Minttu ei pelkää metsästystä. Ei säikähdä edes haulikon julmaa laukausta.

– Läksin joulun alla jäniskoirani kanssa joulujänistä pyytämään. Muutaman autiotalon veräjän luona pääsin vihdoin jänistä ampumaan, pariinkin otteeseen. Tuskin ehti laukauksen kaiku haihtua, kun Minttu liiteli viereen, naurahtaa Timo Majava.

Metsätyöt kiinnostavat

Mintuksi ristitty riekko on asustellut kuusamolaisen Timo Majavan ja naapurin Esko Lohilahden pihapiirissä Kurkijärvellä viime kesästä lähtien. Lintu seuraa isäntäänsä kuin koira konsanaan.

– Syksyllä aloin harventaa tuosta tien varresta vesakkoa. Kun nykäisin moottorisahan käyntiin, lennähti Minttu kaveriksi risusavottaan. Se ei pelkää edes moottorisahan ääntä, päinvastoin.

– Siitä lähtien se on tullut viereen, kun käynnistän moottorisahan lähimaastossa. Pitää oikein varoa, ettei kaada puita sen päälle – tai peräti tallaa sitä, Majava kertoo.

Pirtti tullut myös tutuksi

Minttu yöpyy useimmiten Majavan naapurissa Esko Lohilahden pihalla.

– Se menee viisaana talon kiinni olevien koirien viereen nukkumaan, mutta ei kosketusetäisyydelle. Näin se ilmeisesti varmistaa, etteivät ketut yllätä yöllä, kun koirat ovat vahdissa, Majava pohtii.

– Se on kuin työnjohtaja. Kun puhdistin hiljattain talon katolta lumia, tuli Minttu tovin kuluttua tarkistamaan työn jäljen, Esko Lohilahti naurahtaa.

Lohilahden mukana Minttu on tutustunut myös autoiluun ja käynyt jopa pirtissä sisällä.

– Mielenkiinnolla odotan ensi kesää. Jospa Minttu löytäisi puolison. Ehkä se esittelee perillisetkin meille, Timo Majava naureskelee.

Metsästykseltä riekko on ollut rauhoitettuna Kuusamossa viimeiset vuodet.

– Ihme on, etteivät haukat tai lähistöllä asuva kotka ole vielä Minttua napanneet, Majava toteaa.

Suomen Metsästäjäliitto pitää erittäin harvinaisena Keski-Suomessa ilmi tullutta metsästysrikosta, jossa kaksi pihtiputaalaista miestä pääsi seurueineen valtion maille metsästämään hirviä tekaistuilla hakemuksilla. Hakemukseen kerättiin kymmenien ihmisten tietoja heidän tietämättään, joukossa oli myös lapsia.

– Metsästyksenjohtajan rooliin valikoituvat tietävät tällaisten tekojen mahdolliset seuraukset, eivätkä he siksi moisiin puuhiin yleensä ryhdy. Tämän luokan rikollisuus on todella harvinaista tavallisille metsästäjillekin, liiton järjestötiedottaja Kai Tikkunen sanoo.

Metsästyksen harrastajia on Suomessa yli 300 000. Tikkusen mukaan siihen määrään suhteutettuna Suomessa tapahtuu todella vähän metsästysrikoksia.

– Mutta kun tällainen suuri ihmisjoukko on kyseessä, niin valitettavasti mukaan mahtuu myös joitakin rikollisia, jotka ajattelevat vain omia etujaan. Tällainen toiminta on kaikin puolin tuomittavaa ja erittäin törkeää.

Metsästäjäliitto on pahoillaan rehellisten metsästäjien puolesta, koska rikollisella toiminnalla tahrataan kaikkien maine. Tikkunen muistuttaa, että myös luonto kärsii siitä.

Nykypäivä on tullut poronhoitoonkin jo aikaa sitten. Puolessa vuosisadassa suksien ja ajoporojen tilalle ovat tulleet autot, moottorikelkat, mönkijät ja helikopterit.

Motorisaatio ja keinoruokinta eivät ole kuitenkaan tehneet porotaloudesta siistiä sisätyötä, vaan maastossa ollaan vuoden ympäri.

"Sisällä istujat säälittää"

– Pääsisipä sisätöihin, jupisee nuori poromies moottorikelkan sarvissa, kun pakkasta on yli 30 astetta.

Mutta kun seuraavana päivänä on pakkasta muutaman pykälän alle, on kellossa jo toinen ääni.

– Kyllä sisällä istujat säälittää.

Suomen suurin poronhoitoyhteisö, Kemin-Sompion paliskunta on viimeisiä, joissa vielä tehdään vuoden kiertoon liittyviä porotöitä väliaikaismajoitustiloina toimivilta porokämpiltä.

Tähän maailmaan tohtori Helle sukelsi sisään jäädessään vuorotteluvapaalle ja pestautuessaan lokkalaisten tokkakunnan pororengiksi.

Vanha ja uusi kohtaavat niin Helteen kirjassa kuin Lamminharjun porokämpällä tavalla, joka on käynyt nyky-Suomessa harvinaiseksi. Yhtä aikaa ovat läsnä suksipelin ajan vanha poronhoitokulttuuri sekä nuorten poromiesten digitaalinen maailma älypuhelimineen ja läppäreineen.

– Saitko erotusviestin?

– Sain

– Että Naltiossa huomenna?

– Eikun tyttökaverilta: lähit päiväks, ollu viikon. Enää ei tartte tulla.

Kokemukseen perustuva dokumentti

Timo Helteen kirja Porovuosi – Tutkija pororenkinä Sompiossa on historiallinen dokumentti jo syntyessään. Helteen piti vuokrata mönkijä ja moottorikelkka sekä hankkia radiopuhelin yhteydenpitoa varten. Älypuhelimet eivät tahdo pelittää erämaassa.

Ajettuaan pororenkiuransa alkuvaiheessa yhdentoista tunnin työpäivän aikana 160 kilometriä ja kasteltuaan samalla kelkkansa sekä itsensä, tohtorismies tietää mitä reuhtomisen hintana on seuraavana aamuna.

– Kari Kavakalla oli tähän lohdullinen kommentti. Jos kelkkamiehellä ei oo aamulla joku paikka kipiä, se on kuollu, Helle naurahtaa.

Kaksi syytä kasvuun

Helteen kirja kertoo myös Sompion Lapin poronhoidon historian. Poromäärä kymmenkertaistui lyhyessä ajassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Parikymmentä perhettä Norjasta ja Enontekiöltä muuttivat Sompioon suurine porokarjoineen vuosina 1872-1910. Liikkeelle lähdettiin Norjan, ja myöhemmin myös Ruotsin rajojen sulkeutuessa. Samaan aikaan metsäsaamelainen kantaväestö ja heihin sekoittuneet suomalaiset uudisasukkaat alkoivat kasvattaa porokarjojaan.

Porotalouden yhtälö on vaikea. Lihan tuotantokustannukset ovat nousseet useista syistä. Samalla lihan tuottajahinnan reaaliarvo on pudonnut puoleen 1980-luvulta. Pakastealtaissa ja ravintoloissa poron kanssa kilpailee Uuden-Seelannin vihreillä nummilla vuoden ympäri laiduntava saksanhirvi, jonka tuotannossa ei kelkkoja saatikka keinoruokintaa tarvita.

Ukkoutuminen ei uhkaa – moni muu asia kylläkin

Uhkia porotaloudella riittää niin Sompiossa kuin muuallakin.

Ilmastonmuutoksen tuomat vaikeat olosuhteet, tuotantokustannusten nousu, pedot, laidunten kuluminen ja hupeneminen muuhun käyttöön pistävät miettimään. Myös Soklin fosforikaivoksen tulo arveluttaa. Pelkästään tulossa oleva ympärivuorokautinen rekkaralli riittää viemään yöunet.

Ukkoutuminen ei poronhoitoa Kemin-Sompiossa uhkaa. Pohjoisessa halutaan pysyä.

– Poromiehen ammatti vetää, mutta sen rinnalle hankitaan yleensä myös toinen leipäpuu. Sellainen, jota voi harjoittaa kun porohommissa on hiljaista, toteaa Helle.

Porovuosi on tyylikäs kirja, jonka epätavallisen viimeistelty ulkoasu on tasapainossa näennäisen yksinkertaisen, mutta pohditun ja asiantuntevan sisällön kanssa. Kirja on kuin luonnon itsensä taideteokseksi hioma kivi.

