Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa on uusilla satelliiteillaan koonnut uutta tietoa maapallon maanalaisista vesivaroista. Uudet tiedot ovat erittäin huolestuttavia. Satelliittitiedon perusteella tehty tutkimus on julkaistu Water Resources Research -tiedelehdessä.

Maapallolla on yhteensä 37 laajaa pohjavesialuetta. Tutkimuksen mukaan 21 niistä on alkanut vajentua ja kolmanneksella vesivarojen väheneminen on nopeaa.

Satelliittitieto on kuitenkin vain suuntaa-antavaa. Täsmällisiä tietoja vesivarantojen tilasta ei ole.

– Koska tiedämme, kuinka nopeasti kulutamme maailman pohjavesivarantoja, tarvitsemme maailmanlaajuisen, koordinoidun tutkimuksen, jotta voimme saada selville kuinka paljon [vettä] on jäljellä, sanoo Nasan Jet Propulsion Laboratoryn vanhempi tutkija Jay Famiglietti.

Maapallolla on satoja miljoonia ihmisiä, jotka saavat juoma- ja käyttövetensä maanalaisista vesilähteistä. Pohjavesilähteiden tila riippuu paljolti siitä, miten niitä käytetään.

Esimerkiksi Australian länsiosassa sijaitseva Canning Basinin pohjavesialue hupenee nopeasti, mutta maan itäosan Great Artesian Basinin alue on hyvässä kunnossa. Ero johtuu siitä, että Länsi-Australiassa on paljon kaivostoimintaa ja öljynporausta, jotka kuluttavat paljon vettä.

Vakavin tilanne on Arabian pohjavesialueella, joka kattaa suurimman osan Arabian niemimaasta ja tuottaa vettä 60 miljoonalle ihmiselle.

Seuraavaksi eniten ylikulutusta on Indusjoen pohjavesialueella Intian ja Pakistanin seuduilla sekä Murzuk-Djado Basinin alueella Pohjois-Afrikassa.

Yhdysvaltain länsirannikko kärsii rajusta kuivuudesta. Alue käyttää normaalioloissakin runsaasti pohjavettä. Eräiden ennusteiden mukaan Kalifornian osavaltio voi olla loppuvuonna jo täysin riippuvainen pohjavedestä vesihuollossaan.

Ilmastonmuutos muuttaa vesioloja

Tyhjentyneiden pohjavesialueiden täyttyminen voi kestää jopa tuhansia vuosia.

Tutkijat tietävät, että tietyt pohjavesivarannot hupenevat. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka nopeasti tyhjeneminen tapahtuu. Arviot vaihtelevat pahimmillaan kymmenestä vuodesta jopa vuosituhansiin.

Ilmastonmuutos vaikuttaa pohjaveden määrään alueittain. Päiväntasaajan lähellä ilmasto lämpenee ja muuttuu kuivemmaksi. Tämä saa ihmiset käyttämään enemmän vettä, mutta sateet eivät täytä varantoja entisellä nopeudella. Lisäksi haihtuminen on entistä nopeampaa.

Samaan aikaan lähempänä napaseutuja ilmasto muuttuu kosteammaksi, jollloin sade täydentää pohjavesivarantoja.

Monissa maissa myös väestönkasvu uhkaa pohjavesivaroja, kun vedenkulutus kasvaa.

Sotkamoon reviirin tehnyt käen näköinen mutta äänestä idänkäeksi määritetty lintuharvinaisuus on saanut bongarit liikkeelle. Samalla on noussut esiin kysymys siitä, onko kysymyksessä sittenkään idänkäki, ja että onko havainto edes ensimmäinen Suomessa.

Hauholainen lintuharrastaja Karri Jutila on sitä mieltä, että Sotkamon käki ei ole siperialainen idänkäki Cuculus saturatus, vaan Kaukoidästä tullut Cuculus optatus. Hänen mukaansa samasta lajista on Suomessa havaintoja jo Lieksasta viime vuosisadan lopulta ja sen jälkeen itäisestä Suomesta, mahdollisista käkiristeämisistä. Jutila toteaa itse kuulleensa optatuksen puputuksen vuonna 2014 Porissa. Havaintoa ei kuitenkaan hyväkysytty, koska hän ei saanut äänitettyä käen ääntä.

Birdlife Suomen suojeluasiantuntija Tero Toivanen puolestaan sanoo, että Sotkamon idänkäki on idänkäki.

– Idänkäki on kyllä jaettu osassa piirejä kahteen lajiin, eli siperialaiseen ja Kaukoidän idänkäkeen. Se ei poista sitä, että Sotkamon lintu on joka tapauksessa uusi laji Suomessa.

Toivasen mukaan idänkäen päälevinneisyysalue on Venäjän taigametsävyöhykkeellä, missä lajia tavataan Tyynellemerelle asti. Euroopan puolella lajin vakituinen esiintymisalue ulottuu ainakin Komin tasavallan länsiosiin, mutta lajista on tehty havaintoja myös Aunuksen Karjalassa.

Idänkäkeä ei ole aiemmin tavattu Euroopassa Venäjän ulkopuolella, mutta lähelle maamme rajoja ulottuvan levinneisyyden takia lajia on odotettu Suomeen jo pitkään. 

Ihminen suivaantuu helposti tikkaan, joka saattaa käydä ryöväämässä pihapiirin linnunpöntöistä pikkulintujen poikaset. Tikka ei tee tuhoja pahuuttaan, vaan käyttäytyy vaistojensa mukaisesti, neuvoo BirdLife Suomen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi.

Hän arvioi, että useimmiten ärsyyntyminen kohdistuu käpytikkaan, joka on yleisin tikkalintumme

– Käpytikan luontaiseen ruokavalioon kuuluvat myös muiden lintujen poikaset. Käpytikka isontaa linnunpönttöjen reikiä, jotta se saa saalistettua tiaisten ja kirjosiepon poikaset. Se on arkipäiväinen, mutta monien mielestä ikävä ilmiö.

Tikan toimet voi yrittää estää pöntön lentoaukon ympärille naulattavalla metallilevyllä. Tikan työkalut eivät pure metalliin, joten se ei saa suurennettua aukkoa, eikä pääse käsiksi poikasiin.

Tikka on rauhoitettu, joten sitä ei saa tappaa tai siirtää ilman lupaa.

Tikka hakkaa seinää

Tikan toinenkin luontainen ominaisuus saattaa joutua törmäyskurssille ihmisen kärsivällisyyden kanssa. Tikka näet naputtelee ja koputtelee kovaäänisesti. Se kuuluttelee reviiriään lajitovereille, etsii ruokaa tai tekee pesää.

Käpytikka saattaa toisinaan ottaa nokallaan kosketuspintaa ihmisasumuksesta. Jos tikka hakkaa talon seinässä yhtä ja samaa kohtaa, Birdlife Suomen asiantuntijat neuvovat peittämään kohdan kanaverkolla. Peltipurkit, tuulikellot, haukkaa esittävät tarrat tai hätistelevä ihminen voivat myös häätää linnun pois.

Jos tikka tuntuu olevan asuinsijaa vailla, sille voi asettaa isoreikäisen pöntön pihapiiriin. Tikka saattaa kaikota myös puulätkällä, johon on tummalle pohjalle taiteiltu viirupöllön naama. Pöllönkuvan pitäisi kertoa tikalle, että seinässä on viirupöllön asumus.

Luumäen Niemenkylän kyläyhdistyksen puheenjohtaja Pekka Paananen kauhoo oksia pois kiven tieltä. Olemme saapuneet syrjäiselle paikalle, jolla seisoo yksi kylän ylpeyksistä – vuosisatoja vanha uhrikivi. Ikävä kyllä kivi on nyt kadonnut.

