– Punainen revontulikaari on erillään normaaleista vihertävänä loistavasta nopeasti liikkuvista revontulista. Kaari pysyy melko lailla paikoillaan, ja kulkee idästä lähteen, Oksanen toteaa.

Maapallon magneettikenttä on suuressa mittakaavassa melko muuttumaton, mutta pieniä muutoksia tapahtuu koko ajan.

– Tuskin tämä nyt mitään maailmanloppua ennustaa. Kyse lienee normaaleista mutta vaikeasti havaittavista maapallon magneettikentän muutoksista.