Järviruoko on levittäytynyt Suomessa noin 100 000 hehtaarin alueelle. Rantojen umpeenkasvaminen sekä maisemalliset haitat ovat yleisimmät ongelmat, joita järviruo'on leviäminen vesistöissä ihmiselle aiheuttaa.

Luonnossa ruovikko on monelle lajille luontainen elinympäristö, mutta valta-aseman ottava ruovikko tekee alueesta liian yksitoikkoisen.

– Rannoilla olevilla luonnonsuojelualueilla umpeenkasvu on todellinen ongelma. Linnuista erityisesti kahlaajat kärsivät siitä hyvinkin nopeasti. Kalat puolestaan eivät pääse kutemaan ja sitten on erilaisia hyönteislajeja, jotka kärsivät, ulkopuolinen tutkija Ilona Joensuu Suomen ympäristökeskuksesta kertoo.

Riesasta hyödyksi

Järviruo'olla on paljon erilaisia hyötykäyttömahdollisuuksia, vaikka se koetaan usein pelkäksi haittakasviksi Sen käyttöä on tutkittu ja kokeiltu muun muassa rakentamisessa, paperin valmistuksessa, bioetanolin tekemisessä ja peltojen lannoituksessa.

Kasvin hajua sitova ominaisuus voi tehdä järviruo'osta hyödyllisen myös tavan kansalaiselle. Erityisesti rantaan ajautuva kuollut ruokomassa on helposti mökkiläisten hyödynnettävissä.

– Sitä pystyy silppuamaan ja laittamaan huussiin kuivikkeeksi. Silppuaminen on hieman haastavaa, mutta jos ruo'on vain saa kuivaksi niin sen saa ihan oksasilppurilla silputtua. Kotipuutarhassa ruokosillppua pystyy puolestaan käyttämään hyvänä kasvualustana, Joensuu vinkkaa.

Kelluva niittokone

Ruovikko on vuosien varrella peittänyt myös Rääkkylän Kylmäpohjan uimarannan Pohjois-Karjalassa. Paikallinen kyläyhdistys haluaa saada aikoinaan kunnan virallisena uimarantana toimineen heikkapohjaisen alueen takaisin käyttöön.

Tästä syystä alueella on voinut kesän aikana nähdä vesikasveja raivaavan, veden päällä kelluvan niittokoneen.

Koneen omistava rääkkyläläinen Mikko Hirvonen bongasi laitteen ollessaan töissä siltatyömaalla Särkisalmella.

– Näin ihmeellisen härvelin pyörimässä järvellä ja pian kuulinkin, että se on myynnissä. Ostin sen, kun ajattelin, että voisi sitä kesällä tehdä muutakin kuin käpistellä silloilla.

Hirvosen mukaan varsin yksinkertaisen koneen ostohinta oli 10 000 euron luokkaa.

– Siinä on sorminiittokone keulalla ja vaneritehtaiden käyttämää viilunkuivausmattoa nostamassa ruokoa kyytiin. Se kerätään koko koneen mitalla olevalle kumimatolle. Simppeli konehan se siis on. Paitsi että siinä on magnettiventtiileillä ohjattua hydraulikikkaa ja neljä hydraulipumppua pyörittää konetta.

– Paljon erilaisia variaatioita tämän kaltaisista koneista on olemassa, mutta juuri tällaista konetta ei ole toista olemassa. Sen verran on siihen investoitu ja uudistettu, että en sitä nyt kymppitonnila myisi, Hirvonen sanoo.

Anneli Näsi sai oman taikinajuurensa puolivahingossa, kun hän vuonna 1964 muutti uudelle tilalle.

Tilan entinen emäntä oli jättänyt taikinatiinunsa aittaan ja tiinussa oli yhä ruisleipätaikinan juuri. Siitä alkoi uusi aikakausi.

Taikinajuuressa elää villihiivoja ja bakteereita. Taikinajuuri siirtää hiivat ja bakteeri seuraavaan taikinaan. Näin saadaan aina samanmakuista leipää ja hiivat pitävät huolen siitä, että leipätaikina kohoaa. Hiivaa kun ei ennen tunnettu.

Juuri säilyi hengissä, kun taikinaa jäi aina kuivumaan hieman astian reunoille. Juuri lähti taas toimimaan kun ryhdyttiin tekemään uutta taikinaa samassa astiassa. Nykyään juuri säilytetään niin, että laitetaan palanen taikinaa pakkaseen.

–  Olen leiponut 51 vuotta siitä taikinajuuresta ja hyvää leipää siitä edelleen tulee. Omalla äidilläni oli oma taikinajuurensa, mutta en ottanut sitä käyttöön vaan ryhdyin leipomaan tästä, Hämeenlinnan Tuuloksessa asuva Anneli Näsi muistelee.

Kuunkierto on huomioitava leivonnassa

Taikinajuuri ei ole vuosikymmenien saatossa kovin suuria muutoksia kokenut. Näsin tekemät muutokset ovat olleet hyvin maltillisia. Naapurin emännältä tuli pieni vinkki miten leivästä tulee entistäkin maukkaampaa.

– Hän neuvoi laittamaan hieman perunaa taikinan sekaan, niin se imeltää sitä.

– Minä olen muutenkin perinteiden kannattaja leipomisen suhteen. Kuunkiertokin täytyy ottaa huomioon leipää leipoessa. Vanha sanonta kertoo, että kun kuu katoo, niin leipä sakoo. Siksi ajoitan leivän leipomisen täyden kuun jälkeiseen aikaan, Anneli Näsi kertoo.

Juurta vaalitaan, mutta myös jaetaan

Vanhimmat suomalaiset leipäjuuret ovat satoja vuosia vanhoja ja niiden leviämistä on hyvin vaikea arvioida. Anneli Näsi vaalii leipäjuurensa salaisuutta, mutta on juurta jaettu eteenpäinkin.

– Eräs tuuloslainen asuu osan vuodesta Italiassa ja hän halusi leipäjuurta mukaansa. Se saatiin perille pakastettuna, mutta samalla piti Suomesta viedä myös oikeanlaisia ruisjauhoja mukana, jotta leivän teko onnistuisi. Terveiset sieltä kertoivat, että leipä onnistui hyvin ja juurta on tallessa seuraavia kertoja varten, Anneli Näsi nauraa.

Suomessa on monen vuoden ajan oltu entistä enemmän kiinnostuneita ruoan alkuperästä ja tietoa ruoasta saa melkeinpä ähkyyn saakka. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Oli pieni pelkokin, että taikinajuureen leipominen olisi katoavaa kansanperinnettä.

– Onneksi nykyään osataan arvostaa näitä perinteisiä valmistusmenetelmiä. Useat leipomotkin leipovat leipänsä juureen ja nuoret ovat ilahduttavan kiinnostuneita taikinajuureen leipomisesta. En usko, että tämä leivänteko taito meiltä suomalaisilta mihinkään katoaisi.

Valkoinen hirvi on luonnonoikku, jonka näkeminen on pysäyttävä kokemus. Mynämäellä Tarvaisten kylässä hirven on voinut nähdä rypsipellossa iltaisin. Eläin hohtaa valkoisena ja katselee tyynesti ohi ajavia autoja. Kaikki eivät edes välttämättä huomaa katsoa pellonlaidalle, mutta luontoharrastaja ja maatalousyrittäjä Ville Kalluinen osaa. Hän on jo odottanut tuttua kaveriaan.

