Koiran lihakset voivat kipeytyä siinä missä ihmisenkin. Koira ei kuitenkaan osaa kertoa kivusta, mutta lihasjumit voi huomata eläintä tarkkailemalla.
Esimerkiksi lisääntynyt venyttely, tai toisaalta kokonaan venyttelemättä jättäminen, voivat olla merkkejä koiran kireistä lihaksista.
Joskus koira kielii kipeytyneistä paikoista nuolemalla itseään normaalia enemmän.
Titta Puurunen kävi 8-vuotiaan Happy-koiransa kanssa hieronnassa - katso video yltä.
Puutarhatalouden lehtori Virpi Väre Hämeen ammatti-instituutista kertoo, että kesäkukkien rinnalle voi jo alkaa istuttaa syyskukkia.
– Kesäkukat lähtivät vähän hitaasti kasvamaan, sillä alkukesä oli kylmä, mutta kun tuli heinäkuu ja helteet, ne pääsivät hyvään vauhtiin. Uskoisin, että aika monella kesäkukat ovat vielä hyvännäköisiä. Toisaalta helle on voinut myös tehdä tepposet ja läkähdyttää kesäkukat.
Syyskukkia voi istuttaa sitä mukaa, kun niitä ilmestyy kauppoihin. Esimerkiksi krysanteemeja alkoi näkyä kaupoissa jo heinäkuun lopussa. Väre uskoo, että viimeistään parin kolmen viikon kuluttua monet viherpeukalot ovat kasvienvaihtopuuhissa.
Väre on havainnut, että monet ammattiviljelijät ovat kasvattaneet kesäkukkia myös lomien jälkeisille markkinoille, kun ihmiset ovat halunneet vaihtaa loman aikana kuolleiden kesäkukkien tilalle uusia.
Hän muistuttaakin, ettei kesäkukkien lannoittamista tarvitse lopettaa, jos säät jatkuvat hyvinä.
– Lannoittaisin normaalisti elokuun loppupuolelle asti, ja samalla voi lannoittaa syyskukkiakin ainakin alkuvaiheessa. Jos tulee pitkä syksy ja on vaikkapa lokakuuhun asti lämpimiä ilmoja, syyskukat eivät pärjää pelkällä vedellä.
Väreen mukaan jotkin kesäkukat voivat pysyä hyvännäköisinä syys-lokakuullekin, mutta eivät kaikki.
– Kun ensimmäiset syyshallat tulevat, esimerkiksi ahkeraliisat, begoniat ja krassit paleltuvat. Sitten viimeistään kannattaa alkaa laittaa syksyn kukkia.
Väre sanoo, että ensimmäisiä syyskauden merkkejä ovat pallokrysanteemit ja rinnalla tulevat usein erilaiset hopeanväriset kasvit kuten hopealanka, hopeakäpälä ja hopeavitja.
– Nämä hopeanväriset kasvit kestävät muutaman asteen pakkasta.
Tyypillisiä syyskasveja ovat myös ulkomuratit ja koristekaalit, samoin kuin monivuotiset perennat kuten asterit.
– Asterit kestävät jonkin verran pakkasta ja muratit hallaa. Koristekaali kestää kylmää, mutta kunnon pakkasessa se voi löpsähtää.
Väre huomauttaa, että syksyisin voi istuttaa myös esimerkiksi kylmää kestäviä yrttilajeja: salviaa, tähkälaventelia ja tupsulaventelia. Laventelit voivat kestää muutaman asteen pakkasta.
Syyskuun loppupuolella ajankohtaisia ovat erilaiset kanervat.
Väre vinkkaa kokeilemaan esimerkiksi tummanviolettia puuvartista syrikkää, mikäli on kyllästynyt samoihin syyskukkiin vuosi toisensa jälkeen.
– Myös heinät ovat nyt muotia ja kestävät kylmää. Jos vielä löytää, niitä voi yhdistää syysryhmäkasveihin. Myös peikonpähkinä sopii hyvin syysistutukseen.
Väre neuvoo, että vaihtelua haluavat voivat myös hankkia vaikkapa monivuotisen kasvin ja istuttaa sen ennen talven tuloa ruukusta puutarhaan.
– Myös luonnosta voi hakea syysistukseen esimerkiksi oksia, käpyjä ja varpuja, kunhan muistaa jokamiehenoikeudet. Itse laitan syysistutuksiin esimerkiksi jäkäliä, sammalta ja puolukanvarpuja.
Syksyllä tärkeintä on kastella kukkia riittävästi. Koristekaali vaatii myös paljon ravinteita ja haalistuu lannoittamatta. Väreen mukaan muut mainitut syyskasvit pärjäävät vähemmällä lannoittamisella.
– Niitä on kuitenkin hyvä lannoittaa kerran pari syksyn kuluessa, varsinkin elokuussa.
Väreen mukaan kaikki syyskasvit ovat melko helppohoitoisia, sillä niitä ei tarvitse käytännössä nyppiä. Aloittelijalle yksinkertainen on esimerkiksi pallokrysanteemi, samoin kuin vihreät kasvit ja laventeli.
– Pallokrysanteemille ei tarvitse tehdä muuta kuin istuttaa ruukkuun ja kastella. Ei tarvitse nyppiä eikä tukea, ja se kukkii kuukauden päivät.
Hyvä vaihtoehto on myös tehdä sommitelma kukkapenkkiin tai ruukkuun ja ostaa sinne yksityiskohdaksi kaali tai pari.
– Jos ne kuihtuvat, ne voi napata pois tai ostaa myöhemmin syksyllä tilalle kanervan eikä kokonaisuus välttämättä kärsi.
Kasvutilaa syyskukat eivät Väreen mukaan tarvitse.
– Istuttaisin ne niin, että ne ovat heti hyvännäköiset eli sopivalla etäisyydellä toisistaan, sillä ne eivät enää juurikaan kasva. Aika hyvä ohje on se, että lehdet saavat hiukan koskettaa toisiaan.
Tuhannen mailin matka Yukon-jokea pitkin Kanadan maisemissa kanootilla tai kajakilla on koitos, johon jokaista ei edes hyväksytä mukaan. Hyvä kunto ei riitä, takataskussa pitää olla myös aimo annos henkistä kanttia.
Järjestäjien mukaan kanootti- ja kajakkikilpailu on maailman pisin, joten myös melko rankasta koitoksesta on kyse.
– Kisaan on kova karsinta. Osallistujilta vaaditaan todella kovia näyttöjä. Osallistuimme keväällä Latviassa järjestettyyn melontaan, joka oli 310 kilometriä ja otimme voiton siellä. Poikkeuksellisesti tällä suorituksella pääsimme Yukon 1000 -kisaan, kertoo tamperelainen Heikki Hihnala.
