Erityisesti historiallisilla asutusalueilla itävä hullukaali on harvinaisuus Suomessa. Hullukaalin (Hyoscyamus niger ) siemenet saattavat säilyä maan povessa satoja tai jopa tuhat vuotta.

Noin viikko sitten hullukaali tavattiin Iitin Vuolenkoskella yli sata vuotta vanhan entisen mäkituvan pihamaalta, jossa se puhkesi kukkaan maanrakennustöiden jäljiltä.

– Esimerkiksi Suomenlinna on tunnettu paikka, missä sen näkee joka vuosi, koska siellä tehtään paljon korjaustöitä ja aina jossain kaivellaan. Juuri näille kaivetuille paikoille se ilmestyy, sanoo intendentti Arto Kurtto Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteellisen yksikön kasvimuseosta.

Hullukaalia tapaa linnoitusten ohella vanhojen pappiloiden, kirkkojen, talojen ja torppien pihamailta. Myös nimellä kylähullukaali tunnettu koisokasvi ei ole alkuperäiskasvi Suomessa, vaan se on tuotu Etelä-Euroopasta rohdoksi.

– Hyvin pieninä annoksina se on voinut parantaa esimerkiksi hammassärkyä, mutta jos se annostus on mennyt yli, niin on päässyt kyllä ikuisesti vaivoistaan, sanoo Arto Kurtto.

Sisältää hermomyrkkyjä

Hullukaali on hermomyrkkyjä sisältävä kasvi, joka voi tappaa ihmisen, jos sitä erehtyy syömään liikaa. Intendentin mukaan etenkin lapsiperheen on hyvä hävittää kasvi pihalta, ettei se päädy lasten suuhun.

– Jos ei ole vaaraa siitä, että lapset hyökkäävät sen kimppuun, niin antaa sen vain kasvaa ja kehittää siemeniä ja varastoida siemeniä maahan lisää. Koirista en tiedä onko se niille vaarallinen, sanoo Kurtto.

Kasvin jokainen osa on myrkyllinen, erityisesti pienet mustat ja erityisen kovakuoriset siemenet. Hullukaalin hermomyrkyt toimivat pieninä määrinä hallusinogeeninä.

– Puhutaan, että ne aiheuttavat sekoilua. Ihminen voi tehdä ihan mitä vaan, vaikka riisua itsensä alasti ja pomppia pitkin ketoja ja jälkikäteen ei muistaa mitään, sanoo Arto Kurtto.

Hän painottaa kasvin olevan myrkyllinen ja tappava. Hyvin tahmeapintaiseen kasviin koskemista kannattaa myös välttää.

Omaperäinen ulkonäöltään

Kaksivuotisen hullukaalin tunnistaa omaperäisestä ulkonäöstään helposti sen kukkiessa. Kasvilla on uurnamaiset kellanruskeaan viittaavat kukat, joissa on sinipunaisia suonia. Lisäksi kukan nielussa sijaitsee violetti läiskä.

Sen sijaan hedelmävaiheessa hullukaalilla on isohkot ruukkumaiset kannelliset kotahedelmät, joiden sisällä näkyy mustia siemeniä.

– Ilman kukkia tunnistaminen on jo toinen juttu. Sillä on omalaatuisen näköiset repaleisliuskaiset ja nystykarvoista tahmeat lehdet. Ei sitä välttämättä ilman kukkia tunne, sanoo Kurtto.

Kukittuaan hullukaali kuolee. Sen kovakuoriset siemenet voivat itää seuraavana vuonna, mutta suurin osa niistä jää maan sisään varastoon tulevia vuosia ja vuosisatoja varten.

– Siemenissä on hyvin kestävä kuori päällä. Kuoren sisällä solukko voi elää lepovaiheessa hyvin kauan, sanoo Arto Kurtto.

– Otollisissa oloissa, tuollaisessa kaivelussa, ne siemenet vahingoittuvat pinnasta, mikä edistää itämistä, hän lisää.

Lehtokotilot ovat ryömineet puutarhojen ongelmaksi aikaisempaa laajemmin. Nilviäiset ovat olleet Etelä-Suomessa ongelmana jo pidemmän aikaa, mutta parin viime vuoden aikana ne ovat levittäytyneet jo Kajaanin korkeudelle saakka. Kajaanissa lehtokotiloiden vastainen toiminta käynnistyi keväällä paikallisen puutarhayhdistyksen kampanjalla.

Sateisen kesän jälkeen lehtokotilot voivat pulskasti, ja kesä on ollut niiden leviämisen kannalta otollinen. Kosteaa kesää enemmän lehtokotilon yleistymiseen vaikuttaa kuitenkin ihminen.

– Etelämpää tuodun kauniin koristekasvin mukana on usein tullut kyytiin matkalainen. Maa-ainesten mukana kulkeutuu nilviäisten munia, kertoo Kainuun puutarhayhdistyksen puheenjohtaja Eeva-Liisa Mulari.

Tuodut taimet kannattaa pestä haalealla vedellä niin, ettei taimiin jää yhtään multaa. Tämän jälkeen taimet istutetaan puhtaaseen multaan.

– Tämä on ainut konsti estää lehtokotilon leviäminen, jos edes epäilee, että siellä on lehtokotiloita, mistä taimet on tuotu, korostaa Mulari.

Koirankakka kiehtoo

Sukukypsä lehtokotilo levittäytyy nopeasti tekemällä kymmenittäin munia. Lisääntyminen tapahtuu sitä nopeammin, mitä paremmat olosuhteet ovat. Piha kannattaakin pitää siistinä, sillä tasaisesti leikatulla nurmikolla lisääntyminen hankaloituu.

– Koirankakka kiinnostaa lehtokotiloita, joten koiran jätökset kannattaa siivota pois, jos halutaan elää ilman lehtokotiloita. Myös nurkat kannattaa pitää siistinä, eikä antaa ruohon rehottaa, Mulari kertoo.

Limaisen eliön kulkemista voi vaikeuttaa myös ripottelemalla salaattimaan ympärille kuivaa tuhkaa tai kalkkia, jolloin nilviäisen ihohuokoset tukkeutuvat.