– Nyt tämä on kolmas kesä, kun pääsen katselemaan sitä. Viimeksi se oli noin kymmenen kilometrin päässä tästä Tarvaisten kylästä. Viime kesänä sillä oli kaveri ja nähtiin parhaimmillaan kaksi valkoista hirveä pellolla, kertoo Kalluinen.

Hirveä on vaikea kuvata, sillä se aistii välittömästi lähestyvän henkilön. Ohi ajaviin autoihin se ei reagoi, mutta kiinni läiskähtävät ovet ja tienvartta astelevat ihmiset saavat sen piiloutumaan metsään.

– Sille alkaa tulla iän tuomaa kokemusta. Hirvien aistit ovat hyvät. Todennäköisesti se katsoi juuri tähän suuntaan. Se menee vauhdilla ja ei paljon pysähtele, kertoo Kalluinen.

Vasasta on kasvanut sarvipäinen sonni, mutta se näyttäytyy yhä Kalluiselle.

– On sillä kyllä komeat sarvet. Arvioisin, että olivat noin viisitappiset viime kesänä. Nyt taitavat olla jo kahdeksantappiset, pohtii Kalluinen.

Valkoisen hirven kaataminen jakaa mielipiteitä

Kalluinen harrastaa myös metsästämistä, mutta suhtautuu neutraalisti valkoiseen hirveen. Hän kertoo, etteivät he lähde juoksemaan erikoisuuden perässä.

– Jos se nyt sattuu vastaan, sen saa ampua. Emme erityisesti järjestä mitään valkoisen hirven jahteja.

Havaintoja valkoisesta hirvestä on saatu Varsinais-Suomessa myös Laitilasta, Pöytyältä ja Salon seudulta. Kalluinen arvioi, että Mynämäen hirvelle voi tulla myös jälkeläisiä.

– Veikkaan, että tämä sonni on tehtävänsä tehnyt. Mikäli meidän havaintomme pitävät paikkansa, valkoinen ominaisuus on periytyvä. Uskon, että jatkossakin tullaan valkoisia hirviä näkemään, kertoo Kalluinen.

Roopetar -alus saattaa tulla vastaanottamaan romua vaikkapa kotilaiturilta. Saariston jätekeräyksessä otetaan vastaan esimerkiksi metalliromua ja lajiteltua hyötyjätettä. Kotitalousjäte ei keräyksen piiriin kuulu.

– Toin vanhan polttouunin, katiskan, grillin ja verkkoja. Tällä kertaa ei kovin paljon tavaraa ollut, kertoo Jorma Lakka.

Roopetar seisoo ensin kolme päivää Kalasaaressa aivan Jyväskylän keskustan lähellä. Sitten alkavat mökkinoudot. Erityisesti vanhemmat mökkeilijät kiittävät kuljetusta.

– Saaripaikka on romujen hävittämiseen aika vaikea, tässä ollaan kohta seitsenkymppisiä kuitenkin. Nuoremmat eivät ehdi näitä kamoja raijata, tykkäävät enemmän grillata ja ottaa aurinkoa. Romua kun pitäisi kuljettaa, niin on kiire kotia ja golfaamaan, sanovat Lea ja Antero Holmalahti.

Jätelaivan mukaan tarttuu muun muassa huonekaluja, ruohonleikkureita ja kiukaita.

– 2012 kun kerättiin, saatiin metallia neljä tonnia ja päälle pari-kolme tonnia sekajätettä. Se on jo useampi laivallinen, sanoo Jyväskylän jätehuoltosuunnittelija Sirpa Kovanen.

Jyväskylä järjestää Päijänteen romunkeräyksen kolmen vuoden välein.

Haastattelut teki Yle Keski-Suomelle Leena Petman.

Osin Sonkajärvellä sijaisevan Laakajärven sulfaattipitoisuus on laskenut viimekesäisestä. Laakajärvi on yksi Talvivaaran alapuolisista järvistä, joihin kaivoksen vesiä on valunut.

Pohjois-Savon ELY-keskuksen mukaan Laakajärven keskiosan tarkkailupisteessä on havaittu kesäkuussa 32 ja heinäkuussa 28 milligrammaa sulfaattia litrassa vettä.

Viime kesänä vastaavaan aikaan määrä oli 50 milligrammaa litrassa. ELY-keskuksen mukaan vuosi sitten sulfaattipitoisuudet nousivat, koska Talvivaarasta lähtenyt suolapulssi oli tuolloin huipussaan Laakajärvellä. Nyt suolapulssin vaikutukset alkavat heikentyä.

Myös Kivijoessa, jonka kautta Talvivaaran vedet virtaavat Laakajärveen, sulfaattipitoisuudet ovat laskemaan päin.

Laakajärven sulfaattipitoisuudet eivät ELY-keskuksen mukaan ole vesieläimistöä haittaavalla tasolla.

Sosiaalisessa mediassa on herännyt keskustelu Lieksan suunnalla liikkuvan Pimu-karhun koettelemuksista. Paikallisen luontokuvaajan kameralle on taltioitunut kuvia karhusta, jonka seurantapannan olisi pitänyt pudota jo vuosia sitten.

Luonnonvarakesus Luken edeltäjä RKTL pannoitti karhuja takavuosina yhteensä 135 kappaletta. Pannat laitettiiin koska karhujen liikkumisesta ja elinpiiristä haluttiin mahdollisimman tarkkaa tietoa.

Seurantapannat on varustettu mekanismilla, jonka avulla pannat putoaisivat automaattisesti tietyn ajan kuluttua. Kaikilla karhuilla pannat eivät kuitenkaan ole pudonneet, koska irroitusmekanismi ei ole toiminut.

Normaalisti panta toimii 1–2 vuotta, jonka jälkeen sen pitäisi irrota.

– Panta toimi alusta pitäen huonosti, ja siitä on saatu vähän havaintoja näiden vuosien aikana.

Lukeen on Ruusilan mukaan oltu yhteydessä Pimu-karhuun liittyen.

– Lukeen on tänä kesänä oltu asian tiimoilta yhteydessä, järjestimme riistakameravalvonnan ja ravintohoukuttimen pyyntiä varten.

Pimu kävi aiemmin kesällä haaskalla noin viikoittain, mutta epäsäännöllisesti. Muiden, jo sovittujen maastotöiden takia henkilö- ja muut resurssit mahdollistivat pyynnin haaskalla vain yhtenä yönä. Poisto olisi edellyttänyt pitkäaikaisempaa majoittumista alueella.

– Kuvien mukaan panta ei ole haitannut karhua. Metsästyskausi alkaa 20.8., eikä haaskaa enää saa pitää.

Vesa Ruusilan mukaan parisen vuotta sitten pantojen kireys aiheutti ongelmia kahdelle nuorena pannoitetuille uroskarhulle.

– Nämä yksilöt olivat kasvaneet paljon ennustettua nopeammin ja pannat olivat kuristaneet eläimiä. Karhut kaadettiin metsästyksen yhteydessä.