Hänen ja lahtelaisen Jaakko Soivion pääsy oli poikkeuksellista siksi, että normaalisti plakkarissa pitää olla 500 kilometrin melontakilpailu, jotta portit Yukon-joelle avautuvat.
Kilpaparia ei laskettu joelle turhaan heinäkuun lopussa, sillä kanoottisarjassa tuli voitto uudella reittiennätyksellä.
Tuhat mailia eli noin 1 600 kilometriä. Siihen mahtuu monta tuskastuttavaa kilometriä.
– Se on äärimmäisen pitkä matka. Jokainen, joka on käynyt melomassa tietää, että jo 20 kilometriä Näsijärvellä tuntuu pitkältä matkalta. Sitten kun mennään yli tuhannen kilometrin matkoihin, se on aika äärimmäistä.
Eikä siinä mitään, että matka on pitkä, myös olosuhteet ovat vaativat. Yukon-joen maisemat ovat tuttuja kullankaivuu- ja Jack Londonin tarinoista.
– Joessa on kovia virtoja ja koskia. Se on hyvin syrjäisellä seudulla, ja siellä on kesäisin hyvin paljon iltapäivämyrskyjä kovine tuulineen ja aallokkoineen.
Samoilla seuduilla liikkuvat muun muassa karhut, joita kilpailijat näkivät lähes päivittäin. Hihnala kertoo, että erään joukkueen leirissä karhu päätti myös vierailla.
Heikki Hihnala vakuuttaa, että vaikka kisassa tarvitaan fyysistä kestävyyttä, henkinen kantti ratkaisee paljon.
– Miten pystyy sietämään väsymystä ja jatkamaan melontaa päivästä ja tunnista toiseen. Yrittää vain toivoa, että maaliviiva tulisi vastaan mahdollisimman äkkiä.
Yukon-joen ympäristö on niin vaativaa, että kisa on keskeytettävä joko alkuunsa tai sitten on melottava maaliin vaikka mikä olisi. Maasto seudulla on nimittäin niin rankka, että kun takana on tarpeeksi maileja, joelta ei pääse pois kuin melomalla maaliin.
Hihnala myöntää, että ultraurheilu ei ehkä ole täysjärkisen hommaa, mutta jälkikäteen urakointi onneksi tuntuu hauskalta.
Kanoottisarjan voittoa kaksikko Hihnala-Soivio joutui maalissa juhlimaan maltillisesti. Tarjolla ei ollut edes sitä kovin kaivattua pullollista kylmää olutta. Mestareiden oli tyytyminen vichyveteen ja limsaan.
Ultraurheilija Hihnala aikoo palautua kesän koitoksesta muun muassa juoksemalla pari ultramaratonia.
– Vähän vaihtelua käsilihasten käyttöön.
Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa ja Washingtonin yliopisto ovat julkistaneet uuden tutkimuksen pohjoisen Jäämeren alueen keväisen lumipeitteen muutoksista viimeiseltä 50 vuodelta. Tutkimus osoittaa lumipeitteen ohentuneen selvästi.
Alaskan ympäristössä lumipeitteen paksuus on vähentynyt keväisin puoleen ja muuallakin läntisellä pallonpuoliskolla noin kolmanneksen.
Tutkimuksessa hyödynnettiin niin maan pinnalla kuin lentokoneistakin tehtyjä havaintoja, samoin kuin merelle sijoitettuja havaintopoijuja. Lisäksi aineistoa saatiin Neuvostoliiton ajan tutkijoiden havainnoista, joista oli tosin otettava huomioon tietynasteinen epävarmuus.
Tutkimuksen mukaan Neuvostoliiton ajan jälkeen, eli 1990-luvun alusta pohjoisen Jäämeren länsiosissa keväinen lumipeite on ohentunut keskimäärin 35 sentistä 22 senttiin.
Beaufortin merellä Alaskan pohjoispuolella ja Tshuktsien merellä, eli Siperian itäisimmässä kolkassa lumen määrä väheni 33 sentistä 14,5 senttiin.
Lumen määrän väheneminen johtuu tutkijoiden mukaan ainakin siitä, että meri jäätyy syksyllä aiempaa myöhemmin, joten syksyn sankat lumisateet laskevat sulaan mereen.
Lumipeitteen vähenemisen vaikutukset ilmastoon ja säätilaan vaativat runsaasti lisätutkimusta. Tutkijat uskovat, että lämmön siirtymistavat napa-alueilla muuttuvat, mikä taas muuttaa sateisuutta.
Tutkimus on julkistettu Journal of Geophysical Research -tiedelehdessä.
Pietarsaaressa ammuttiin rauhoitettu kalasääski eli sääksi eilen lauantaina. Pohjanmaan poliisin tiedossa on seurue, jonka epäillään syyllistyneen rauhoitetun linnun ampumiseen.
Poliisi kertoo saaneensa ilmoituksen ampumisesta lintuja seuranneelta henkilöltä. Bongari oli katsellut sääksen lentoa, kuullut laukauksia ja nähnyt linnun putoavan maahan. Putoamispaikalla oli ollut neljän miehen seurue aseiden kanssa.
Poliisi tutkii tapausta luonnonsuojelurikoksena ja metsästysrikkomuksena.
Sääksen ohjeellinen korvausarvo valtiolle on 1 682 euroa.
Elokuussa saadut sateet ovat tehneet mannaa kesän sienisadolle. Arktisten Aromien toiminnanjohtaja Simo Moisio kertoo, että kantarelli on jo menetetty, mutta tatteja, rouskuja ja haperoita on vielä mahdollisuus saada.
Muun muassa yksittäisiä punikkitatteja, haperoita ja rouskuja on jo ollut näkyvissä, mutta ei vielä runsaimmissa määrin.
– Keskimääräiseen kesään verrattuna sienikausi on selkeästi myöhässä. Nyt kun sateita on saatu enemmän, niin sienet lähtevät kasvuun. Yöt viilenevät ja yökaste säilyttää maanpinnan kosteuden pitkälle päivään, Simo Moisio arvioi.
Sienisadon kannalta tärkeää olisi, että yöpakkaset malttaisivat pysyä poissa mahdollisimman pitkälle syksyyn, jolloin sienestäjillä riittäisi työnsarkaa vielä kuukaudesta puoleentoista kuukauteen.
Kuusikkojen kasvuolosuhteet ovat tällä hetkellä tatille otolliset kosteutensa vuoksi. Kainuussa runsaimmin esiintyvää männynherkkutattia saadaan vielä odottaa. Moisio kuitenkin muistuttaa, että huippuvuonna 2003 tattikausi käynnistyi vasta elokuun puolivälissä.
– Kannattaa pitää mustikoita poimiessa silmät auki ja tarkkailla samalla sienien tilannetta, huomauttaa Moisio.