Paananen tutkii metsää katseellaan ja nojaa kiveen puuskuttaen.

– Ei se ole tämä. Tässä pellonreunassa se on kuitenkin ollut. Ei se ole tuokaan.

Olemme vain muutaman metrin päässä pellosta, mutta ryteikkö on tiivistä. Vihdoin uhrikivi löytyy – kolmannella yrittämällä. Se on aivan tavallisen näköinen kivi, joka on peittynyt aluskasvillisuuden alle. Hyttysiä on uskomattoman paljon, eikä kiven päällä istuskele yhtään menninkäistä.

– Joskus 1600-luvulla tai ennen sitä näihin on jätetty jyviä hyvän sadon toivossa. En tiedä, ovatko ne olleet vainajille vai maahisille vai mille. Sen tarkemmin ei tiedetä.

Uhrikivi muistuttaa kylää ajasta, jolloin usko henkiin eli vielä vahvana.

Tuhannet taikatarinat

Suomen kirjallisuuden arkiston kätköistä löytyy noin 100 000 kopiokorttia kansan- ja muinaisuskon tarinoita. Aineisto on koko maailmankin mittapuulla laaja. Uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen Helsingin yliopistosta kertoo, että tarinat maalaavat varsin selkeän kuvan 1600-luvulta eteenpäin.

– Sitä edeltävä aika on hämärämpi. Tarinoita kannattaa lukea kuvauksina ajan ilmapiiristä.

Näissä tarinoissa piru kiusaa, naapurit langettavat ilkeitä loitsuja ja osa sadosta kannetaan maahiselle.

Suomalaisessa kansanuskossa arkinen yliluonnollisuus on ollut vainajien kunnioittamista ja pelkoa sadonmenetyksestä. Kansanuskon kielellä alinen, vainajien asuttama maailma on ollut ihmisille erityisen tärkeä.

Mätää tihkuvia vainajia on lahjottu tarjoamalla esimerkiksi osaa sadosta. Ajoittain vainajahengiltä on myös suojauduttu.

Vainajat saattoivat olla maahisten, haltioiden tai keijujen muodossa. Nykykirjojen sivuilta löytyvät kimmeltävät keijut ja eteeriset haltiat eroavat edeltäjistään kuin yö päivästä.

Taikuus oli osa arkea

Uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen Helsingin yliopistosta kertoo, että taikuus oli vielä 1800-luvulla tärkeä osa tavallisen maalaisperheen arkea.

– Ruohonjuuritasolla taikuudenteko jatkui ympäri vuoden. Tiettyjen pyhien kivien äärelle asetetettiin erilaisia uhreja – esimerkiksi maahiselle tai maahaltialle. Aina ei välttämättä edes tiedetty, kenelle uhrit oikein menivät, mutta kyllä siinä oli jonkinlainen käsitys esivanhemmista ja vainajista. Oli hyvin tyypillistä, että talon pihapiirissä oli pyhä paikka, jonne säännöllisesti vietiin antimia. Kun saatiin ensimmäiset pisarat maitoa lehmästä, niin vietiin muutama maitopisara.

Toinen tärkeä osa arkiuskoa oli varautumistaikuus. Käytännössä vainajilta ja metsänhengiltä suojauduttiin etukäteen suoritettavilla taioilla.

– Kaikkein laajimmin tunnettu keino oli harakoiminen. Emäntä varasi omalla naisenväellään lehmät pahoja vaikutuksia vatsaan. Emäntä asettui parin tynnyrin päälle navetan oven eteen ja päästi haarojensa välistä jokaisen elikon ulos. Silloin naisen väki latautui eläimiin ja ne oli suojattu pahoilta vaikutuksilta.

Varautumistaikuudella lepyteltiin tuttuja vainajia ja epämääräisiä metsänhenkiä.

Väylät muihin maailmoihin

Luumäen Niemenkylässä olevan uhrikiven pinnassa on kaksi nyrkinkokoista koloa ja yksi pienempi. Niemenjärven pintaa on laskettu 1900-luvun aikana paljon. Uhrikivi on aikoinaan seissyt lähellä rantaa ja asutusta.

– Joissakin paikoissa on kehäkiviä, mutta niistäkään ei oikein ole varmuutta. Ohranjyviä on löytynyt järvenpohjasta ja sen perusteella on päätelty, että täällä on ollut maanviljelystä pitkään.

Luonnon merkitystä kansanuskossa on vaikea alleviivata tarpeeksi. Lehtipuut ovat olleet pyhissä paikoissa yhteys yliseen maailmaan, jumalten luo. Havupuiden välityksellä on viestitty aliseen vainajamaailmaan.

Niemenkylässä linnut laulavat ja sekametsä on tiheää. Jokainen vastaantulija tervehtii.

Vietän yön uhrikiven lähistöllä ja kävelen vielä auringonnousun aikaan katsomaan, onko kivessä mitään erityistä. Ei ole.

Luonto on sitäkin ihmeellisempi. Ei ihme, että siitä on syntynyt mystisiä tarinoita.

Yle Uutiset on kerännyt muutaman viikon ajan lukijoiden vinkkejä vähemmän tunnetuista nähtävyyksistä kartalla ja somessa tunnisteella #yleparaspaikka. Keski-Suomesta vinkattiin Laukaan Valkolassa sijaitsevaa rotkoa, Hitonhautaa.

Hitonhautaa kannattaa lähestyä Hitonhaudantietä pitkin ja jättää auto parkkiin lähelle laavupaikkaa. Vaikeakulkuisen polun päässä on jylhä kalliorotko, jonka pienet luolaonkalot ja metsäpuroista valuvat vesinorot herättävät retkeilijän huomion.

Rotko on 800 metriä pitkä ja sen seinämät kohoavat 10–20 metrin korkeuteen. Huutavasta luolansuusta voi erottaa kasvot.

– On puhuttu, että täällä on joskus asustellut Hitto Hitonpoika, menninkäinen, joka on täällä kävijöitä pelotellut, kertoo Hitonhaudalle opastanut retkeilijä Heini Passoja.

Hitonhauta toimi piilopaikkana

Laukaassa Hitonhaudan tarinat liittyvät taruhahmojen lisäksi myös historiaan.

– Täällä on Suomen sodan aikaan Valkolan kylän asukkaat piileskelleet venäläisiltä. Täällä on luolia ja luolamaisia aukkoja, joista löytyy hyviä piilopaikkoja.

Jylhä kalliorotko sopii retkikohteeksi myös lapsiperheille, kunhan matkaa tehdään pienten ehdoilla.

– Tämä on mielenkiintoinen paikka, ei ole tylsä kulkea eikä ole semmoista tasaista polkua vaan koko ajan saa vähän kiipeillä ja etsiä jalansijaa ja kädensijaa. Koko ajan tulee jotain uutta esiin seuraavan kulmauksen takaa, kertoo Passoja.

Retkeilijä Heini Passojaa haastatteli toimittaja Minna Matintupa.

Keminmaassa Veli-Matti Sunnarin tiluksilla on lohduton näky. Vesi lainehtii pelloilla eikä kylvötöihin ole mitään asiaa.

Sunnari on yrittänyt helpottaa tilannetta vielä viime päivinäkin ojittamalla peltoja, mutta tästä huolimatta maa ei ole päässyt kuivumaan jatkuvien sateiden vuoksi.

– Tähän mennessä on ilmeisesti satanut jo puolet koko kasvukauden sademäärästä, Sunnari mainitsee.