– Mikäli pannan pudotusmekanismi ei toimi, pyrimme poistamaan irtoamattomat pannat aina kun saamme tiedon eläimen olinpaikasta. Toimimattomista pannoista emme saa seurantatietoa, jonka avulla voisimme paikallistaa nämä yksilöt. Viimeksi tänä vuonna Kuhmossa on poistettu karhulta panta, jonka irroitusmekanismi ei ollut toiminut.

– Jos vain saamme tiedon eläimen sijainnista, perustamme alueelle pyyntihaaskan ja nukutamme karhun pannan poistoa varten. Uusista karhupannoituksista on toistaiseksi luovuttu, kertoo Ruusila.

Luonnon terveysvaikutuksista hyötyäkseen ei tarvitse vaeltaa viikkoa kansallispuistossa, vaan jo kaupungin viheralueilla oleskelu vähentää stressiä ja edistää hyvinvointia monin tavoin. Luonto on oivallinen terveys- ja hyvinvointikeskus, joka on jokaisen ulottuvilla jokaisena vuoden- ja vuorokaudenaikana.

Kaupungistunut ihminen on vähitellen korvannut luonnon kanssa rinnakkain elämisen betonista kyhätyllä ympäristöllä ja kiireisellä elämäntyylillä. Viime vuosikymmeninä luonto on lipunut entistä kauemmas urbaanin elämän tieltä.

– Eivät suomalaiset ole luontoa täysin unohtaneet, mutta se on jäänyt pois arjesta. Nyttemmin niin ihmiset kuin tutkimusmaailma ovat huomanneet, miten tärkeä hyvinvoinnin lähde luonto ihmiselle on, tutkija Kati Vähäsarja kertoo.

Ensisijaisesti ihminen saa luonnosta henkistä hyvinvointia. Myös fyysisistä vaikutuksista on mitattavissa olevia hyötyjä: Jo parikymmentä luonnossa vietettyä minuuttia esimerkiksi laskee verenpainetta.

Tutkijat yrittävät selvittää, mikä tekee luonnosta niin merkittävän hyvinvoinnin edistäjän. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vihreän maiseman pelkkä näkeminen tai ajattelu lieventää stressiä. Uskotaan myös, että solumme muistavat yhä vihreyden tarkoittavan suojaa ja ravintoa.

– Työelämä vaatii jatkuvaa tietoista keskittymistä ja näytön tarkkailua. Luonnossa taas huomio pääsee pois ajatuskehistä. Luonto on ihmiselle luonnollinen ympäristö.

Luontokohteeksi riittää urbaani viheralue

Moni saattaa ajatella, ettei lähiluontoon menemisestä ole hyötyä, vaan oikeat tai riittävät luontokokemukset tulee hankkia samoilemalla hehtaarimetsässä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä jo kaupungin puistoalueet tuottavat hyvinvointivaikutuksia.

– Tosin tutkimustulosten mukaan hyvinvointivaikutusta lisää se, mitä syvemmällä metsässä on tai mitä vaikuttavammat maisemat ympärillä, Vähäsarja toteaa.

Kaupunkisuunnittelulla onkin merkittävä osa siinä, miten luontoon pääsee helposti myös keskusta-alueilla.

Kuopiolainen tutkija Kati Vähäsarja kehuu kotikaupunkiaan luonnossa liikkujan unelmakaupungiksi. Silti lähimetsien kaataminen ja asuinalueiden liian tiivis rakentaminen huolestuttavat tutkijaa.

– Jos kotoa on vaikka kilometrikin matkaa luontoreitille, sulkee se esimerkiksi lapsilta omaehtoisen luonnossa leikkimisen pois tai huonosti liikkuvien vanhusten pääsyn viheralueelle.

Hyvinvointia varastoon pidemmillä luontokokemuksilla

Luonnossa vietettyä aikaa on mahdollista myös jemmata talteen. Pitkä luontokokemus antaa pidempikestoisen hyödyn.

– Jos luonnossa oleilee tarpeeksi kauan, niin että stressistä palautuminen on täydellistä, kantaa se varmasti pitkään myös työelämässä, Vähäsarja kertoo.

Hän kuitenkin korostaa, että myös pienempiä luontokokemuksia on tärkeää hankkia ainakin pari kertaa kuukaudessa.

– Parasta tietenkin olisi, että luonnossa liikkuminen olisi viikoittaista. Parikymmentä minuuttiakin riittää, jos sellaista tankkaa jatkuvasti, niin siitä saa varmasti energiaa arkeen.

Kaupunkiluonnon markkinointi myös turisteille olisi Vähäsarjan mielestä hyvä matkailuvaltti, jota ei ehkä ole vielä osattu markkinoida. Hän ohjasi vastikään konferenssivieraille kävelyn Puijon luonnonsuojelualueella aivan Kuopion keskustan tuntumassa, ja lenkki oli suuri menestys.

– Luennoilla istuneet vieraat olivat kävelystä todella innoissaan. Tämäntyyppisen palautteen luulisi innostavan matkailun suunnittelijoita hyödyntämään vastaavia kohteita enemmältikin.

Hirvenkaatolupien määrä on varmistunut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikissa Lapin riistanhoitoyhdistyksissä.

Yleinen suunta on lievästi ylöspäin. Esimerkiksi Länsirajan yhdistyksissä lupamäärä nousee noin kymmenen prosenttia ja samaan suuntaan ollaan menossa Tervolan ja Merilapin alueella.

Jyrkässä ylämäessä lupamäärissä ovat Ranua ja Kemijärvi, molemmissa on tänä syksynä tuplamäärä kaatolupia viime vuoteen verrattuna. Myös Pelkosenniemellä, Savukoskella ja Sallassa suunta on tiukasti ylöspäin.

Aivan oma lukunsa on Posio, jossa lupamäärä yli kolminkertaistuu viime vuodesta. Ilmeisesti viime syksyn ennätysalhainen lupatilanne oli kuitenkin jonkinasteinen arviointimoka, koska nyt mennään samassa tasossa kuin vuonna 2012.

Rovaniemen riistanhoitoyhdistys on ainoa, jossa mennään alaspäin ja sitten mennäänkin roimasti. Viime vuoden lupamäärä 670 kaatolupaa romahtaa 350:een.

Muistin virkistämiseksi: Rovaniemen riistanhoitoyhdistyksen alueella kaadettiin huippuvuonna 2003 aikuiset ja vasat yhteenlaskettuna 2411 hirveä.

Yhdysvaltain länsirannikkoa peittää paksu, myrkyllinen levämatto, kertoo maan kansallinen merentutkimuslaitos NOAA. Levää on Kaliforniasta Alaskaan saakka.

Meressä levää on jopa 200 kilometrin leveydeltä ja sitä tavataan enimmillään jopa 200 metrin syvyydessä. Pahimmin levän saastuttamia ovat Santa Barbaran ja Montereyn seudut.

Levämassojen muodostuminen Tyynenmeren rannalle on lähes jokavuotinen ilmiö, mutta tänä vuonna levää on enemmän kuin miesmuistiin. Esimerkiksi Alaskan rannikolle levä ei ole aikaisemmin yltänyt.

Pitoisuudet ovat myös korkeita. Viranomaiset pitävät suurena myrkkypitoisuutena 1 000 nanogrammaa litrassa. Toukokuussa havaittiin jopa 10 - 30 000 nanogramman pitoisuuksia.

