Pionien kukinta on loisteliaimmillaan heinäkuun alkupäivinä. Yksi tämän hetken trendikkäimmistä kasveista on syyttä saanut vaikean maineen, sillä oikein istutettuna pioni on erittäin kiitollinen ja näyttävä missä tahansa puutarhassa. Liisa Inkovaara kävi ihastelemassa runsaina kukkivia pionipenkkejä yhdessä kasvihuonepuutarhuri Mari Sainion kanssa Porin vihertietokeskuksessa.

Pohjois-Savon erämiesten mielestä ahmojen suunniteltu siirtoistutus Lapista Pohjois-Savoon ei ole tarpeen, sillä laji on levinnyt maakuntaan luontaisesti.

Ahmakannan lisääntyessä lisääntyvät myös petojen aiheuttamat haitat, totesivat erämiehet Varpaisjärvellä pitämässään kokouksessa.

Erämiesten sihteeri Veijo Miettinen sanoo, että lajia sinänsä ei vastusteta ja ahma saa levitä luontaisesti, mutta siirtoistuksia ei katsota hyvällä.

– Ahmakanta Pohjois-Savossa on etenkin maakunnan pohjoisosissa ja pysyvä ja havaintoja tehdään jatkuvasti myös muualla maakunnassa. Pysyvä kanta on ainakin Sonkajärvi-Rautavaara-Vieremä-Kaavi -alueella, Miettinen sanoo.

Lisäksi tuoreita havaintoja on tehty Miettisen mukaan myös Vehmersalmella ja Leppävirralla. Hän arvioi, että siirtoistutettavaksi suunnitellut pohjoisen ahmat saattavat porojen puutteessa hyökätä Savossa lampaiden kimppuun tai joutua kontaktiin koirien kanssa.

Miettinen sanoo myös, että vastoin aiempaa käsitystä ahma sopeutuu elämään ihmisen lähellä, vaikka sitä on pidetty selkeästi erämaan eläjänä.

– Ahmahavaintoja on myös Puijon metsästä, Miettinen toteaa.

Ahman hoitosuunnitelmassa ahmoja on suunniteltu siirrettävän Lapista etelämmäksi. Suunnitellut siirtoalueet sijaitsevat Rautavaaralla ja Pielavedellä Pohjois-Savossa, sekä Viitasaarella Keski-Suomessa.

Männyn kasvua hidastava ruskomäntypistiäinen on jälleen yleistynyt lounaisrannikolla. Suomen metsäkeskukseen on ilmoitettu tuholaisista lähinnä lounaisrannikolta mutta myös Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta.

Mynämäkeläinen metsänomistaja Ville Kalluinen löysi ruskomäntypistiäisen toukkia omasta metsästään ensimmäistä kertaa. Hän törmäsi niihin myös mökillä Taivassalossa.

– Soppalautaselle niitä pöydälle tippui, kun pihalla syödään. Sehän viivästyttää puun kasvua. Se nyt huolestuttaa. Tässä on kohtalaisen paljon ollut hirvituhoja aikaisemmin, että taimikon eteen on töitä tehty, pohtii Kalluinen.

Kalluinen esitteli ruskomäntypistiäisryppäitä Suomen metsäkeskuksen hyönteis- ja tuholaiskoordinaattori Hannu Heikkilälle. Tämä kertoi, että tuholaisen kanta on runsastunut huomattavasti ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Jo viime kesänä tuli joitakin havaintoja, mutta nyt niitä on huomattavasti enemmän. Heikkilän mukaan kyse ei ole kuitenkaan massaesiintymästä.

– Esimerkiksi Laitilasta metsänhoitoyhdistyksen kaveri ilmoitti, että joka ainoassa kylässä Laitilassa on havaintoja. Aina ja kaikkialla näitä on pieni kanta olemassa, mutta niitä on yleensä sen verran vähän, että niitä ei havaita. Noin 20 – 30 vuoden välein tähän asti on syntynyt massaesiintymä. Pienempiä piikkejä kannoissa on ehkä viiden vuoden välein, kertoo Heikkilä.

Tuholaisen kimppuun vain kotikonstein

Hyönteis- ja tuholaiskoordinaattori Hannu Heikkilälle ruskomäntypistiäiset ovat tuttuja vuoden 2008 massaesiintymästä.  Lounaisessa Suomessa oli kymmeniä tuhansia hehtaareita männiköitä syötynä ja Etelä-Pohjanmaalla satoja tuhansia hehtaareita. Silloin pistiäisiä torjuttiin Lokalahdella lentoruiskutuksilla 700 hehtaarin alueella, kun oli vaarana, että puut kuolevat pystyyn.

Tänä vuonna syy tuholaisten lisääntymiseen voi löytyä viime kesästä.