– Voi olla, että kylvöt menevät heinäkuulle. Tähän aikaan vuodesta meidän pitäisi miettiä ensimmäisen säilörehusadon tekemistä, eikä leikkiä enää näiden kylvöjen kanssa, hän jatkaa.

Satonäkymät huolettavat

Tukien saamiseksi kylvötöiden tulisi olla hoidettu kuun loppuun mennessä, mutta tällä hetkellä takaraja tuntuu Lapissa ylivoimaiselta.

Kun maidosta maksettava tuottajahinta on romahtanut, pitäisi edes säilörehusta saada hyvä sato, jotta rehua ei tarvitsisi ostaa.

– Suuremmaksi ongelmaksi voi tulla se, kuinka laadukasta rehu on, tutkija Antti Hannukkala Luonnonvarakeskuksesta toteaa.

– Pelkona on, että säilörehun laatu voi vaihdella erittäin paljon, mikä vaikuttaa maidon- ja lihantuotannossa ja tuntuu viljelijän kukkarossa, Hannukkala kuvailee.

Aktiivisesti 1980-luvun lopulta lintubongausta harrastanut Hannu Rönkkö otti tavoitteekseen kulkea ilman moottoriajoneuvoja lintujen bongauspaikoille tänä vuonna. Esimerkiksi vastikään bongatun idänkäen löytöpaikalle kajaanilainen Rönkkö lähti polkupyörällä, matkaa kotiovelta Sotkamon Teerivaaraan tuli noin 45 kilometriä.

– Päätin, että tänä vuonna kuljen lihasvoimalla lintuja katsomaan. Käytännössä kuljen siis vain Kainuussa, muualle matkasta tuli turhan pitkä. Otin tavoitteekseni, että bongaan vuoden loppuun mennessä 200 lajia, ekobongari kertoo.

– Tarkoituksena on, että kotiovelta lähdetään ja siihen palataan ilman moottoriajoneuvoja. Eli ei esimerkiksi niin, että joku olisi tullut hakemaan minut autolla vaikkapa sieltä Sotkamosta.

Tällä hetkellä Rönkkö on havainnut 187 lajia, joten hän on hyvässä vauhdissa tavoitteensa suhteen. Pyöräkilometrejä takana on jo noin 2 500, joista yli puolet on kertynyt toukokuun alun jälkeen.

Viime heinäkuussa sattunut Kokemäenjoen nikkelipäästö on siirtynyt syyteharkintaan.

Harjavallassa sijaitsevasta Norilsk Nickelin teollisuuslaitoksesta pääsi Kokemäenjokeen jäähdytysveden mukana muun muassa 66 tonnia nikkeliä ja muita metalleja, kuten kobolttia, kuparia ja lyijyä.

Poliisi tutki tapausta törkeänä ympäristön turmelemisena ja luonnonsuojelurikoksena. Esitutkinta on valmistunut, ja asia on siirtynyt syyttäjälle.

Nikkelipäästön seurauksena muun muassa simpukat kärsivät pahasti. Päästö on vaikuttanut myös kalakantoihin.

Hämeenkoskelaisen marjatilan emäntä Katriina Tuloisela on tyytyväinen. Tuulihaukoista on saatu tilalla apua marjoja nokkivien räkättirastaiden torjuntaan.

Pellon yläpuolella liitelevät linnut pitävät rastas- ja myyräkannat kurissa.

Emännän biologinen ase toimii paremmin kuin muut konstit. Tuloiselan mukaan kaikki konstit on 35-vuotisen uran aikana kokeiltu.

Yle uutisoi aiemmin, että vuosittain tuhansia haittalintuja ammutaan marjatiloilla eri puolilla Suomea, etteivät ne pilaisi satoa. Marjoja syövät räkättirastaat ovat Hedelmän- ja marjanviljelijäin liiton mukaan viljelijöille iso riesa.

Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto on hylännyt Tavase Oy:n hakemuksen tekopohjavesilaitoksen rakentamiseksi Kangasalle ja Pälkäneelle. Päätös on kirjattu huomiselle torstaille, mutta se on mennyt jo tiedoksi muun muassa tekopohjavesiyhtiö Tavaselle.

- Tämä on äänestyspäätös. Puheenjohtaja olisi hyväksynyt hakemuksen, mutta se on hylätty äänin 2-1, sanoo Tavasen toimitusjohtaja Petri Jokela.

Hakemus hylättiin tekopohjavesilaitoksen suunnittelualueella ja sen lähellä olevien Natura-luonnonsuojelualueiden vuoksi. Jokela sanoo, että Tavasessa tutustutaan nyt päätökseen ja vasta sen jälkeen tehdään johtopäätöksiä.

Tavase Oy haki lupaa Vehoniemen-Isokankaan harjualueen tekopohjavesilaitoksen rakentamiseksi Kangasalle ja Pälkäneelle. Avin päätöksestä voi valittaa Vaasan hallinto-oikeudelle 20. heinäkuuta mennessä.

Tavase on ollut vastatuulessa jo aiemmin, koska osa osakaskunnista on kääntynyt vastustamaan sitä. Tekopohjavesihankkeessa ovat olleet mukana Akaa, Kangasala, Lempäälä, Tampere, Valkeakoski ja Vesilahti.

Tavase Oy perustettiin vuonna 2002 tekopohjaveden valmistamiseksi ja myymiseksi osakkaille.

Lintulaskentoja luonnontieteelliselle keskusmuseolle tekemään tulleet Valtteri Salonen, Sebastian Andrejeff ja Kim Kuntze kiikaroivat idänkäkeä Sotkamon metsissä. Suomen ensimmäinen idänkäki havaittiin viime sunnuntai-iltana 14. kesäkuuta Sotkamon Teerivaarassa.

– Kuultiin, että täällä on tällainen idänkäki, emmekä pysyy huomenaamuna tekemään laskentaa, niin tulimme bongaamaan tätä kuuluisuutta. Tämä olisi meille ensimmäinen kerta, Kim Kuntze kertoo.

– Olisi se ensimmäinen havainto itselleni, niin sanottu elämänpinna, Sebastian Andrejeff sanoo.

Mistä lintumaailman kuuluisuuden sitten tunnistaa?

– Ääni on sen verran tuttu, että tunnistaisin, Kuntze jatkaa.

Andrejeff selventää vielä:

– Ulkonäöstä on vaikea havaita, mutta äänestä tunnistaa. Perinteisesti suomalainen käki kukkuu, mutta idänkäki puputtaa.

Lintuharrastus on miesten mieleen yhdestä jos toisestakin syystä.

– Kiva, että lintuja pystyy katsomaan pelkästään kiikarin avulla, ei tarvitse mitään mikroskooppia. Eikä tarvitse ottaa kiinni, niin kuin hyönteisiä. Ei tarvitse silpoa niitä osiin, Kuntze toteaa.

Yöksi Sotkamon suunnalle yöpymään jäämään aikonut mieskolmikko toivoi bongaavansa yöeläjän metsästä, kuten useat muutkin lintuharrastajat.

Korjaus 17.6. klo 18.28: Kim Kuntsen sukunimi korjattu Kuntzeksi.

Lammilaisen Villilampaan tilaan yhdeksän lammasta ovat kokeneita ja taitava kinttuisia rinteiden kiipeilijöitä. Hieman arasteltuaan ne muutamassa minuutissa ottavat Hämeen linnan pääsisäänkäynnin varressa olevan linnanvallin kukkulan ja ruohikot haltuunsa. Lampuri Hertta Heinonen kehuukin sadan lampaan lammilaista lammaskarjaa perus- ja jatko-opinnot alallaan hallitsevaksi.