CBS Newsin haastattelema Californian yliopiston professori Raphael Kudela arvelee, ettei missään päin maapalloa ole ollut yhtä laajoja, myrkyllisiä leväkukintoja.

– Jos ajatellaan Kiinan Qingdaon "vihreää vuorovettä", se oli ehkä laajempikin, mutta se ei tuottanut myrkkyjä, Kudela sanoo.

Myrkyllinen massa koostuu pääosin yksisoluisista Pseudo-Nitschia-levistä. Ne ovat ongelmallisia, koska ne tuottavat tehokasta hermomyrkkyä.

Myrkky kerääntyy ravintoketjun huipulle

Myrkky kerääntyy levää syöviin merieliöihin, kuten sardiineihin, anjoviksiin ja rapuihin. Niistä myrkky voi siirtyä suurempiin eläimiin. Tyynenmeren rannoilla onkin nähty epätavallisen paljon kuolleita merileijonia, pelikaaneja ja delfiinejä.

Jos ihminen syö myrkyn saastuttamia äyriäisiä, seurauksena voi olla esimerkiksi väliaikainen tai pysyvä muistinmenetys. Uimareille ja surfaajille meressä oleva levä ei ole ongelma.

Kalifornian osavaltio kieltää levien takia joka vuosi äyriäisten harrastepyynnin puoleksi vuodeksi. Tänä vuonna myös ammattimaisia rapukasvattamoja on jouduttu sulkemaan.

Merentutkijat pohtivat, mistä suuri levämassa johtuu. Tyynen valtameren vesi on ollut poikkeuksellisen lämmintä, minkä oletetaan liittyvän asiaan.

– Kaikkien mielessä oleva kysymys on, liittyykö tämä maailmanlaajuiseen ilmastonmuutokseen. Yksinkertainen vastaus on, että voi liittyä, mutta tässä vaiheessa muutoksia on vaikea erottaa normaalista vaihtelurtmistä, sanoo Marylandin yliopiston merentutkimuksen professori Donald Boesch.

Marylandin yliopiston ympäristötieteen professori näkee ilmastonmuutoksen vaikuttavan tulevaisuudessa olennaisesti leväkukintoihin.

– On selvää, että tulemme näkemään enemmän leväkukintoja uusissa paikoissa, ja kun ne esiintyvät, ne ovat pitkäaikaisempia ja kattavat laajemman maantieteellisen alueen, hän arvelee.

Turun yliopiston tutkija Outi Vesakoski on huolissaan liejutaskurapujen räjähdysmäisen nopeasta leviämisestä. Parin sentin mittainen taskurapu on levittäytynyt kuudessa vuodessa koko Saaristomeren alueelle ja osin Selkämerellekin.

– Sitä on tavattu myös makeasta vedestä eli Aurajoessa on liejutaskurapuja, Vesakoski sanoo.

Outi Vesakoski sanoo, että on vain ajan kysymys, kun liejutaskurapu levittäytyy sisämaan järviin, ellei mitään tehdä. Vesakosken mukaan liejutaskuravun leviämiseen kannattaa yrittää puuttua.

– Kyllä kannattaa ehdottomasti ainakin yrittää estää rapujen leviäminen järviin erityisesti, kun ei olla ihan varmoja, mitä siitä sitten seuraisi.

Meksikosta Suomeen

Liejutaskurapu on kotoisin Meksikonlahdelta, ja todennäköisesti se on saapunut Suomeen laivojen painovesilastin mukana. Yksi keino ravun Suomeen tulon estämiseksi löytyykin lainsäädännöstä.

– Isot pojat voisivat tehdä sen, että ratifioitaisiin se painovesilastisopimus, Outi Vesakoski sanoo.

Outi Vesakosken mukaan myös tavallisilla ihmisillä on mahdollisuus ainakin teoriassa yrittää estää taskuravun leviäminen järviin.

– Jokainen voisi koittaa hoitaa omat housunsa, mikä tarkoittaa sitä, että ei vahingossa levitettäisi niitä rapuja merestä järviin esimerkiksi kalastusvälineiden tai veneiden mukana.

Vesakoski suositteleekin pesemään esimerkiksi verkon tai veneen, joka on ollut merialueilla, jossa liejutaskurapuja esiintyy. Mikäli välineet siirretään sitten merestä järveen.

Uhkaa kaloja ja muuta elämää

Liejutaskurapujen vaikutuksesta Suomen vesistöön tiedetään varsin vähän. Se tiedetään, että taskurapu syö mm. leviä, äyrisiä, kotiloita, kalanpoikasia ja mätiä.

Mutta se, miten pieni parisenttinen rapu vaikuttaisi meillä meri- ja järvialueiden ekosysteemiin, on vielä hieman arvoitus. Tutkimustietoa on vielä liian vähän.

Liejutaskurapu joka tapauksessa käyttää osin samaa ravintoa kuin vesilinnut, levälaiduntajat, kalat ja varsinkin kalanpoikaset. Tutkijoita huolettaakin se, mikä vaikutus uudella tulokaslajilla on muihin lajeihin.

– Esimerkiksi niillä alueilla, missä on ollut paljon liejutaskurapuja, on ollut paljon vähemmän muita rakkolevää syöjiä eliöitä, Outi Vesakoski kertoo tutkijoiden tekemistä havainnoista.

"En haluaisi omaan mökkirantaan"

Osa ihmisistä pitää liejutaskurapuja eksoottisena lisänä Suomen luonnossa, mutta tutkija suhtautuu uuteen lajiin vähemmän riemuisasti.

– En minä ainakaan niitä tänne meidän omaan mökkirantaan Saimaalle haluaisi, Outi Vesakoski sanoo.

Törkeästä ympäristön turmelemisesta syytettynä olevat toimitusjohtaja Pekka Perä ja kaivoksen entinen johtaja kertoivat esitutkinnan aikaisessa poliisikuulustelussa molemmat tienneensä malmin sisältämästä uraanista jo nikkelikaivoksen alkutaipaleella.

Kesäkuussa 2012 kuulustelussa rikoksesta epäiltynä Perä kertoi uraania liuenneen malmista koeliuotuksessa, ja ettei se käytännössä ollut oleellinen asia, "sillä pitoisuus oli pieni eikä sillä oletettu (olevan) mitään taloudellista kannattavuutta". Uraani ei Perän kuulustelussa kertoman mukaan vaikuttanut myöskään mihinkään prosesseihin millään tavalla, ja että se päätyy pääsääntöisesti kipsisakka-altaaseen.

Poliisi kysyi esitutkinnan aikaisessa kuulustelussa Perältä, jätettiinkö tieto uraanin liukenemisesta ja sen talteenotosta tarkoituksella pois lupahakemuksesta siksi, että se olisi mahdollisesti vaikuttanut silloisen ympäristöhakemuksen käsittelyprosessiin esimerkiksi hidastavalla tavalla. Perä vastasi poliisille, että ei. Perän kuulustelussa kertoman mukaan hänen käsityksensä oli, että tieto uraanin liukenemisesta koeliuotuksessa oli lupahakemuksen liitetiedoissa.

