Hillan osto on alkoi tiistaina Rovaniemellä. Kahden päivän aikana ostajien haaviin on kertynyt jo useita kymmeniä hilloja. Ostohinta oli keskiviikkona 12 euroa kilolta. Hillat on ostettu paikallisilta poimijoilta.

Äsken poimija toi 40 kiloa hillaa, Arctic Myynti Oy:n hillan ostaja Urpo Hiltunen kertoo.

Yli tuhat kilometriä hillan perässä

Erottajan Shellillä päivystää Taisto Hiltunen. Hän on tullut Joensuusta asti ostamaan myyntihillat. Matkaa hillan hakureissulle kertyy edestakaisin yli tuhat kilometriä.

Lapin hilla on myyntivaltti tuolla etelässä. Täällä on runsaampi ja laadukkaampi sato kuin etelässä. Varsinkin Lapin korpihilla on erittäin hyvä ja mehukas, Taisto Hiltunen kertoo.

Taisto Hiltusen saaviin tuli juuri 20 kiloa vastapoimittua hillaa. Marjat ovat muodokkaita ja hyvännäköisiä. Ostaja on tyytyväinen saaliiseensa.

Myyntihinta 18 euroa

Rovaniemen Kauppatorilla on ollut jo hillaa myynnissä. Päivän myyntihinta on ollut 18 euron luokkaa. Joensuun myyntihintaa Taisto Hiltunen ei osaa vielä arvioida. Hinnasta pitää kuitenkin saada vähennettyä tuhannen kilometrin matkan kustannukset.

Myyntihinta tulee olemaan ainakin 20 euroa kilolta, Taisto Hiltunen arvioi.

Viileä ja sateinen kesä on tarjonnut viljelijöille haasteita. Kasvukausi alkoi normaalia myöhemmin ja sateet sekä viileä sää ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Tällä hetkellä kasvukausi on jäljessä kahdesta kolmeen viikkoa. Erityisesti ongelmia on tuottanut peltojen kosteus.

– Ensimmäistä säilörehusatoa korjatessa peltojen vetisyys oli suuri haitta. Raskailla koneilla on pelloilla liikuttu, vaikka kantavuus on ollut heikko ja jäljet ovat sen mukaisia. Sadon laatu ja ravintoarvot ovat heikompia, myös sadon säilyvyys huonompaa, kun sato on korjattu märkänä ja multaisena, sanoo kasvintuotannon erityisasiantuntija Matti Partanen ProAgria Kainuusta.

Viljapuolella ei tilanne ole yhtään parempi. Osa viljasta jäi kokonaan kylvämättä, sillä kylvökausi ajoittui pitkälle ajalle, toukokuun lopulta jopa heinäkuun puolelle.

– Tämä tarkoittaa sitä, että puintiaika tulee ajoittumaan pitkälle ajanjaksolle. Toukokuussa kylvetty vilja saadaan puitua tuleentuneena, mutta juhannuksen aikaan sekä sen jälkeen kylvettyä viljaa ei saada puitua kuivana ja ne korjataan tuoreviljana tai ajetaan eläimille säilörehuksi.

Pahin satotilanne kymmeniin vuosiin

Kainuussa satotilanne on poikkeuksellinen ja vastaavanlaista kesää saadaan hakea yli 50 vuoden takaa.

– Työurani aikana ei tällaista tilannetta ole ollut ja tietääkseni vuonna 1962 kesä oli hankala eli sateinen, kylmä ja kasvukausi oli lyhyt, muistelee Partanen.

Viljelijät ovat joutuneet suuntaamaan peltojen käyttöä eri tavalla etukäteen arvioidusta. Kasvilajia on jouduttu vaihtamaan lyhyemmän kasvukauden lajiksi.

– Kauraa on vaihdettu ohraksi tai pellon käyttöä on muutettu radikaalisti nurmeksi, viherkesannoksi, avokesannoksi tai luonnon monimuotoisuuspelloksi.

Tilanne voi vielä hieman helpottua

Tulevaisuus on viljelijöille karu, kun rehun sekä viljan omavaraisuus vähenee. Viljelijät joutuvat turvautumaan ostoväkirehuun ja -viljaan.

– Tällaisena katovuonna kustannuksia tulee lisää ja markkinataloudessa tämä tarkoittaa sitä, että rehun ja viljan hinta on normaalia kalliimpaa.

Tilanne voi vielä hieman helpottua, mutta se vaatii sateetonta ja lämmintä säätä. Jos kesä jatkuu normaalina, niin toinen säilörehusato saadaan korjattua. Myös aikaisemmin perustetut viljakasvustot saadaan korjuuseen, vaikkakin tavanomaista myöhemmin. Tulevina vuosina viljelijöiden pitää varautua ääri-ilmiöihin.

– Ääri-ilmiöitä saattaa olla molempiin suuntiin. Viime vuosina kesät ovat olleet erittäin lämpimiä ja kasvukaudet ovat olleet pitkiä, myös lämpösummat ovat vastanneet Kainuussa Etelä-Suomen lämpösummia. Sitten ääri-ilmiöitä on toiseen suuntaan. Varsinkin peltojen ojittamiseen ja pintojen muotoon pitää kiinnittää jatkossa entistä suurempaa huomiota, jotta kuivuminen olisi mahdollisimman hyvä, täsmentää ProAgria Kainuun kasvintuotannon erityisasiantuntija Matti Partanen.

Marjastusperinteestä kirjan kirjoittanut suomussalmelainen Jalo Heikkinen tyypittelee marjastajat omien kokemusten pohjalta näppärästi viiteen luokkaan. Näistä kaikki eivät juurikaan marjoja saa, joten ulkomaiset marjanpoimijat sopivat hyviin suomalaisiin metsiin.

– Kunhan eivät tule liian lähelle minun tonttiani. On hyvä, että poimijoita koulutetaan ja opastetaan, jotta kaikki sujuisi sovussa.

Heikkisen Marjamiehen muistelmia julkaistiin vuonna 1996.

– Luontoihmisenä minulle tuli tarve kirjoittaa marjastamiskokemuksista. Metsästyksestä ja kalastuksesta oli kirjoja vaikka kuinka, mutta marjastuksesta ei. Olen saanut kirjaan mukaan myös tietoiskuja marjojen terveysvaikutuksista.

Kirjassa kerrotaan marjapaikoista, saalismääristä sekä ennen kaikkea kokemuksista.

– Niitä oli kertynyt koko elämäntaipaleen ajalta. Marjassa käyn edelleen kotitarpeiksi, eli sangosta purkkiin ja pakkaseen, tuumailee nyt 73-vuotias eläkeläinen.