Vadelmaa saa vielä, vaikka kausi alkaa olla lopuillaan. Simo Moision mukaan vadelmasta on saatu kohtuullinen sato, mutta paikoin laatu on ollut huono.
– Kuka ei saanut lakkaa, voi paikata tilannetta samansukuisella vadelmalla, jossa on samat terveysvaikutteiset aineet, Moisio vinkkaa.
Mustikan kohtalo ei tänä kesänä ollutkaan niin huono, kuin vielä alkukesästä ennakoitiin. Aivan eteläisimmän Suomen niukkuutta lukuunottamatta mustikkaa on saatu joka puolella maata. Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Keski-Pohjanmaan pohjoisosissa on saatu paras mustikkasato.
Puolukka näyttää Moision mukaan nyt hyvälle, eikä mustikoita poimiessa voi välttyä puolukan raakileilta. Sato näyttäisi olevan runsas koko maassa.
– Missä on mustikkaa, on puolukkaakin.
Puolukka kukki tänä kesänä myöhemmin, mutta helteet kirittivät puolukkakauden alkua. Puolukanpoimintaan päästään elo-syyskuun vaihteessa, ja Kainuussa varmimmin syyskuun alussa eli normaalissa aikataulussa.
Oulun Riistanhoitoyhdistyksen hallituksessa ja poliisin eräyhdyshenkilönä toimiva Erkki Keränen korostaa, että jokainen käy jahtiin omalla tyylillään: kaikenlainen lain kirjainta seuraileva metsästäminen suotakoon.
Henkilökohtaisesti Erkki Keränen kuitenkin sanoo karsastavansa metsästyskulttuurin "amerikkalaistumista", kuten hän ilmiötä kuvailee.
– Tällainen kulttuuri on rantautunut Suomeen viime vuosikymmenen aikana. Paljon väkeä keskittyy yhteen paikkaan, missä on paljon riistaa.
Massametsästys pienellä alueella voi johtaa melkoiseen ammussateeseen, Keränen toteaa. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kotimaisemaa kauempaa.
– Tässä Oulujoen varrella on hyvillä vesilintuapajilla 50–100 metrin välein metsästäjiä. Siinä on melkoinen tulitus kaikkien tavoitellessa samaa paistia, Keränen sanoo kurkistellen joen suuntaan.
Tilanteet ja tunnelma ennen saalista
Samaan amerikkalaistumisen ilmiöön Keränen liittää yhä moninaisempien apuvälineiden, esimerkiksi motorisoitujen houkuttimien käytön ja niiden mainostamisen. Markkinavoimien metkuja – toisaalta myös laillisia metsästyskeinoja, summaa Keränen.
– Olen kuitenkin yrittänyt infota nuorille metsästäjille, että ilman näitä härveleitäkin saalista voi saada ja metsällä käydä.
Metsästyskulttuurin murroksessa – kutsui sitä sitten kaupallistumiseksi, amerikkalaistumiseksi tai joksikin muuksi – on Keräsen mielestä pohjimmiltaan kyse elämystuotannon tehostamisesta. Tämä korostuu pienriistaa pyydettäessä. Kiikarissa ovat saaliin määrän sijaan ennen kaikkea riistatilanteet ja tunnelma.
– Toisaalta kun saalista saadaan enemmän, niin silloin kokemusten saantikin on tehostettua.
Mainosten mielikuvia metsästämässä
Suomalainen eränkäynti mielletään perinteisesti harvaanasuttuun erämaa-alueeseen. Yksi syy tämän vanhan metsästyskulttuurin osittaiseen murrokseen on, että erämaa-ala hupenee koko ajan.
Keränen arvioi, että valtaosa suomalaisista metsästäjistä kunnioittaa kuitenkin jatkossakin vanhoja eränkäyntiperinteitä: rauhaisaa tunnelmaa sekä riittävää etäisyyttä muihin metsästäjiin ja asutukseen. Näitä mielikuvia vaalitaan myös harrastukseen liittyvässä markkinointimateriaalissa.
– On kauniita kuvia, joissa suomenpystykorva nakottaa tervastulien ääressä aarniometsässä. Siinä on nokipannu kiehumassa, ja ehkä on saatu vaikkapa teeri saaliiksi, Keränen kuvailee.
Tällaisen idyllin perässä mies lompsii metsästäessään mielellään vaikka pidemmänkin matkan päähän.
– Kyllä koko ajan harvinaistuu, mutta kyllä niitä paikkoja on, joissa tällaisen kokemuksen saa.
Keräsen maalailemaan metsästysmaisemaan ei mahdukaan ihmisiä tai taloja, sillä eiväthän ne hänen mielestään ainakaan eränkäyntitunnelmaa lisää.
Erkki Kilponen on työskennellyt rankkurina Keski-Pohjanmaalla lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Kilposen mukaan kesäkissaongelma ei ole kadonnut mihinkään, vaikka siitä on puhuttu jo vuosia. Varsinkin kissanpentuja hylätään täysin surutta.
Mies kertoo noutavansa hylättyjä eläimiä löytöeläinkotiinsa mitä ihmeellisimmistä paikoista.
– Yksi räikeä tapaus sattui aamupostia hakiessa. Nainen käveli kerrostaloalueen postilaatikkorivistölle ja laittoi kätensä postilaatikkoon. Hän meinasi saada sydänhalvauksen huomatessaan, että laatikossa oli neljä kissanpentua. Ties kuinka kauan ne olivat olleet siellä. Nainen oli aivan hysteerinen soittaessaan minulle, Kilponen muistelee.
Kilponen kertoo pentuja hylkäävien ihmisten usein peittelevän jälkiään ripottelemalla saman pentueen poikasia laajalle alueelle. Marjastajat soittavat Kilposelle usein löytäneensä pentuja pitkin metsää.
– Sitten on semmoisia tapauksia, että roskalaatikoista on löytynyt muovipussin sisältä kokonainen kissanpentupoikue. Pennut ovat melkein karvattomia, eivätkä ole avanneet silmiään. Sinne ne on nakattu. Muovipussi kiinni ja roskikseen.
Yksi suurimmista ongelmista on kissojen leikkauttamatta jättäminen. Ison poikueen kanssa ollaan hukassa, eikä niille keksitä sijoituspaikkaa. Ratkaisu on hylätä ne metsiin ja roskapönttöihin.
– Se on täyttä välinpitämättömyyttä. Kissaa pennutetaan jatkuvasti, narttu penikoi joka juoksun jälkeen. Se on eläinrääkkäystä, Kilponen toteaa.
Kilposen mukaan löytöeläinkotiin tuoduille kissoille on vaikeaa saada koti. Löytöeläinkodissa eläimiä pidetään 15 päivää, minkä jälkeen ne lopetetaan.