Lehtokotilo syö kaikkea vihreää ja jopa lajitovereitaan. Kotipuutarhurille tästä voi aiheutua monenlaisia ongelmia, lehtokotilot voivat muun muassa vaikeuttaa monivuotisten koristekasvien talvehtimista.

– Viljelijöille ja kotipuutarhureille sadon menetys on merkittävin haitta, Mulari harmittelee.

Ainoa keino löydettyjen lehtokotiloiden tuhoamiseen on laittaa nilviäiset kiehuvaan veteen ja tämän jälkeen haudata kuolleet kotilot vähintään 20 sentin syvyyteen, jotta lajitoverit eivät löydä niitä.

Metsätalousteknikko Taisto Jaakola Luonnonvarakeskuksen Kannuksen toimipaikasta näkee ympärillään paljon kellastuneita kuusia. Niiden syynä on kosteissa oloissa viihtyvä suopursuruoste.

– Valtakunnallisesti suopursuruostetta esiintynee hyvinkin laajasti pohjoista myöten. Se on yleensä taimikoiden ongelma, kertoo Jaakola.

Suopursuruoste kellastuttaa puun tuoreimmat kasvustot eli oksistojen latvat. Se ei kuitenkaan tapa puuta, vaan karistaa alas viimeisen neulasvuosikerran ensimmäisten syksymyrskyjen aikana.

Taisto Jaakola arvioi, että yksi tai kaksi ruostesienikesää ei vielä suuremmin tee kasvutappioita. Asiaa ei ole kuitenkaan tarkasti tutkittu.

Suopursuruoste on ruostesieni, joka käyttää väli-isäntänä suopursuja. Tämä normaalisti uinuva sieni aktivoituu märkinä kesinä. Kun epidemia alkaa, niin tuulen suunnat vaikuttavat siihen, minne sieni leviää. Itiöpöly näkyy oksissa hilseen tapaisesti.

Ruostesienistä vaivaa muillekin puille

Ruostesienet leviävät myös lehtipuihin, esimerkiksi lehtikuusenruoste koivuihin ja männynversoruoste pajuihin. Nämä aiheuttavat normaalia aiempaa "ruskaa" elokuun puolivälissä, arvioi metsätalousteknikko Taisto Jaakola.

– Kun ihmiset katselevat koivikoita, niin rupeaa näyttämään, että tässä on jo syksy, mutta se johtuu tästä ruostesienestä.

Koivujen lehdistä ei tule kauniin keltaisia, vaan ne ruskettuvat ja tippuvat pois ennen aikojaan. Lehtivihreä ei pääse menemään koivun runkoon, mikä tekee normaalisti kauniin ruskavärin.

Mikko Lantto kuvasi dokumentin takapihansa linnuista Rovaniemen Ylikylässä. Alun perin Lantto kuvasi lintuja, jotta niistä jäisi lapsille muisto. Suunnitelmat muuttuivat, kun muuttolintujen mukana pihalle ilmestyi huippuharvinainen pikkutrappi. Lanton piha täyttyi lintuharrastajista. Pikkutrappi oli bongattu Lapista viimeksi 1795.

– Piti kuvata pieni dokkari kevään muuttolinnuista, mutta se projekti vähän paisui. Dokumentti on Avara Luonto -tyylinen. En kuitenkaan missään nimessa yritä kilpailla Avaran Luonnon kanssa, koska siihen ei ole mitään saumaa, Lantto kertoo.

Apua ystäviltä

Pikkutrapin myötä Lantto tutustui lintuharrastajiin ja huippuasiantuntijaan Pirkka Aaltoon. Aalto kirjoitti tekstit ja Lanton ystävä Lauri Tuohimaa puhui ne dokumenttiin.

– Sosiaalinen verkkoni toimii. Kun itse auttaa muita, niin saa myös apua, kun sitä tarvitsee. Täytyy nostaa hattua Pirkalle, että auttaa tällaista hippaheikkiä Rovaniemen Ylikylässä, vaikka on varmasti muutakin hommaa. Laurin kanssa meillä on pidempi yhteistyö takana. Olen tehnyt hänelle musiikkivideoita nettiin, Lantto kertoo.

Videon leikkausohjelmaa Lantto oppi käyttämään toisen ystävän kautta, joka tekee videota puoliammatikseen.

Kuvausta ammatiksi

Dokumentin ohessa Lantto innostui linnuista. Hänellä on tapana kulkea keskellä yötä metsissä, kuvata lintuja ja kuunnella niiden laulua. Vielä Lantto ei tunnista lintuja laulun perusteella.

– Kerran laitoin kuvan lintureissulta. Tuttavani totesivat, että meehän kämpille sieltä ja tee jotain, mistä on hyötyä. Hyvä, kun kavereilla on nyt edes yksi työkalu, jolla kuittailla minulle. Ennen niillä raukoilla ei ole ollut.

Lantto tekee ammatikseen ilmastointitöitä, mutta harrastaa vapaa-ajalla valokuvausta. Lantto haaveilee dokumentaristin ammatista, mutta hän ei aio lähteä opiskelemaan videokuvausta koulunpenkille.

– Olisi mahtava, jos voisin oppisopimuksella opiskella. Minulla on talo ja velkaa, niin koulunpenkille en tässä tilanteessa voi lähteä. Tulevaisuudesta en vielä osaa sanoa. Voi olla, että asennan putkea lopunelämäni tai sitten ei.

Dokumentti Takapihan Linnut on nähtävillä Ylen Areenassa.

Kymijoen vaelluskalojen kutupaikkoja on kunnostettu kuljettamalla helikopterilla soraa paikkoihin, joissa merilohi ja meritaimen kutevat syksyisin. Kehitysyhtiö Cursorin kehityspäällikkö Kari Taimiston mukaan kutupaikkojen kunnostushanke Ilmasilta on edennyt hyvin ja lähenee puoliväliään.