Tunnistatko itsesi listasta?

Heikkinen jakaa marjastajat viiteen luokkaan. Melko varmasti jokainen pystyy itsensä joukkoon sijoittamaan.

1. Kiireinen poimija on sellainen, jolla on valtava hoppu ehtiä joka mättäälle. Kiire on vain sitä luokkaa, että marjoja ei ehdi edes poimia.

2. Ahmija on se, joka haluaa kaikki marjat omaan sankoonsa. Ahmija ei siinä tehtävässään keinoja kaihda.

3. Jäljessäkulkija ei juurikaan omia marjapaikkoja hae. Hän kulkee muiden perässä ja poimii sen, mikä muilta jää.

4. Kateellinen poimija ei toisille marjapaikkojaan paljasta, jotta kukaan muu ei hänen marjojaan poimi. Toki toisen poimijan muualtakin keräämä marjasaaliis saa tämän poimijan kateelliseksi.

5. Värisokea on oma lajinsa poimijoiden joukossa. Koska värejä ei toisistaan erota, hän poimii surutta sangon täyteen raakojakin marjoja.

Kirjailija on kuullut huhua marjojen kypsymisestä, joten hän lähtee tarkastamaan tilannetta sankonsa kanssa. Hän ehtii kuitenkin vielä tehdä yhteenvedon tilanteesta.

– Onneksi osa marjastajien prototyypeistä saa jopa poimittua marjoja.

Ruotsin Lapissa on tehty suuret omakotitalokaupat, kertoo Ruotsin yleisradioyhtiö Sveriges Radio.

Kiinalainen liikemies rakennuttaa Ruotsiin peräti 45 omakotitaloa. Kaupan arvo on noin 8,9 miljoonaa euroa.

Talot toimitetaan Norrbottenin Älvsbyn talotehtaalta, josta ne kuljetetaan eteläisempään Ruotsiin, Hallannin Tvååkeriin saakka.

Kiinalaisten yhteydenotto vaikutti roskapostilta

Valtava kiinalaistilaisuus epäilytti aluksi pohjoisruotsalaisella talotehtaalla.

– Aluksi sähköposti näytti roskapostilta, Älvsbyhusin toimitusjohtaja Kent Johansson kertoi Sveriges Radiolle.

Tarkemman tutkiskelun jälkeen selvisi, että Kiinassa todella oltiin ruotsalaisia taloja vailla.

Kaupat tehtiin Kiinan merkittävimpiin kuuluvan liikemiehen kanssa.

Saastepakoturismi on tulevaisuutta

Talotehtaalla on jo saatu vihiä siitä, mitä kymmenillä taloilla aiotaan tehdä. Kiinalainen ostaja on paljastanut suunnittelevansa Länsi-Ruotsin Hallantiin lomakylää raikkaaseen ruotsalaiseen ilmaan haluaville kiinalaisturisteille.

Älvsbyhusin toimitusjohtaja Johansson arvioi kauppojen olevan signaali kiinalaisturismin potentiaalista.

Raikkaan ja puhtaan hengitysilman perässä matkustaminen on tulevaisuutta, Johansson uskoo.

Korkeasaaressa on vietetty tänään keskiviikkona kansainvälistä tiikeripäivää.

Eläintarhan kahta amurintiikeriä – kolmevuotiasta Tamuria ja kaksivuotiasta Sibiriä – on juhlittu päivän aikana erikoisohjelmalla, johon on kuulunut muun muassa virikkeellistä ruokailua.

Tiikereiden nimikkopäivän tavoitteena on ollut tuoda esille tiikerien ja niiden elinalueiden suojelua, Korkeasaaren eläintarhan eläintenhoitoyksikön päällikkö Nina Trontti sanoo Ylelle.

– Tiikereitä on todella vähän nykyään enää olemassa. Tavoitteena on, että parinkymmenen vuoden päästä niitä olisi tuplaten eli jopa kuusituhatta yksilöä.

Trontti kertoo, että maailmalla kansainvälistä tiikeripäivää on vietetty jo useampana vuotena. Korkeasaaren eläintarhassa kerta on hänen mukaansa toinen.

Virikkeitä satunnaisesti mutta säännöllisesti

Tamurille ja Sibirille nimikkopäivä on tarkoittanut muun muassa sitä, että niiden saama ruoka on vaikkapa kiinnitetty korkealle puuhun tai piilotettu ympäri tarhaa.

Trontti sanoo, että virikkeellistä ruokailua järjestetään Korkeasaaren asukeille "satunnaisesti mutta säännöllisesti".

– Jos joka päivä saisi samanlaisia virikkeitä, se ei olisi enää virike.

– Tänään siellä on vähän jotain yllätystä laatikossa tai pussissa tiikereille tarjolla, hän kertoo.

Yleisö on voinut myös lahjoittaa amurintiikereille vanhoja nahkaisia jalkapalloja. Niin tekivät esimerkiksi Raimo Väänänen ja hänen lapsenlapsensa Inari Arffman, jotka lahjoittivat omansa keskiviikkoaamuna ensimmäisten joukossa.

– Muistin, että tämä on majaillut varastossa, ja nyt, kun näin jutun lehdestä, että on tämmöinen päivä, päätimme tulla tuomaan [tämän], Väänänen sanoo.

– Kyllä tuo hyvään käyttöön menee. Uskoisin näin.

Mitä tiikerikaksikko tekee vanhoilla jalkapalloilla?

– Ne pelaavat palloa, Nina Trontti vastaa kysymykseen ja naurahtaa.

– Tuota mäkeä alas vain, sitten tarhassa viskataan palloa. Leijonilla sitten puolestaan menee sillä lailla, että uros puhkaisee pallon lopuksi.

Maalahdessa on tehty kesän mittaan useita susihavaintoja . Viime vuonna susihavaintojen määrä koko Rannikko-Pohjanmaan alueella oli toistasataa .

– Pohjanmaalla havaintoja oli yli tuhat. Sieltä ne tulevat rannikkoa päin, sanoo Suomen riistakeskuksen Rannikko-Pohjanmaan riistapäällikkö Stefan Pellas.

Pellas arvioi, että susi yleistyy Rannikko-Pohjanmaan alueella. Havaintojen määrästä huolimatta tällä hetkellä puhutaan kuitenkin vain muutamasta yksilöstä.

– Alueella liikkuu nyt kaksi-kolme sutta. Ehkä meillä on viiden vuoden kuluttua viisi sutta, Stefan Pellas arvelee.

Pitkiä vaelluksia

Suden liikkeitä on kuitenkin ennakoida. Se voi vaeltaa vuorokauden aikana pitkiäkin matkoja – eikä tunne maakunta- ja kuntarajoja.