Kilponen toteaa, että ei-toivotut pentueet olisi parasta lopettaa heti, mikäli niitä ei aio myydä tai antaa jollekin.
– Pennut selviävät pienemmällä kärsimyksellä, kun ne lopetetaan asiallisesti heti syntymän jälkeen. Jos siihen ei pysty itse, voi pennut viedä eläinlääkärille. Tämä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin heittää pentu luontoon, jossa se joko nääntyy nälkään, paleltuu tai joku peto syö sen, Kilponen listaa.
Ihmiset eivät soita usein kadonneen tai hylätyn eläimen perään, joten moni rankkurille päätyneistä eläimistä lopetetaan. Kilponen kertoo lopettaneensa erään vuoden aikana 60 hylättyä kissaa. Kaikki olivat samasta kaupungista, eikä kukaan kysellyt kissansa perään.
On myös omistajia, jotka löydetään ilman yhteydenottoa. Silloin voi syntyä vaivaantunut tilanne.
– Minä kuulen kyllä, kun ihminen haluaa päästä eroon omasta kissastaan. Silloin löydetään kaikenlaisia selityksiä. Näin kauan alalla oltuani kuulen sen selvästi äänestä, mutta menepä todistamaan se.
Täysikasvuisista kesäkissoista puhuttaessa Kilponen pyöräyttää silmiään.
– Sehän se on suurin ongelma. Ihmiset soittavat, että meidän pihalle on ilmestynyt kissa, tule hakemaan se pois. Siinä kun vähän aikaa keskustellaan, selviää että se kissa on ollut siellä jo useamman viikon ruokittavana. Kun ihmiset näkevät kissan pihallaan, he menevät jääkaapilleen ja antavat parhaat leikkeleet, maidot ja kermat. Kissa on viisas eläin, sinne se jää. Sitten yhtäkkiä soitetaankin, että ei me tätä kissaa voida pitää.
Kilponen kehottaa häätämään hyväkuntoisen kissan heti, sillä sen koti voi olla muutaman kilometrin päässä. Hänen mukaansa hylätyn kissan tunnistaa rähmäisistä silmistä, takkuisesta ja harvasta karvasta sekä laihuudesta. Sellaisesta kissasta täytyy soittaa heti rankkurille.
– Rankkuri ei välttämättä löydä kissan omistajaa heti, joten aivan hyvästä kodista tuleva ja hyväkuntoinen lemmikki saatetaan lopettaa 15 päivän jälkeen. Annetaan hyväkuntoiselle kissalle vähän lisää elinaikaa ja mahdollisuus löytää kotiin, Kilponen sanoo.
Porin kaupungin terveysinsinöörinä 1970-luvulla toiminut Pentti Forsten seisoskelee Kokemäenjoen varrella surullisin mielin. Hän ihmettelee, miten jokeen voi vielä nykypäivänäkin päästä niin suuria ja ympäristölle haitallisia päästöjä.
– Onhan se surullista, että näin pääsee käymään, vaikka tekniikan, varolaitteiden ja hälytysjärjestelmien pitäisi toimia. Erityisesti minua harmittaa se, että päästöjen määrää vähätellään. Puhutaan vain esimerkiksi Norilsk Nickelin päästössä olleen nikkelin kilomäärästä, mutta ei siitä, kuinka hirveä jokeen päässeen liuoksen kokonaismäärä oli.
Tilanne nostaa Pentti Forstenin mieleen muistoja vuosikymmenien takaa.
– Esimerkiksi 1980-luvulla jokeen valui monen viikon ajan jatkuvasti öljyä. Tehtaalla sanottiin, ettei se meiltä tule. Kun menin halliin katsomaan, niin siellähän sitä kaadettiin suoraan viemäreihin. Öljynsuodatin löytyi konttorista avaamattomana paketistaan.
Kalakuolematkaan eivät olleet tuolloin harvinaisia Kokemäenjoessa.
– Tiedossani on useita esimerkkejä siitä, kun teollisuuden päästöt tappoivat kaloja joessa. Osasin jopa kertoa viranomaisille, mistä päästöt olivat lähtöisin, mutta tapauksia ei ikinä selvitetty. Se oli sitä mentaliteettia siihen aikaan, Forsten muistelee.
Pentti Forsten vastasi 1970-luvulla Porin kaupungin ympäristöasioista yksin, osa-aikaisena työntekijänä. Hänen lisäkseen Suomeen oli palkattu siihen mennessä vain yksi terveysinsinööri vastaaviin tehtäviin. Asenteiden muuttaminen oli siinä vaiheessa yksi työn haastavimmista tehtävistä.
– Vesilautakunnissa ajateltiin vielä silloin, että teollisuus saa tehdä melkein mitä tahansa, kunhan joki pysyy jokena eikä ihan kaatopaikaksi muutu. Kun ympäristönsuojelulaki tuli voimaan, niin saatiin lisää virkamiehiä ja 1980-luvulla tilanne alkoi muuttua hitaasti parempaan suuntaan, Forsten muistelee.
Vaikka paljon on muuttunut, on vesiensuojelussa vielä paljon työsarkaa. Pentti Forsten toivoo, että selkeisiin epäkohtiin puututtaisiin pian.
– Eurajoen tila on ollut huono jo pitkään ja tiedossa on, että puhdistamo on ollut alimitoitettu päästömääriin nähden. Eikä se ole ainoa esimerkki. Pomarkussakin puhdistamattomia jätevesiä pääsee vesistöön ohijuoksutuksina, Forsten harmittelee.
Kaivostoimintaan paikallisesti ja kansainvälisesti perehtynyt tutkijatohtori Tero Mustonen Itä-Suomen yliopistosta roimii Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesia. Mustosen mukaan Tukesin toiminta kaivoshankkeissa on epäjohdonmukaista ja outoa.
– Isoin ongelma on se, että yksi taho, Tukes, pystyy luvittamaan malminetsinnän eri vaiheita niin valtaville alueille, ettei kenelläkään ole kykyä arvioida vaikutuksia, joita kaivos alueelle aiheuttaa.
Suomen ja Kanadan kaivoksia kiertänyt Mustonen sanoo, että kaivoksen koko elinkaaren tarkastelu on unohtunut ja ympäristöasioita katsotaan vaaleanpunaisten lasien läpi.
– Ajatellaan, että kaivokset olisivat uusia Nokia tai taloudellinen ihme, jolla kaikki pelastuu.
Mustonen kritisoi Tukesin luvittamista. Hänen mukaansa lupia myönnetään liian isoille alueille, pohjavesialueille ja luonnonpuiston alueelle.
– Tämä on illuusioiden maailma, mitä Tukes harjoittaa. Talvivaaran, Harjavallan, Torniojoen valumat ja Äkäslompolon tapaukset kertovat todellista kieltä siitä, kun asioita ei ole tehty järkevästi ja rauhallisesti vaan lupapäätökset on tehty hätiköiden.