Projektiin on kulunut merkittävästi oletettua vähemmän rahaa, sillä sora- ja helikopterikustannukset osoittautuivat halvemmaksi kuin hieman vastaavassa hankkeessa Ala-Koitajoella Pohjois-Karjalassa.

– Alun perin laskettiin, että saadaan 1200 kuutiota soraa, mutta saimmekin 2000 kuutiota. Kutupaikkoja piti tehdä 40, mutta edullisten kustannusten myötä niitä tehdäänkin 50, kertoo Taimisto.

Kutupaikkojen kunnostus Kymijoella saattaa saada jatkoa. Taimiston mukaan uusia, laajempia kunnostuskohteita suunnitellaan jo. Ely-keskuksen mukaan hankkeelle on mahdollista saada jopa nykyistä suurempi rahoitus, kunhan Euroopan meri- ja kalatalousrahaston (EMKR) ohjelma saadaan käyntiin. Nykyinen hanketuki on 310 500 euroa.

– Todennäköisesti uusia kohteita on enemmän kuin nyt. Kohteita on suunniteltu lähinnä Hirvikosken haaraan ja Pernoon alapuoliselle alueelle, linjaa Taimisto.

Kutusoran kuljettamista helikopterilla jatketaan maanantaina Ahvionkoskella tauon jälkeen. Koskelle ripotellaan vielä 20 kuutiota soraa, ja sitten vasta aloitetaan viiden muun kosken soraistus. Töiden on määrä valmistua elokuun aikana.

Soraistuksella pyritään elvyttämään Kymijoen vaelluskalakanta. Soraa kuljetataan paikkoihin, joissa merilohi ja meritaimen kutevat syksyisin. Kutusora suojaa kalojen mätiä pikkukaloilta.

Kokemäenjoessa viime viikolla havaittujen omituisten lauttojen syy on selvinnyt. Syyllisiä ovat kuusensuopursuruosteen eli loissienen itiöt.

Havaintoja veden pinnalla olevasta ruskeasta vanasta ja lautoista tehtiinmuun muassa Ulvilassa ja Porissa. Porin kaupunki otti joesta laboratorionäytteet torstaina ja lähetti ne tutkittavaksi.

Kuusensuopursuruosteen itiöt muodostavat sopivissa olosuhteissa veden pintaan lauttoja, joiden väri vaihtelee vaaleasta ruosteenoranssiin.

Harvinainen ilmiö

Ilmiö on harvinainen, mutta sitä havaitaan vuosittain jossain päin Suomea. Kokemäenjoen lisäksi lauttoja on löydetty viime aikoina Satakunnan järvistä ja merialueella Ahlaisista ja Luvialta.

Kuusen suopursuruoste talvehtii rihmastona suopursussa ja siirtyy kesän alussa kuusen tuoreisiin neulasiin. Vetten pinnalla kesäisin näkyvät itiölautat eivät ole terveydelle haitallisia, mutta osa uimareista voi saada silmäoireita.

– Normaalia järkeä kannattaa käyttää. Jos on oikein iso lautta kohdalla, niin ei siihen kannata mennä uimaan, Porin ympäristöviraston suunnittelupäällikkö Seppo Salonen sanoo.

Itiölautat hajoavat yleensä muutamassa päivässä.

Jokioisten Luonnonvarakeskuksen koekentällä espanjansiruetanoiden reservaatti elelee seinien sisälle rajattuna, mutta taivasalla.

Sateisena kesänä tappajaetanat ovat voineet hyvin ja syöneet paljon. Heinikkoon ja leskenlehtiin ne eivät ole koskeneet, mutta niitä näyttää itsepintaisesti vetävän puoleensa ruukku, johon on istutettu kiinankaalia ja lehtisalaattia.

Ruokahaluakin löytyy: iso kaali menee viikossa ja suuri kukkaruukullinen vihreää katoaa muutamassa viikossa. Kiinankaalit etanat rohmuavat ja tuhoavat ensimmäiseksi, eli se on nilviäisten suosikkiruokaa. Seuraavaksi koekentältä katoavat salaatit.

– Espanjansiruetanoilla on äärettömän hyvät aistit. Niillä on tuntosarvet ja tietävät, missä herkkupalat ovat. Ne osaavat valita jopa lajikkeet, sanoo Luonnonvarakeskuksen professori, tappajaetanatietäjä Kari Tiilikkala.

Tiilikkala tuntee espanjansiruetanan hyvin. Keskus aloitti tappajaetanatutkimukset jo lähes 20 vuotta sitten - aikana, jolloin vihulaista ei Suomessa vielä otettu todesta.

Toimivalla karkotteella ei ole EU:n siunausta

Parhaat torjuntakeinotkin tiedettiin jo kauan ennen kuin espanjansiruetanasta tuli puutarhureiden painajainen.

Yksi ruukku Jokioisten koekentällä nimittäin pysyy täysin koskemattomana. Ruukun ulkopinta on sivelty tervalta tuoksuvalla, mustalla koivutervahajustemaalilla. Se on se ase, joka toimii etanaa vastaan.

Toistaiseksi tisleen valmistajilla on ollut se ongelma, ettei aine ole saanut EU-rekisteröintiä. Sen sijaan maalina tököttiä saa myydä, joten kuluttajien on mahdollista hankkia ainetta espanjansiruetanan valtaamiin puutarhoihin koivutervahajustemaalina.

Avuksi lavaviljely, suoja-aine ja lammas

Kari Tiilikkalan mukaan kokonaan etanoita ei saa hävitettyä koskaan, joten on tärkeää miettiä, miten kasveja viljelee. Pieni suoja-aine ympärille on hyvä ratkaisu.

– Kaksikin sivelyä kesässä riittää, ellei sadevesi pääse ruukkua huuhtelemaan. Tietenkin täytyy huolehtia myös siitä, etteivät heinät kaadu ruukkuun. Yksikin heinänkorsi, niin koko porukka menee lavaan. Suosittelen vanhaa lavaviljelyä alueilla, joilla on kotiloita ja etanoita.

Ruukun ulkopinnan lisäksi koivutervahajustemaalia voi käyttää esimerkiksi muovilla pinnoitettuun kasvilavaan.