– Maalahdessa liikkuu kaksi sutta yhdessä, mutta ne liikkuvat myös Jurvaan ja Kurikkaan päin. On vaikea tietää, missä ne ovat seuraavana päivänä. Stefan Pellas sanoo.

– Jos ne löytävät sopivan paikan, niin ne voivat jäädä paikalleen, mutta tämä on niin tiheään asuttu alue, että optimaalisen hyviä metsäalueita on vaikea löytää.

Riistanhoitopiireissä toimii suurpetoyhdyshenkilöitä, joille voi ilmoittaa susi- ja muista suurpetohavainnoista.

Puistojen uusiminen on aikaa ja rahaa vievää puuhaa. Esimerkiksi Kemin Meripuiston puut ovat lähes satavuotiaita ja osa niistä on uusimisen tarpeessa. Kemin kaupungin työnjohtaja Pekka Koivumaa sanoo, että tälle kesälle ei ole tehty puistojen uudistamista.

–  Viime kesänä kaadettiin kaksi korttelia puita ja istutettiin tilalle uudet. Nyt suunnitteilla ei ole puistojen tai puiden uusimista, vaikka tarvetta olisi, esimerkiksi tuolla Meripuistossa puut alkavat olla jo vanhoja.

Puita riittää kaadettavaksi kuitenkin joka kesä. Puut pilkotaan polttopuiksi, joita käytetään kaupunkien ylläpitämillä laavuilla.

– Me on viety polttopuita myös Kemin taidekoululle. Ne käyttävät puuta lämmitykseen, Koivumaa sanoo.

Kuutiokaupalla polttopuita

Tornion puistomestari Erkki Sankala sanoo, että joka kesälle kaadettavia puita löytyy.

– Vielä ei ole tarvinnut polttopuita ostaa, Sankala sanoo.

Tornion kaupungilla on useampi laavu, joihin kuuluu puuhuolto. Polttopuita ajetaan laavuille tarpeen mukaan ja Sankala arvioi, että talven aikana puita palaa yhteensä useita kymmeniä kuutioita.

– Varmaan 20-30 heittokuutiota menee polttopuuta. Uskomattomia määriä, Sankala sanoo.

Vaikka iäkkäitä puita uusitaankin, puistomestari muistuttaa myös puiden tuomasta arvosta maisemalle. Puun kaadon jälkeen voi kestää parikymmentäkin vuotta, ennenkuin uusi puu kasvaa kunnolla tilalle.

– Torniossa on esimerkiksi tuolla Jääkärinkadulla oikein vanha puu, jota ei kaadeta. Tai sen kaatamiseen pitää olla todella painava syy. Vanhoja puita pyritään myös huoltamaan, ettei aina tarvitse kaataa, Sankala miettii.

Kaupalliseen myyntiin poimittujen marjojen määrä romahti viime vuonna. Kaupalliseen käyttöön poimittiin vuonna 2014 marjaa 9,1 miljoonaa kiloa, mikä on 6,9 miljoonaa kiloa edellisvuotta vähemmän. Eniten kaupalliseen käyttöön poimitaan mustikkaa ja puolukkaa, joiden lisäksi lakka kuuluu kaupallisesti tärkeimpiin luonnonmarjoihin.

Mustikkaa kerättiin myyntiin viime vuonna hieman päälle kolme miljoonaa kiloa, ja siitä maksettiin poimijoille lähes 5,1 miljoonaa euroa. Mustikkaa ostettiin keskimäärin 1,67 euron kilohinnalla. Puolukan kilohinta laski parikymmentä senttiä ja oli 83 senttiä kilolta. Sitä kerättiin myyntiin hieman yli 759 000 kiloa. Lakkaa tuotiin myyntiin vajaat 90 000 kiloa, ja lakkakilosta maksettiin 11,76 euroa.

Viime vuonna ulkomaisten marjanpoimijoiden osuus kaupalliseen myyntiin poimitun marjan määrästä oli ennätyksellisen korkea. 78 prosenttia myyntiin marjaa poimineista oli ulkomaalaisia. Lukuun lasketaan satokauden ajaksi Suomeen tulleet marjanpoimijat.

Viime vuonna myyntiin poimitusta yli yhdeksästä miljoonasta marjakilosta lähes kahdeksan miljoonaa poimittiin Lapissa sekä Oulun ja Kainuun alueella. Lapin poimijoista 90 prosenttia ja Oulun ja Kainuun alueella poimijoista 73 prosenttia oli ulkomaalaisia.

Ulkomaisten marjanpoimijoiden osuus myyntiin poimitun marjan keräämisessä on vaihdellut paljon viime vuosien aikana. Vuonna 2012 ulkomaisten marjanpoimijoiden osuus oli 47 prosenttia, ja vuonna 2013 osuus kasvoi 55 prosenttiin ollen viime vuonna 78 prosenttia. Viime vuonna ulkomaisten marjanpoimijoiden osuus oli saman verran kuin vuonna 2011, jolloin kysyttiin ensimmäisen kerran kotimaisten ja ulkomaalaisten poimijoiden keräämien luonnonmarjojen ja -sienten poimintaosuuksia kokonaismääristä.

Suomessa on kerätty vuodesta 1977 alkaen MARSI-tilastoa, joka kertoo luonnonmarjojen ja -sienten ostomäärät ja -hinnat sekä poimintatulot. Vuoteen 2007 asti tilastoitiin myös puutarhamarjat. Tuorein raportti viime vuodelta löytyy muun muassa Eviran sivulta.

Hillakauden uskotaan jatkuvan viileiden säiden vuoksi pitkälle elokuuhun. Parhaiten hillaa löytää tässä vaiheessa Lapin eteläosien rämeiltä.

– Missä on sellaiset korkeat mättäät, niin niissä alkaa olla kypsää. Samoin suon reunoilla ja rämeillä alkaa jonkun verran löytyä kypsää hillaa. Mutta avosoilla hilla on ihan täysin raakaa vielä. Menee ainakin viikko ennen kuin siellä alkaa kypsymään, kokenut hillastaja Lenna Takarautio sanoo.

Takarautio hillastaa pääasiassa Ranualla ja on tänä kesänä kiertänyt jo lähes viisikymmentä hillapaikkaa.

– Hillaa on nyt laikuittain. Saattaa olla samalla suolla ihan tyhjää ja toisella puolella on hillaa kovastikin. Välillä on saanut kävellä pitkiäkin matkoja näkemättä yhtään hillaa.