– Nehän ovat käyneet lammaskorkeakoulun ja ovat käyneet mäkien syömisessä maisterilinjan. Iältään lampaat ovat kahdesta viiteen vuotta vanhoja ja niillä alkaa olla hyvä kokemus ja tuntemus kedon kasvien ja nurmikoiden syömisessä, kertoo Hertta Hienonen.

Kaikkea vihreää lampaatkaan eivät mäistä maiskuttele. Nokkonen ei maistu, niittyleinikki eivät käy, eivätkä linnan pohjoispäässä olevat ruttojuuretkaan sovellu märehtijöille - niistä on päästävä muilla konsteilla eroon. Myös lampaiden veden oin oltava puhdasta ja raikasta, samoin kuin ihmisillä. Keikkatyössä linnan valleilla yhdeksän lampaan katras saakin kraanavettä. Lampuri Heinosen koira kuitenkin pulahtaa kesken kaiken vilvoittelemaan reippaasti vallihaudan veteen, eikä haittaa jos koira hörppää samalla juotaavaakin vallihaudesta.

Lampaat huolehtivat jo monien museokohteiden maisemanhoidosta

Lammaslaumat ja ruohikossa lepäävät lehmät ja hevoset ovat aikanaan olleet kaupunkielämänkin arkea. Hyötyeläimet ovat aikanaan pitäneet myös asutusten ruohikot, heinät ja muun kasvillisuuden matalana. Samaa tavoitellaan nytkin Hämeen linnan lammaskokeilulla. Tavoite on turvata linnan kulmilla erosidosta ja maan murtumista toistuvasti kärsivien linnanvallien ja vallihautojen kunto. Asiasta on jo hieman kokemustakin muualta.

– Kymenlinnassa on ollut jo vuosia lampaita ja siellä on ollut myös hevosia. Lampaat olivat tehneet oikein hyvää jälkeä myös Kärnäkoskella, tutkin sitä viime vuonna, kertoo arkkitehti Sanna Ihatsu CasaCo Studio Oy:stä.  Kärnäkoskella lampaat ovat laiduntaneet jo parikymmentä vuotta ja se näkyy linnoituksen maavalleissa ja kasvillisuudessa, kertoo Ihatsu.

– Vanhimpien vallihautojen reunoilla on kuitenkin ketokasvillisuutta ja sellaisten toivomme lammaskokeilussakin lisääntyvän.  Ketoja voisi myös niittää viikatteella, mutta viikateniitto on hidasta ja työturvallisuudeltaankin arveluttava rinteissä nykyään, niinpä lammas voisi korvat nykyään mahdollisesti viikateniiton, pohtii Museoviraston linna- ja vallitusrakenteita selvittävä arkkitehti Sanna Ihatsu.   

Lampaita käytetään nykyään monin paikoin erilaisissa museoissa. Helsingin Seurasaaressa on lampaita, lampaita on myös esimerkiksi Pöykkölän kotiseutumuseossa Rovaniemellä. Hämeen linnan ympärilläkin ovat lammaslaumat aikanaan rouskuttaneet ruohoa ja kedonkasveja. Nykyiseen kaupunkiympäristöön lampaiden tuonti pysyvästi on kuitenkin ongelmallista ja monien määräysten ja viranomaisten valvonnan takana.

– Lampaat voisivat kyllä viihtyä linnan kulmilla Hämeenlinnassakin. Ihmiset ja ulkoilutettavat koirat ovat kuitenkin lampaiden vaarana ja uhkana aivan kaupunkiympäristössä, pohtii arkkitehti Sanna Ihatsu. 

Lampaiden turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia, lampaat käytetään vain päiväsaikaan linnan valleilla työssä ja kuljetetaan päivän kokeilun jälkeen illaksi kotiin Lammille.

Lammasretki  veti katsojia linnan kulmille

Pienehkön lammaslauma visiitti Hämeen keskiaikaisen linnan valleille on levinnyt puskaradion kautta Hämeenlinnaan ja ympäristöön, Hyvinkäältä Hämeenlinnaan tulossa ollut Vesaharjun perhe tuli katsomaan lampaita monien muiden tapaan.  Axel ja Aaro Vesaharju katselivat rauhassa korsia katkovia ja pureskelevia lampaita vallihaudan reunukselta puolisen tuntia. Pojista kumpikaan ei ollut nähnyt aiemmin lampaita. Kaupungin n ja maaseudun kohtaaminen omilla kulmilla kiehtoi kuitenkin poikia.

– Voisihan sitä käydä linnan kulmilla useamminkin, kun olisi elävää nähtävää kuten lampaita, pohtivat Axel ja Aaro. 

Lampaiden paluu Hämeen linnan vallien turvaksi on vielä kysymysmerkki. Museoalan asiantuntijat pohtivat ja mittailevat oppineiden lampaiden tuloksia ja vetävät sitten asiasta johtopäätöksensä.  Lammilaiselle lampurille useampiakin keikka silti sopisi maalta kaupunkiin. 

– Toivottavasti pääsee vielä uudestaan, onhan se vaihtelua maalaiselämään, toivoo lampuri Hertta Heinonen.

Hämeen linnan korkeahkot maavallit on rakennettu 1700-luvun linnoitustöiden yhteydessä. Vallit ovat niin jyrkkiä, että ne murenevat helposti ja asiaa on yritetty korjata mm. siirtonurmikoiden avulla. Kymmenkunta vuotta sitten vallien tukemiseen käytettiin vankityövoimaa linnan pohjoisten vallihautojen tuntumassa. Siirtonurmikot ovat kuitenkin steriilejä kuin golf-kentät.  Lammaslauman jäljiltä sitä vastoin monet vanhat ketokasvit voisivat palautua linnan valleille. Juuri se onkin  kesän 2015 kokeilun tarkoitus.

Hämeenlinnassa ympäristö- ja rakennuslautakunta torppasi oikaisuvaatimukset koskien Ahveniston vesileikkipuistolle ja köysiradalle myönnettyjä toimenpidelupia.

Määräaikaisista toimenpideluvista valittivat kaksi yksityishenkilöä sekä Hämeenlinnan seudun luonnonsuojeluyhdistys.

Rakennusvalvonta kuitenkin totesi, että näillä tahoilla ei ole valitusoikeutta. Alueen käyttäjä ei ole maankäyttö- ja rakennuslain tarkoittamalla tavalla asianosainen, jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaisi.

Valittajien mukaan Natura 2000- ja luonnonsuojelualueelle ei aktiviteettipuistoja saisi rakentaa.

Muovisen ja värikkään, veden päällä kelluvan Wibit-vesileikkipuisto katsottiin pilaavan herkän maiseman. Pienellä Ahvenistonjärvellä se sijoittuisi myös rauhoitetulle luonnonsuojelualueelle.

Wipit kelluukin kesällä maauimalassa

Lautakunta päätti jättää yksityishenkilöiden ja luonnonsuojeluyhdistyksen tekemät oikaisuvaatimukset kokonaan tutkimatta. Hämeen ELY-keskuksen oikaisuvaatimuksen se hylkäsi äänin 8-4.

Oikaisuvaatimusten hylkäämisestä huolimatta Ahveniston kehittämisestä vastaavassa yrityksessä TG Ahvenisto Oy:ssä päätettiin, ettei vesipuistoa järveen tänä kesänä tule. Päätöksen taustalla oli muun muassa suunnitelmia hidastuttanut valitusprosessi. 