– Aine tuoksuu tervalta. Pääaine, mikä siitä haihtuu, on etikkahappo, ja se karkottaa hyvin moniakin tuholaisia poroista pienimpiin etanoihin saakka. Tervan lisäksi siinä on osittain savun tuoksua, eikä savukaan ole luonnon eläimille miellyttävä.  

Erittäin tärkeää on myös pitää pihamaat ja puistot sellaisessa kuosissa, ettei niissä ole etanoille liian ihania temmellyskenttiä. Hyvä apu on lammas, joka napsuttelee kasvustot mukavan mittaisiksi ja myös sotkee sorkillaan etanoita.

Karigasniemen kylän pohjoispuolelta Inarijoen Torvikosken suvannosta viikko sitten 27. heinäkuuta otetussa pintavesinäytteessä löytyi runsaita määriä ulosteperäisiä bakteereja.

Viime perjantaina varmistui, että jäte ei ole lähtenyt Inarin Lapin Vesi Oy:n Karigasniemen jätevedenpuhdistamosta. Päästön aiheuttajaa ei viranomaisten mukaan toistaiseksi tiedetä.

Inarijoesta otetaan tällä viikolla uusia vesinäytteitä, ja niiden tuloksista kerrotaan analyysien valmistuttua.

Inarin kunnan ympäristöyksikkö kehottaa edelleen varovaisuuteen Karigasjoen ja Tenojoen vettä käytettäessä, koska löydöksen alkuperää tai päästön laajuutta ei tiedetä. Todennäköisimmin saastunut vesi pysyy pisimpään suvannoissa ja akanvirroissa.

Terveydensuojeluviranomainen ei suosittele pintaveden käyttöä talousvetenä.

Rovaniemellä marjayhtiö Polarica ostaa poimijoilta hillaa kahdeksan euron kilohintaan. Saman verran maksavat myös Rovaniemen kauppatorin marjanostajat. Vielä viime viikolla poimija sai Rovaniemellä 12 euroa kilolta.

Ranuan torilla poimija saa hillasta vielä 10 euroa kilolta, kun hinta viime viikolla oli enimmillään 15 euroa per kilo. Hillanostaja Reijo Sääskilahti Ranualta sanoo, että hillaa tulee paljon ja marja on hyvälaatuista.

– Hinnan alenemista selittää myös se, että markkinat täyttyvät halvasta hillasta, jota thaimaalaiset poimivat runsaita määriä, Sääskilahti toteaa.

Mereltä nousevat lohet ohittavat Merikosken voimalaitoksen kalatien kautta ja jatkavat siitä matkaansa jopa 40 kilometrin päähän Muhoksen Montan voimalaitokselle sekä Oulujoen sivuhaaroihin, Muhos- ja Sanginjokeen, kertoo Oulun Energia.

Lohia voi käydä katselemassa lähietäisyydeltä maanantaina ja tiistaina, kun Merikosken kalatien tarkkailuhuone on yleisölle avoinna kello kahden ja viiden välillä. Kalatien yläpäässä, Hupisaarten puolella sijaitsevasta tarkkailuhuoneesta avautuu näkymä veden alle akvaarioikkunan kautta.

Lohia kuhisevaa webkameraa kalatieltä voi käydä katsomassa Oulun energian sivuilta.

Etelä-Pohjanmaan Kalatalouskeskus ry:n toiminnanjohtaja Marko Paloniemelle pyydä ja päästä –kalastustapaan liittyvä kiistanalaisuus kalastuspiireissä on hyvin tuttu.

– Tutkimuksia on tehty paljonkin siitä, tunteeko kala kipua. Niiden perusteella on vahvasti pystytty osoittamaan, että kala tuntee kipua jossain määrin. Toiset kokevat ruualla leikkimisen eläinrääkkäyksenä ja toiset perustelevat, että oikein toteutettuna se ei juurikaan aiheuta kalalle haittaa, Paloniemi kertoo.

Vapautuksen oikeat olosuhteet

Pyydä ja päästä -kalastajan pitää tietää mitä tekee ja mitä välineitä käyttää, jotta kalalle ei aiheuteta kärsimystä.

– Oikeassa toteutustavassa vapautus tehdään täysin erinomaisissa olosuhteissa, eli vedet ovat riittävän viileitä, käytetään pieniä, yksihaaraisia tai väkäsettömiä koukkuja ja kalastetaan oikealla tyylillä. Kala kärsii paine-eroista, jos se kalastetaan liian syvältä tai sitä väsytetään tarpeettoman kauan, Marko Paloniemi opastaa.

Myös vapautushetkessä on otettava useampi seikka huomioon.

– Kalaan ei saisi paljain käsin koskea ollenkaan, se pitäisi irrottaa koukusta pihdeillä, jotta kalan limapinta ei vaurioidu. Jos ihoon tulee vaurioita, vesihome iskee kalaan ja se kuolee muutaman päivän päästä, vaikka se kalastajan mielestä vahingoittumattomana lähtisikin uimaan, Paloniemi kertoo.

Elvytys vai lopetus?

Urheilukalastuksessa vapautuksen yhteydessä puhutaan kalan elvyttämisestä. Sillä tarkoitetaan hapen edesauttamista kiduksiin. Kalaa otetaan pyrstön varresta kiinni ja liikutellaan edestakaisin vedessä, jotta hapekas vesi virtaa kidusten lävitse ja kala virkoaisi nopeammin.

Minkälaista kalaa ei sitten kannata elvyttää tai vapauttaa?

– Sellainen kala, joka on silmin nähden vahingoittunut, siitä valuu verta tai koukku on jäänyt vaikka silmään, silloin on itsestään selvää, että tällainen kala pitää lopettaa ja ottaa syömäkalaksi, mikäli se on mitan täyttävä.

Turkulainen sienitutkija Jouni Issakainen tyrmää vanhan käsityksen, jonka mukaan kantarelleja voisi lisätä keräämällä sienet veitsellä tai kylvämällä perkuujätteitä.