Hillamarkkinoille riittää hillaa

Hillan pääsadon odotetaan kypsyvän hillapitäjässä Ranualla ensi viikolla. Marjaa riittää kuitenkin myytäväksi jo viikonlopun Hillamarkkinoiden alla. Kypsän hillan pohjoisraja kulkee Ranuan eteläpäässä.

– Rovaniemellä kypsyminen on ihan alussa. Tämä 80 kilometriäkin tekee paljon ja sieltä löytyy hyvin vähän kypsää. Ranualla on kypsynyt noin kymmenen prosenttia hillasta ja Sodankylässä ei varmaan vielä ollenkaan. Ivalossa on osa vielä tupella, ranualainen hillakauppias Reijo Sääskilahti sanoo.

Poimijahinta on Ranuan torilla 14 euroa kilolta ja myyntihinta 20 euroa.

Metsät notkuvat nyt marjoja ja sieniä poimittavaksi. Sateinen kesä on tehnyt hyvää etenkin sienirihmastoille. Sienisato onkin runsas ja aikaisessa.

Esimerkiksi ensimmäisiä männyn herkkutatteja on putkahdellut maan pinnalle jo kesäkuussa. Myös kantarelleja on saanut poimia koko heinäkuun.

Ihan tavanomaisesta sienivuodesta ei ole kyse.

– Heinäkuuksi sieniä on ollut enemmän kuin moneen vuoteen. Harvemmin heinäkuussa pystyy näinkin laajamittaisesti poimimaan.

Luonnonvarakeskuksen vanhempi tutkija Kauko Salo on varma, että tulossa on hyvä sienivuosi.

– Kaikki ennusmerkit sille on olemassa.

Metsän sadosta poimitaan vain murunen

Luonnonvarakeskuksen vanhempi tutkija Kauko Salo patistaa kaikkia suomalaisia metsään marjoja ja sieniä keräämään.

– Kyllä mä sanoisin, että nyt jos koskaan. Tänä vuonna luonto, metsä ja suot antavat paljon hyvää ruokapöytään. Ihmisten tulisi vain tajuta tämä. Kaikkina vuosina metsä ei näin paljoa anna, Salo toteaa.

Vaikka kaikki ryntäisivät apajille, ei tutkija Kauko Salon mukaan metsää saa tyhjäksi poimimalla.

– Ihminen poimii marjoja ja sieniä vain 10 prosenttia niiden biologisesta sadosta Suomessa.

Salon mielestä on harhaluulo, että poimimattomat marjat jäisivät metsiin mätänemään.

– Metsän eläimet syövät mustikan ja puolukan biologisesta sadosta puolet, eivätkä loputkaan mätäne metsään. Kun marjat putoaa maahan se hyödyttää maan mikrobeja. Yksikään marja suomalaisessa metsäluonnossa ei ole turha.

Luonnonvarakeskuksen Rovaniemen yksiköstä vanhempi tutkija Rainer Peltola kertoo, että haravapoiminnan vaikutuksia marjasatoon on tutkittu pari vuotta sitten.

– Teimme kertaluonteisen tutkimuksen, jossa suoritettiin kovalla kädellä haravapoimintaa koealueilla. Sillä ei ollut merkitystä seuraavan vuoden marjasatoon.

Peltolan mukaan haravapoiminta voi vaurioittaa marjavarpuja kahdella tavalla, jos nyt on vaurioittaakseen.

– Kukka-aihioiden, joista marja seuraavana kesänä syntyy, tuhoutuminen marjanpoiminnan yhteydessä tarkoittaa sitä, että marjojakaan ei pääse kehittymään seuraavalle vuodelle. Marjan kehittymiseen tarvitaan myös vihreää biomassaa, joten sen poistuminen vähentää myös satoa.

– Ajatus siitä, että haravapoiminta vaikuttaisi kukka-aihoihin – se ei ole todennäköistä. Se tosin on mahdollista, jos keskittyy varvikkojen vaurioittamiseen eikä marjanpoimintaan, Rainer Peltola kertoo.

Mustikka ei hätkähdä, vaikka varpuja saksittaisiin

Iso osa mustikan biomassasta on maan alapuolella. Eikä varpujen katkominenkaan vie marjasatoa iäksi.

– Useampi vuosi sitten teimme kokeen, jossa leikkasimme saksilla 30 prosenttia mustikan maanpäällisestä biomassasta. Se näkyi marjasadon vähenemisenä, mutta sato palautui jo kolmantena vuotena leikkaamisesta normaaliksi, Peltola kertoo.

– Mustikka on yllättävän tehokas ja hyvä uusiutumaan.

Vuosia jatkuva haravapoiminta samoilla alueilla ei myöskään vähennä marjasatoa.

– 2–3 vuoden tutkimustiedon perusteella voi sanoa, että rajullakaan poiminnalla ei ole vaikutusta satoon. Tästä meillä on tutkimus meneillään, ja se ymmärrettävästikin vie useita vuosia.

Luonnonvarakeskuksen vanhempi tutkija Rainer Peltola kertoo, että haravapoiminnan vaikutus marjasatoon on puhuttanut paljon. Tiedotusvälineiden lisäksi yhteydenottoja on tullut muun muassa maa- ja metsätalousministeriöstä.

– Ulkomaisia marjanpoimijoita on ollut Suomessa nyt vuosikymmenen ajan, eikä mikään tiedossa oleva fakta tue sitä, että se olisi vaikuttanut marjasadon määrään.

Marjan laatu hyötyy marjan lehdistä kuljetusvaiheessa

Vaikka haravapoiminta ei harvennakaan tulevien vuosien marjasatoa, saattaa liian isolla kädellä haravoidun marjasaaliin laatu huonontua.

– Poimiessa pitää olla tarkkana, ettei marjojen mukana lähde lehtien lisäksi varpuja, käpyjä ja pikkukiviä. Laatutietoiset ostajat eivät maksa turhasta, ja hävikkikin kasvaa jos marjan mukana on jotain ylimääräistä, Arktisten Aromien toiminnanjohtaja Simo Moisio sanoo.

– Marjojen lehdet puolestaan parantavat marjojen säilyvyyttä kuljetusvaiheessa. Yritykset ostavat marjat roskaisena, mikä estää marjojen paakkuuntumista. Varsinkin sadekesänä marjat kiinnittyvät äkkiä toisiinsa, ja pakastettaessa ne ikään kuin paakkuuntuvat.

Moisio sanoo, että pakkasessa paakkuuntunutta marjaa voi olla vaikea saada hyvälaatuiseksi lopputuotteeksi.