Uraanin talteenoton suunnittelusta ei tietoa silloisella kaivoksen johtajalla eikä hallituksen jäsenellä

Rikoksesta epäiltynä lokakuussa 2012 poliisin kuulustelussa ollut kaivoksen entinen johtaja kertoi, ettei hän tiedä "koska on tehty ensimmäiset uraanimääritykset liuoksesta". Kuulustelussa kertomansa mukaan hän ei tiedä ajoittuvatko ensimmäiset uraanimääritykset bioliuotuksessa ennen vai jälkeen lupahakemuksen.

Kaivoksen entinen johtaja kertoi kuulustelussa, että "uraanin pitoisuus on niin pieni, että sillä ei ollut ympäristöllisesti mitään merkitystä". Uraanin pienen määrän ei katsottu vaikuttavan mitenkään kaivoksen työskentelyyn tai päätöksentekoon, tai olevan ympäristöongelma, eikä "sen tuotannollista merkitystä edes arvioitu", hän kertoi poliisikuulustelussa. Hän sanoi kuulustelussa, ettei ymmärrä "tämän asian merkitystä tutkittavana olevassa asiassa" eli epäilyssä törkeästä ympäristön turmelemisesta.

Kaivoksen entinen johtaja kertoi poliisikuulustelussa, ettei ollut mukana suunnittelemassa uraanin talteenottoa kaivoksen toiminnan yhteydessä, eikä pysty sanomaan milloin sitä alettiin suunnitella.

Poliisin kuulustelussa rikoksesta epäiltynä ollut Talvivaaraan sijoittanut, vuodesta 2004 lähtien Talvivaara Sotkamo Oy:n hallituksen jäsenenä ollut ja muun muassa kaivoksen ympäristövaikutusten arviointia tekemässä olleen yrityksen toimitusjohtajana ollut kertoi, ettei tiedä milloin uraanin talteenottoa alettiin suunnitella.

Uraanista, pöly- tai meluhaitoista ei syytteitä

Joulukuussa 2010 kaivoksen johtaja kertoi Yle Kainuulle, että Talvivaaralla on edellytykset aloittaa uraanin erotuslaitoksen rakennustyöt seuraavan vuoden alussa, sillä ensimmäisiä valmistelevia töitä oli jo tehty. Uraanilaitos oli valmis toukokuussa 2013, ja toimitusjohtaja Pekka Perä kertoi tuolloin Yle Kainuulle, että "uraani on ihmisille tunteenomainen asia, jota kohtaa tunnettua primitiivistä pelkoa on mahdotonta muuttaa, vaikka kuinka jakaisi asianmukaista tietoa".

Syytteessä ympäristön törkeästä turmelemisesta ovat tiistaina alkaneessa oikeudenkäynnissä kaivosyhtiön perustaja ja toimitusjohtaja Pekka Perä, yhtiön entinen toimitusjohtaja ja nykyinen energiajohtaja Harri Natunen, useissa johtotehtävissä kaivoksella työskennellyt kaivoksen entinen johtaja sekä osastopäällikkö. Kaikki syytetyt ovat kiistäneet syytteet.

Syytteet koskevat jo syyskuussa 2014 julkaistun syyttäjien tiedotteen mukaan Talvivaaran kaivoksen suunnittelu- ja tutkimusvaiheeseen sekä ympäristö- ja vesitalousluvan hakuun liittyviä toiminnanharjoittajan laiminlyöntejä, ja eri jätejakeiden käsittelyyn ja sijoittamiseen sekä kipsisakka-altaan rakentamiseen ja käyttöön liittyviä laiminlyöntejä sekä Talvivaaran kaivoksen hallitusti luontoon johtamia ja hallitsemattomasti luontoon päässeistä jätevesiä.

Syyttäjillä ei ole rangaistusvaatimusta pöly-, melu- ja rikkivetypäästöihin liittyen eikä siihen, että myöhemmin todettua uraanin talteenottoa ei ensi vaiheessa mainittu ympäristö- ja vesitalouslupaa haettaessa.

Sysmän lokkien joukkotuhosta on tullut jo useampi yhteydenotto Päijät-Hämeen lintutieteelliselle yhdistykselle.

Lintuharrastaja Marjo Kuisman mukaan soittajat ovat olleet alueella liikkuvia ihmisiä, kuten mökkiläisiä.

Sysmän Joutsjärven Kalliosaaresta löytyi taannoin kymmeniä kuolleita lokkeja, ja yhdistys on pyytänyt tapahtumaan liittyviä mahdollisia havaintoja yleisöltä.

Yhdistyksen saamien soittojen mukaan saaressa ja sen ympärillä on nähty liikkuvan ihmisiä juhannuksen aikaan ja kesäkuun lopulla. Soittajat ovat myös kertoneet, että saaren lokkeja on häiritty aiempinakin vuosina.

Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys arvioi, että lokit on tappanut ihminen myrkyllä tai ampumalla.

Marjo Kuisma toivoo, että koko Kalliosaaren voisi tulevaisuudessa rauhoittaa, jotta rauhoitetuilla naurulokeilla olisi enemmän lain antamaa turvaa.

– Tämä on yksi parhaista lokkiyhdyskunnista sisämaassa, sanoo Kuisma.

Marjo Kuisman mukaan tutkintapyynnön tekeminen poliisille on annettu Itä-Hämeen luonnonsuojeluyhdistyksen kontolle. Yhdistys ei ole kuitenkaan vielä ehtinyt perehtyä asiaan.

Itämerennorpan metsästys helpottuu tänä syksynä Perämerellä. Uusi asetus sallii enintään sadan yksilön pyynnin Perämeren-Merenkurkun kannanhoitoalueella tämän metsästysvuoden aikana, kun aiemmin metsästys on edellyttänyt vahinkoperusteista poikkeuslupaa.

Maa- ja metsätalousministeriön asetus tulee voimaan tänään 5. elokuuta. Pyyntiluvat myöntää Suomen riistakeskus.

Kannanhoitoalueella kanta on viime vuosina kasvanut merkittävästi ja aiempaa nopeammin. Lentolaskentojen perusteella Perämerellä kanta on noin 17 400 norppaa.

Tarkoituksena on muuttaa itämerennorpan status vahinkoeläimestä arvostetuksi riistalajiksi, ehkäistä ammattikalastukselle aiheutuvat vahingot ja vähentää norppien synnyttämää sosiaalista konfliktia, maa- ja metsätalousministeriö kertoo tiedotteessaan.

Itämerennorpan metsästys on sallittua pyyntiluvilla 1.9.–15.10. ja 16.4.–31.5.

Sunnuntaina pidettiin Lappeenrannassa Saimaan kanavan varrella SM-kesäonkikisat. Kisojen yhteydessä kisan valvoja Marko Ekroth havaitsi kanavasta sammen. Sampi oli tosin kuollut ja mätänemistilassa. Painoa sillä oli 3–4 kiloa.

– Sampea ei ennen ole kanavasta havaittu, eikä sitä Saimaassakaan esiinny, kertoo Lappeenrannan urheilukalastajien puheenjohtaja Pekka Turunen.

Todennäköisesti sampi on noussut kanavaan Itämerestä. Kyseessä voi olla myös laivojen pilssivesien mukana tullut yksilö.

Samoissa kisoissa kanavasta löytyi myös kookas ankerias. Myös sille oli käynyt huonosti, sillä se oli sammen lailla mätänemistilassa.

– Ankeriaitakaan kanavassa ei ole ennen havaittu. Saimaassa niitä on istutettuina, kertoo Turunen.