– Kyllä se oli yksi tärkeä tekijä. Meillä on kuitenkin hyvä alue tänä kesänä tässä. Wibit on altaassa ja toivottavasti köysirata eli Flowpark tuossa metsässä eli kyllä meillä ihan hyvät toimintaedellytykset on, sanoo TG Ahvenisto Oy:n toimitusjohtaja Aki Helander.

Ahveniston alueen kehittämisessä ovat pitkälle vastakkain kehitys ja rauhan tyyssija. Aki Helander toivoo, että kehitystyössä päästäisiin eteenpäin muuten kuin valittamalla.

– Keskustelu olisi varmasti se järkevä tie. Itse näin Ahveniston nimenomaan toiminnan keskuksena ja olympialaiset aikanaan olivat siitä esimerkki isossa mittakaavassa.

Lisääntyvä liikenne ja turmeltunut maisema huolettaa

Hämeenlinnan rakennusvalvontapäällikkö Sirkku Malvialan mukaan kaupunki on nyt tehnyt asiassa voitavansa.

– Lautakunta on hylännyt oikaisuvaatimukset ja perustellut miksi. Näistä päätöksistä on edelleen valitusoikeus hallinto-oikeuteen ja jatko on sitten hallinto-oikeuden käsissä.

Jos jatkovalituksia ei tule, saavat vesipuiston ja köysiradan toimenpideluvat lainvoiman. Jos jatkovalituksia tulee, tekee hallinto-oikeus ratkaisun aikanaan ja sen odottaminen voi kestää jopa vuoden.

Kehittämissuunnitelmista nimenomaan muovinen Wipit-vesileikkipuisto on herättänyt vastustusta. Sitä vastustavaan adressiin kirjoitti nimensä lähes 1600 hämeenlinnalaista.

Vastustuksen ytimessä ovat huoli luonnonsta ja pelko lisääntyvästä liikenteestä ahtailla ja kapeilla Ahveniston alueelle johtavilla teillä. Lisäksi parkkipaikkoja on montussa rajallinen määrä ja luonnon kuluminen arveluttaa lisääntyvien ihmismassojen seurauksena.

Huolenaihe on myös se, että muovinen vesipuistorata turmelee maiseman kesällä, juuri silloin kun ihmiset eniten aikaa alueella viettävät.  Hämeen ELY-keskuksen mukaan vesipuiston väliaikaisuus ei ole peruste toimenpideluvan myöntämiselle.

Alueen rauhoituspäätöksessä kielletään kaikenlainen toiminta, joka saattaa muuttaa maisemakuvaa tai vaikuttaa epäedullisesti kasvillisuuden ja eläimistön säilymiseen, perustellaan ELY-keskuksesta.

Ahvenisto kuuluu kaikille

Hämeenlinnan kaupungin rakennusvalvontapäällikön Sirkku Malvialan mukaan vesipuistossa on kyse tilapäisestä esteettisestä vaikutuksesta maisemaan, jossa vuosien saatossa muutoinkin toiminnot, laitteet ja varusteet ovat vaihdelleet.

– Erilaiset huolenaiheet on selvityksissä huomioitu ja tilannetta on luvattu seurata kokoa ajan. Selvityksiä on tehty, mutta niihin on vain valitettavan harva tutustunut. Niiden perusteella voidaan sanoa, että vesipuistosta ja köysiradasta ei aiheudu eliöstölle eikä kasvustolle haittaa.

Sirkku Malvialan mukaan paljon voidaan tehdä kulumisen estämiseksi. Ihmisten kulkemista voidaan ohjata.

– Se pitää muistaa, että tämä alue on kaupungin ytimessä ja tarkoitettu kaikille eikä ainoastaan luonnonsuojelijoille. Tämä on harrastus-, ulkoilu- ja virkistyspaikka. Nämä uudet toiminnot sijoittuvat nimenomaan jo rakennettuun ympäristöön pysäköintialueen lähelle, ei millekään neitseelliselle erämaalueelle.

Mikkeliläinen Atte Kakriainen on satojen vastojen mies. Nyt liki 80-vuotias herra oppi saunavastan teon jo pikkupoikana äidiltään.

– Entisaikaan maalaistalossa sauna lämpisi useamman kerran viikossa, ja kesäisin me aina vastalla kylvettiin. Naiset vastoja ennen muinoin tekivät.

Kakriaiselle saunavasta on nimenomaan vasta. Ja paras vasta syntyy rauduskoivusta.

– Tekeehän jotkut vastoja suokustakin, mutta sen lehdet liimaantuvat ikävästi ihoon, mies tokaisee hieskoivuun viitaten.

Puheesta ja otteista huomaa, että vastoja on näissä käsissä pyöritelty. Hieskoivua sanotaan suokuksi ja koivunoksat ovat vastaksia. Kokenein ottein Atte Kakriainen katkoo nuoren koivun oksia syliinsä.

– Hakkuuaukioilta löytyy yleensä parhaat saunavastatarpeet. Siellä kasvaa nuoria rauduskoivuja, jotka ovat notkeavartisia.

Sen verran Kakriainenkin hieskoivulle antaa periksi, että jos rauduskoivua ei ole tarpeeksi saatavilla, voi hieskoivua laittaa vastan keskelle muhkeutta antamaan.

– Mutta päällimmäiset oksat joka suuntaan ovat rauduskoivua. Ja niin että lehden mattapinta on päälle päin, kiiltäväpinta tarttuu helpommin ihoon kiinni.

Ei liian pöyhkeä, mutta sopiva

Atte Kakriainen aloittaa vastan tekemisen keräämällä tarpeeksi vastaksia. Koivu ei kärsi pienten oksien katkomisesta, mutta ilman maanomistajan lupaa ei oksia saa mennä nykimään.

– Sitä ei tarvitse maanomistajan pelätä, että saunavastatarpeita hakevat pilaisivat puut. Mutta kohteliastahan se on kysyä lupa oksien ottamiseen.

Kun oksat on kerätty, on aika istahtaa alas ja ryhtyä kokoamishommiin. Kakriainen kokoaa toiseen käteensä sopivan kokoisia oksia. Nyt rauduskoivua ei ole tarpeeksi ja väliin laitetaan hieskoivuakin. Varsista katkotaan enimmät oksat ja lehet pois, mutta täysin lehdettömän ei saunavastan varren tarvitse olla.

– Jotkut tykkäävät että käsikahva on ihan sileä, mutta minun mielestä se on pehmeämpi, jos siihen jättää vähän lehtiä.

Saunavastan kokoaminen on kuin kukkakimpun tekemistä. Kakriainen muistuttaa, ettei vasta saa olla liian pöyhkeä. Tässäkin on toki koulukuntia.

– Jotkut tekevät semmoisia pitkiä, kapeita vastoja. Minun vastat ovat yleensä tällaisia maltillisen kokoisia, pyöreitä ja käteen sopivia.

Sitominen on tärkeintä

Kun vastaksia on koottu kämmenelle niin, että sormet taipuvat vielä mukavasti varren ympäri, on aika suunnitella vastan sitomista. Atte Kakrianen sitoo vastat aina koivunoksalla.

– Kyllähän ne jotkut kumilenkeillä laittavat näitä kiinni, mutta parhaiten sen saa sidottua nuorella, notkealla hieskoivun oksalla.

Sitomista varten hieskoivun oksaa pyöritellään vastakkaisiin suuntiin, jotta siihen tulee sitkeyttä, eikä oksa katkea sitomisen aikana. Kakriainen pitää toisella kädellä kiinni oksasta ja pyörittää toisella kädellä tottunein ottein. Oksan kuori alkaa irrota kierteen voimasta, mutta se ei haittaa.