Kirjan lopun sanasto avaa pohjoisen poronhoidon elävän kielimaailman. Lähdeluettelosta voi havaita, että tohtori Helle on kirjoittanut poroista monta kertaa aiemminkin.

Porokopterin bensakuskina

Suomen suurin paliskunta polveutuu Keminkylän ja Sompion vanhojen metsäsaamelaisten lapinkylien kulttuurista.

Sieltä on tultu pitkä matka legendaarisen Moskun aikojen miehisen poronhoitokulttuurin kautta nykypäivän vasanleikkoon Epovaarassa Vintilänkairan tuntumassa ja porojen kokoamiseen helikopterin avulla.

Osan renkiajastaan Helle oli porokopterin bensakuskina.

– Laskin että kerosiinia kului 0,8 litraa poroa kohden, eli kyllä se kannattavaa on, sanoo Timo Helle.

Kopterin avulla porot saadaan koottua aiemmin kuin pelkän kelkkapelin aikana. Näin myös laitumia pystytään säästämään.

Pitkä ura porojen ja peurojen tutkijana

Filosofian tohtori Timo Helteen tutkijan ura alkoi porotutkimuksen parissa Oulangan biologisella asemalla vuonna 1970. Ura jatkui metsäpeurojen parissa Kuhmossa. Vuodesta 1975 lähtien Helle toimi Rovaniemellä Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa. Vuodesta 1984 Helle työskenteli Metsäntutkimuslaitoksessa aina vuoteen 2011 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Helteen vuonna 1981 ilmestynyt väitöskirja käsitteli metsäpeuran ja metsäalueella elävän poron ekologiaa. Metsien monikäytön ja käyttömuotojen yhteensovittamisessa Helteen erikoisala ovat olleet poroa ja poronhoitoa koskevat kysymykset.

Timo Helle on ansioitunut monipuolisena tieteen popularisoijana sekä itse kirjoittaen, että suosittuna luennoitsijana ja haastateltavana. Hän on toiminut myös Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana 1995-2000. Helteelle myönnettiin ympäristöneuvoksen arvonimi vuonna 2007.

Ympäristötutkimuksen professori Lauri Arvola tunnustaa, että Etelämantereen maisema on perin erilainen kuin Suomessa. Tarjolla on valkoista, valkoista ja valkoista. Siellä täällä nunatakki eli vuorenhuippu kohoaa jäästä ylös.

Arvola sai melko tarkalleen vuosi sitten tiedon siitä, että hän pääsee mukaan suomalaisten tutkimusryhmään, ensimmäisenä biologina.

– Tieto lähdöstä toi mieleen erilaisia mielikuvia, mutta yritin sysätä niitä sivuun, jotta työ ja muu elämä eivät kärsisi. Vasta vähän ennen matkaa selvisi, miten paljon valmisteluja matka vaati. Kokemus oli kuitenkin sellainen, etten vaihtaisi sitä pois. Vaimolleni sanoin kotiin tullessani, että olipa ihana kahden ja puolen kuukauden loma, suoranainen etelänmatka.

Elämä kukkii karuissakin oloissa

Etelämanteereella järvet ovat vähissä ja nekin vähät järvet ovat varsin karuja. Silti niissäkin kukkii elämä, jopa yllättävänkin rehevänä.

– Kaikki on periaatteessa jäässä, mutta etelän lyhyen, noin kahden kuukauden mittaisen kesän aikana siellä saattaa nähdä jopa sulaa vettä, kertoo Arvola.

– Hyvin matalissa kallioallikoissa ja sinisen jään alueilla, joita on suomalaisten tutkimusaseman lähellä, jää on niin kirkasta, että auringon säteilyenergia tunkeutuu tehokkaasti jään läpi ja sulattaa jäätä jään alta. Niissä vettä voi olla puolesta metristä kahteen metriin. Veden alla voi taas olla monta sataa metriä jäätä. 

– Tämä järvitutkimus auttaa ymmärtämään myös meidän omia vesistöjä ja niihin vaikuttavia tekijöitä uudesta perspektiivistä. Mielenkiintoista siellä oli havaita, että näistä äärimmäisen karuista kallioallikoista löytyi tuottavimpia ekosysteemejä, mitä tällä planeetalta on. Vaikka ravinteita on vähän, runsas auringonvalo saa elämän kukkimaan sielläkin.

Myrskyliitäjät päätyivät kihun poikasten suihin

Professori Lauri Arvola myöntää, että Etelämantereella elämä on äärimmäisillä rajoilla. Edes pingviinit eivät elä jääkenttien keskellä.

– Organismien määrä siellä on pieni. Nisäkkäitä jääkentillä ei ole, lintujakin on vähän. Suomen tutkimusaseman lähellä me näimme neljä lintulajia, etelänavankihun ja kolme myrskyliitäjälajia. Niistä yksi, lumimyrskyliitäjä pesii alueella. Kihu söi lumimyrskyliitäjiä niin tehokkaasti, että käytännössä koko liitäjäpopulaatio meni kihujen poikasten ravinnoksi.

Sammal- ja jäkälälajeja Aboan alueelta löytyy pari-kolmekymmentä lajia pienissä esiintymissä. Mitään korkeampaa kasvillisuutta ei ole.

– Omaa tutkimuskohdettani kasvi- ja eläinplanktonia sekä sinileviä löytyy suhteellisen pieni valikoima niitäkin. Silti elämä sinnittelee siellä ihmeellisesti.

Arvola ei ryhdy vertailemaan sitä, kumpi on karumpi paikka ihmiselle, Etelämanner vai Mars.

– Mennyt Etelämantereen kesä ei ollut säiden puolesta paras mahdollinen. Se oli poikkeuksellisen tuulinen, kylmä ja pilvinen. Joulukuussa oli sentään jopa viikon mittainen jakso pelkkää auringonpaistetta. Vuodenvaihteessa säät muuttuivat perin juurin ja sikäläisittäinkin oli huonoa keliä.

– Kyllä Etelämanner on aika rankka paikka ihmiselle varsinkin talvella. Suomalaisten tutkimusasema on kesällä sentään suhteellisen kelpo ympäristö sääolojen suhteen.

Rahaa ei tunnettu

Suomesta professori Lauri Arvola kaipasi lähinnä läheisiään, mutta toteaa, että siinä se sitten olikin.

– Oli kiva olla paikassa, missä ei tunnettu rahaa, eikä paljon muutakaan. Siellä oli helppo olla. Etelämantereelta jää kaipaamaan maisemia. Kotivuori Basen, varsinkin jyrkemmät rinteet, pari-kolmesataa metriä pystysuoraa seinämää, lumipetrellit lentämässä ja kihupariskunnat niitä pyydystämässä piirtyivät muistiin loppuelämäksi.

Suomi on sitoutunut Antarktis-sopimukseen ja tehnyt tutkimusta omalla tutkimusasema Aboalla vuodesta 1988 lähtien ruotsalaisten Wasa-tutkimusaseman naapurina.

Suomalaisten tutkimusryhmä matkasi Aboalle marraskuun lopussa ja palasi sieltä helmikuun alussa. Ryhmään kuului kahdeksan tutkijaa ja viisi huoltoryhmän jäsentä. Suomalaiset tutkijat ovat tehneet Aboalla erityisesti ilmatieteellistä tutkimusta ja jonkun verran seismologista tutkimusta.

– Itse olin ensimmäinen biologi suomalaisten tutkijoiden joukossa, toteaa professori Lauri Arvola.

Suomalaisten lisäksi Etelämantereella on kymmenillä muillakin valtioilla tutkimusasemia, isoilla valtioilla useampiakin. Osalla asemista tutkijat ja huoltohenkilökunta sinnittelevät läpi vuoden.

– Sitä voi vain kuvitella, millaista elämä on siellä pitkän ja pimeän talven aikana, hämmästelee Arvola.

Työrauhaa ja saunan lämpöä

Professori Lauri Arvola kehuu Etelämantereen työrauhaa. Rauhallisissa oloissa pystyi tekemään käytännössä kaksi työpäivää vuorokaudessa.

Jäätikköjärvien tutkimuksen ohessa valmistui iltapuhteena kaksi suomalaisia järviä käsittelevää käsikirjoitusta.

– Päivärytmi oli selkeä. Kahdeksalta odotti aamiainen valmiina, puoli yhdeksältä oli koko porukan aamupalaveri ja sen jälkeen hypättiin moottorikelkan selkään tai lähdettiin repun kanssa maastoon.