– Yritykset pakastavat marjat ostopäivänä tuulitunneleissa -40 asteessa, ja ne puhdistetaan talvella. Marjojen mukaan päätyneet varpujen lehdet estävät marjoja kiinnittymästä toisiinsa niin helposti. Ammattiterminä puhutaan irrallaan pakastetuista marjoista.

Vaikka maaseutumatkailu on kovassa nosteessa, ei valta-osa alan yrittäjistä ole vielä hyödyntänyt netin potentiaalia asiakashankinnassa. Yrittäjät eivät usein näe tarvetta rekisteröityä eri palveluntarjoajien sivustoille.

Innokkuutta karsivat myös sivustojen ja yhdistysten provisio- ja jäsenmaksut sekä haluttomuus laajentaa omaa toimintaa. Useat maaseutu- ja maatilamatkailuyritykset toimivat sivubisneksenä varsinaisen elinkeinon ohella.

Maaseutumatkailuyrittäjien puheenjohtaja Kirsi Ilola arvelee, että järjestäytymättömiä maaseutumatkailuyrityksiä on jopa satoja.

– Nykyään on niin monia kanavia netissä mistä asiakkaita hankkia. Osa yrittäjistä ei ehkä tiedä tai ei näe tarvetta liittyä sivustoihin. Toki me täällä toivotaan, että yrittäjiä olisi meilläkin mahdollisimman paljon eri puolelta Suomea, jotta voitaisiin verkostoitua ja ajaa asioita yhteisellä rintamalla. Meidänkin yhdistyksen sivuilla on kyllä selkeästi kerrottu, mitä jäsenetuja on ja mitkä ovat liittymisen hyödyt, mutta silti osa yrittäjistä ei näe liittymistä tarpeelliseksi.

Miten pääsee maalle?

Suosituimpien hakusivustojen kautta syntyykin helposti käsitys siitä, että haluamallaan lomakunnalla ei ole tarjota lainkaan maatilamajoitusta. Alan asiantuntijat pitävät parhaana keinona etsiä tietoa suoraan kunnan nettisivuilta. Etelä-Suomessa asian laita on toisin.

– Vaikka yrityksiä on joka puolella Suomea, on Etelä-Suomessa enemmän asiakaskuntaa ja tätä myöten myös markkinointia enemmän, Maaseutumatkailuyrittäjien puheenjohtaja Kirsi Ilola pohdiskelee.

Yhdistys on toiminut Suomessa jo 20 vuotta ja sillä on noin parisataa alan yritystä jäsenenä.

Muutoksia tilallisille

Pekka Märsylän Uuninan maatila Himangalta on yksi niistä tiloista, joiden tietoja ei löydy suurempien palveluntarjoajien sivuilta kuten matkamaalle.fi:stä tai smmy.fi:n riveistä. Syy on selvä:

– Joskus 10 vuotta sitten meillä oli maksullinen jäsenyys erääseen sivustoon, mutta poistimme sen, koska ei sillä tuntunut olevan mitään vaikutusta. Nykyään ihmset löytävät tänne muutenkin, lähinnä puskaradion kautta. Eikä me haluta tänne edes valtavia massoja, kun on tarkoitus pitää tämä tällaisena pienimuotoisena, että itsellä aika riittää, Märsylä summaa.

Tilan pääelinkeino on emolehmätuotannossa. Tilalta löytyy myös hevonen, kaneja, kukkoja, laama ja lampaita. Nyt eläinten valjastaminen "näyttelykuntoon" on aloitettu, sillä  jos tilaa aikoo markkinoida maaseutumatkailuyrityksenä, katsotaan tilan eläimet näyttelyeläimiksi ,joita varten on omat ehdot.

Suuria kustannuksia muutokset eivät tuo, vaan ne toteutetaan aitarakenteita siirtelemällä ja muutamalla uudella aidalla.

– Meillä maatilapuolella on jo niin totuttu erilaisiin tarkastuksiin. Meilläkin kun on tätä ruokapuolta ja eläinpuolta, niin kyllä minut on jo niin pyöritetty tervasssa ja höyhenissä tarkastusten puolelta. Että nyt kun soitetaan jostain tarkastuksesta, niin sanon suoraan vaan, että tervetuloa!

Etelä-Savon Marttojen erikoisneuvoja Satu Räsänen ei tunnusta syöneensä yli kahta vuotta vanhoja pakastemarjoja, ikinä.

– Nyrkkisääntö on, että marjat säilyvät satokaudesta toiseen syömäkelpoisina.  Eli vuoden vanhoja marjoja voi vielä käyttää ihan normaalisti ilman kypsennystä, mutta sitä vanhemmat kyllä keittäisin hilloksi tai mehuksi.

Vaikka pakastettujen metsänantimien maku, väri ja vitamiinipitoisuus säilyvät lähes tuoreen veroisina, ei pakastinkaan ihmeitä tee, ainakaan vuosikausia. Pakastaminen ei esimerkiksi tuhoa bakteereita, vaan estää niitä toimimasta. Siinä vaiheessa kun marjat sulatetaan, mikrobit pystyvät jälleen kasvamaan ja lisääntymään. Ilman kypsentämistä pitkään pakastimessa olleista marjoista voi pahimmillaan tulla vatsaoireita.

– Yli vuoden vanhat marjat tulisi sulattaa nopeasti ja käyttää välittömästi. Niitä ei tule jättää jääkaappiin odottamaan, vaan saman tien sulamisen jälkeen ne olisi hyvä kypsentää, joko keittämällä hilloksi tai mehustamalla. Kuumentaminen vähentää bakteerien määrää, ja mehumaijalla tehtyä mehua voi puolestaan uudestaan pakastaa tulevaisuutta varten. 

Pakastimen makua

Tunnolliset säilöjät merkkaavat pusseihin ja rasioihin pakastuskuukauden ja vuoden. Jos merkintää ei löydy ja marjojen kunto arveluttaa, on hyvä tutkia marjat ennen käyttöä. Pitkään pakastimessa olleet marjat ovat yleensä menettäneet jo värinsä ja arominsa.  Marjat myös kuivuvat ajan myötä, pakastimessakin.

– Pidemmän päälle marjat, kuten muutkin pakasteet, ottavat myös pakastimen makua itseensä. Hyvä keino testata pakasteiden laatu, on sulattaa marjat, katsoa ulkonäköä ja haistella, ehkä jopa maistaakin. Jos ulkonäkö ja maku ovat ok, uskaltaa marjoista nyt ainakin mehua tehdä, Satu Räsänen kertoo.

Yksi keino säilöä marjoja on kuivaaminen. Etelä-Savon Marttojen erikoisneuvoja Satu Räsänen ei kertaalleen pakastettuja marjoja lähtisi kuitenkaan enää kuivattamaan.