– Liukashan se on käsitellä, tuore kuorittu koivunoksa, mutta siihen tottuu, Kakriainen nauraa ja jatkaa pyörittelyä.

Kun vitsa on pyöritelty, on aika sitoa vastakset yhteen. Tähänkin on useampia tyylejä, mutta Kakriainen suosii tapaa, jossa vitsa pujotetaan ensin käsisijan läpi. Oksan pää jää näkyviin niin, että se taivutetaan lopulta käsisijan ympärille taivutettavan vitsan alle.

– Napakasti pitää sitoa, jotta se kestää kylpemistä. Pari kolme kierrosta kieritetään vitsaa käsisijan ympäri ja sitten taas laitetaan kerran oksien välistä vitsa.

Jos sitomisvitsa on liian lyhyt, voi sitomista jatkaa toisella pyöritetyllä vitsalla. Kun käsisija tuntuu napakalta, voi vitsan päätellä pyörittämällä oksien väliin. Vasta viimeistellään katkaisemalla ylimääräiset terävät oksien päät kirveellä tai terävällä puukolla.

– Velipoika oli niin taitava, että se teki vielä ripustuslenkinkin vastoihin, mutta minä en niitä yleensä ole taitelillut, satojen vastojen mies Atte Kakriainen nauraa.

Hyvä vasta on kestävä

Entä kuinka sitten vastaa käytetään? Tuore vasta on hyvä kostuttaa ennen kuin ryhtyy vastomaan.

Kansanviisauden mukaan vastominen eli vihtominen pitää aloittaa päästä ja edetä ajamalla taudit pois varpahista varvikkoon, sormenpäistä sammaleen.

– Hyvin tehty vasta kestää useammankin saunomiskerran. Mutta jos talveksi haluaa vastoja talteen, on nyt hyvä aika ryhtyä urakkaan. Juhannukselta pari kolme viikkoa on sopiva aika kuivattaa vastoja, silloin niissä kestää parhaiten lehdet kiinni.

Pyynikin kesäteatterin läheisyydessä Tampereella työskenteli alkuviikosta talkoolaisia, jotka perkasivat luontoa vieraslajeista.

Vieraslajit ovat tulokaslajeja, jotka vievät elintilaa kotoperäisiltä lajeilta.

Vieraslajit vaativat aktiivista torjuntaa. Tampereen ympäristönsuojeluyhdistyksen kohteena oli tällä kertaa jättipalsami, joka on kotoisin Himalajalta.

– Viikko sitten täällä samalla alueella poistettiin jättiputkea. Silloin huomasimme, että jättipalsamia on vielä niin paljon, että uudet talkoot olivat tarpeen, kertoo Ari Nieminen Tampereen ympäristönsuojeluyhdistyksestä.

Puutarhajätteen sivutuote

Pyynikin kesäteatterin ja Pyhäjärven välisellä ranta-alueella vieraslajien kimpussa hääri kuusi talkoolaista. Harjun alareunasta nousi jättipalsamia. Sitä voi onneksi käsitellä paljain käsin.

Tampereen ympäristönsuojeluyhdistyksen puheenjohtajan Jari-Pekka Tammisen mukaan alkukesä on parasta aikaa vieraslajien hävittämiseen. Kasvien siemenet eivät vielä ole levinneet luontoon, mikä helpottaa vieraslajien torjumista.

– Jättipalsami on levinnyt tänne todennäköisesti ihmisten mukana. Tänne on voitu aikanaan kipata puutarhajätettä, Tamminen toteaa.

– Yksi ainoa jättipalsami sinkoaa siemeniään seitsemän metrin säteelle ympäristöönsä, mikä tuottaa suuren määrän uusia kasveja, Ari Nieminen kertoo.

Älä vie metsän reunaan

Ari Niemisen mukaan kotipuutarhasta kitketyt kasvit pitäisi kompostoida omalle tontille. Jätteitä ei pitäisi viedä metsän reunaan. Näin voitaisiin suojella Pyynikin kaltaisia arvokkaita alueita.

– Pyynikki on luonnonsuojelualue. Jos näitä vieraslajeja ei kitketä, ne valtaavat koko paikan, Jari-Pekka Tamminen sanoo.

Miehet muistelevat Tampereen ympäristösuojeluyhdistyksen järjestäneen talkoita jo kolmen vuoden aikana Pyynikillä. Jokainen voi tehdä jotain luonnon hyväksi, missä sitten liikkuukin.

– Luonnonsuojeluliiton sivuilla on tietoa vieraslajeista. Sieltä löytyy myös linkkejä, joiden avulla kasvien tunnistaminen helpottuu, kertoo Ari Nieminen.

Lahtelainen Oskari Haavisto sai ajokortin muutama kuukausi sitten. Vartijan työssään hän joutuu autoilemaan myös yöllä.

Kesäkuisena aamuna kolmen neljän aikaan hän koki auton ratissa herätyksen, jollaista ei ollut osannut odottaa.

Haavisto työpareineen kaarsi moottoritielle Riihimäen suunnasta. Kiihdyttäessään nopeuden 120 kilometriin tunnissa, hän pani merkille, että tien laitaan oli pysähtynyt auto, jossa oli hätävilkut päällä.

– Hetki meni, niin kaveri pelkääjän paikalla nosti katseensa ja kirosi. Ehdin huomata, että hittolainen, nyt on hirven pää tuossa vieressä. Sitten hirvi jo kolahtikin kuskin puolelle auton kylkeen.

Kolarin jälkeen heti takaisin rattiin

Haavisto pysäytti auton tien sivuun. Pian paikalle saapuivat poliisi, palokunta ja ambulanssi.

Ihmisille ei käynyt kolarissa kuinkaan, mutta auton kylki meni ruttuun. Eläimestä jäi karvatuppoja auton lasien väliin.

Tiellä toikkaroinut hirvi poistui paikalta ilmeisesti metsään.

– Kun nousin autosta, huomasin täriseväni. Aiemmin moottoritiellä näkemämme autoilija tuli paikalle kertomaan, että yritti meitäkin varoitella tiellä juoksevista hirvistä, Haavisto kertaa.

Välikohtauksesta huolimatta Haavisto hyppäsi kolarin selvittelyn jälkeen takaisin auton rattiin ja teki työvuoronsa loppuun.

Yllätys öisellä tiellä

Lahtelaisella Joonas Koposella on autoilukokemusta vuosikymmenen ajalta. Hän kohtasi ensimmäistä kertaa elämässään hirven autotiellä tänä kesänä – ja toistamiseen seuraavalla viikolla.

Molemmat kohtaamiset tapahtuivat moottoritiellä Lahden liepeillä, yöllä.

– Ihmettelimme, kun keskelle tietä oli pysähtynyt rekka, jolla oli hätävilkut päällä. Yhtäkkiä edessämme ollut henkilöauto väisti ja jarrutti voimakkaasti. Siinä vaiheessa huomasimme, että tiellä juoksentelee kaksi vauhkoontunutta hirveä. Tilanteen vaarallisuutta lisäsi se, että oli pimeää.

Auto, jonka kyydissä Koponen oli, ehti jarruttaa ajoissa, joten peräänajolta ja hirvikolarilta vältyttiin.

Viikkoa myöhemmin Koponen oli jälleen varhain aamulla liikenteessä moottoritiellä. Sillä kertaa autokunta huomasi pientareella käyskentelevän hirven jo etäältä.

– Se katseli, tuleeko autoja. Kun hidastimme, se lähti ylittämään tietä. Huomasimme hirven hyvissä ajoin, koska oli valoisaa. Muuten tilanne olisi voinut olla erilainen. Ehdin siinä sitten videoidakin kohtaamisen, kyytiläisenä ollut Koponen sanoo.