– Aamupäivän työrupeaman jälkeen lounas odotti yhdeltä. Kuulumisten jälkeen työpäivä jatkui iltaviiteen. Sauna oli lämpimänä joka päivä ennen päivällistä, jonka jälkeen oli vapaa-aikaa. Sitä kukin käytti tavallaan. Nuorempi väki katseli elokuvia ja itsekin katsoin elokuvia varmaan enemmän kuin viiden viimeisen vuoden aikana yhteensä.

– Useimpina päivinä asetuin kuitenkin tekemään toista työpäivää yhdessä kollegani, professori Matti Leppärannan kanssa ja siinä meni puolille öin tai vähän ylikin. Nukkumaan mennessä oli ihanan valoisaa niin kuin tietysti herätessäkin.

Arvola myöntää, että suljetussa paikassa pystyy tekemään työtä tuotteliaammin kuin hälyisässä ympäristössä.

– Kyllä se kummasti rauhoittaa mieltä, kun sähköpostit tai puhelut eivät kiusaa, eikä ole muitakaan erityisiä velvoitteita. Silloin voi panostaa täysillä työhönsä. Kollegan kanssa todettiinkin, että tännehän täytyy tulla joka vuosi kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi.

Uutta Etelämanner-matkaa Arvola lupaa kuitenkin harkita tarkoin, vaikka paikka on mielenkiintoinen ja monta asiaa jäi tekemättä.

Maailman meriin päätyi vuonna 2010 yhteensä kahdeksan miljoonaa tonnia muovijätettä, todetaan Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa.

Kyseessä on ensimmäinen maailmanlaajuinen tutkimus, jossa on laskettu mereen yhtenä vuonna päätyvän muovijätteen määrä. Aiemmissa tutkimuksissa on pyritty arvioimaan merissä jo olevan jätteen määrää. Tutkimus on julkaistu Science-tiedelehdessä.

Matemaattisen mallin perusteella tehdyssä tutkimuksessa olivat mukana kaikki maailman 192 maata, joilla on rannikkoa.

Tuloksista ilmenee, että pahimmin meriä saastuttavat maat, joiden väestö on tulotasoltaan keskitasolla ja joiden kansantalous kasvaa nopeasti. Sellaisilla mailla ei useinkaan ole riittävää kapasiteettia jätehuollolleen.

Meriin päätyy eniten jätettä Aasian maista. Tutkimuksen mukaan pahimmat saastuttajat ovat Kiina, Indonesia, Filippiinit, Vietnam ja Sri Lanka. Näille maille on yhteistä myös pitkä rantaviiva.

Yhdysvaltalaistutkijat havainnollistavat tutkimustulosta siten, että jos kahdeksan miljardia kiloa muovijätettä levitettäisiin maahan, nilkkaan ulottuva jätekerros kattaisi 34 kertaa Manhattanin saaren suuruisen alueen.

Tutkijoita mietityttää, mihin kaikki muovijäte merissä päätyy. Osa siitä painuu pohjaan, osa jää kellumaan ja osa hajoaa yhä pienempiin ja pienempiin kappaleisiin, mutta näiden osien suhteet ovat vielä tuntemattomat.

Tutkijat pitävät kuitenkin selvänä, että jäte on haitallista luonnolle ja että meriin päätyvän jätteen määrää on saatava vähenemään. Toistaiseksi määrä tuntuu vain kasvavan. Tutkijoiden arvio on, että jos mitään ei tehdä, vuonna 2025 jätemäärä kaksinkertaistuu.

Malminetsintälupa mahdollistaa esiintymän tarkemmat tutkimukset esimerkiksi kairauksin ja muun koneellisen näytteenoton avulla.

Varausalue sijaitsee Simojärven ja Penämöjärven välissä. Alueella on Metsähallituksen maiden lisäksi kolmen yksityisen maanomistajan maita.

Karelian Diamond on etsinyt Suomessa aiemmin timantteja Joensuusta ja Kuhmosta. Yhtiö on pitänyt koelouhinnan tuloksia lupaavina.

Irlantilainen Karelian Diamond Resources teki viime kesänä aluevarauksia timanttien etsimistä varten Utsjoella ja Sallassa. Varaus ei vielä anna lupaa varsinaiseen koneelliseen malminetsintään.

Arktisten alueiden oravilla, siiseleillä, voi olla suurempi vaikutus ilmaston lämpenemiseen kuin aiemmin on uskottu. Asiaa koskeva tutkimus julkistettiin Yhdysvaltain geofyysikkojen yhdistyksen syyskokouksessa ja siitä uutisoi BBC.

Siiseleitä elää Siperian ja Pohjois-Amerikan puuttomalla tundralla, missä maaperä on ollut ikijään peitossa kymmeniä tuhansia vuosia. Siiselit kaivavat maahan laajoja pesäluolastojaan.

Tutkijat ovat todenneet, että pesien rakentamisessa ei synny vain luola, vaan eläimet itse asiassa mylläävät maan perinpohjin. Ne sekoittavat pintamaan syvemmällä olevan maakerroksen kanssa, saavat aikaan hapen kiertoa maaperässä ja lannoittavat maata jätöksillään. Siiseleiden työn jäljiltä pesäluolastojen alue on lämpimämpi kuin niitä ympäröivät seudut.

Siiselit aiheuttavat sulavaan maahan kompostoitumista

Siiselit ovat puuhailleet napa-alueiden maaperässä tuhansia vuosia tekemättä sen enempää vahinkoa. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ilmaston lämpenemisen myötä napa-alueiden ikirouta on alkanut sulaa, kertoo tutkimukseen osallistunut Massachusettsissa sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa työskentelevä tohtori Sue Natali.

Toisin kuin lämpimämmillä leveysasteilla, pohjoisten alueiden kylmissä oloissa kuolevat kasvit ja eläimet eivät kompostoidu ja hajoa maaperään, vaan ne jäätyvät aina vain paksummaksi kerrokseksi. Tähän kerrostumaan on varastoitunut valtaisa määrä hiilidioksidia, joka alkaa vapautua ilmakehään, mikäli jäätynyt aines sulaa.

Tutkijat ovat arvioineet ikiroutaan sitoutuneen hiilidioksidin määräksi 1 500 miljardia tonnia. Tämä vastaa kaksinkertaisesti sitä hiilidioksimäärää, joka on nyt sekoittunut ilmakehään. Ikirouta-alue kattaa lähes neljänneksen pohjoisesta pallonpuoliskosta.

Siiseleiden ulosteet tuovat sulavaan maahan typpeä ja mikrobeja, jotka saavat aikaan kompostoitumisilmiön. Se vapauttaa ilmaan entistä enemmän hiilidioksidia, samoin kuin metaania, joka lämmittää ilmastoa yli 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaammin. Ja koska maaperä on valmiiksi sekoitettu, lannoitteet pääsevät keskimääräistä lämpimämpään ympäristöön.

Siiseleiden lannoitustyön toinen seuraus voi olla puiden ja pensaiden kasvun kiihtyminen aiemmin puuttomalla alueella. Kasvit sitoisivat itseensä hiilidioksidia. Siiseleillä vain on taipumus syödä nuoret kasvit.

Tohtori Natali totesi geofyysikkokokouksessa, että eläinten vaikutus ilmastopäästöihin on aliarvioitu seikka, johon tutkijoiden on pureuduttava tulevaisuudessa.

Yhdysvaltain ilmastotutkijoiden tuoreen raportin mukaan arktiset alueet lämpenevät kaksi kertaa nopeammin kuin muut osat maapalloa.

Keski-Pohjanmaan käräjäoikeus on myöntänyt törkeästä metsästysrikoksesta tuomitsemilleen metsästäjille lisäaikaa 12.3. saakka valitusten tekemiseen hovioikeuteen. Alkuperäinen valitusaika olisi umpeutunut tänään perjantaina.

Lisäajan myöntäminen laajoissa oikeustapauksissa on normaalia.

Kahden metsästäjän asianajajana toimiva Anne Mäkelä vahvistaa päämiestensä valittavan tuomiosta. Mäkelän käsityksen kaikki 12 tuomittua valittavat hoviin. He ilmaisivat käräjäoikeuden tuomion jälkeen tyytymättömyytensä tuomioon. Mäkelä ei vielä tässä vaiheessa kerro valituksen tarkempaa sisältöä.

Käräjäoikeus kumosi kolmea metsästäjää koskevat syytteet, he olivat kiistäneet osallisuutensa jahtiin. 12 käräjäoikeuden tuomitsemaa miestä myönsivät osallisuutensa jahtiin, mutta väittivät metsästäneensä haittaeläimeksi luettavia koirasusia eli jahti ei täyttänyt heidän mukaansa törkeän metsästysrikoksen tunnusmerkistöä.