– Vanhat pakastemarjat ovat sulaessaan mössömäisiä ja niiden ravintoarvo on heikko. Kuivaamalla ei kannata jatkoaikaa pakastemarjoille siis yrittää.

Ei raaski käyttää, eikä poiskaan heittää

Räsänen tietää tapauksia, joissa vanhoja marjoja ei raaskita oikein käyttää eikä heittää poiskaan. Uuden sadon kynnyksellä ratkaisu löytyy lisäpakastimesta.

– Tulisi muistaa, etteivät elintarvikkeet pakastimessakaan loputtomasti säily, ja aikamoisia energiasyöppöjähän kylmälaitteet ovat. Järkevintä on käyttää marjoja tasaisesti pitkin vuotta. Syksyllä, kun tuoreita marjoja ei enää saa, tuoreita pakastinmarjoja tulisi ryhtyä käyttämään surutta.  Jos tykkää marjastuksesta, mutta marjat jäävät pakastimen pohjalle lojumaan, olisi hyvä antaa niitä jo tuoreeltaan vaikka naapureille tai sukulaisille.

Joskus voi käydä niinkin, että marjat vain unohtuvat pakastimen uumeniin. Tähänkin Räsäsellä on hyvä vinkki.

– Pakastin tulisi tyhjentää keväällä vielä pakkaskelien aikaan. Silloin olisi hyvä inventoida mitä kaikkea pakastimessa on ja laittaa ylös paperille. Sitä mukaan kun pakasteita käyttää, ruksaa ne listalta yli. Tällöin pysyy tuntuma siihen, mitä kaikkea säilössä on.

Puolukka ei sen sijaan ole tykännyt sateista ja kylmyydestä; sadosta on silti tulossa normaalihko.

Lakalla on hieman synkemmät näkymät: aukeilta soilta löytyy raakileita hyvin heikosti. Metsien suojassa kasvaneet marjat ovat menestyneet hieman paremmin.

Täysistä lakkakipoista haaveileville on luvassa tänä syksynä lenkkeilyä.

– Lakkalitraa kohden saa kävellä kilometrin, heittää Luonnonvarakeskuksen Kannuksen yksikön metsäteknikko Taisto Jaakola.

Sienet pelastaa sade, viileys mustikan

Sienten pelastus olivat viime vuoden lämmin kesä ja sateinen syksy. Se innosti sienirihmastot kasvamaan. Osa sienistä on putkahtanut esiin etuajassa, ainakin tatteja ja kanttarelleja löytyy jo.

Mustikoiden runsaus on paikoin jopa epänormaalia. Viileästä kesästä mustikka kiittää ja marjoja löytyykin runsaina mättäinä, sillä vettäkin on saatu sopivasti. Myöskään toukokuun alussa ei ollut pakkasia pilaamassa satoa.

– Mustikat valmistuvat hieman myöhässä, mutta marjan liha on täyteläistä, koska se on hitaasti kypsynyt. Vielä kun viikon verran malttaa odottaa, niin marja irtoaa kauniisti, kehuu metsäteknikko Jaakola.

Helsingin Seurasaaressa tapettiin eilen joutsen. Poliisin mukaan tapaus sattui noin yhdentoista aikaan keskiviikkoiltana.

Asia tuli ilmi, kun Seurasaaressa liikkunut henkilö oli nähnyt metsärannassa jotain kummallista. Rannassa oli mies, joka piti sylissään täysikokoista, kuollutta joutsenta. Kun henkilö oli kysynyt mieheltä, mitä tämä tekee, oli mies vastannut, ettei hänellä ole rahaa ruokaan.

Todistaja päätteli, että mies oli tappanut joutsenen syödäkseen.

Paikalle kutsuttiin poliisi, mutta polkupyörällä liikkeellä ollut mies ehti poistua paikalta. Miehen nimi ei ole tiedossa, joten poliisi ei usko, että mies löytyy.

Mies ei ehtinyt syömään joutsenta.

Helsingin poliisin rikoskomisarion Petri Juvosen mukaan mies oli ollut ilmeisesti kalassa, koska paikalta oli löydetty virveli.

Rauhoitetun joutsenen tappamisesta voi saada tuntuvat sakot.

Klo 12.10. Jutusta poistettu todistajan lausunto epäillystä teon tekijästä.

Parikkalan ja Kiteen rajalla paljastui viime viikolla tapaus, jossa teurastamoyrittäjä oli kipannut metsään teurasjätettä, jota villieläimet olivat raahanneet pitkin lähimetsiä. Kuvottavan hajuinen teurasjäte mätäni ja houkutteli paikalle muun muassa karhuja ja korppeja. Kärpäsiä alueella oli niin paljon, että ihmisen oli lähes mahdotonta alueella olla.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira on tänään tiistaina päättänyt, ettei se aio tehdä tapauksesta rikosilmoitusta.

Ylitarkastaja Olli Venelampi Evirasta kertoo, että teurastamoyrittäjä on jatkanut lampaan ja naudan hautaamista maahan, vaikka se säädösten mukaan on kiellettyä.

– Vuoteen 2013 saakka maahan hautaaminen oli luvallista, mutta yrittäjä on jatkanut sitä.

Parikkalassa kaikkea teurasjätettä ei kuitenkaan ollut haudattu maahan, vaan se oli vain kipattu kuopan reunalle.

– Hautaamisen toteuttaminen tulee tehdä asianmukaisesti hyvin peittäen, toteaa Venelampi.

Itse teurastamon toiminnasta Evira ei havainnut puutteita.

– Tahallisuudesta tästä asiasta ei epäillä. Kyse liene siitä, että viesti ei ole mennyt perille, sanoo ylitarkastaja Olli Venelampi Evirasta.

Eviran mukaan Imatran seudun ympäristötoimen tulee antaa yrittäjälle määräys alueen siivoamisesta ja jätteen hautaamisesta maahan.

Ympäristöviranomaiset pohtivat vielä

Imatran seudun ympäristötoimen ympäristöjohtaja Sirpa Suur-Hamari ei usko, että hekään asiasta rikosilmoitusta tai selvityspyyntöä poliisille tekevät.

– Tällä hetkellä emme sellaista syytä näe.

Suur-Hamarin mukaan Imatran seudun ympäristötoimi päättää asiasta lopullisesti huomenna perjantaina.

– Eiköhän negatiivinen julkisuus ole ihan tarpeeksi iso rangaistus, toteaa Suur-Hamari.

Kapea peltolohko metsän keskellä Heini ja Matti Mäkelän tilalla on ollut pois viljelykäytöstä kymmenen vuotta. Pelto sijaitsee kaukana tilan keskuksesta, eikä ole kasvinviljelytilan toiminnalle kovin tärkeä.