Ylivuotiset vasat toikkaroivat alkukesästä

Liikenneviraston tilastoissa hirvikolareiden määrä pompahtaa selvästi touko–kesäkuussa. Syksyä ja metsästyskautta kohden pelti rytisee entistä useammin.

Vuonna 2014 Suomen teiltä tilastoitiin runsaat 1 600 hirvionnettomuutta ja hieman alle 5 300 peuraonnettomuutta.

Hirvionnettomuuksissa loukkaantui viime vuonna 145 ihmistä ja kuoli kaksi.

Alkukesästä onnettomuuksien määrä lisääntyy, koska liikkeellä on paljon emänsä vieroittamia edellisvuoden vasoja, jotka vasta opettelevat liikkumaan itsenäisesti.

Suomen riistakeskuksen Pohjois-Hämeen alueen riistapäällikkö Jani Körhämö vahvistaa, että nuoret hirvet ovat autoilijoille suuri riski.

– Ne ovat varomattomia ja saattavat ylittää teitä arvaamattomista paikoista. Vanhemmat hirvet käyttävät useammin vakiintuneita kulkupaikkoja. Emät ja toukokuussa syntyneet vasat liikkuvat tähän aikaan vuodesta vähemmän, koska vasat ovat niin pieniä.

Hidastatko hirvistä varoittavan liikennemerkin jälkeen?

Riistapäällikkö huomauttaa, että kesällä autoilijoilla on syksyä paremmat mahdollisuudet havaita hirvi ajoissa. Valoisaan aikaan hirven erottaa tien laidasta paremmin kuin pimeään ja märkään vuodenaikaan.

Liikenteen ajoittumisella hämärän aikaan on myös merkitystä, koska hirvet liikkuvat aktiivisimmin hämärän tullen. Syksyn työmatkaliikenne ajoittuu yleensä myös hämärän aikaan, jolloin törmäysriski kasvaa.

Toisaalta kesäyöt ovat myös riskiaikaa, koska hirviä ja ihmisiä liikkuu teillä samaan aikaan.

– Varoitusmerkeille on syynsä. Tarkkaavaisuutta kannattaa lisätä ja tienpenkkoja seurata katseella, kokenut riistamies opastaa.

Riista-aita ei aina estä hirven pääsyä tielle

Moottoritiet on pääpiirteissään suojattu riista-aidoin, mutta silloin tällöin hirvet luikahtavat sielläkin autojen sekaan.

– Moottoritie, hirvi ja auto ovat huono yhdistelmä. Ajonopeudet ovat kovia eikä moni oleta näkevänsä hirviä, koska siellä on aidat. Aidoissa voi kuitenkin olla vaurioita tai hirvet saattavat päästä yli aidoista. Liittymistäkin pääsee joskus hirviä pujahtamaan. Ne ovat hankalia tilanteita, jotka pyritään hoitamaan nopeasti pois, Jani Körhämö kertoo.

Hänen mukaansa käytännössä moottoriteille eksyneet hirvet joudutaan useimmiten lopettamaan.

Riistapäällikkö: Pusikoituvat tienvarret vaaratekijä

Joonas Koposen videoimaa hirven ja auton kohtaamista riistapäällikkö pitää hyvänä esimerkkinä tilanteesta, jossa autoilija ehtii reagoida.

– Tuollaiset tilanteet ovat tietysti sikäli hyviä, että niissä luultavimmin ehtii hidastaa kunnolla. Vaarallisin tilanne syntyy juuri silloin, kun hirvi tulee nopeasti juosten tielle, jolloin reagointiaikaa jää vähän.

Körhämö korostaa, että tienvarsien raivaamisella on erittäin suuri merkitys turvallisuudelle.

– Etenkin Etelä-Suomen rehevissä maastoissa tienvarret pusikoituvat nopeasti ja vähentävät mahdollisuuksia havaita hirvieläin.

"Kohtaaminen säikäytti"

Vaikka kolarin olisi onnistunut välttämään, hirven kohtaaminen liikenteessä herättää, kertovat Joonas Koponen ja Oskari Haavisto.

– Kohtaaminen säikäytti. Olen tähänkin asti tiiraillut pientareita, mutta jatkossa on pakko katsoa vielä tarkemmin. Hirviä voi tulla vastaan, Koponen sanoo.

– Kun sain kortin, alkuun ei tullut hirveästi katseltua tienreunoja. Autoilukammoa kolarista ei jäänyt, mutta opin siitä liikenteen havainnointia. Katson enemmän ympärilleni, varsinkin, jos ajan yöllä, Haavisto kertoo.

Hän muistuttaa muita autoilijoita pysymään ratissa skarppina ja miettimään, mihin vuorokauden aikaan lähtee liikenteeseen.

– Kannattaa kiinnittää huomiota pientareisiin ja ajella päivällä, jos pystyy.

Elias Lönnrotin yrttimaa sijaitsee Kajaanissa Onnelan asuinalueella, aivan Lönnrotin majan vieressä. Useamman yrttipenkin käsittävällä alueella kasvaa monenlaisia yrttejä, jotka ovat kenen tahansa käytettävissä – kunhan ei vain riivi kasveja juurineen irti. Ihmiset ovatkin löytäneet yrttimaan antimet.

– Kyllä täällä käy ihmisiä. Harva se kerta kun itse käyn täällä hoitamassa yrttimaata, niin tänne tulee uteliaita ihmisiä. Olen sitten hiukan neuvonut heitä yrttien käytön suhteen, Elias Lönnrot -seuran puheenjohtaja Lasse Lyytikäinen mainitsee.

Yrttimaalla osa kasveista on jo komeasti noussut kurkottelemaan kohti taivasta. Lyytikäinen arvelee, että kaupunkilaiset voivat hakea yrttejä heinäkuun alusta aina syyskuun puolelle. Jopa lokakuussa, jos ei sada lunta.

"Ei tehdä mitään pikkasen"

Yrttimaaidean äiti ja yksi yrttimaan talkoolaisista, Kirsi Kilpeläinen, katselee haltioissaan yrttimaata.

– Täällä näyttää aivan ihanalta. Me talkoolaiset kastelemme ja kitkemme vuoroviikoin yrttimaalla. Kivasti on talkoolaisia löytynyt, hyvin olemme saaneet homman pyörimään. Kaupunki on yrttimaan hoidossakin mukana, soitamme puistopuolelle, mikäli vesitynnyrit ovat ehtyneet. Kaupungille siis kuuluu iso kiitos.

Elias Lönnrotin yrttimaa sai alkunsa jo 14 vuotta sitten Kajaanin asuntomessujen aikaan. Tuolloin pienimuotoinen yrttimaa tehtiin ensimmäisen kerran ja sitä pidettiin yllä kolmen vuoden ajan Kajaanin 4H-kerhon toimesta. Noiden vuosien jälkeen asia kuitenkin unohtui ja alue pääsi ruohottumaan.

– Keväällä 2009 aloin puhua Elias Lönnrot -seuran väelle ja Kajaanin Kalevalaisille Naisille, että mitäs jos laitettaisiin kuntoon se yrttimaa? Meillä oli tarkoituksena vain vähän uusia maata, Kilpeläinen sanoo.

– Sitten saimme Kainuun ammattiopiston opettajan Heli Pirisen innostumaan asiasta. Kun Heli tuli tänne, hän totesi heti, että ei tehdä mitään pikkasen. Vaan jos jotakin tehdään, niin tehdään kunnolla. Pian saimme huomata olevamme aika ison jutun äärellä, Kilpeläinen jatkaa nauraen.