– Kantarelli on symbioosisieni, joka vaatii elävän puun seurakseen. Jos kantarellia viljeltäisiin, pitäisi pienestä lähtien kasvattaa pienen pieni koivuntaimi ja kantarelli yhdessä. Se kestää parikymmentä vuotta, jos edes onnistuu.

Sienestäjän kannattaa poimia kokonainen sieni. Veistä ei välttämättä tarvita.

– Yleensä kannattaa ottaa sieni vähän kieräyttämällä, jolloin nähdään myös tyvi ja siinä olevat tuntomerkit

Monien sienestäjien on tapana heittää perkuujätteet aina samaan paikkaan ja sillä tavalla edistää sienten tulemista samaan paikkaan uudelleen. Issakaisen mukaan mikrobien on vaikea löytää tietä sopivan puun juureen.

– Maassa kuhisee satojen ja tuhansien mikrobien joukko maan pinnan ja juuren välissä. Juuren pinta on jo varattu muilla sienillä.  Hyvin niukasti sinne pääsee enää tunkeutumaan ja maan pinnalta varsinkaan, kertoo Issakainen.

Maaston muutostyöt voivat edesauttaa sienten nousua

Tänä kesänä kostea sää on nostanut kantarelleja metsiin tavallista enemmän ja myös paikkoihin, joissa niitä aiemmin ei ole ollut. Selkeää syytä ilmiöön ei ole.

– Nekin rihmastot voivat tuottaa sieniä, vaikka ne eivät yleensä siihen pysty. Herää kysymys, onko paikka ehkä muuttunut, onko puita kaatunut siitä tai kasvillisuus muuttunut. Kostea vuosi on saanut rihmaston kukkimaan. Sienet ovat tavallaan rihmaston kukkia. Joinakin vuosia niitä tulee, joinakin ei, kertoo Issakainen.

Kantarelli kasvaa yllättävän hitaasti.

– Olen itse mittaillut sen kasvunopeutta. Voi kestää parikin viikkoa, että siitä pienestä alusta tulee aikuinen sieni. Eivät sienet Suomesta lopu. Odotellaan rauhassa, että tulee hyviä sieniä, kertoo Issakainen.

Kantarelleja kannattaa lähteä etsimään heinäisistä koivikoista tai mäntymetsistä polkujen reunamilta

Sienikauden saldo vielä arvoitus

Vaikka kantarelleja on saatu paljon, se ei kuitenkaan merkitse, että sienivuosi olisi hyvä. Elokuun säällä on tärkeä osuus muiden sienten kehittymisen kannalta.

– Rihmaston kannalta alkukesä on ollut sienille hyvä. Rihmastot ovat saaneet riittävästi vettä ja sopivasti lämpöäkin. Jos tulee aivan rutikuiva elokuu, silloin sata ei pääse tulemaan, vaikka rihmastot voisivat tänä vuonna hyvin, kertoo Issakainen.

Biologi Issakainen toimii työnsä ohessa myös Turun Sieniseuran puheenjohtajana ja kertoo, että ihmiset kaipaavat kovasti sienten tunnistusapua. Sienestäjillä on mahdollisuus tutustua satoihin sieniin elokuun lopulla Turun Työväenopistossa järjestettävässä sieninäyttelyssä.

– Sinne voi ottaa oman sienensä vaikka mukaan ja vertailla sitä keräämiimme sieniin, kannustaa Issakainen.

Heinäpellolla on paarmoja, aurinko paahtaa ja hiki virtaa. Kovaa työtähän se on, heinänteko nimittäin. Moni muistaa lapsuuskesän heinätyöt – joko hyvällä tai pahalla.

Nykyään saa pelloilta heinäseipäitä etsiä. Seivästäminen vie aikaa, jota ihmisiltä nykyään ei juuri löydy. Isommat pellot on helppo tehdä traktorilla, mutta heinänteon ilosta pienet pellot voi laittaa seipäällekin. Näin tekee ylitorniolainen Esa Helaakoski.

– Teen sen verran kun on mukava. Sehän tässä on nykyään kun joutuu yksin tekemään, Helaakoski miettii.

22-vuotias Tuhokas opettaa muita hevosia

Helaakoskella on niittokone, haravakone, hankoja ja seipäitä. Lisäksi hänellä on tallissaan neljä hevosta, joista tallin vanhin, 22-vuotias Tuhokas opettaa muita hevosia työntekoon. Tuhokas pitää nuoremmat ja villimmät hevoset kurissa niittokoneenkin edessä.

– Ei taida montaa hevosta Lapista löytyä, jotka niittokoneen eteen suostuvat. Sehän on vaarallinen kone, jos ei ole hevoset hallussa.

Tuhokas katselee rauhallisena, eikä osoita mieltään vaikka vieras ihminen istuu haravakoneen päälle.

– Eikö olekin maailman paras paikka istua, Helaakoski kysyy toimittajalta, joka ajaa haravakonetta suu messingillä. Helposta heinänteosta voidaan puhua, mutta kyllä haravakoneen ajamistakin opetella täytyy.

– Se tuntui lapsena hyvältä kun sai ajaa haravakonetta, heti kun jalka ylsi polkimelle. Sitähän teki niinkuin aikaisen ihmisen työn siinä, Helaakoski muistelee.

Tikkutyttöjä ei tahdo löytyä

Ennen heinäpelloille meni koko perhe. Lapsetkin oppivat työntekoon ja tikkutyttöjen tehtävä tuntui maailman tärkeimmältä.

– Sehän oli silloin tärkeää, tikku piti laittaa seipään reikään oikeaan aikaan. Nyt ei ole tikkutyttöjä, minunkin tyttö on jo kasvanut niin isoksi, että itse täytyy tikut laittaa, Helaakoski kertoilee.

Heinäseipäät valmistuvat Ylitornion Niuron rantaan. Perinnetalojen eteen seipäät ikään kuin kuuluvat. Uskollinen niittokone siirretään seuraavalle pellolle, sillä Helaakoski käy niittämässä peltoja aina tarpeen ja kiinnostuksen mukaan.

