Nousemme Scott Simontonin pienkoneeseen Länsi-Virginian osavaltion pääkaupungin, Charlestonin lentokentällä. Varttitunnin lennon jälkeen saavutamme ensimmäiset avolouhokset. Ensimmäiset merkit ovat metsän keskellä olevia kaljuja kohtia.
– Ne ovat vanhoja kaivoksia, jotka ovat jo maisemoituneet louhinnan loputtua, sanoo Scott Simonton.
Simonton on vapaaehtoispilotti, joka ympäristöjärjestö SouthWingsin jäsenenä vie halukkaita lennoille katsomaan vuorten avolouhinnan ympäristövaikutuksia. Hän on myös ympäristötieteen professori länsivirginialaisessa Marshallin yliopistossa.
– Kokonaiskuvan seurauksista saa parhaiten ilmasta käsin, toteaa Scott Simonton.
Kaljujen länttien takaa siintää jo suuri aktiivinen kaivosalue. Se on Hobet 21 -niminen kaivos, jossa hiiltä on avolouhittu vuori vuorelta jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Scott Simenton osoittaa pienkoneensa ohjaimista korkealle kalliolle, keskelle louhosta jäänyttä metsänyppylää.
– Sen uumenissa on hautausmaa, joten tuota kohtaa ei voi louhia. Omaiset pääsevät käymään haudoilla vain saattajien kanssa, Scott Simonton kertoo.
Pienkoneemme alapuolella valtavat kauhakuormaajat siirtävät räjäytettyä maa-ainesta yhtä valtavien kuorma-autojen lavoille poiskuljetettavaksi. Hiili puolestaan kulkee kymmeniä kilometrejä pitkää liukuhihnaverkostoa myöten varastoitavaksi.
Avolouhinta kaivosyhtiöille edullista
Hiilen louhinnasta tuli Länsi-Virginiassa varsinainen teollisuudenala vuonna 1883, kun rautatien tulo avasi hiilelle tien laajemmille markkinoille. Hiiltä louhittiin perinteisesti maan sisällä kaivoskuiluissa.
1980-luvulla avolouhinta alkoi yleistyä, koska se oli edullisempaa ja turvallisempaa. Avolouhinta vaatii vähemmän ihmistyövoimaa kuin perinteinen kaivoslouhinta.
Vuorten avolouhinnassa kirjaimellisesti vuorta ryhdytään räjäyttämään huipulta lähtien hiileen kiinnipääsemiseksi. Se on hyvin ympäristöä kuluttava tapa louhia hiiltä.
– Muuta maa-ainesta on louhittava päältä pois kaksikymmenkertainen määrä hiilen määrään verrattuna, mikä on valtavaa tuhlausta. Louhosten maa-aines kuljetaan pois ja sillä täytetään läheisiä laaksoja, Scott Simonton sanoo.
Appalakeilla arvioidaan avolouhoksista peräisin olevan täyttömaan peittäneen jopa 3 000 kilometriä puroja ja jokia.
Jos kaivosyhtiö omistaa mineraalioikeudet, maanomistaja ei voi estää pääsyä niihin käsiksi. Konflikteja ei kuitenkaan pääse syntymään, koska useimmiten maanomistajinakin ovat kaivos- tai metsäyhtiöt. Avolouhinnan osuus on kymmenen prosenttia koko Länsi-Virginian hiilentuotannosta.
Ympäristövaikutukset askarruttavat
Ilmasta katsoen kaivosten vieressä näkyy myös suuria vedenpuhdistusaltaita. Vuonna 2012 Environmental Science & Technology -tiedejulkaisussa julkaistuissa tutkimustuloksissa Länsi-Virginian kaivosalueen joista ja puroista yli viidennes kärsi avolouhinnan aiheuttamasta saastumisesta.
– Minun silmissäni avolouhinnan maisemallinen vaikutus on merkittävä, mutta silminnäkemättömät asiat kuten vaikutukset pohja- ja pintavesiin sekä ilmaan ovat minulle vielä huolestuttavampia, ympäristötieteen professori Scott Simonton sanoo pienkoneensa ohjaimissa, kun kierrämme vesialtaita.
Hiili on hupeneva voimavara. Joka vuosi yhä harvempi ihminen saa siitä esimerkiksi Länsi-Virginiassa elantonsa. Tästä huolimatta elinkeinon suojelu mielessään hiiliosavaltiot ovat jarru ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kiristämiselle Yhdysvalloissa.
Asenteet kuitenkin pikkuhiljaa muuttuvat. Syynä on huoli ympäristöstä.
– Suvaitsevaisuus hiiliteollisuuden ympäristölle aiheuttamia sivuvaikutuksia kohtaan vähenee. Paikalliset ovat alkaneet huolestua ja organisoitua, sanoo Scott Simonton.
Poliittisesti hiili on arka asia kuitenkin Appalakkien osavaltioissa. Valtakunnallisesti täältä lähtee pohjavire sille vastustukselle, joka tehokkaasti on estänyt Yhdysvaltoja liittovaltion tasolla kiristämästä ympäristö- ja ilmastolakeja.
Tämän syksyn vaaleissakin ehdokkaat yli puoluerajojen Appalakeilla vannovat suojelevansa kaivosalaa kiristyviltä määräyksiltä.
Olli-Pekka Sulasma, Yle Uutiset, Charleston, Länsi-Virginia