Syyttäjä tyytyi oikeuden päätökseen. Tuomio oli hänen mukaansa linjassa syyttäjän vaatimusten kanssa. Syyttäjällä on mahdollisuus tyytymättömyyttä ilmoittamatta tehdä vastavalitus, mikäli tuomitut valittavat asiasta hoviin.

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan tutkijat ovat julkistaneet tuoreen tutkimuksen Yhdysvaltain ilmaston pitkän aikavälin kehityksestä. Science Advances -tiedelehdessä julkaistu tutkimus on karua luettavaa varsinkin Maan lounaisosan ja Keskilännen osalta.

Ilmastotutkijat ovat jo kauan olleet käytännössä yksimielisiä siitä, että länsirannikolla sijaitsevan Kalifornian osavaltion sekä Keskilännen ilmasto on muuttumassa kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Tutkijat pyrkivät selvittämään, miten trendi jatkuu tämän vuosisadan lopulla ja siitä eteenpäin, ja mitä käytännön seurauksia muutoksesta olisi.

Tutkimuksessa hyödynnettiin tietämystä, jota on saatu pohjoisella pallonpuoliskolla 1100- ja 1200-luvuilla vallinneesta erittäin voimakkaasta lämpö- ja kuivuuskaudesta, joka tunnetaan Keskiajan ilmaston poikkeustilana. Tuolloin kuivuusjaksot kestivät jopa 50 vuotta.

Poikkeavampaa kuin keskiajan ilmaston poikkeusjakso

Nasan tutkimuksen mukaan seuraukset näyttävät vakavilta. Todennäköisin vaihtoehto on, että Keskilännen ja Kalifornian ilmasto muuttuu kuluvan vuosisadan loppupuolella vielä kuumemmaksi ja kuivemmaksi kuin Keskiajan ilmaston poikkeustilan aikana.

– Sekä USA:n lounaisosassa ja keskilännessä puhutaan 80 prosentin todennäköisyydestä, että vuosisadan lopulla esiintyy 35 vuotta kestäviä kuivuusjaksoja, mikäli ilmastonmuutos jatkuu nykyisellään, kertoi tutkimukseen osallistunut Cornellin yliopiston tutkija Toby Ault BBC:n haastattelussa.

Kaliforniassa jatkuu parhaillaan neljättä vuotta kuivuus, mitä pidetään alueen pahimpana kuivuusjaksona yli tuhanteen vuoteen. Sen seurauksena karjankasvattajat ovat joutuneet myymään eläimiään, maanviljelijät ovat hylänneet peltojaan ja kaupungeissa on aloitettu veden säännöstely.

USA:n osavaltioista Kalifornian ohella Arizona, Nevada, Uusi Meksiko, Oklahoma ja Teksas ovat kärsineet poikkeuksellisen vähistä sateista 11 vuotena 2000-luvulla.

Vesipula kasvaa kaiken aikaa varsinkin Kaliforniassa, sillä alueen väestö kasvaa, samoin kuin halu käyttää vettä.

"Megakuivuus" estää nykymuotoisen maatalouden

Tutkijoiden ennustamaan "megakuivuuteen" verrattuna tähän mennessä nähdyt ongelmat ovat vielä vähäisiä, kuvailee Columbian yliopiston ilmastotutkija Jason Smerdon Guardian-lehdelle.

Mikäli ennuste toteutuu, Kalifornia ja Keskilänsi tulevat kärsimään kroonisesta vesipulasta, mikä tekisi maanviljelyn ja karjankasvatuksen nykyisin menetelmin mahdottomaksi. Myös normaali asuminen vaatisi suuria sopeutustoimia.

Kuivumiseen on kaksi selkeää syytä; vähentyvä sademäärä sekä nousevan lämpötilan aiheuttama haihtumisen lisääntyminen.

Tutkijat painottavat, ettei pelottavan ennusteen tarvitse käydä toteen. Se voidaan estää hillitsemällä ilmaston lämpenemistä.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan vesistöjen jäänpaksuus vaihtelee Lapissa 40 - 70 senttimetrin välillä. Jään paksuusarvot ovat kuitenkin ohjeellisia.

Lapin Ely-keskuksen tutkimusmestari Martti Salmisen havaintojen mukaan jokijäillä liikkujien on nyt syytä olla varovaisia.

Jokijäiden päälle on satanut suojaava lumipeitto, joka on syönyt teräsjäätä alhaalta päin. Teräsjäätä ei Salmisen mukaan näyttäisi olevan paljoa.

– Kyllä se on normaalia ohkaisempaa ollut. Varovainen saa olla, kun jokijäällä liikkuu. Siellä voi monin paikoin arvaamattomia paikkoja olla, Salminen sanoo.

Tammikuussa heikkoihin jäihin hukkui viisi

Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton (SUH) keräämien ennakkotietojen mukaan Suomessa hukkui tammikuussa seitsemän ihmistä, joista viisi hukkui jäihin.

Yksikään hukkumistapauksista ei ollut Lapissa. Hukkumisista kolme tapahtui Uudellamaalla, kaksi Pohjois-Savossa, yksi Etelä-Savossa ja yksi Etelä-Pohjanmaalla. Kaikki hukkuneet olivat miehiä. Yksi hukkuneista oli alaikäinen. 

Jään paksuus ja kestävyys vaihtelevat huomattavasti eri puolilla maata. Maan etelä- ja keski-osassa jäät ovat edelleen keskimääräistä heikompia ja jokijäät jopa erittäin heikkoja.

Myös merillä jäät ovat selvästi ajankohdan keskiarvoa ohuempia.

Yle Keski-Suomi julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa TV-uutisissa että nettisivuillaan.

Lähetä kuva osoitteeseen keskisuomi@yle.fi ja katso tarkemmat ohjeet täältä.

Kuvagallerian otokset saat näkymään suurempina klikkaamalla hiirellä kuvan päällä.

Genevessä käytävissä kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa on hyväksytty luonnos uudeksi maailmanlaajuiseksi ilmastosopimukseksi.

192 maan neuvotteluiden puheenjohtaja Daniel Reifsnyder kysyi edustajilta, voidaanko pöydällä ollut esitys hyväksyä, ja kun kukaan ei vastustanut, nuija kopsahti pöytään. Kuusi päivää sopimustekstiä hieroneet neuvottelijat puhkesivat taputuksiin.

Geneven kokous on yksi kolmesta joulukuussa järjestettävää ilmastohuippukokousta valmistelevasta tapaamisesta. Sen tarkoituksena on ollut "virtaviivaistaa" viime vuonna Perussa aikaansaatua heikkoa sopimusta.

Lopullinen päämäärä on solmia joulukuussa Pariisissa maailmanlaatuinen sopimus, joka todella rajoittaisi maailman hiilidioksidipäästöjä, jotta ilmastonmuutos saataisiin pysähtymään alle kahteen asteeseen.

Genevessä hyväksytyn luonnoksen yksityiskohtia ei ole vielä julkistettu.

Neuvotteluista tihkuneiden tietojen mukaan luonnos on hyvin laaja, sillä kaikkien maiden toiveet on haluttu ottaa mukaan. Tästä on seurannut, että varsinaisia ongelmia ei ole vielä ratkaistu, vaan moniin ongelmakohtiin on tarjolla keskenään hyvinkin ristiriitaisia ratkaisuja.

Suurin ratkaistava kiista koskee päästöjen vähentämisvaatimuksen jakamista eri maiden kesken.

Seuraava Pariisin huippukokouksen valmistelukokous järjestetään kesäkuussa Saksan Bonnissa.

BBC:n News from Elsewhere -uutisblogissa noteerattiin Kuopiossa paljastunut tapaus, jossa mies kaupitteli kuolleena löytämäänsä liito-oravaa. Mies oli jättänyt kuopiolaisen supermarketin ilmoitustaululle lapun, jossa hän kauppasi pakastettua liito-oravaa 60 eurolla.

Erikoisesta tapauksesta kertoi alun perin Savon Sanomat, jonka mukaan mies oli luullut kuolleen luonnoneläimen kuuluvan löytäjälle.

Luonnonsuojelulaissa sanotaan kuitenkin, että kuolleena tavattua rauhoitettua eläintä ei saa ottaa haltuun. Se voidaan ottaa talteen ja luovuttaa luonnontieteelliselle museolle, laitokselle tai korkeakoululle. Jos rauhoitetun raadon haluaa antaa eteenpäin jollekin muulle taholle, se vaatii luvan ELY-keskuksesta.