Samoissa kisoissa tehtiin havainto myös valkoevätöröstä, joka vasta vuosi sitten havaittiin kanavassa ensimmäisen kerran.

– On me ajateltu, että aina sieltä kanavasta uusia lajeja löytyy, eikä oltu väärässä nytkään, naurahtaa Pekka Turunen.

Ruis liittyy suomalaisuuteen niin perusteellisesti, että suomalaisesta rukiista leivottujen leipien pieni määrä kaupan hyllyissä on ollut lähes kansallinen häpeä.

Ennen sotia ruista viljeltiin Suomessa lähes 250 000 hehtaarin alueella. Tänä kesänä rukiilla on noin 32 000 hehtaaria ja alue on suurin vuosiin.

Rukiin romahdukselle monta selittäjää

– On vaikea yksiselitteisti sanoa, mikä on johtanut rukin viljelyn romahtamiseen, tuumii K-maatalouden tutkimuspäällikkö Marjo Serenius.

– Ruista pidetään hankalana viljellä. Se voi olla seurausta siitä, että pohjoiseen oloon sopivien ruislajikkeiden kehittäminen on ollut vähäisempää kuin muissa viljoissa.

– Suomessa Borealis tekee vielä kehitystyötä, mutta esimerkiksi Ruotsissa se on lopetettu ja suurin osa lajikkeista tulee etelämpää, esimerkiksi Saksasta, valaisee tilannetta Marjo Serenius.

Rukiin viljely vaatii osaamista

Janakkalalainen maanviljelijä Aimo Forsström on viljellyt ruista jo vuosia.

– Kyllä nämä nykyiset lajikkeet ovat ihan hyviä. Rukiin viljelyä pelätään turhaan, sanoo Forsström.

– Ruis vaatii sitä, että sitä viljellään oikein, säestää tutkimusjohtaja Marjo Stenius vieressä.

Viljelijät pitävät rukiin, kuten muidenkin viljojen hintoja ongelmana. Rukiista saa 180 euroa tonnilta, kun aiemmin hinta oli yli 200 euroa.

– Kyllä sen hinnan kakkosella pitäisi alkaa, muistuttaa myös Aimo Forsström.

– Saattaa olla, että alhainen hinta laittaa monen viljelijän miettimään kannattaako ruista viljellä. 

Hinta on yli eurooppalaisen tason

Rukiin ostajat puolustelevat viljan hintaa.

– Rukiista maksetaan enemmän kuin muista viljoista ja hinta on hyvä eurooppalaiseen tasoonkin verrattuna, huomauttaa Fazer Myllyn viljan ostopäällikkö Tero Hirvi.

– Se osoittaa sen, että suomalainen ruokateollisuus haluaa kotimaista ruista tuotteisiinsa, sanoo Tero Hirvi

Teollisuudelle suomalaisuus erityisesti rukiissa on kilpailuvaltti. Siksi ruista käyttävä teollisuus on aktiivisesti mukana rukiin viljelyä kehittävässä ja rukiin suosiota lisäämään pyrkivässä Pro Ruis –yhdistyksessä. Yhdistys ei kuitenkaan määrää hintoja, vaan markkinat.

– Me maksamme rukiistakin hintaa markkinoiden mukaan. Hinnan täytyy olla sellainen, että lopputuote kelpaa kuluttajille, muistuttaa Tero Hirvi.

Uudenmaan Marttojen järjestöpäällikkö Anne Lempisen mukaan monet sienestäjät ympäri maata ovat kokeneet iloisia yllätyksiä metsäreissuillaan. Vastaan on tullut sellaisia sienilajeja, joita nämä eivät olisi osanneet odottaa.

– On ihmeellistä, että jotkut ovatkin löytäneet kolme ämpärillistä herkkutatteja, kun ovat lähteneet etsimään kanttarelleja, Lempinen kertoo.

Sateinen kesä on sienestäjälle onnenpotku, mutta syksyn sienisato on vielä säiden armoilla.

– Herkkutatteja on nyt hyvin, mutta ei sitä vielä tiedä, miksikä tämä muuttuu. Näyttää siltä, että tulee hyvä sienivuosi, mutta jos nyt alkaa pitkä kuiva kausi, niin tilanne voi vielä muuttua.

Lempinen on kuullut, että sienestäjät ovat löytäneet monia lajeja, jotka eivät yleensä esiinny vielä elokuun alussa.

Sienten ystävät ovat saaneet saaliikseen muun muassa ukonsieniä, haapa- ja kangasrouskuja, suppilovahveroita sekä mustia torvisieniä.

– Mustan torvisienen kohdalla kannattaa pitää mielessä, että se on hyvin uskollinen kasvupaikalleen. Eli jos joskus olet jostain paikasta sitä löytänyt, niin nyt kannattaa mennä tarkistamaan samasta paikasta, onko sitä jo tullut, Lempinen vinkkaa.

Ylikasvanut nurmikko ja villiintynyt kaislikko – oman asuinympäristön viihtyvyyden kannalta niille olisi mukavaa tehdä jotain, mutta kaupungin omat voimat eivät näytä riittävän.

Espoossa on kehitetty vastaus tähän pulmaan: kaupunkilaisten vapaaehtoisuuteen nojaava Meidän puisto -hanke.

Ideana on, että vapaaehtoisuuden ansiosta Espoota pystytään pitämään paremmassa kunnossa ilman että se maksaa kaupungille enemmän.

Kaupunki itse puhuu hoitotasosta eli se on määritellyt, minkä verran mitäkin paikkoja hoidetaan. Kaupunkilaisten ansiosta hoitotasoa voidaan nostaa eli hoitaa paremmin kuin kaupungin resurssit antaisivat myöten.

Espoon mukaan tällä hetkellä parisenkymmentä porukkaa ympäri kaupunkia on lähtenyt mukaan.

Rantaa siivoamalla toiveissa saada oma uimaranta

Vapaaehtoisten joukossa on Kivenlahdessa sijaitseva Asunto-osakeyhtiö Espoon Meritorni. Meritorni sijaitsee luonnonpoukaman äärellä. Yhteensä 114 asunnon tornitalo oli aikoinaan Suomen korkein asuinrakennus.

– Paikan epävirallinen nimi on Amfinlahti eli Kivenlahdessa on amfiteatterin muotoon rakennetut talot ja Meritorni on siinä vieressä. Näiden keskelle rajoittuu luonnonpoukama, jossa on hyvä potentiaali uimarannalle ja pienelle puistikolle, kuvailee Meritornin hallituksen puheenjohtaja Ville Mustonen.

– Alue on kaavoittamatonta viheraluetta, joka on ollut luonnontilassa. Koska se sijaitsee ihan talojen vieressä, mietimme, että siinä olisi kehittämisen paikka, Mustonen jatkaa.

Viihtyvyys ykkösenä - ja seurauksena ehkä arvonnousu

Käytännössä Meritornin asukkaat ovat huolehtineet siitä, että ranta-aluetta on järjestelmällisesti siivottu roskista, jotta se ei pääsisi rehevöitymään ja poukamaa voisi käyttää uimarantana. Varsinaisen työn on tehnyt huoltoyhtiö, jolle Meritorni on maksanut eli toisin sanoen aluetta on kunnostettu ilman kaupungin rahaa.