Tutkijatohtori muistuttaa, että Kanadaa ja Suomea pidetään maailman kärkimaina kaivostekniikassa, mutta molemmissa maissa kaivokset ovat aiheuttaneet vahinkoa ympäristölle. Elokuussa Kanadassa toimivan kaivoksen jätealtaista pääsi ympäristöön miljardeja litroja .
– Yhteys tilanteeseemme täällä on se, että useat Suomessa nyt malmia etsivät yhtiöt ovat Kanadasta, jossa on havumetsävyöhykkeen ja pohjoisen sijainnin takia samankaltaiset ekologiset olot yleisesti kun meillä.
Kaivosyhtiö pystyy tekemään varausilmoituksen käytännössä mistä tahansa alueesta. Ilmoitus on voimassa korkeintaan kaksi vuotta, mutta sen aikana ei saa tehdä alueella mitään. Varausilmoitus tarkoittaa, että sen tehneellä yhtiöllä on ensisijainen oikeus hakea alueelle malminetsintälupaa.
Tukes irtisanoutuu Mustosen kritiikistä. Kaivosyli-insinööri Terho Liikamaa kertoo, että lupaprosessi on läpinäkyvä.
– Kuulemiskierros on laaja. Päätökseen vaikuttavat muun muassa kuntien ja maanomistajien mielipiteet. Päätöksistä voi myös valittaa.
Kaivosyhtiöt hakevat malminetsintälupaa usein isohkoa aluetta, sillä malmiesiintymä voi olla kauempana kuin ensimmäinen viite malmiesiintymästä. Malminetsintä edellyttää usein kallioperän rakenteen tutkimista laajemmalta alueelta. Liikamaa kertoo, ettei Tukesiin asti ole koskaan kantautunut kritiikkiä isoista malminetsintäalueista, päinvastoin.
– Maanomistajat ovat usein tyytyväisiä, jos malminetsintää tehdään isoilla alueilla, sillä he saavat siitä rahallista korvausta. Pikemminkin saamme kritiikkiä siitä, että lupahakemukset ovat vireillä liian kauan.
– Kyllä me elämme Suomen arjessa, emme missään norsunluutornissa. Mietimme, että toimimme kaivoslain mukaisesti. Tutkimustoiminta ei tarkoita, että alueelle tulisi kaivosta, Liikamaa muistuttaa.
Teknologia mahdollistaa tällä hetkellä sen, että esimerkiksi lehmien liikkeistä, käyttäytymisestä ja aktiivisuudesta saadaan hyvinkin tarkkoja tietoja. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Maaningan toimipisteessä on tutkimuskäytössä teknologiaa, jolla selvitetään muiden muassa lehmien käyttäytymistä, aktiivisuutta ja terveyttä.
Tällä hetkellä Maaningalla tutkimuskäytössä oleva teknologia ei kuitenkaan ole esimerkiksi maitotilojen arkea. Yksi syy tähän on laitteiden korkea hinta.
– Aika monet näistä sovellutuksista ovat vielä liian kalliita. Esimerkiksi meillä on käytössä lehmien syömiskäyttäytymistä tutkiva laite, joka maksaa lähemmäs tuhat euroa per lehmä, ja se on ilman muuta kallis. Kyllä eläimissä olevien mittausanturien pitäisi olla ennemminkin satasen luokkaa. Mutta kun teknologia kehittyy ja massatuotantoon siirrytään hyvissä tuotteissa, niin kyllä ne hinnatkin sieltä alas tulee, Mononen summaa.
Jos teknologiaa voitaisiin ottaa käyttöön myös tavallisissa navetoissa, saatettaisiin kuluttajillekin saada entistä tarkempaa tietoa lehmien elinolosuhteista.
– Kyllä siitäkin maailmalla jo puhutaan, että automaattiset mittausjärjestelmät voisivat antaa jonkinlaisen leiman siihen lopulliseen tuotteeseen, että tietyt maitoerät jotka ovat tiettyihin purkkeihin päätyneet ovat tulleet tiloilta, joiden eläinten hyvinvointi on ehkä parempi kuin toisilla tiloilla, professori Jaakko Mononen kertoo.
Kuluttajien niin halutessa – ja hintojen sen mahdollistaessa – kaupan hyllyltä saattaa siis tulevaisuudessa löytyä tutkitusti "onnellisten lehmien" maitoa.
Maaningan navetassa jo lähes vuosikymmenen ajan työskennellyt Tiina Kokko toteaa, että vaikka teknologia on tärkeä osa tutkimusta, ei se silti voi koskaan korvata ihmistä kokonaan.
– Teknologia on hirveän hyvä apuväline esimerkiksi kiiman tarkkailussa, mutta aina kun näitä laitteita käytetään, niin nämä tietysti antavat välillä myös vääriä hälytyksiä, Kokko tuumaa.
Tutkimusmestarina työskentelevän Kokon mukaan ihmisen on hyvin tärkeää tietää lehmän tilanne. Laite ei tee johtopäätöksiä, vaan vastuu on ihmisellä.
– Vaikka laite ilmoittaisi, että lehmä on kiimassa, ei sitä voi koskaan siementää kolme viikkoa poikimisesta, vaikka sillä voi olla jo silloin ensimmäinen kiima poikimisen jälkeen. Ihminen päättää aina lopulta, mitä eläimelle tehdään sitten kun laite antaa tiedon siitä, että lehmällä on sitä, tätä tai tuota.
Kotkassa kartoitetaan Kymijoen pohjan muotoja uudella tekniikalla. Kalastusaktiivi Anssi Lehtinen kuvasi yhdessä Tomi Kolsin kanssa maanantaina Korkeakosken haaran pohjaa kaikuluotainten ja gps-paikantimen avulla.
Pohjan muodot tallennetaan nettipalveluun, joka tekee niiden perusteella alueesta kartan kaikkien saataville. Kalastajat näkevät kartasta tarkan syvyyden joen kussakin kohtaa ja jopa sen, missä kaloja on. Kartan voi myös ladata netistä omalle laitteelleen. Lehtisen mukaan on jo aikakin, että Kymijoesta saadaan tehtyä nykyaikainen kartta.
– Tällä hetkellä se on jossain kartassa viiva ja jossain kartassa se on pelkää peltoa, Lehtinen kuvailee.
Urakka alkoi voimalaitoksen alapuoliselta heittokalastusalueelta. Iltapäivästä miehet suuntasivat soutualueelle kalastamaan ja samalla kuvaamaan pohjaa. Myöhemmin vuorossa on Siikakoski. Siellä kartoitus joudutaan kivien ja matalan veden vuoksi tekemään kanootilla.
Anssi Lehtinen on käynyt Korkeakoskella kalastamassa useiden vuosien ajan. Silti luotauksen tulokset yllättivät.