Juuri liito-oravia tulee Kuopion luonnontieteelliselle museolle vuosittain useita. Yle Savon radiolähetyksessä vierailleen konservointimestari Terho Hämäläisen mukaan museolle on kiikutettu liito-oravia myös ainakin oravina ja rottina.

– Tunnistaminen – sanotaan suoraan että se on maallikolle hyvinkin hankalaa. Ensimmäkseksi kannattaa soittaa, että pystytään keskustelemaan tuntomerkeistä. Lajimääritys jää sitten paikan päällä varmistettavaksi.

Elävänä liito-oravan tunnistaa helposti sen lentopoimuista ja suurista tummista silmistä. Kuolleena sen tunnistaminen on vaikeampaa.

Hyväkuntoiset päätyvät näytteille, muut tutkimukseen

Ylipäänsä luonnontieteelliseen museoon kannattaa ensin ottaa yhteyttä, ennen kuin lähtee lahjoittamaan kuollutta eläintä. Kaikkia kuolleita elikoita ei haluta museoon: esimerkiksi tavallisia oravia tarjotaan paljon. Sen sijaan kaikki saukot otetaan nyt Kuopiossa vastaan, koska niistä tehdään tutkimusta.

– Kannattaa ilmoittaa meille niin mietitään, miten eläimen kanssa toimitaan, koska ne pilaantuvat hyvinkin helposti, konservointimestari Terho Hämäläinen sanoo.

Kun eläin otetaan vastaan luonnontieteellisessä museossa vastaan, siitä otetaan ensiksi ylös kaikki mahdolliset tiedot, kuten löytöpaikka, sukupuoli ja ikä. Sen jälkeen ruumis viedään pakastimeen, jossa eläimet on lajiteltu sen perusteella, kuinka hyvässä kunnossa ne ovat ja mihin niitä mahdollisesti käytetään.

Jos kuollut eläin on löytynyt hyvässä kunnossa, se voidaan täyttää asentoon. Nämä eläimet "pääsevät" näyttelyyn ja niitä lainataan myös opetustarkoituksiin. Muut eläimet päätyvät tieteellisiin kokoelmiin, joihin yleisö pääsee harvemmin tutustumaan: esimerkiksi Kuopiossa luonnontieteellisen museon kokoelmissa joitakin lajeja on tallessa satoja yksilöitä.

– Nytkin kun uudistetaan kokoelmia, tarvitaan hyväkuntoista tavaraa – tarkoitan eläimiä, Hämäläinen sanoo.

Ohion yliopiston tutkimusryhmä oli kuvaamassa Grönlannin mannerjäätä karttoja varten, kun he löysivät yllättävän ilmiön.

Grönlannin jääpeitteen alla vuosikymmeniä uinunut järvi oli tyhjentynyt yhtäkkiä. Vesimassat olivat hävinneet muutamassa viikossa, ja järven päällä oleva jäämassa oli romahtanut kraatteria muistuttavaksi alueeksi.

Toisessa tapauksessa Grönlannin koillisosassa järvi täyttyi sulamisvedestä ja tyhjeni samoin hyvin nopeasti. Tämä toistui järvessä kahdesti kahden vuoden aikana.

Mistä on kysymys?

Tutkijoiden mukaan Grönlannin jääpeitteen alla olevat järvet todennäköisesti tulvehtivat sulamisveden lisääntyessä ja aiheuttavat järven reunoille halkeamia, joiden kautta vesi kulkeutuu pois järvestä. Syynä saattaa olla ilmaston lämpeneminen. Kesät ovat olleet ennätyksellisen kuumia Grönlannissa viime vuosina, kertoo Ohion yliopiston tutkimusryhmää Grönlannissa johtanut Ian Howat Ylelle.

Howatin ryhmä lensi Grönlannin yllä huhtikuussa 2014, kun tasaiselta jääpeitteeltä löytyi järven romahtamisesta kertova kraatteri.

– Järvi oli vakaa useita vuosikymmeniä, minkä jälkeen vesi valui pois muutaman ennätyksellisen lämpimän kesän jälkeen, kertoo geotieteiden apulaisprofessori Howat Ohion yliopistosta.

Howatin mukaan ilmiö saattaa kertoa Grönlannin jääpeitteessä tapahtuvasta perustavanlaatuisesta muutoksesta.

Piilossa olevat järvet löytyivät sattumalta

Tutkijat ovat kuvanneet äkillisesti tyhjentyvien järvien ilmiötä huolestuttavaksi ja jopa katastrofaaliseksi. Koskaan aikaisemmin tutkijat eivät ole Grönlannissa pystyneet seuraamaan järven vesien katoamista lähes reaaliajassa.

Kun järvi täyttyy lämpimistä sulamisvesistä, heikentyy myös järveä ympäröivä jää.

– Jos näemme saman jääpeitteen alaisen järven tyhjenevän ja täyttyvän uudelleen ja uudelleen, täytyy jääkerroksiin vapautua niin paljon lämpöä, että oletamme sen muuttavan mannerjäätikön toimintaa laajastikin, sanoo geotieteiden professori Michael Bevis tiedeuutisia julkaisevassa EurekAlert!-uutispalvelussa.

Tutkijat epäilevät, että sulamisvedet kaivertavat jäähän tunneleita, joiden kautta lämmin vesi kulkeutuu yhä syvemmälle Grönlannin mannerjäähän. Tunnelit saattavat levitä alueille, jotka ovat aikaisemmin olleet paksun jääkerroksen peitossa kallioperään asti. Näin mannerjäätikkö saattaa sulaa yhä nopeammin.

Michael Bevisin mukaan kahden äkillisesti tyhjenevän järven löytyminen lyhyen ajan sisällä voi merkitä Grönlannin mannerjään sulamisessa käännekohtaa. Bevisin tutkimusryhmä löysi ensimmäisen järven sattumalta maaliskuussa 2013, Howatin ryhmä runsas vuosi myöhemmin.

– On huomattavaa, että nämä kaksi järveä löytyivät peräjälkeen, Bevis kertoo EurekAlert-julkaisussa.

– Tällaisen sulamisen seurauksena jopa mannerjään syvemmät sisustat tulevat muuttumaan, hän arvioi.

Jään alla jopa tuhansia järviä?

Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että mannerjään jääpeitteiden alla voi sijaita järviä. Syvällä mannerjään sisällä tapahtuvia muutoksia on kuitenkin vaikea tutkia. Niitä on päästy tutkimaan vasta viime aikoina parantuvien tutkimustekniikoiden, kuten GPS-laitteiden ja satelliittitietojen avulla.

Järvien määrää ei myöskään tiedetä. Osa tutkijoista pitää mahdollisena, että jääpeitteen alaisia järviä voisi olla jopa tuhansia.

Ilmatieteenlaitoksen tutkimusprofessorin Timo Vihman mukaan tyhjenevien järvien ilmiö voi olla ilmastonmuutoksen seurausta.

– Hyvin mahdollisesti. Grönlanti on menettämässä jäämassaa lisääntyvän sulamisen ja jäävuorten lohkeilun seurauksena. Silloin jäätikkö muuttuu liikkuvammaksi ja railoja avautuu enemmän, Vihma kuvailee.

Grönlannissa alueet, missä lumen tai jään pintakerros sulaa kesän aikana, ovat laajentuneet huomattavasti. Myös sulamiskausi on monin paikoin pidentynyt.

– Yksittäisen järven tyhjeneminen ei sinänsä ole huolestuttavaa, mutta jos ilmiö tulee yleisemmäksi, se voi olla merkki siitä, että mannerjäätikkö on tullut epästabiilimmaksi, Vihma sanoo.

– Grönlannin mannerjäätikön pieneneminen on tärkeä tekijä valtamerten pinnan korkeudelle, ja siksi Grönlannissa tapahtuviin muutoksiin on syytä kiinnittää vakavaa huomiota, Vihma sanoo.

Amerikkalaistutkijoiden tutkimustuloksista uutisoitiin ensin The Cryosphere -tiedesivustolla sekä Nature-tiedejulkaisussa.

Ilves, susi ja karhu ovat parasta antia, mitä suomalainen metsä meille tarjoaa. Ihmisen ja pedon silmästä silmään -kohtaaminen on harvinainen, ja kaikki eläinten liikkeet aiheuttavat keskuudessamme vilkkaan tapahtumaketjun.

Kameran taltioinnit leviävät netissä, havainnoista alkavat huhut kiertää ja arvaukset saavat siivet alleen. Pedon ja ihmisen kohtaamiset ovat osa kylien tarinaperintöä. Metsäneläimet saavat totisesti aikaan liikettä!