– Me maksamme huoltoyhtiöllemme työstä aiheutuvat kustannukset, koska sehän ei ole taloyhtiön aluetta. Kustannukset ovat tosi vähäisiä meille.

Poukamaa on raivattu myös talkoohengessä.

– Meidän ensisijainen tavoitteemme on nostaa asuinalueen viihtyvyyttä. Jos se asuinalueen arvoa nostaa, niin se on johtopäätös siitä, Mustonen toteaa.

Hänen mukaansa alun perin Espoo ei halunnut, että alueeseen kosketaan ollenkaan

– Siitä kun on neuvoteltu aikojen saatossa, on päästy sellaiseen yhteisymmärrykseen, että on kaikkien etu, jos sitä pidetään kunnossa.

Meritornin huolehtiman paikan läpi kulkee yksi Espoon ylpeyksistä, rantaviivaa seuraileva kymmenien kilometrien mittainen Rantaraitti.

Ilman lupaa ei saa mennä parturoimaan

Jos Meritornin viereisen poukaman hoitaminen olisi vain kaupungin vastuulla, huollettaisiin sitä Mustosen arvion mukaan huomattavasti vähemmän.

– Varmaan tehtäisiin sama, mitä esimerkiksi tienpenkereille eli isoimmat heinät käytäisiin niittämässä silloin tällöin, ehkä kerran kesässä.

Espoon puistohankkeessa hoidettavasta paikasta tehdään aina hoitosopimus. Ilman sopimusta kaupungin maita ei saa alkaa hoitaa.

Periaatteena on, että hoidettavat kohteet ovat kaikkien kuntalaisten normaalissa virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Metsähallituksen tiimiesimies Kari Koivumaa sanoo, että avohakkuita tehtiin noin 50-vuotiaalle metsälle, joka yleensä kasvaa 80-100 -vuotiaaksi.

– Puista ei saatu tukkeja eivätkä kuolleet puut kelvanneet edes kuiduksi. Suurin osa tervasroson tuhoamista männyistä meni polttopuuksi.

Taudin takia Metsähallitus saa puusta pienempää hintaa kuin terveestä puusta. Sienitaudin runtelemia puita on yli tuhat hehtaaria pääasiassa Kittilässä.

– Osa puista yritetään pelastaa harvennukisilla ja poimimalla sairaat männyt kasvatushakkuilla, Koivumaa sanoo.

Talvivaaran kaivoksen jätevesien tarkkailussa ja valvonnassa havahduttiin vuosina 2009–2011 korkeisiin natrium- ja sulfaattipäästöihin. Ympäristöluvan hakemisen yhteydessä Talvivaara arvioi, että päästövesissä olisi sulfaattia 170 milligrammaa litrassa (mg/l) ja natriumia 130 mg/l. Vuonna 2009 loppuneutraloinnista tulevasta vedestä havaittiin kuitenkin 37-kertainen määrä sulfaattia ja 12-kertainen määrä natriumia. Vuonna 2010 sulfaattia oli jo 88-kertainen määrä ja natriumia 48-kertaisesti.

Poikkeavien suolapitoisuuksien ongelma johtuu toisen ongelman, hajujen, torjunnasta. Talvivaaran metallitehtaan alkuvaiheessa huomattiin, että metallitehtaalta pääsi ympäristöön pahaa hajua. Se johtui rikkivedystä, jota ei saatu riittävästi poistettua ulkoilmaan menevistä hönkäkaasuista vesipesureiden avulla.

Metallien talteenotossa syntyy rikkivetypitoista hönkäkaasua, joka imetään reaktoreihin, jossa on natriumhydroksidia. Reaktoreissa rikkivedystä syntyy natriumvetysulfidia, joka voidaan käyttää metallitehtaalla. Näistä reaktoreista hönkäkaasut jatkavat matkaansa vedellä toimivien pesureiden läpi ulkoilmaan.

Rikkivedyn hajun ongelmaa alettiin ratkaista rakentamalla ulos menevien hönkien puhdistukseen lisää lipeällä toimivia pesureita. Lisäksi alun perin vesikäyttöisiä pesureita muutettiin lipeällä toimiviksi pesureiksi. Alkuperäisiä suunnitelmia suurempi lipeän käyttö aiheutti sen, että Talvivaaran päästövesiin joutui ympäristölupahakemukseen verrattuna runsaasti enemmän natriumia.

Saostuksessa käytettävää kemikaalia vaihdettiin

Natriumin ja sulfaatin arvioitua suuremmat pitoisuudet päästövesissä johtuivat myös siitä, että metallien saostamiseen käytettävää kemikaalia vaihdettiin.

Ympäristörikosepäilyn poliisikuulusteluista ilmenee, ettei Talvivaaran johtohenkilöillä ollut ennakoon aavistustakaan, että lipeän käytön lisääminen ja prosessikemikaalien vaihtaminen toisiin voisi aiheuttaa korkeita suolapitoisuuksia jätevesissä. Entinen kaivoksen johtaja kertoi suolapitoisuuksien kasvusta poliisin kuulustelussa näin:

Kuulustelija: Mistä syistä johtuen natriumin päästöarvot poikkeavat verrattuna hakemusvaiheessa annettuihin arvoihin?

Entinen kaivoksen johtaja: Jälkikäteen olen saanut selville, että siihen on kaksi syytä. Toinen on kemikaalin muutos prosessissa, kun kalsiumhydroksidi korvattiin natriumhydroksidilla nikkeli-kobolttisaostuksen yhteydessä. Toinen syy oli se, että käytännössä hajukaasujen käsittely jouduttiin uudelleen rakentamaan ja pesurit muuttamaan lipeäpesureiksi, joka nosti natriumsulfaattitasoa tehtaan läpi menevässä liuoksessa. Kävi myös ilmi, että natriumsulfaattia ei voi saostaa valitulla tuotantomenetelmällä.

Kaivoksen johtajana toiminut henkilö kertoi poliisikuulustelussa myös, ettei ymmärtänyt, että päästöillä voisi olla ympäristövaikutuksia.

Kuulustelija: Miksi et kaivoksen johtajana ryhtynyt heti 2009 lokakuun mittaustulosten tultua toimenpiteisiin, jotta natriumin, sulfaatin ja mangaanin arvot olisi saatu pudotettua lupahakemuksessa ilmoitetulle tasolle?

Entinen kaivoksen johtaja: En ymmärtänyt, että näillä olisi jotain ympäristöllistä merkitystä, en tiennyt kohonneisiin arvoihin perussyytä, enkä tapaa, miten se olisi voitu hoitaa. Enkä [silloiselle ympäristöpäällikölle] lähettämäni sähköpostin perusteella nähdäkseni arvioinut, että meillä olisi ollut siihen luvan määräys.

Jatkokuulusteluissa entinen kaivoksen johtaja sanoi, ettei pesureiden lisärakentamisen yhteydessä ollut tarpeen arvioida niiden ympäristövaikutuksia, koska se oli vain olemassa olevan tekniikan lisäämistä. Hän kertoi myös, ettei vesistövaikutuksia osattu ottaa huomioon.