– Ei minulle kesä tule, jos ei vähän heinää saa tehdä, Helaakoski hymyilee.

Janakkalalaisen Kari Virtasen tontilla olevan navetan vanhan sontakasan läpi kaivettiin vesijohto ja sähkökaapeliojat reilu kymmenen vuotta sitten.

Virtanen arvelee, että se herätti ruttojuuren kasvuun. Tänä kesänä kasvu on saavuttanut ennätysmitat.

– Lähetin kuvat kaverille ja hän epäili, että kuvaa on käsitelty, mutta ihan aito se on, naurahtaa Kari Virtanen vaimonsa ottamasta kuvasta.

Kuvaa varten hän raivasi käytävän ja aukon kasvuston keskelle päästääkseen "menninkäiseksi" jättiläiskasvien sekaan.

– Olen sellaiset 170 senttiä pitkä ja kun käden nostaa ylös, juuri ja juuri yletyn lehtien alapuolelle.

Lehdet metrin halkaisijaltaan

Kari Virtasen tontilla ruttojuurta kasvaa noin kymmenen metriä kertaa kymmenen metriä suuruisella alalla.

– Navetan takana on hyvää maata. Näitä kasveja on ollut joka kesä, mutta tänä kesänä, kun on satanut normaalia useammin ja on ollut kosteata, tuntuu, että ne ovat innostuneet kasvamaan entistäkin enemmän pituutta.

– Sitä on navetan takana ja vähän sen päädyssäkin. Kasveja on useita satoja.

Kari Virtanen ei ole mitannut lehtien kokoa, mutta arvelee niiden halkaisijan lähentelevän jo metriä.

– Voisihan niistä tehdä vaimolle vaikkapa kesäkarnevaaleihin hauskan mekon.

– Jos haluaa pihalleen sellaisen kasvin, ettei aluskasvillisuutta kasva ollenkaan, niin tässä on sellainen. Lehtien alla kömpiessä siellä on sellainen vaaleanvihreä valo, joka tulee lehtien läpi. Kasvien alla ei tarvitse edes ryömiä, riittää, kun vähän kulkee kyyryssä varsin välissä.

Etelänruttojuuri on vanha koristekasvi, joka esiintyy myös viljelykarkulaisena. Kasvin korkeus on yleensä 15–40 cm, mutta hedelmävaiheessa kasvi voi olla jopa 100 cm korkea. Raparperimaiset lehdet kasvavat suuriksi ja muodostavat tiheän katoksen.

Suomalaisen mustikan kysyntä on kasvanut selvästi viime vuosina, sanoo luonnonantimien käyttöä edistävä Arktiset Aromit ry.

Metsässä kasvanut mustikka saa kiittää suosionsa kasvusta pensasmustikan yleistymistä.

– Metsämustikan kysyntä on kehittynyt viljellyn pensasmustikan imussa, koska Kanadassa, USA:ssa ja osin Euroopassa viljellään niin paljon pensasmustikkaa. Sitä viljellään moninkertainen määrä siihen verrattuna mitä meillä saadaan metsämustikkaa talteen ja myyntiin, kertoo Arkisten Aromit ry:n toiminnanjohtaja Simo Moisio.

– Metsämustikassa nämä hyvät ominaisuudet, etenkin antosyaanin pitoisuudet ovat kolmin-nelinkertaisia verrattuna pensasmustikkaan ja siinä imussa on myös suomalaisen marjan kysyntä kasvanut, Moisio jatkaa.

Antosyaanit ovat ryhmä vesiliukoisia flavonoideja, joilla arvellaan olevan erilaisia terveyshyötyjä.

Mustikkaliikenne kulkee molempiin suuntiin

Eniten suomalaista metsämustikkaa viedään Kiinaan, Japaniin ja myös Etelä-Koreaan. Euroopan maista mustikkaa menee myös Saksaan ja Italiaan. Myös Ruotsiin viedään silloin kun täällä tulee naapuria parempi sato.

– Kyllä yritykset ovat aina saaneet myytyä kaiken sen mitä on saatu talteen. Viime vuosina (teollisuuden käyttämän metsämustikan) sato on ollut 5–6 miljoonan kilon välillä, kun se vielä 10–15 vuotta sitten oli 1–2 miljoonan kilon välillä, mikä osoittaa kysynnän ja kiinnostuksen kasvua, Moisio kertoo.

Mustikasta vientiin menee yli 4 miljoonaa kiloa eli suurin osa.

– Meillähän on se tilanne, että mustikkaa myös tuodaan eli suomalainen teollisuus tuo halvempaa marjaa kuin mitä meidän marjamme ovat. Suomalaista laatumarjaa viedään Aasian maihin, nimenomaan ravintolisätuotteisiin, sanoo Moisio.

Suomeen mustikkaa tuodaan Venäjältä, Baltian maista ja Ruotsista.

Suomessa mustikka on Moision mukaan aika tavalla saavuttanut puolukan asemaa.

– Vielä puolukka on päämarja, koska sen sato on niin paljon suurempi luonnossa, mutta joinain vuosina mustikka selvästi ohittaa puolukan kauppaantulomäärät.

Saimaan vedenkorkeus ei näytä tänä kesänä nousevan niin korkealle, että poikkeusjuoksutuksiin olisi aihetta. Saimaan pinta on nyt reilut 30 senttimetriä pitkäaikaista keskiarvoa korkeammalla, ja veden korkeus näyttää jopa lähtevän hienoiseen laskuun.

Vuoksen kautta Saimaan veden virtaama on tällä hetkellä normaali eli 750 kuutiometriä sekunnissa. Juoksutusta Vuoksen kautta joudutaan lisäämään, mikäli Saimaan veden pinta nousisi nykyisestä noin kymmenellä sentillä.

Monet kesämökkiläiset ovat jo huomanneet ikävällä tavalla Saimaan normaalia ylemmällä olevan veden korkeuden.

– Suurta tulvariskiä ei kuitenkaan nyt näyttäisi olevan olemassa, kertoo johtava hydrologi Bertel Vehviläinen Suomen ympäristökeskuksesta.