– Syvin kohta oli vähän vajaa seitsemän metriä. Se ei sinänsä yllättänyt, mutta se yllätti, että monessä kohtaa oli niin matalaa. Olin luullut, että joissain kohdissa on neljästä viiteen metriä syvää, mutta siellä ei ollutkaan kuin kahdesta kahteen ja puoleen metriä. Toki nyt vesi on puolisen metriä normaalia kesävettä alempana, Lehtinen tuumaa.
Korkeakoskella usein kalastava Olli Vinhava kertoo, että kalastajat jakavat kyllä paikan päälläkin paljon tietoa toisilleen syvänteistä ja kivistä. Silti hän kertoo odottavansa mielenkiinnolla nettiin ilmaantuvaa karttaa alueesta.
– Sieltä voi löytyä uusia paikkoja, missä kala ottaa. Nyt on aina vaan ollut juttuja, että missä se kivi on, ja kiven takanahan se kala luuraa, Vinhava naurahtaa.
Halvimmillaan laitteet, joilla kartoittaminen onnistuu, maksavat noin 500–600 euroa. Laitevalmistaja yrittää tarjoamallaan palvelulla kasvattaa juuri omien laitteidensa myyntiä. Kolsi, joka on kaikuluotaimia ja karttaplottereita valmistavan Lowrancen tuotepäällikkö, kertoo, että monilla laitteet ovat kuitenkin jo valmiina veneissä.
– Tämä on ihan samaa elektroniikkaa, mitä veneissä käytetään tuolla merellä järvillä koko ajan. Laite, jossa on karttaplotteriominaisuudet ja kaikuluotain, se riittää, Kolsi kertoo.
Luotauksen tuloksia ladattaessa nettipalveluun voi päättää, pitääkö kartan itsellään vai jakaako sen myös muiden käytettäväksi. Nähtäväksi jääkin kuinka avoimia kalastajat ovat tiedon jakamisessa. Kolsi naurahtaa, että he ainakin tekevät Kymijoen julkiseksi kaikille.
– Sitä ei kukaan pysty sieltä enää piilottamaan. Se on sitten jokaisen valittavissa haluaako sen mökkijärven paljastaa tai kalapaikkansa, Kolsi jatkaa.
Puolustusvoimat on kieltänyt merialueilla pohjan tarkan kuvaamisen. Kaakkois-Suomessa harrastajien toimesta on jo kartoitettu esimerkiksi Vuohijärveä ja Saimaata. Karttapalvelu osaa myös yhdistää eri kalastajien tekemien luotausten tiedot toisiinsa.
Kirjolohi oli 1990-luvulla eksoottinen kala, jota kalastajat jonottivat narraamaan. Metsähallituksen perinteiset virkistyskalastuskohteet Kainuussa perustuivat pyyntikokoisen kirjolohen istutukseen.
Metsähallituksen kalapaikat on nyt päivitetty tälle vuosituhannelle Kainuussa. Uudistuksissa painopistettä siirrettiin pienpoikasistutuksiin ja kotimaisiin lajeihin, harjukseen ja taimeneen.
– Varsinkin nuorissa ja keski-ikäisissä kalastajissa arvostetaan tätä nykyä luontaisia menetelmiä, selittää Metsähallituksen Pohjanmaan luontopalveluiden projektipäällikkö Heikki Laitala.
Laitalan mukaan yksityisiä istuta ja ongi -lampia on putkahdellut joka pitäjään, ja sekin on vähentänyt kiinnostusta Metsähallituksen vastaaviin kohteisiin.
Kainuussa seitsemän virkistyskalastuskohdetta on päivitetty parin viime vuoden aikana nykypäivään ja Kainuuseen perustettiin kaksi uutta kalapaikkaa. Viimeksi virkistyskalastuspalveluita on päivitetty 1990-luvulla.
Kalastamisesta haluttiin tehdä helppoa perustamalla yhteislupa-alueita. Metsähallituksen ja seitsemän yksityisen osakaskunnan alue koottiin yhden luvan alle Korvua–Näljänkäjoella. Kalliokoskella yhteislupa-alue kattaa 27 kosken vedet.
Samalla Kainuun kalavesille tuotettiin uutta markkinointimateriaalia. Metsähallituksen Heikki Laitala uskookin, että Kainuun vetovoima kalastusmatkailijan näkökulmasta on parantunut.
Pienpoikasina istutettujen kalojen kasvaminen pyyntimittaisiksi vie muutaman vuoden. Laitala kertoo, että päivitystyön ilot alkavat näkyä jo kalastajallekin.
– Olen kuullut juttuja, että pienpoikasena istutettua järvilohta on nostettu jo pyyntimittaisena Hossasta.
1970-luvulla kaivettu Kokkolan Kålan soramonttu on tarinoita tulvillaan. Karua monttua ympäröivät kalliot putoavat jyrkkänä seinämänä. Alla on vihertävää vettä syvimmillään kymmenisen metriä.
Kålan louhikkoisella pohjalla makaa linja-auto. Matkustajien vaalenneet luurangot istuvat kyydissä ja harovat luisin sormin uimareiden nilkkoja…
Montun pohjalla on kiviä ja oksia. Näkyvyyttä on Kokkolan Merisaukkojen sukeltajakouluttaja Hanna Sjöblomin mukaan muutamia metrejä. Kivien seassa lojuu moponraato, pyöränrunko ja kaksi traktorin rengasta. Kaljatölkkejä, rikkinäisiä pulloja ja makkarapakettien muovikääreitä on paljon. Linja-autosta ei näy vilaustakaan.
Kyläläiset uskovat bussitarinan saaneen alkunsa, kun linja-auto oli työmaakoppina ja jäi pohjaan, kun vesi nousikin yhdessä yössä korkeudelleen. Puppua sekin, tyrmää montun lapualainen omistaja.
– Aikoinaan linja-autoja käytettiin työmaakoppeina, mutta kopit eivät koskaan olleet kaivannon pohjalla. Siellä olivat vain kaivurit ja soraa ajavat autot. Eikä vesi täytä monttua sellaisella vauhdilla, kertoo viitisenkymmentä hiekka- ja soramonttua elämänsä aikana kaivanut Olavi Kontola.
Eräänä kesäiltana Kålan tyynelle pinnalle laskeutui kuikka. Montun rannalla ollut kulkija hamuili jo kameraansa, kun yhtäkkiä veteen syntyi väreitä, ja lintu katosi kuin kiskaistuna syvyyksiin. Väreet tyyntyivät, eikä kuikka enää noussut pintaan…Loch Kåla sai haluamansa…
Hanna Sjöblom nauraa iloisesti tarinoille omituisesta oliosta, Loch Nessin sukulaisesta, Loch Kålasta, joka lymyilee syvyyksissä vaanien pahaa-aavistamattomia pinnalla liikkujia.