Yrttimaata kunnostettu monilla tavoin

Yrttimaa aukaisi porttinsa tiistaina jo kuudennen kerran, mutta tällä kertaa hiukan erinäköisenä kuin ennen. Nimittäin tänä kesänä yrttimaa on saanut kasvojenkohotuksen.

– Täällä oli kaksi isoa haapaa, jotka imivät yrttimaasta voimaa. Tämän takia yrtit eivät kunnolla kasvaneet. Haavat poistettiin kaupungin toimesta, ja ympärillä olevaa metsää harvennettiin. Nyt valo pääsee paremmin yrttimaalle. Lisäksi yrttimaan käytäviin saatiin kivituhkaa, Lyytikäinen kertoo.

Itse yrttipenkit kokivat myös muutoksen, sillä Kainuun ammattiopiston puutarhapuoli teki maaperätutkimuksen. Sen perusteella yrttipenkkien maaperää on parannettu oikeilla lannoitteilla. Myös taimia on hankittu lisää.

Kaikkiaan yrttimaalta löytyy 26 eri kasvia. Joukossa on muun muassa kuminaa, piparminttua, lipstikkaa sekä punaherukoita.

Kylmä alkukesä on hidastanut mansikan kypsymistä. Ensimmäiset pohjalaismansikat saadaan kauppoihin juhannukseksi. Avomaan mansikka kypsynee vasta keskikesän juhlan jälkeen heinäkuun puolella.

– Viikkoon ei ole tapahtunut mitään, toteaa Kauhajoella avomansikkaa viljelevä Ari-Pekka Kukkasmäki.

– Myöhässä on, sanoo myös Reija Valtari. Hän viljelee mansikkaa sekä avomaalla että harson alla Vähässäkyrössä.

– Viime vuonna veimme ensimmäiset mansikat kauppoihin kesäkuun alussa ja nyt vasta juhannukseksi. Istutus on molempina vuosia tapahtunut samaan aikaan, mutta kylmyys ja auringonvalon puute ovat hidastaneet marjojen kypsymistä, kertoo Kauhavan Viinikan kylällä Annin Marjatarhan yrittäjä Arja Raatikainen.

Tilalla viljellään mansikkaa avomaalla sekä niin sanotussa kasvutunnelissa. Ensimmäisenä kypsyvät tunnelissa kasvavat ruukkumansikat.

Mansikan korjuuajasta tulossa pitkä

Hyvä asia kylmyydessä on se, että mansikkakausi pitenee. Kausi kestää arviolta elokuulle asti.

– Myös mansikan pääsato tulee myöhässä. Uskon pääsadon kypsyvän Etelä-Pohjanmaalla heinäkuun puolivälin jälkeen. Tänä vuonna mansikkasato kypsyy pitkään. Hilloja voi keittää vielä elokuun puolellakin, sanoo Raatikainen.

Kevään mittaan ja alkukesästä pilvisiä päiviä on ollut erityisen paljon. Närpiössä on mitattu auringonvaloa olleen jopa 30 prosenttia vähemmän kuin normaalisti alkukesän päivinä.

Toimittaja löysi haavoittuneen pesästä pudonneen oravanpoikasen, jota halusi auttaa. Lain mukaan haavoittuneita luonnoneläimiä ei saa jättää yksin. Hätäkeskuksesta apua ei löytynyt, eläinsuojeluyhdistyksessä ei sunnuntaina vastattu puhelimeen eikä numerotiedustelusta löytynyt muita numeroita.

Lopulta oravanpoika juoksi kesken avun etsinnän auton alle ja kuoli. Mitä olisi pitänyt tehdä?

Hätäkeskus ei halua turhia soittoja

Paloesimies Jouni Tiitan mukaan soitot haavoittuneista eläimistä ovat lisääntyneet viime vuosina. Haavoittuneen oravanpoikasen hoitaminen ei ole pelastuslaitoksen tehtävä. Ihmiset soittavat pesistään pudonneista linnuista ja auton alle jääneistä eläimistä paloesimiehen mukaan liian herkästi.

– Ihmiset ovat vieraantuneet ajatuksesta, että tietyt asiat kuuluvat elämän kiertokulkuun. Eläinkunta on pyörinyt miljoonia vuosia ilman pelastuslaitoksen apua, näpäyttää Tiitta.

Tiitta sanoo pelasteneensa joutsenia jäistä sekä nostelleensa linnunpoikasia takaisin pesään. Myös ampiaisten takia on käyty pelastuskeikalla.

– Tuntuu, että kaupunkialueella ei ole totuttu eläimiin. Joskus meidät hälytetään paikalle varmuuden vuoksi. Vastuu halutaan pois itseltä.

Niskat poikki omin käsin

Luonnonsuojelubiologi Tuula Tanska sanoo, että eläinten auttaminen on aina lajista ja tapauksesta kiinni. Oravanpoikasen olisi voinut hätätapauksessa ottaa vaikka hoitoon kotiin.

– Ei siihen yhtä oikeaa tapaa ole. Tässä tapauksessa oravanpoikasta olisi voinut itse hoitaa jos se olisi ollut mahdollista. Yleensä kun näkee pesästä pudonneen eläimen on kuitenkin parasta, ettei puutu siihen ollenkaan, Kaakkois-Suomen Ely-keskuksen Yhdyskunnat ja luonto –yksikön luonnonsuojelubiologi Tanska sanoo.

Tanskan mukaan haavoittuneen eläimen arvioinnin avuksi voi soittaa myös kunnan eläinlääkärin. Eläinlääkärin kiinni saaminen akuutissa tilanteessa on kuitenkin usein vaikeaa. Tanska sanoo, että kituvan eläimen lopettaminen on löytäjän vastuulla.

– Jos vain pystyy, niin esimerkiksi linnulta voi katkaista käsin niskat. Toinen vaihtoehto on jokin iso kivi tai työkalu, jolla pään voi lyödä murskaksi. Tärkeintä on, että se tapahtuu nopeasti, ettei eläin jää kitumaan, sanoo Tanska.

Eläinsuojeluyhdistys auttaa eläimiä vapaaehtoisvoimin

Paikalliset eläinsuojeluyhdistykset hoitavat eläimiä resurssiensa mukaan. Esimerkiksi Lappeenrannassa eläinsuojeluyhdistyksen Pesänumerossa vapaaehtoiset päivystävät ja neuvovat kykyjensä mukaan. Yleisin ohje puhelimessa on se, että eläin kannattaa jättää rauhaan.

Oravanpoikanen olisi Lappeenrannan eläinsuojeluyhdistyksen Mirkka Nousiaisen mukaan pitänyt nostaa varovasti suojaisaan paikkaan ja seurata tilannetta.

– Monesti ihmiset luulevat, että kun luonnoneläin on itsekseen, sillä on joku hätä. Todennäköiseksi emo on vain etsimässä ruokaa, kertoo vapaaehtoinen Mirkka Nousiainen Lappeenrannan eläinsuojeluyhdityksestä.

Muiden haastateltavien tapaan Nousiainen sanoo, että ihmiset ovat selvästi vieraantuneet luonnosta. Nousiasen mukaan ihmiset pelastavat lintuja usein jopa omilta emoiltaan, kun lajeja ei tunneta. Selkeiden neuvojen puuttuminen on kuitenkin myös eläinsuojeluyhdistyksen näkökulmasta ongelma.

– Kun lakikin määrää, että hädässä olevaa eläintä on autettava niin onhan se väärin, ettei meillä ole järjestelmää siihen.