Pelto onkin ollut kymmenen vuoden ajan suojavyöhykkeenä. Sen tehtävä on hillitä ravinteiden valumista viereiseen Tallusjokeen ja edelleen mereen. Samalla peltomaa paranee.

– Se parantaa maata, kun pieneliöt pitävät nurmen alla maan kuohkeana. Maa sitoo silloin paremmin ravinteita itseensä, eikä niitä valu vesistöihin niin paljon. Ja kun pelto tulee taas viljelykäyttöön, on maa valmiiksi ravinteikasta, kertoo maanviljelijä Matti Mäkelä.

Suojavyöhykkeenä toimivasta pellosta on toinenkin hyöty. Joka puolella pellon heinikkoa on merkkejä aamuöisistä vieraista. Hirvet ja peurat laiduntavat pellolla ahkerasti, kun ihminen ei käy pellolla niin usein.

– Tästä on myös hyötyä metsätaloudelle, kun hirvet eivät syö niin paljon taimikoita. Ja tämä pelto pitää peurat ja hirvet pois teiltä, Mäkelä muistuttaa.

Porkkana toimii

Suojavyöhykkeitä ei tarvitse perustaa vain hyvästä tahdosta. Niistä saa ympäristökorvausta, esimerkiksi Kymenlaaksossa 500 euroa hehtaarilta. Tukisummaa on korotettu ja perustamiseen liittyvää byrokratiaa on helpotettu, mikä voi selittää kasvanutta intoa suojavyöhykkeiden perustamiseen.

Pienen ajan kuluessa vyöhykkeiden pinta-ala kaakossa on kolminkertaistunut. Ja ympäristö kiittää.

– On selvää, että mitään sataprosenttista suodatinta suojavyöhykkeestä ei koskaan tule, mutta suotuisissa oloissa saadaan varmaankin pääosin ravinteet pyydystettyä, sanoo maaseutupalveluiden päällikkö Jyrki Pitkänen Kaakkois-Suomen ELY-keskuksesta.

Kaakkois-Suomessa suojavyöhykkeitä on runsaat 3 000 hehtaaria. Koko maassa niitä on noin 56 000 hehtaaria. Innon suojavyöhykkeiden perustamiseen voi odottaa kasvavan, sillä viljelijöiden ympäristötietoisuus on parantunut vuosia.

– Uskon, että ympäristövalistuneisuus on ensisijainen syy, sillä kukapa viljelijä tahtoisi, että ravinteet huuhtoutuvat pellolta mihinkään muuhun kuin siihen käyttöön, mihin ne on tarkoitettu, eli kasvinviljelyyn, Pitkänen pohtii.

Työtä riittää

Vaikka viljelijä saa suojavyöhykkeestä ympäristökorvausta, ei se tarkoita sitä, että viljelijä pääsisi rikastumaan pellolla, jota ei edes viljellä. Nurmipeitteisen suojavyöhykkeen kasvusto on niitettävä ja heinä korjattava pellolta pois. Sillä estetään ravinteiden huuhtoutuminen takaisin maaperään ja edelleen vesiin.

– Tilalla on siis oltava korjuuseen sopiva kalusto tai on tehtävä sopimus urakoitsijan kanssa pellon niittämisestä. Se tuo kustannuksia, eli ei näiden suojavyöhykkeiden ansiosta isäntä pääse lepäämään laakereillaan, sanoo maanviljelijä Matti Mäkelä.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pohti tykönänsä sitä, miten eräs sarjakukkainen, keltaisena kukkiva kasvi on vallannut alueita Naantalissa. Olisiko peräti kyse palsternakasta, kysyi presidentti, kun hän soitti Yle Radio Suomen luonto-ohjelmaan.

Ja kyllähän palsternakasta oli kysymys. Studiossa kasvitieteilijä Pertti Uotila kertoi, että esimerkiksi Hämeenlinnan seudulla palsternakkaa näkee paljon tienvarsilla.

Niinkö, pohti toimittaja, ja päätti tutustua villinä rehottavaan palsternakkaan.

Ensin soiteltiin

Toimittaja tarttui puhelimeen ja alkoi etsiä ihmistä, joka tietäisi, missä palsternakkaa esiintyy Hämeenlinnan seudulla. Ensimmäiset puhelut eivät tuottaneet tulosta.

Nopea etsintä netin avulla auttoi sen verran, että Janakkalan Harvialan alueella 1990-luvulla tehtyyn kasvillisuuskartoitukseen oli kirjattu palsternakka. Sitä esiintyi paikoin runsaasti.

Mutta miksi ei ottaisi yhteyttä suoraan Pertti Uotilaan. Selviäisi kertaheitolla, missä se palsternakka luuraa.

No, sitähän on ihan silmien alla

– On sanottu, että palsternakka on vanhojen kulttuuripaikkojen kasvi. Ja Hämeenlinnakin on vanha kulttuuripaikka, tuumailee Pertti Uotila palsternakan levinneisyyttä muun muassa Hämeenlinnan seudulla ja Turun suunnassa.

Palsternakkaa löytyy teiden varsilta ja joutomailta lähinnä Etelä-Suomessa. Lännempänä yläraja menee Etelä-Hämeen tienoilla. Itä-Suomessa raja asettuu Savon kulmille, Uotila arvioi.

– Mitä pohjoisemmaksi mennään sitä satunnaisemmin se esiintyy.

Hämeenlinnan seudulla palsternakkaa tapaa esimerkiksi moottoritien ja sen liittymien laitamilta, junaradan varrelta ja 10-tien hujakoilta.

Uotilan kanssa katsastamme aluetta Hämeenlinnassa moottoritien tuntumassa. Kohdassa, jossa Hämeen Härkätien ylittää moottoritien. Ja toden totta, kun silmä osaa katsoa, tienreunat ovat palsternakkaa pullollaan.

Jopa parimetrinen ilmestys

Palsternakka on kaksivuotinen, sarjakukkainen putkikasvi. Se on vanha viljelykasvi, jonka moni tuntee edelleen liemijuureksena.

– Ensimmäisenä vuonna palsternakkaan kehittyy lehtiruusuke, ja seuraavana vuonna varsi, missä on kukat. Se on tyypillistä kaikille sarjakukkaisille. Suurin osa on tällaisia tai sitten monivuotisia, Pertti Uotila kuvailee putkikasvejamme.

Palsternakka voi kasvaa pituutta hyvinkin parimetriseksi. Palsternakan syötävä osuus löytyy kuitenkin maan alta. Juureksen makuun vaikuttavat eteeriset öljyt ja sokeripitoisuus.