Saimaan alueella on tänä vuonna satanut normaalia enemmän.

– Vettä on tullut noin 100 millilitraa enemmän kuin normaalisti tähän mennessä, kertoo vesistöpäällikkö Visa Niittyniemi Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskuksesta.

Niittyniemen mukaan veden pintaa pitää kuitenkin seurata tarkasti, ettei pinta pääse liian korkealle.

– Jos sitten talvipakkasella veden pinta laskee nopeasti, voi se vaarantaa saimaannorpan pesinnän, kertoo Niittyniemi.

Tutkimuskalojen puute hankaloittaa yhä Tornion-Muonionjoella havaittujen lohikuolemien syyn selvittämistä. Pyynnöistä huolimatta tutkittavaksi on saatu tähän mennessä vain yksi lohi.

– Olisimme todella kiitollisia, jos saisimme lisää kaloja. Kalastajat ovat olleet meihin yhteyksissä, mutta ihovaurioita olemme päässeet tarkastelemaan lähinnä valokuvista, luonnehtii erikoistutkija Perttu Koski Elintarviketurvallisuusvirastosta.

Toiveissa on saada eläviä lohia

Kaikkein eniten tutkijoita hyödyttäisi elävä lohi, jossa on oireita. Tuoreesta kalasta kuoleman aiheuttaneita tekijöitä on helpompi selvittää kuin vuorokausia vedessä olleesta kuolleesta kalasta.

– Tutkimusten takia olisi ensiarvoisen tärkeää, että kala saataisiin nopeasti kylmään. Ennen kalojen lähettämistä kannattaa olla yhteydessä meihin tai Lapin ELY-keskukseen, neuvoo Koski.

Kalastajilta saatujen tietojen mukaan Tornion-Muonionjoessa olisi sadoittain kuolleita kaloja. Kalakuolemista on raportoitu myös Ruotsin puoleisilta joilta.

Luonnonvarakeskus on kerännyt tietoja Suomessa kasvavista vanhoista raparperilajikkeista. Luke on saanut yli 700 ilmoitusta vanhoista raparpereista, joista 52 on ilmoitettu Keski-Suomesta. Maakunnan otanta on Luken tutkija Merja Hartikaisen mukaan hyvä.

– Varmaan lähestulkoon kaikilta Keski-Suomen paikkakunnilta on saatu ilmoitus. Esimerkiksi Jyväskylästä ja Konnevedeltä on useita ilmoituksia.

Tietoja raparperilajikkeista kerätään kansalliseen kasvigeeniohjelmaan, jonka tehtävänä on säilyttää vanhoja kasvikantoja, turvata niiden geneettinen monimuotoisuus ja edistää vanhojen lajikkeiden tutkimusta.

– Raparperi on yksi Suomen vanhimmista viljelykasveista. Turun seudun kasvillisuudesta on olemassa tällainen vanha arkistoitu tekstikappale ja siinä mainitaan raparperi. Se on ollut 1600-luvun lopulla lääkekasvi. Ravintokasvina se on yleistynyt 1800-luvulla, Hartikainen kertoo.

Osa raparpereista pääsee pitkäaikaissäilytykseen

Nyt esiin tulleista raparperikasvustoista vanhimmat ovat vähintäänkin 1800-luvulta. Elokuun aikana osa ilmoitetuista raparpereista valitaan dna-tutkimukseen ja näistä kasveista Luke pyytää lehtinäytteet.

– Vertaamme uusia näytteitä meidän raparperikokelmaan. Näytteet, jotka osoittautuvat toisenlaisiksi kuin mitä raparpereja meillä on jo kokoelmassa ja joilla on historiallinen tausta, sellaisilla raparpereilla on mahdollisuus päästä pitkäaikaissäilytykseen viralliseen kokoelmaan, kertoo Hartikainen.

Luonnonvarakeskus etsii myös vanhoja koristesipulikasveja ja vanhoja herne- ja härkäpapulajikkeita. Vanhoista kasveista voi ilmoittaa nettilomakkeella Luonnonvarakeskuksen sivuilla.

Tutkija Merja Hartikaista haastatteli toimittaja Terhi Pirilä-Porvali.

Suomi on pitkä maa. Etelässä kesä jatkuu pidempään, mutta Pohjois-Suomessa puutarha kannattaa valmistaa talveen ajoissa lannoittamalla kasvit. Tornion kaupungin puistomestari Erkki Sankala sanoo, että nyt alkaa olemaan paras aika syyslannoitukselle.

– Lehtikasvi ei tarvitse enää ravinteita sen jälkeen kun se on tiputtanut lehdet. Meillä pohjoisessa elokuu on hyvä aika lannoittaa, mutta etelärannikossa se aika on vasta noin kuukauden päästä, Sankala sanoo.

Oikeastaan voisi puhua jopa kesälannoitteesta.

– En ole kuullut, että kukaan olisi antanut syyslannoitusta liian varhain, Sankala toteaa.

Lannoita juureen, ei päälle

Syyslannoitusta varten tarvitset kangen tai piikin. Kangella tehdään reikiä maahan ja sinne laitetaan pieni määrä lannoitetta. Lannoitteen määrä riippuu sen väkevyydestä. Lantapusseissa olevia ohjeita ei kannata ylittää.

– Reikiä kannattaa tehdä useampia ja vähemmän lantaa yhteen reikään. Lanta kannattaa nimenomaan laittaa maan sisään ja juuren alapuolelle. Silloin se tulee pensaalle tai puulle, eikä rikkaruohoille, Sankala painottaa.

Milloin syyslannoitetta kannattaa laittaa?

Sankalan mukaan kaikki istutetut kasvit tarvitsevat ennemmin tai myöhemmin lannoitusta. Syyslannoitteen välillä ei kannata pitää montaa välivuotta, koska keinotekoisesti nostetut maanravinteet eivät kestä kovin pitkän.