– Kanta-Hämeen ilveskanta on nyt vahva ja vahvistuu nopeasti edelleen, joten ilveksen jälkiä nähdään usein. Pehmeällä lumella ilveksen jälki voi sekoittua koiran tai suden jälkeen, mutta kovalla lumella pyöreä jälki ja polkuanturat on helppo tunnistaa, sanoo Hämeenlinnan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Juha Papinsaari.

Ilveksen ja suden jäljen erottaa kovalla lumella siitä, että nyt hanki kantaa parikymmentäkiloista ilvestä, mutta 40-50 kiloa painavan suden jälki painuu pohjaan saakka.

Riista-aita erottaa hyvä- ja huono-osaiset toisistaan

Vilkkaasti liikennöity kolmosmoottoritie riista-aitoineen on luonut eräänlaisen valtakunnanrajan myös petoeläimille. Moottoritien länsipuolella peuroja ja kauriita liikkuu enemmän, mutta ne eivät pääse aidan vuoksi muille alueille. Tämä näkyy siinä, että moottoritien itäpuolelle jäävillä alueilla ilvekset liikkuvat asutusten lähellä.

– Yhtenä syynä vähän epätasaiselle ruoan jakaantumiselle on myös se, että valkohäntäpeuran metsästystä ei osattu ajoissa rajoittaa tarpeeksi riista-aidan rakentamisen jälkeen. Nyt olosuhteet ovat eläimille hiukan erilaiset. Tilanne on parantunut, mutta asian korjaaminen vei pitkän ajan, muistuttaa Papinsaari.

Pääasiassa yöllä liikkuva ilves kulkee seinustojen vieriä ja etsii lumen alta hiiriä ja myyriä. Rusakotkin kelpaavat, ja päivän pelastaa kauris tai peura.

– Ilveksellekin kelpaa jäätyneitä ruhoja paremmin tuore ruoka. Ilvekset kulkevat äärimmäisen tarkasti toistensa jäljissä, ja jälkiä täytyy seurata pitkään, että näkee montako ilvestä on oikeasti ollut liikkeellä.

Keväällä kiima-aikaan saattaa samassa laumassa olla viisi- kuusikin eläintä, kun mukana ovat vielä pennut ja urokset.

Susi jolkottaa omia polkujaan

Suden näkeminen on Hämeessä harvinaista, vaikka havaintoja onkin tehty selvästi aiempaa enemmän.

– Suden jälki on vähän koiramainen, siinä näkyvät kynnet ja polkuanturat selvästi. Askelväli on pitkä ja kulkeminen on aika suoraviivaista. Suden jalka piirtää vanan hankeen, kun lunta on paljon. Pehmeässä lumessa suden jäljen sekoittaminen ilvekseen tai koiraan voi käydä helpostikin, muistuttaa Juha Papinsaari.

– Kun lunta on paljon, niin liikkujien määrä vähenee ja silloin ei tietenkään tule havaintojakaan niin helposti.

Puistoalueella saattaa törmätä raatoon, sillä melkein joka yö ilves kaataa peuran tai kauriin. Ilves tappaa eläimen ja syö vähän, mutta suden käynnin tunnistaa helposti lähes luita myöten kalutusta raadosta, mutta ei niihin mitenkään helppo ole osua, kertoo Papinsaari.

Reviireissä eroja

Juha Papinsaari kertoo, että ilveksen reviiri on aika iso ja yön aikana se saattaa kulkea 20-30 kilometrin matkan. Yleensä ilves palaa yölliseltä lenkiltä lähtöalueelle takaisin.

–  Pentujen kanssa kulkevan ilveksen reviiri on pienempi. Ilveskannan kasvaessa myös reviirit ovat pienenetyneet ja ilves elää huomattavasti pienemmällä alueella kuin aiemmin.

Sen sijaan suden reviiri voi olla jopa viisikymmentä kilometriä kanttiinsa, ja on melko mahdotonta sanoa, onko havaittu kulkija läpikulkumatkalla vai etsimässä uutta reviiriä.

– Keväällä susilaumat hajoavat ja nuoremmat sudet alkavat hakea uusia alueita. Niillä seuduilla, missä laumoja on enemmän, susilla on melko vakiintuneet reitit joten susilauman seuraaminen ja havainnointi on helpompaa, kertoo Juha Papinsaari.

Peurasta susi, villisiasta karhu?

Pedon kohtaaminen on harvinaista, mutta ei tavatonta, koska suurpedot väistävät ihmistä.

– Yhteenotto voi tulla, jos olosuhteet ovat molemmille osapuolille yllätykselliset. Silloin susi puolustautuui, mutta suurempana haittana pidän uhkaa kotieläimille ja vapaana juokseville koirille. Todennäköisempi kohtaaminen on siellä, missä laumat ja reviirit ovat vakiintuneet, muistuttaa Papinsaari.

Petojen kohtaamiset ovat nopeita ja virhe-arvointeja tulee helposti. Silti tuppaamme kommentoimaan huvittuneesti harhaluuloja.

– Pilkallisuuteen ei ole syytä, sillä tilanteet, vaikka autoillessa ovat todella nopeita, muistuttaa Juha Papinsaari.

Sudelle tunnusomaista on ainakin se, että se ei juurikaan nosta häntäänsä. Myös tien yli vilistävä villisika saattaa nopeasti katsoessa vaikuttaa karhunpennulta. Kuka tahansa voi erehtyä jos ei pääse pidempää aikaa seuraamaan eläintä.

Entäs sitten se kunkku, karhu?

– Kyllä Kanta-Hämeessäkin liikkuu muutamia karhuja ja vuosittain tehdään havaintoja, mutta karhu voi elää pitkänkin aikaa samalla alueella näyttäytymättä ihmiselle mitenkään. Talvipesässä on jonkinlainen hengitysreikä oltava, mutta ei sitä helposti löydä. Mutta on ihan mahdollista, että hiihtolenkki kiertää karhun talvipesän ympärillä, naurattaa Hämeenlinnan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Juha Papinsaari.

Jalasjärveläisen Irma Vatilon ikkunalaudat alkavat täyttyä. Viherpeukalo on jo laittanut sormensa multaan ja ryhtynyt kylvämään kukkien ja hyötykasvien siemeniä.

– Ensin kylvän samettikukat. Se on se varmin, mikä onnistuu aina. Sitten laitetaan leijonankitaa, keskipäivänkukkaa ja revonhäntää. Niin ja tietysti myös paprikaa, tomaattia ja chiliä, Irma Vatilo luettelee.

– Kaikki alkoi aikanaan samettikukista ja se vain laajeni. Aivan käsittämätöntä, Irma myöntää itsekin. Kesän kynnyksellä hänellä saattaa olla kasvamassa kolmetuhatta tainta.

Lempeästi kastellen

Irma Vatilo käyttää multana mielellään kasvuturvetta. Sitä hän laittaa laakeisiin muoviastioihin. Samettiruusun siemenet hän ripottelee mullan päälle, eikä juurikaan niitä peittele. Sitten hän sumuttaa vettä kylvölle sumutepullolla. Pienikin kastelukannu on tässä vaiheessa kiellettyjen listalla. Sen jälkeen kylvöastia saa muovikelmun päälleen.

– Muoviin kannattaa tehdä reikiä, jotta multa ei homehdu. Samettiruusu itää kolmen-neljän vuorokauden kuluessa. Pienet taimet koulin omiin purkkeihinsa jo reilun viikon kuluttua.

Kaunosielu kylvää hyötykasvejakin

Irman lempikukkia ovat keijunmekko, punarevonhäntä ja päivänsini. Päivänsini siitäkin huolimatta, että sen kukka elää vain yhden päivän.

– Tykkään sinisistä kukista, mutta niitä on tosi vähän.

Irma Vatilo ei osta jokaista siemenpussia, vaan hän hyödyntää myös kasvattamiensa kukkien syksyistä siemensatoa.

– Paremmin niistä kasvatetut menestyvät, kun vain muistaa ottaa syksyllä siemenet talteen.

Vaikka Irma tunnustautuu kaunosieluksi, hän kylvää kevättalvella myös hyötykasvien siemeniä, kuten paprikaa, chiliä ja kirsikkatomaattia. Viime kesänä chilipaprika tuotti runsaan sadon: yhdestä taimesta saatiin parikymmentä chilipaprikaa talven ruokien mausteiksi.