Ensi nuuhkaisu tuo mieleen porkkanan, ja palsternakkaa voikin käyttää porkkanan tapaan, kertoo Kotimaiset Kasvikset -sivusto.

Palsternakkaa on käytetty myös lääkekasvina. Turussa palsternakka on tunnettu ainakin 1700-luvulla, mutta esimerkiksi Kaarinassa sitä arvellaan olleen jo aikaisemminkin.

Palsternakan kukkimisaika on pitkä, mikä pidentää myös siementämisaikaa.

Palsternakka nauttii valosta

Miksi palsternakka viihtyy juuri teiden varsilla?

– Ensinnäkin se vaatii valoa, Pertti Uotila sanoo.

Teiden varsilla, avoimilla paikoilla valoa riittää. Uotilan mukaan teiden varsilta löytyy myös jonkin verran ravinteita, eikä kilpailu muiden kasvien kanssa ole aivan hurja.

– Liikennehän on erittäin tehokas levittämään sitä. Hedelmät irtoavat kasvista helposti, ja kun rekka menee ohi, siinä kulkee hirmuinen tuulenpuuska. Siemenet leviävät pitkin tienvartta, vaikka siinä olisi vain yksi palsternakka.

– Hämeenlinnassakin sitä on varmasti eniten moottoritien varressa. Se alkaa Hattelmalan liittymästä, ja runsaimmat paikat ovat keskustan alueella, missä on rakennettu kauppakeskusta ja parkkitaloa. Tienpenkkaa on pidelty aika paljon, ja siinä on ollut vapaata maata.

Myös Tiiriön kohdalla palsternakkaan törmää.

Aikanaan Hämeenlinnan seudulla asuneena ja koulua käyneenä, nykyään seudulla mökkeilevänä Uotila muistaa, että jo koulupoikana hän törmäsi palsternakkaan Hämeenlinnan rautatieaseman tuntumassa.

Ja totta tosiaan, sieltä sitä löytyy, kun osaa katsoa. Jopa toimittajan omalta "takapihalta".

Onko palsternakka sitten levinnyt viime vuosina? Siltä tuntuu, leudoilla talvilla ja vähäisellä roudalla saattaa olla tähän oma vaikutuksensa.

Kuljetuslaatikko on kiinnitetty tukevasti auton peräkärryyn. Laatikon kyljessä lukee isolla: elävää kalaa. Alkamassa on jälleen yksi lohien muuttomatka ylemmäs Lappiin Ounasjoelle.

Kuljetuslaatikossa on kolmisenkymmentä lohta, jotka on pyydetty Kemijoksuulta aivan joen ja meren yhtymäkohdasta. Ne lasketaan veteen Kittilän Könkään kylässä lähes kolmen sadan kilometrien päässä jokisuulta.

Paikka on katsottu etukäteen ja hyväksi havaittu. Lohien ylisiirroista vastaavan Lohijokitiimin mukaan alueella on paljon naaraita, joten tämänkertaiseen kuljetukseen on valikoitu enimmäkseen koiraita. 

– Nämä ovat menossa lisääntymään Ounasjoelle ja tuottamaan luonnonlohta, jotka leimautuisivat synnyinsijoilleen ja palaisivat aikanaan kotijokeen, luonnehtii Lohijokitiimin toiminnanjohtaja Jukka Viitala.

Siirtourakkaa riittää vielä

Tämän kesän siirtourakka on lähes puolivälissä. Jokisuulta ja Kemijoen alimman Isohaaran voimalaitoksen yhteyteen rakennetun uuden kalatien edustalta on pyydetty ja siirretty ylemmäs Lappiin jo lähes 400 kalaa.

– Me ollaan vähän aikataulusta jäljessä, mutta lohia siirretään niin kauan kuin rahaa on. Tavoitteena on siirtää loppukesään mennessä ainakin tuhat kalaa, laskee Viitala.

– Me on tehty ylisiirtoja useiden vuosien ajan, mutta ne ovat olleet tutkimushankkeita eikä näillä määrillä voida vielä käynnistää lohen luontaisen kierron palauttamista. Siihen tarvitaan tuhansia kaloja, painottaa Viitala.

Koska ylisiirrettäviä lohia on nuotattu myös kalatien edustalta, uskoo Viitala sen verottaneen kalatielle pyrkijöiden määrää. Tähän mennessä lohilaskurin on ohittanut vajaat 40 lohta.

Se on selvästi vähemmän kuin lohennousun vilkkaimpina vuosina, jolloin vanhaa kalatietä pitkin ui yli tuhat lohta vuosittain.

Harjusinisiipi on äärimmäisen uhanalainen perhoslaji, jonka ainut esiintymä Suomessa on Porin prikaatin ampuma-alueella, Säkylänharjulla.

Viime vuoden kylmä alkukesä laski kantaa tuntuvasti. Samaa pelättiin tänä kesänä ja pelko kävi jokseenkin toteen. Viime vuoden 130:sta yksilöstä kanta jatkoi laskua ja kesäkuun lentokautena havaittiin vain 90 yksilöä.

25 vuotta lajin kantoja seuranneen luontoharrastaja Erkki Kallion mukaan kanta pitää saada tuntuvaan kasvuun. Siirtoistutukset eivät ole Kallion mukaan tällä hetkellä mahdollisia nykyistä kantaa vahingoittamatta.

– Kannan tulisi olla mielellään tuhannen yksilön luokkaa, jotta lajia voitaisiin siirtää Säkylänharjun kantaa vaarantamatta. Olen hyvin kriittinen siirron suhteen.

Ronkeli elinympäristön suhteen

Rauhoitettu harjusinisiipi tarvitsee elinympäristökseen kuivia, aukeita etelärinteitä. Kasvillisuutta ei saa olla liikaa ja toukat tarvitsevat ravinnokseen kangasajuruohoa.

Erkki Kallion mielestä alueet, joihin siirtoistutuksia suunnitellaan täytyy tutkia huolella. Vuoden 1994 siirtoistutus Ruokolahdelle epäonnistui ja laji katosi alueelta kahdessa vuodessa.

– Sopivia alueita oli Suomessa ennen useita. Monet entiset elinympäristöt ovat kasvaneet umpeen, Kallio toteaa.

Ei vielä sukupuutossa

Vaikka kanta on huolestuttavan pieni, Kallion mukaan sukupuuttoon on vielä matkaa. Katovuosia on ollut ennenkin.

– Toistakymmentä vuotta sitten oli neljä huonoa vuotta peräkkäin. Silloin kanta oli vain kymmenkunta yksilöä. Vaihtelut ovat isoja.