– Olen nähnyt särkiä, ahvenia, mateen ja rapuja. En mitään muuta ja olen sukeltanut Kålan pohjalla parikymmentä vuotta.
Voiko hiekkamontun pohjaan syntyä pohjavesilähteiden takia virtauksia ja juopia, jotka vetävät pohjaan? Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton tekninen asiantuntija kuittaa epäilyt urbaanina legendana.
– En ole koskaan kuullut, että pohjavesilähteet saisivat tällaista aikaan. Sora- ja hiekkamontut ovat samanlaisia uimapaikkoja kuin muutkin. Syvyyttä ja ilkivaltaa pitää varoa, sanoo tekninen asiantuntija Ilpo Johansson.
Kerrotaan, että kuutamoöinä Kålan pohjalta marssii tuhansia rapuja rantakallioille odottamaan varomattomia kulkijoita, joiden varpaisiin käydä kiinni…
– Muutama vuosi sitten oli monta yksisaksista sinistä rapua. Se oli vähän outoa, ehkä olivat lisääntyneet vähän liian läheisten sukulaistensa kanssa, miettii Hanna Sjöblom.
Ei outoa, mutta ei aivan jokapäiväistäkään. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkija Riitta Savolaisen mukaan sininen väri viittaa jokirapuihin. Väritys voi kertoa myös niukasta ravinnosta ja yksisaksisuus kuoriutumisen ongelmista.
Kålan mysteeri toisensa jälkeen on osoittautunut silkaksi taruksi. Mutta hyvä tarinahan elää aina..
Kultarannan puutarha on Naantalissa turistinähtävyys, jonka suosio säilyy. Varsinkin silloin, kun presidentti vaihtuu, puutarhaa saa lisää vierailijoita. Puutarhojen ystävät käyvät kohteessa myös upean muotopuutarhan vuoksi. Puistomestari Timo Salminen kertoo, että se on harvinainen Suomen mittakaavassa.
– Svante ja Paul Olsson suunnittelivat aikoinaan tämän. Svante Olsson toimi Helsingin kaupungin puutarhurina. He suunnittelivat puistoja, joista osa on tuhoutunut sodan aikaan ja koska maakauppoja on tehty myös, puistoalueet ovat pienentyneet, kertoo Salminen.
Kesä 2014 on ollut puistomestarin mukaan haasteellinen myös Kultarannan kasveille.
– Oli kuiva hellejakso heinäkuun aikana. Ruusut vaativat päivittäistä hoitoa, kastelua, lannoitusta ja kukkien nypintää.
Kultarannan puutarha ja varsinkin muotopuutarha ovat museoviraston suojeluksessa. Muutoksia puutarhassa ei juuri tehdä. Puistomestari Salminen kertoo, että viime vuosien myrskyt ovat tosin aiheuttaneet joitakin muutoksia. Yksi patsas sentään on vaihtanut paikkaansa tänä kesänä. Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio halusi siirtää Lohdutus-patsaan sen alkuperäiselle paikalle muotopuutarhaan.
Salminen on työskennellyt Kultarannassa noin kymmenen vuotta. Suurimmat uudistukset ovat tulleet kastelujärjestelmiin, sillä tihkukastelujärjestelmiä on lisätty.
– Kasvustot kuten muotopuutarhan kuusiaidat ja pylväshaavat varsinkin ovat museoviraston tiukassa suojeluksessa, kertoo Salminen.
Puutarhan rakennuttanut liikemies Alfred Kordelin halusi, että puutarha on avoinna kaikille. Kultarannassa vierailee jopa satoja henkilöitä perjantaisin. Puutarha pysyy yllättävän hyvin kunnossa. Puistomestari Timo Salminen kiittelee, että ihmiset kulkevat käytäviä pitkin ja antavat kukkien kukkia.
– Samalla ihmiset siirtävät vähän pintahiekkoja ja tulee pintaeroosiota. Tällä tavalla käytäville ei tule niin paljon rikkakasveja, kiittelee Salminen.
Suomessa on käynnissä melkoinen puutarhabuumi ja Ylen esittämässä Maailman kauneimmat puutarhat -sarjassa on päässyt kurkistamaan upeisiin puutarhoihin myös kotisohvalta. Puistomestari Salminen kertoo, että hänen ihannepuutarhansa on Kultarannan puutarhan tapainen puutarha.
– Kyllä se ihannepuutarha taitaa olla monimuotoinen. Siinä olisi metsäpuutarhaa, ryytimaata eli viljelystä ja puistoa.
Metsästyskausi on alkamassa ja rajavartiolaitos kehottaa metsästäjiä välttämään koirien irti päästämistä aivan rajavyöhykkeen tuntumassa.
Vuosittain metsästyskauden aikana kymmenet koirat ylittävät Suomen ja Venäjän rajan Koillismaalla ja Kainuussa. Yleensä koira menee riistan perässä rajan yli karhun ja hirven metsästyksen yhteydessä.
Useimmiten koirat joko palaavat itse Suomen puolelle tai Venäjän rajavartioviranomaiset tuovat ne Suomeen. Joissakin tapauksissa koirat ovat kuitenkin kadonneet.
Kaikista Venäjän puolella käyneistä koirista tehdään ilmoitus eläinlääkäreille. He arvioivat, pitääkö koira toimittaa tarkastukseen eläintautien leviämisen estämiseksi.
Suomen ja Venäjän välisen rajajärjestyssopimuksen mukaan kotieläinten rajanylitykset on pyrittävä estämään.
Kun rajavartioston partio kohtaa rajavyöhykkeellä koiran, jonka omistajaa ei tunneta tai on syytä epäillä koiran käyneen Venäjällä, koira toimitetaan löytöeläintarhaan.
Koiralla metsästäviä kehotetaan merkitsemään koiran pantaan tai valjaisiin omistajan yhteystiedot.
Jos koiranomistaja huomaa koiransa kadonneen valtakunnan rajan läheisyydessä, asiasta pyydetään ilmoittamaan Kainuun ja Koillismaan alueella Kainuun rajavartioston johtokeskukseen, puh. 0295 412 410.
Pihlajien punerrus kertoo tulossa olevasta hyvästä marjasadosta.
– Kun katson omaa pihapiiriäni, pihlajat ovat täynnä marjoja. En muista, että niitä olisi ollut näin paljon pitkään aikaan, vahvistaa Satakunnan Marttojen toiminnanjohtaja Marjut Länsiniemi.
Pihlajanmarjat ovat monelle vain silmänruokaa, luonnon kauneutta. Marjut Länsiniemi kehottaa rohkeasti kokeilemaan pihlajanmarjan hyötykäyttöä.
– Siinä on kolme kertaa enemmän c-vitamiinia kuin appelsiinissa.