Kirsikkatomaatit kuin punaisia karkkeja

Itse kasvattamaansa kirsikkatomaattiin Irma Vatilo taitaa olla hullaantunut.

– Kun sato valmistuu, niitä on niin ihana hakea kasvihuoneesta. Kirsikkatomaatit ovat punaisia kuin karkkeja. Ne ovat aivan erimakuisia kuin kaupasta ostetut, eikä  se ole vain mielikuvitusta, vaan ne tosissaan maistuvat.

Helmi-maaliskuussa Irma Vatilon ikkunalaudat ja pöydät ovat täynnä kylvöastioita ja pieniin purkkeihin koulittuja taimia. Huhtikuussa hän muuttaa niiden kanssa kasvihuoneeseensa.

– Tämä on minulle työn vastapainoa, kun saan möyriä kädet mullassa. Juttelen kasveilleni ja katson samalla, että eihän kukaan nähnyt tai kuullut. Ja jos kuulikin, haittaako se sitten. Se puhe on terapiaa itselleni.

Harrastajamäärät kasvussa

Irma Vatilo ei ole harrastuksensa kanssa yksin. Hyötykasviyhdistyksestä vahvistetaan, että kesäkukkien ja hyötykasvien kotitarveviljelijöitä tässä maassa riittää. Siemenestä saakka kasvattaminen on jälleen yleistynyt.

– Kyllä niin voi sanoa. On paljon ihmisiä, jotka ovat harrastaneet vuositolkulla, mutta nyt myös nuoresta porukasta on kiinnostusta taimikasvatukseen, kertoo yhdistyksen toiminnanjohtaja Taina Laaksoharju.

– Se on niin suuri ilo nähdä, miten siemen lähtee kasvamaan. Itse kasvatettu taimi on aina rakkaampi kuin kaupasta ostettu.

– Itse kasvattamalla saa myös lajien kirjon runsaaksi. Jos vaikka tiettyä värisävyä hakee, siemenpussista sen voi varmistaa, että saa sellaisen. Keväällä kun myymälät tarjoavat mitä tarjoavat, sieltä ei välttämättä saa mieluistaan.

Mutta jos taimikasvatus lisääntyy ja lisääntyy harrastuksena, näkyykö se jo puutarhayrittäjien asiakasmäärien hiipumisena?

– En usko. Kaikilla ei ole tilaa kasvattaa kaikkia haluamiaan kasveja, vaan on pakko turvautua ostotaimiin, eikä niissä mitään vikaa ole. Kaikki kunnia ammattilaisille. Kyllä he varmasti asiakkaita saavat, Taina Laaksoharju kommentoi.

– Itsekään en aio ihan kaikkea alusta saakka kasvattaa, esimerkiksi yrtit ovat sellaisia. Mutta joitakin kasveja on vain niin kiva kasvattaa ja katsoa, kun ne lähtevät terhakkaasti kasvuun. Esimerkiksi hajuherneet ja kurpitsat laitan aina itämään, Taina Laaksoharju kertoo.

Kulutuksen kohtuullistaminen on helppo mieltää ostamisen vähentämiseksi. Sellaiseksi, ettei hankita yhtä paljon muovikrääsää ja shoppaillaan korkeintaan kirpparilla. Motivaationa on usein ilmastonmuutoksen jarruttaminen. Siihen on kuitenkin vaikuttavampiakin keinoja, sanoo kestävään kulutukseen erikoistunut valtiotieteen tohtori Annukka Berg.

– Isot virrat, jotka vaikuttavat siihen, onko kulutuksemme ympäristön kannalta kohtuullisia, ovat ne, että mitä sähköä tilaamme, kuinka paljon käytämme autoa ja lennämme sekä syömmekö kasvispainotteisesti, Berg sanoo.

Esimerkiksi vaatteet luovat Bergin mukaan vain muutaman prosentin suomalaisten ilmastojäljestä. Sen sijaan nykyiset asumisen, syömisen ja liikkumisen tavat mielletään normaaleiksi, vaikka ne eivät ole ympäristön kannalta kohtuullisia.

– Meillä on myös rakenteita, jotka ajavat käytöstämme sellaiseksi, että meistä jää iso ympäristöjälki. Suomessa on esimerkiksi laaja bensa- ja dieselverkosto, mutta biokaasuverkosto on suppeampi. Rakenteiden pitäisi olla sillä tavalla kunnossa, että ilmastoystävällisestä toiminnasta tulisi helpompaa.

Poliittiset päätökset vaativat rohkeutta

Kulutukseen voi vaikuttaa poliittisin päätöksin esimerkiksi tuotteiden hinnan ja saatavuuden osalta. Ympäristölle hyödyllistä kuluttamista voitaisiin tukea ja haitallista rajoittaa. Kulutuksen tähän suuntaan ohjailu ei kuitenkaan näytä olevan poliittisella agendalla.

– Kun puututaan siihen, miten ihmiset toimivat arjessa, se on herkkä asia ja poliittisesti haastava kenttä. Kuluttajathan ovat myös äänestäjiä, ja yritysmaailmastakin kuuluu älähdyksiä tämän asian suhteen. Pitäisi olla rohkea poliitikko, että pystyisi tekemään päätöksiä ja sanomaan ihmisille vaikkapa, että tämäntyyppinen lämmittäminen ei enää käy, ja että on siirryttävä ympäristöystävällisiin lämmitysmuotoihin, Annukka Berg sanoo.

Berg on aikaisemmin puhunut esimerkiksi henkilökohtaisista päästökiintiöistä. Se tarkoittaa, että jokaisella olisi tietty määrä päästöjä, jonka saa käyttää tiettynä aikana. Berg ei usko, että päästökiintiöt olisivat todellisuutta vielä lähiaikoina, mutta pitkällä tähtäimellä ne voisivat olla hyvä keino kuluttajille tehdä huomioita omasta kulutuksestaan ja vaikuttaa siihen.

– Jos meillä olisi rahalle rinnakkaisjärjestelmä, jossa maksettaisiin vaikkapa hiilipisteillä, ihmiset havahtuisivat paremmin siihen, että jokaisella on rajattu määrä päästöjä käytössä, niin kuin oikeastaan onkin. Emme voi käyttää fossiilista energiaa enempää kuin 20 prosenttia tunnetuista varoista, ellemme halua, että ilmasto lämpenee enempää kuin kaksi astetta.

Kohtuullistaa voi vähän kerrassaan

Omassa arjessaan Annukka Berg on huomannut, että kulutusta kannattaa muuttaa pienin askelin.

– Esimerkiksi nyt keväällä voi päättää, että kun lumet sulavat, kokeilen mennä pyörällä töihin auton sijaan. Sen voi vaikka merkitä kalenteriin. Voi myös päättää kokeilevansa huomenna tai vaikka ensi viikolla bussilla kulkemista. Sitten vain katsoo, miltä kokeilu tuntuu.

Bergin mukaan on myös helppo aloittaa vaikkapa vaihtamalla uusiutuvalla energialla tuotettuun sähköön ja tarkistamalla, miten korkea lämpötila kotona on.

– On myös tärkeää olla masentumatta siitä, ettei yksin voi muuttaa koko maailmaa. Se, että yksittäiset ihmiset tekevät pieniä tekoja ja puhuvat niistä lähipiirin kanssa, madaltaa myös muiden kynnystä kokeilla ympäristöystävällistä toimintaa. Sitä kautta yhteiskunta muuttuu.

Hän uskoo, että vaikka Suomi on pieni maa, se voi toimia hyvänä esimerkkinä kansainvälisesti.

– Pohjoisia hyvinvointivaltioita ihaillaan ja pidetään esimerkkinä. Jos täällä pystytään tekemään hienoja asioita, sillä voi olla yllättäviä vaikutuksia laajemminkin.

Juttua muutettu 16.2.2015 kello 10:07: Annukka Bergin mukaan voimme käyttää 20 prosenttia tunnetuista fossiilisen energian varannoista. Alkuperäisessä jutussa luku oli kaksi.

Teijon kansallispuiston virallisia avajaisia vietetään maanantaina. Ympäristöministeri Sanni Grahn­-Laasonen avaa kansallispuiston kello 12.30 luontokeskuksessa Mathildedalissa.

Alueella vietetään talviriehaa kello 11–16 välisenä aikana. Yleisö pääsee kokeilemaan tapahtumassa vaikka lumikenkäilyä tai fatbike­-ajoa. Seuraa kansallispuiston avajaistapahtumaa Yle Areenassa kello 11.30–12.00.