– Kevätlannoitus tulisi tehdä joka vuosi ja silloin lisätä typpipitoista lantaa. Typpeä voi olla kevätlannassa kymmenen prosenttia. Syyslannoitteessa sitten vähemmän typpeä ja enemmän hivenaineita ja muita kasvutekijöitä, Sankala summaa.

Lannoituksen ajankohta riippuu myös siitä, miten pitkälle kesää riittää. Lannoittaa kannattaa kuitenkin hyvissä ajoin ennen talvea.

– Esimerkiksi marjapensaat lannoitan itse sen jälkeen kun olen poiminut pensaan puhtaaksi. Silloin se ei ainakaan unohdu, Sankala kertoo.

Yle Perämeren Pihalla-sarjassa käsittelemme kesän mittaan erilaisia pihaan ja puutarhaan liittyviä asioita ja ilmiöitä aina maanantaisin netissä ja radiossa noin klo 17.30.

Voit osallistua sarjan tekoon lähettämällä meille puutarha-aiheisia kysymyksiä sähköpostilla osoitteeseen perameri@yle.fi.

Kukkia ja vehreyttä on tänä kesänä piisannut, mutta moni perhosten ystävä on ollut huolissaan. Värikkäät pikku siivekkäät ovat puuttuneet pihapiireistä ja niityiltä. Etelä-Karjalan Allergia- ja ympäristöinstituutin johtaja Kimmo Saarinen on kuitenkin valoisalla mielellä. Hän muistuttaa, että asiat ovat sen näköisiä mistä perspektiivistä niitä katsoo.

– 1990-luvulla tämä olisi ollut keskiverto perhoskesä, joten siinä suhteessa ei tämä ihan katastrofi ole. 2000-luvulla on ollut hyviä, lämpimiä kesiä ja tähän perhostasoon nähden kuluva kesä on ollut vaatimaton. Mutta huomattavasti parempi kesä nyt on ollut kuin viime vuonna, joka oli pohjanoteeraus, Kimmo Saarinen sanoo.

Selkeää selitystä kesän 2014 perhoskadolle ei ole löydetty. Vaikka loppukesä oli hyvinkin lämmin, on syytä perhosten vähäiselle määrälle haettu juhannusviikon harvinaisen kylmästä jaksosta.

– Perhoset ovat lämmön perään ja viime kesä oli lopulta hyvin lämmin, mutta silti perhosia ei ollut. Se on tietysti vaikuttanut myös tämän kesän perhoskannan kokoon. Mutta pikkuhiljaa aallonpohjasta ollaan nousemassa jaloilleen, sillä perhosten lisääntymiskapasiteetti on napakka, Kimmo Saarinen lohduttaa perhosten ystäviä.

Toisen tappio on toisen voitto

Vaikka näppituntumalta ja tilastojenkin valossa vettä on saatu koko maassa reilusti, on aurinko paistanut sen verran, että perhoset ovat päässeet liihottelemaan.

– Perhoset makailevat maassa kun sataa. Mutta ne lähtevät heti lentelemään, kun olosuhteet muuttuvat paremmiksi. Meillä on instituutin lähellä vakioreitti, jossa perhosia käymme tutkimassa. On niitä riittänyt laskettavaksi ihan kohtuumäärä, noin 20 prosenttia keskimäärän alapuolella ollaan nyt.

Perhosten elämässä, niin kuin muutenkin eläinmaailmassa, toisen tappio on toisen voitto. Tänä kesänä sade on pitänyt luonnon vehreänä ja etenkin nokkosista ravintonsa saavat perhoslajit ovat pärjänneet.

– Neitoperhonen ja karttaperhonen ovat voineet nyt hyvin, sillä ne elävät toukkina nokkosella. Ravinnosta ei siis ole ollut pulaa. Tulevina viikkoina nähdään pihoilla iso joukko näitä molempia perhoslajeja.

Perhosen kesä jatkuu syyskuun loppuun

Kimmo Saarinen kertoo perhoskesän jatkuvan vielä pari kuukautta, sillä päiväperhosten aktiivikausi jatkuu syyskuun lopulle saakka. Kesän viimeisessä aallossa tulevat aikuisena Suomessa talvehtivat lajit.

– Loppukesästä niityillä nähdään varmasti monelle tutuimmat päiväperhoset kuten neitoperhonen, liuskaperhonen, suruvaippa ja sitruunaperhonen. Hyvässä lykyssä voi nähdä myös isonokkosperhosen, joka on viime vuosina vaeltanut maahamme, Kimmo Saarinen kertoo ja viittaa Suomessa vielä harvinaiseen perhoseen.

Uusia lajeja etelästä

Saarinen on tutkinut perhosia vuosia ja Allergia- ja ympäristöinstituutti on pitänyt valtakunnallista päiväperhosseurantaa vuodesta 1990 lähtien. Seurannan alkaessa perhoskantojen laskusuuntaus huolestutti, mutta 1990-luvun lopulla tapahtui käänne parempaan. Suomeen saapui uusia lajeja, monet levittäytyivät aikaisempaa laajemmalle ja osa runsastui selvästi.

– 2000-luku on päiväperhosmaailmassa tuonut meille paljon uusia lajeja. Sieltä näyttävimmästä päästä ovat häiveperhonen ja pikkuhäiveperhonen, niillä on nyt ollut hyvä vuosi. Tummahäränsilmä on myös etelän vieras, jolle tämän vuosituhannen lämpimät kesät ovat luoneet hyvät olosuhteet. Vihdoin ja viimein meillä on riittävät edellytykset siihen, että eteläisemmät lajit pystyvät meillä talvehtimaan.

Lämpimillä kesillä ja vieraslajien tulolla on myös kääntöpuolensa. Eteläisen ja Keski-Suomen päiväperhoset ovat siirtyneet entistä pohjoisemmaksi.

– Suomen lapissa on 14 vain siellä elävää lajia ja nyt ne ovat saaneet kaverikseen koko joukon etelästä tulleita päiväperhosia. Huoli kohdistuukin lapin arktisiin alkuperäislajeihin, mihin ne menevät kun kesät käyvät turhan lämpimiksi, Kimmo Saarinen pohtii.