Moni karsastaa pihlajanmarjan hapanta ja muikeaa makua. Marjoista voi kuitenkin tehdä hyytelöä hillon joukkoon, mehua tai marmeladia. Marjoja voi yhdistää eri raaka-aineiden kanssa. Niitä voi pakastaa ja kuivata.
– Pihlajanmarjoissa on erilaisia happoja ja parkkiaineita, jotka tekevät niistä karvaan makuisia. Karvautta voi yrittää häivytttää pakastamalla. Ja happamuutta voi poistaa myös liottamalla marjaa hetken aikaa etikkaliemessä.
Toiminnanjohtaja Länsiniemi kehottaa myös maistelemaan. Marjoissa on nimittäin eroja – toisissa puskissa marjat voivat olla paljon makeampia. Paras aika hyödyntää marjoja on loppukesä. Etenkin syyskuu on hyvä säilöntäkuukausi.
Pihlajanmarja kiinnostaa myös siivekkäitä syöjiä. Toiminnanjohtaja Länsiniemen havaintojen mukaan luonnossa on riittävästi vielä muuta ruokaa, mutta ensimmäisten pakkasten jälkeen muu tarjonta pienentyy. Etenkin tilhit löytävät myös pihlajat.
– Ja ne ovat kyllä sitten nopeita kavereita, Länsiniemi naurahtaa.
Jos pihlajanmarjat säästyvät linnuilta, marjat säilyvät hyödynnettäviksi vielä pitkälle pakkaskauteen asti.
Helsingin Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus valmistelee uutta pysyvää näyttelyä, jonka aiheena ovat ilmastonmuutoksen vaikutukset luontoon ja ihmiseen. Tiistaina museoon tuotiin näyttelyyn kuuluvia mammtuttirekonstruktioita, joka kuljetettiin Helsinkiin Sipoosta.
Luomuksen yhteistyökumppani Jääkausi-yhdistys on valmistanut aidonkokoiset rekonstruktiot yhteistyössä Helsingin yliopiston asiantuntijoiden kanssa. Yhdistys on valmistanut mallit myös villasarvikuonosta ja jättiläishirvestä.
Mallit oli alun perin tarkoitettu Sipoon Östersundomiin suunnitteilla olleeseen jääkaudesta kertovaan näyttelyyn. Tuolloin meneillään ollut kuntaliitos pysäytti suunnitelmat, ja näyttely jäi toteuttamatta.
Jääkausi-yhdistys halusi kuitenkin saada suuritöiset rekonstruktiot näytteille. Tämän vuoksi käynnistettiin yhteistyöneuvottelut Luomuksen kanssa. Mammuttirekonstruktiot kuljetettiin Sipoosta Helsinkiin maanantain ja tiistain välisen yön aikana.
Näyttely on tarkoitus avata vuoden 2015 lopulla.
Sienimyrkytyskuolemat ovat harvinaisia Suomessa. Esimerkiksi vuosien 1969 ja 2006 välisenä aikaan kuoli sienimyrkytykseen Suomessa kahdeksan ihmistä. Heistä kolme oli kuollut suippumyrkkyseitikin syömisen seurauksena 20–30 vuotta myrkytyksen jälkeen ja kuolemat liittyivät munuaisensiirron komplikaatioihin.
Kaksi kuolleista menehtyi valkokärpässienen syömisen seurauksena. Osassa kuolemantapauksia ei itse sientä ole kyetty tunnistamaan, vaikkakin myrkky on tunnistettu.
Kaikkiaan löytyy Myrkytystietokeskuksen tietokannasta 45 sellaista sientä, jotka voivat aiheuttaa myrkytysoireita. Osasta sieniä saa esimerkiksi ripulia ja vatsakipua. Osa puolestaan johtaa pahimmillaan maksan ja munuaisten toimintahäiriöihin (esim. pulkkosieni).
Myrkytystietokeskuksen johtava lääkäri, professori Kalle Hoppu sanoo, että vakavia myrkytysoireita saa Manner-Suomessa myrkkysienistä yleensä syönnin, ei maistamisen seurauksena.
– Arvioidaan, että yksi kuutiosenttimetri valkokärpässientä voi aiheuttamaa vakavan sairastumisen, eli se on aika pieni määrä.
– Vaikka muistakin sienistä kuin valkokärpässienestä ja myrkkysuipposeitikistä löytyy kuolemantapauksia, niin kyllä nämä kaksi ovat myrkyllisimpiä, sanoo Hoppu.
Myös korvasieni voi olla pahimmillaan tappavan vaarallinen ilman esikäsittelyä.
Sienistä saadun myrkytyksen seuraukset voivat vaihdella huomattavastikin. Pahimmillaan on kuolema seurannut jopa viikon kuluessa sienen syömisestä.
– Yleensä suippumyrkkyseitikki aiheuttaa munuaisvaurio-oireita kolmesta viiteen vuorokauden kuluessa syömisestä. Jos myrkkyä on iso annos, tulevat oireet nopeamminkin, kertoo Kalle Hoppu.
Valkokärpässieni on potilaan kannalta kohtalokkaampi kuin suippumyrkkyseitikki.
– Valkokärpässienimyrkytys johtaa nopeasti maksavaurioon, kun taas seitikkimyrkytys aiheuttaa munuaisvaurion, joka on yleensä hoidettavissa keinomunuaishoidolla. Myöhemmin voidaan turvautua munuaissiirtoon.
– Maksansiirto on munuaissiirtoa dramaattisempi toimenpide. Maksan toiminnan korvaamiseen ei ole olemassa yhtä hyvää apuvälinettä kuin keinomunuaishoito munuaisen vajaatoiminnon yhteydessä, sanoo professori Kalle Hoppu.
Seitikkimyrkytys ei ole aina aivan varmaa. On todettu tapauksia, että osa ihmisistä on saanut seitikkimyrkytyksen, osa taas ei. Valkokärpässienen kohdalla kaikki saavat myrkytyksen.
Kavalakärpässieni on vieläkin myrkyllisempi kuin valkokärpässieni. Kavalakärpässieni on harvinainen, eikä sitä tiettävästi esiinny Manner-Suomen puolella, ainoastaan Ahvenanmaalla. Sitä voi löytyä joskus myös Lounaissaaristosta.
Myrkytystietokeskuksen tiedossa ei ole yhtään varmaa kavalakärpässienen aiheuttamaa myrkytystä Suomessa.
Professori Hopun mukaan oleellista on, että hoito aloitetaan varhaisessa vaiheessa ja että potilas, jolla on vakava sienimyrkytys, lähetetään ajoissa hoitopaikkaan, jossa on tarvittavat hoitomahdollisuudet.
Myrkytystietokeskus 09 471 977 (24 t /vrk), tai vaihde 09 4711.