Avajaisissa ovat mukana Metsähallituksen lisäksi alueen järjestöjä, yrityksiä ja Salon kaupunki. Paikalla on myös kansallispuistokummeja kuten Mikko ”Peltsi” Peltola, Saimi Hoyer, Pirkko Saisio, Matti Ristinen, Patrik Borg ja Fatbardhe Hetemaj.

Kansallispuisto saa oman tunnuksen

Avajaisissa paljastuu myös kansallispuiston tunnus. Metsähallituksen luontopalvelut järjestää yleisöäänestyksen, jossa valitaan suosituin vaihtoehto kansallispuiston tunnuslajiksi.

Mittaa toisistaan ottavat suppilovahvero, orava, lepakko ja harmaapäätikka. Kaikki lajit ovat tunnusomaisia Teijon kansallispuistolle.

Alueen kehitys käynnissä

Teijon retkeilyalue muuttui kansallispuistoksi vuoden alusta. Teijon retkeilyalue, Hamarijärven linnuston suojelualue ja Punassuon soidensuojelualue muodostavat pääosan kansallispuistosta. Alueella käy vuosittain noin 70 000–80 000 retkeilijää.

Tällä hetkellä alueella on noin 50 kilometriä retkeilyreitistöä, jonka palvelurakenteita on alettu uusia. Työn alla on esimerkiksi perheen pienimmille suunniteltu luontopolku Teijon luontokeskuksen läheisyydessä.

Jatkossa pyritään vahvistamaan myös yhteistyötä Saaristomeren kansallispuiston ja ympäröivän matkailupalvelualueen kanssa niin, että matkailijoiden viipymisaika alueella pitenee.

Teijon kansallispuisto on Suomen 39. kansallispuisto. Metsähallituksen luontopalvelut hoitaa kaikkia Suomen kansallispuistoja.

Riistaeläinten elinympäristöä välitöntä elinpiiriä laajemmin tarkasteleva maisemaekologia tuli suomalaiseen metsäriistan tutkimukseen 1980-luvulla. Sen avulla on saatu ratkaisevaa tietoa esimerkiksi metson soidinaluevaatimuksista.

– Pohjoisissa metsissä tämä tutkimusote on milteipä välttämätön, sanoo erikoistutkija, filosofian tohtori Pekka Helle Luonnonvarakeskuksesta Oulusta.

Tutkimustiedon taso riistan ja metsän suhteista on tällä hetkellä hyvä.

Metsäkuva on muuttumassa

Metsällinen tutkimustieto pohjautuu kuitenkin pitkään suosiossa olleisiin tasaikäisrakenteisiin metsiin. Metsän taloudelliset käyttömuodot voivat muuttua globaalien paineiden, kuten ilmastonmuutoksen vuoksi.

Puulla vaikuttaa viime aikojen investointipäätösten valossa olevan sittenkin kysyntää.

– Metsän kiertoajan lyheneminen, energiapuun käytön lisääntyminen, kantojenkorjuu ja harvennushakkuiden ennakkoraivaus muuttavat metsän dynamiikkaa, toteaa Helle.

Uuden metsälain myötä metsäkuva voi tulevaisuudessa olla huomattavasti erilainen kuin nyt.

Uudistushakkuiden järeys- ja ikärajoitteet ovat poistuneet, pienaukkohakkuut ja eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatushakkuut ovat mahdollisia, luontainen uudistaminen ja viljely ovat tasa-arvoisia vaihtoehtoja ja uudistamisvelvoite heikkotuottoisilta soilta on poistunut.

– Pienimmät sallitut alarajat puuston pinta-aloissa voivat olla huono asia kanalinnuille, arvioi Helle.

Lukessa on asiantuntemusta ja potentiaalia

Luonnonvarakeskuksella on Helteen mukaan hyvät mahdollisuudet tutkimukseen jatkossakin.

Osaamista on monessa aihepiirissä ja tutkijoiden roolit voivat olla erilaisia: yksi voi keskittyä rahoituksen hakemiseen, toinen viestintään ja kolmas huipputieteen tekemiseen.

– Monet tärkeät tutkimuksen läpimurrot syntyivät entisten RKTL:n ja Metlan yhteistyön tuloksena, toteaa Helle.

Luken on kuitenkin määrä nojata jatkossa enemmän ulkoiseen rahoitukseen.

– Jos kaikki raha kelpaa, kuka päättää mitä tutkitaan, kysyy Helle.

Organisaatiotutkimuksesta tiedetään, että tietyn koon saavutettuaan organisaatio pystyy työllistämään itse itsensä, eikä kaipaa kontaktia ulkoisen maailman kanssa.

Suuruuden ekonomia vai ei

– Onko tällaisten suurten organisaatioiden mahdollista yksinkertaistua ja nopeuttaa toimintaansa? Yleisesti ottaen on niin, että mitä suurempi virasto, sen enemmän aikaa kuluu sen omaan aineenvaihduntaan, pohtii Helle.

Hän toteaa englantilaisen, Suomessakin vuosikymmeniä ihmisiä hauskuuttaneen ministeriön erikoisosastosta kertovan Knalli ja sateenvarjo -radiosarjan käsikirjoittajien oivaltaneen jo 1970-luvulla miten byrokratia toimii.

– Sarjassa todettiin, että byrokratia, läpinäkyvyyden puute ja tehottomuus olivat yleisiä ongelmia hallinnossa. Niinpä päätettiin ryhtyä taistelemaan ongelmaa vastaan ja päätettiin perustaa jokaiseen ministeriöön kolme erillistä osastoa edistämään a) byrokratian vähentämistä, b) läpinäkyvyyttä ja c) virtaviivaisuuden lisäämistä, naurahtaa Helle.

Päivystävä palomestari Joni Himberg Etelä-Savon pelastuslaitokselta kehottaa ihmisiä liikkumaan lähipäivinä järven jäällä ensisijaisesti merkityillä reiteillä, jos olosuhteet eivät ole liikkujalle tutut.

– Kannustamme ihmisiä pysymään poissa jäiltä, jos ei yhtään tunne reitin virtausolosuhteita. Lanatuilta laduilta jos menee metrinkin sivuun, saattaa olla jo hyvinkin vaaralliset olosuhteet.

Ilmoituksia ihmisistä liikkumassa heikoiksi tiedetyillä jäillä tulee Etelä-Savon pelastulaitokselle viikottain. Pelastuslaitos suhtautuu vakavasti havaintoihin kulkuvälineistä tai jäljistä sulapaikkojen lähellä.

– Jäälle jätetyt välineet aiheuttavat meillä luonnollisesti etsintätehtäviä. Lähdemme katsomaan, minne jäljet johtavat ja pystytäänkö siitä päättelemään, onko henkilö päätynyt takaisin rantaan vai johtaako jäljet pahimmassa tapauksessa sulaan, toteaa Himberg.

Etelä-Savon pelastuslaitoksen tietoon on alkuvuoden aikana tullut jo kaksi hukkumistapausta maakunnasta. Lauantaina mies ajoi sulaan moottorikelkalla Hirvensalmella. Tammikuussa Savonlinnan Punkaharjulla hukkui traktorilla jäällä liikkunut mies. Pelastuslaitoksen tilastojen mukaan viime vuoden aikana Etelä-Savossa 8 ihmistä hukkui jäihin.

– Valitettavasti tämä vuosi ei näytä tekevän poikkeusta tilastoissa, sanoo Himberg.

Jää ohuempaa kuin tavallisesti

Etelä-Savon ELY-keskuksen mittausten mukaan jää on tällä hetkellä jopa 10 senttimetriä ohuempaa kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta.

Pakkasjaksojen ja lauhan sään vaihtelu on hidastanut jääkerroksen muodostumista. Lämpötilan vaihtelu jään alapinnan ja yläpinnan välillä voi kutistaa jäätä ja repiä siihen railoja. Kohvajään takia jäässä on paikoitellen hyvinkin heikkoja kohtia.

Jään kantokykyä mitataan teräsjään mukaan. Kohvan kantokyky on vain puolet teräsjään kantokyvystä.

Suomen uima- ja hengenpelastusliiton mukaan yksinään kulkevan ihmisen alla pitää olla teräsjäätä vähintään 5 senttimetriä. Moottorikelkan alla teräsjäätä pitää olla vähintään 15 senttimetriä koko ajoreitin matkalla.

Keväällä kuitenkin 30 senttimetrinkin paksuinen jää voi pettää ihmisen alla, sillä kevään lämpiminä päivinä jäähän muodostuu pystysuoria onkaloita, jotka voivat tehdä jäästä arvaamattoman.