Pekka Perä vastasi lisäpesureiden rakentamiseen ja lipeän käytön lisäämisen ympäristövaikutusten arviointiin jatkokuulustelussa näin:

Kuulustelija: Onko näiden lisäpesureiden rakentamisen ja muutosten yhteydessä tehty selvitystä lisäpesureiden käytämän lipeän vaikutuksista ympäristöön ja vesistöpäästöihin?

Pekka Perä: En tiedä onko erikseen tehty sellaista.

Kuulustelija: Olisiko käsityksesi mukaan tällaista selvitystä tarvinnut tehdä?

Pekka Perä: Johdonmukaisella kehitystyöllä ja uudella laitetekniikalla on natriumsulfaatin tasot saatu laskettua. Kaikki muutokset ovat tähdänneet siihen, että ympäristövaikutukset saadaan minimoitua ja kemikaalitehokkuus paranee, joka on myös ympäristöystävällistä. Korostan myös sitä, että meillä ei natriumsulfaattia pidetty ympäristöongelmana, ennen kuin järvet alkoivat kerrostua. Kun tämä havaittiin, aloitettiin välittömästi toimet tilanteen parantamiseksi.

ELY-keskuskin heräsi suolaantumiseen myöhään

Valvova viranomainen eli Kainuun ELY-keskus oli ensimmäisen kerran huomannut korkeat sulfaattipitoisuudet syksyllä 2010. Vastuuvalvojana tuolloin toiminut virkamies oli huomannut jo kesällä 2010, että läheisen Salminen-järven pH-luku oli alentunut. Vasta syksyllä, kun Salmisen pH meni alle 4:n, otti vastuuvalvoja yhteyttä Talvivaaraan. Silloin valvoja ja yhtiö totesivat yhdessä, että jätevedessä on runsaasti natriumia, sulfaattia ja mangaania.

Virkamies kertoi poliisikuulustelussa näin:

Emme vielä tuossa vaiheessa [vuonna 2010] osanneet pitää sulfaatin, natriumin ja mangaanin korkeita arvoja kovin vakavina. Totesimme kuitenkin kesällä 2011 tarkkailutulosten perusteella, että järvien kevätkierto ei ole toteutunut. Sen tutkimisen yhteydessä totesimme, että natrium-ja sulfaattipäästöt kasautuvat järvien pohjiin ja estävät järvissä tapahtuvan normaalin kierron. Näistä päättelimme, että kaivoksen sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt ovat sellaisia, että ne aiheuttavat ympäristöluvan hakemisen yhteydessä arvioidusta poikkeavia vaikutuksia ympäristöön.

Olimme huomanneet jo syksyllä 2010, että Talvivaaran metallitehtaan päästöt eivät ole sillä tasolla, mitä toiminnanharjoittaja oli esittänyt lupaa hakiessaan. Käytännössä kuitenkin totesimme vasta kesällä 2011 noiden päästöjen ympäristövaikutusten kautta, että päästöt aiheuttavat ongelmia vesistöjen vesien sekoittumisessa.

Runsas mangaani aiheutti löylynheittokiellot

Talvivaaran loppuneutraloinnin vesissä havaittiin myös huomattavasti arvioiduista poikkeavia mangaanin pitoisuuksia. Ympäristölupahakemuksessa mangaania arvioitiin tulevan veteen 700 mikrogrammaa litrassa (µg/l). Sitä kuitenkin oli jo vuonna 2009 lähes 110-kertaisesti. Vielä vuonna 2011 mangaania oli vedessä lähes 8-kertaisesti.

Tutkintamateriaalissa kerrotaan, että mangaanin korkea määrä johtuu Talvivaaran kertoman käsityksen mukaan siitä, että mangaani ei saostu riittävässä määrin siinä happamuusasteessa, joka loppusaostuksessa vallitsee.

Talvivaara esitti ympäristölupahakemuksessa, että loppusaostuksen pH olisi 10. Silloin kaikki jäljellä olevat metallit saostuisivat kipsisakkaan. Vaasan hallinto-oikeus kuitenkin määräsi, että jälkikäsittely-yksiköille johdettavan jäteveden pH on oltava 6–9,5. Talvivaaran vastuuvalvoja Kainuun ELY-keskuksesta on kertonut, että Talvivaaran antaminen tietojen mukaan mangaani ei saostu Vaasan hallinto-oikeuden määräämässä pH:ssa.

Kainuun maakunnan ympäristöterveydenhuolto antoi 12.5.2011 suosituksen, että kaivosaluetta lähimpien Kalliojärven ja Kivijärven vettä ei käytettäisi pesu- tai löylyvetenä. Suositus perustui Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n lausuntoon, jossa sanottiin, että mangaanin päätymisestä ihmiskehoon esimerkiksi löylystä hengitettynä ei ole tarpeeksi tietoa. Sen vuoksi käyttöä rajoitettiin niin sanotulla varovaisuusperiaatteella.

Rajoitukset ovat edelleen voimassa, eli Kalliojärven ja Kivijärven vettä ei edelleenkään suositella pesemiseen tai löylyvedeksi.

Ruotsin luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistys Övertorneå Naturskyddsförening on vuosi sitten aloittanut projektin ”Ingen urangruva vid Torneälven” (Ei uraanikaivosta Tornionjoen rannalle). Projektin tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta kanadalais-australialaisen malminetsintäyhtiön Mawson Resources Ltd:n harjoittamasta kullan ja uraanin etsinnästä Suomen puolella mutta Ruotsin rajan tuntumassa sijaitsevan Ylitornion Rompaiden ja Rajapalojen alueilla.

Yhtiö kertoo kotisivuillaan korkeista kulta- ja uraanipitoisuuksista tekemissään koeporauksissa alueella, joka kuuluu osaksi Natura 2000 -verkostoon. Luontoväen mukaan mahdollinen avolouhos sijaitsisi vedenjakajalla, mikä tarkoittaisi lisäksi päästöjä, jotka kulkeutusiviat Tengeliöjoen kautta Tornionjokeen ja itään päin Kemijokeen ja molempia reittejä edelleen Perämereen.

Ruotsalaissuojelijoiden projekti huipentuu ensi viikon lopulla alkavaan kansainväliseen metsäinventointileiriin Rompaiden ja Rajapalojen alueilla. Leirin avulla luontoväki haluaa lisää tietoa alueen luontoarvoista, tehdä alueita tunnetuksi luonnonystävien parissa, rakentaa verkostoja suomalaisten ja ruotsalaisten luonnonsuojelijoiden kesken sekä nostaa laajempaan tietoisuuteen kaivosteollisuuden ympäristövaikutuksia.

Leirin kustannusten kattamiseksi Övertorneån luonnonsuojeluväki pyytävät vapaaehtoisia keräämään hilloja Rompas-alueen soilla tai missä tahansa hillasuolla ja lahjoittamaan  puolet keräystuloista projektille. Kampanjan luvataan jatkuvan niin kauan kuin hilloja riittää.

Övertorneå Naturskyddsföreningin nettisivuilla aktiivit kertovat keränneensä hilloja Rompakselta ja Övertorneålta 23 päivässä yhteensä 87 kiloa. Marjoista poimijat ovat saaneet noin 887 euroa. Kaikki nettisivuilla mainitut marjastajat eivät ole osallistuneet uraaninetsintää vastustavaan projektiin, mutta yhdistys kertoo saaneensa jo 237 euroa lahjoituksia hilloista.