– On esitetty kuivuusteoriaa, että kuivuus saattaisi laukaista kannan nousemisen, kertoo Heikkilä.

Asiantuntija arvioi, että lentoruiskutuksiin ei ole syytä tänä kesänä. Heikkilä huomauttaa, että ne maksavat satoja tuhansia euroja. Viimeksi eli vuonna 2008 sopivaa lentokalustoa oli hankittava Oslosta saakka.

Linnut karttavat pihkaisia matoja – ihmistä toukat eivät pure

Ruskomäntypistiäisen luontainen vihollinen on ruiskutuksissakin käytetty monisärmiövirus. Linnut eivät pidä pihkaisista madoista.

– Linnun lähestyessä nousee ryväs pystyyn häntänsä päälle. Se näyttää paljon isommalta, mitä onkaan ja sen lisäksi ne sylkevät pihkaa linnun silmille. Linnulle ne eivät oikein maistu, kertoo Hannu Heikkilä.

Ihmiselle toukat eivät ole vaaraksi.

– Ei ne pure edes puupäätä, mutta onhan ne iljettäviä. Esimerkiksi postilaatikon varsia pitkin olen nähnyt niiden oikein joukolla kiipeävän ylös. Säikähtänyt mökkiläinen on soittanut, että niitä on jo tyynyllä, kertoo Heikkilä.

Puiden selviytymistä kannattaa seurata rauhassa

Ruskomäntypistiäisen toukat elävät mäntyjen oksilla pienissä ryppäissä ja popsivat männyn neulasia. Tuholaista voi torjua hyönteismyrkyllä tai ekologisemmin mäntysuopaliuoksella. Puita ei kannata lähteä kaatamaan.

– Ensi vuonna, jos syönti ei toistu, tulee uusi neulaskerta. Niin kauan, kuin niissä on vihreää, niin on toivoo. Kasvutappiota siitä tulee. Seuraavan viiden vuoden aikana kymmeniä prosentteja menetetään puun kasvua, kertoo Hannu Heikkilä Suomen metsäkeskuksesta.

Heikkilä selittää myös, että toukat poistuvat kohta puista.

– Tässä kesä-heinäkuun vaihteessa ne pudottautuvat maahan, koteloituvat sinne ja syksyllä kuoriutuvat lentämään. Ne munivat mäntyjen neulasiin, missä munat säilyvät hyvin talven yli ja kuoriutuvat sitten keväällä huhti – toukokuussa suoraan ruokapöytään eli neulasille.

Nasa laukaisi aikaisin keskiviikkoaamuna Vandenbergin lentotukikohdasta Kaliforniasta Delta II –raketin, jonka kyydissä oli avaruudesta maapallon hiilidioksidipitoisuuksia mittaava OCO-2-mittauslaitteisto.

OCO:n, eli Orbiting Carbon Observatoryn, tarkoituksena on tarjota uudenlainen näkökulma siihen, miten maapallo mukautuu ilmakehän nousevaan hiilidioksidipitoisuuteen ja mikä sen rooli on planeetanlaajuisissa ilmastonmuutoksissa. Mittauksia ei ole aikaisemmin tehty Maan kiertoradalta koko planeetan laajuisesti. Maan pinnalta tehtävät hiilidioksidimittaukset ovat olleet arkipäivää jo pitkään, mutta OCO-2 on ensimmäinen avaruusalus tehtävässä.

OCO:n mittaustulokset on tarkoitus yhdistää maan päällä tehtyihin mittaustuloksiin ja saada näin entistä selkeämpi kuva siitä, mitä ilmakehän kasvava hiilidioksidipitoisuus käytännössä tarkoittaa maapallolle ja sen ilmastolle. Nasa toivoo satelliitin tarkkailevan maapallon ”hengitystä” ja selventävän sitä, miten maapallo mahdollisesti sopeutuu hiilidioksidin kasvavaan määrään.

Suurin osa koko maapallon laajuisista ilmakehän hiilidioksidimäärien mittaustuloksista on aiemmin saatu yhdestä mittauspisteestä Havaijilla. Mauna Loan tulivuoren lähistölle vuonna 1958 perustettu mittausasema mittasi kaikkien aikojen ennätyslukemat ilmakehän hiilidioksidipitoisuudessa vuonna 2013.

Näistä mittauksista on voitu todeta, että hiilidioksidi ei jakaudu ilmakehässä tasaisesti. Sen pitoisuudet ovat jossain päin maailmaa korkeampia ja jossain matalampia. Hiilidioksidin paikallinen määrä ja maailmanlaajuinen jakautuminen riippuu ilmakehän sääjärjestelmistä ja siitä, miten ilmamassat liikkuvat niiden voimasta. OCO-2:n yhtenä tehtävänä onkin selvittää juuri hiilidioksidin liikkumista ilmakehässä sekä korkeussuunnassa että maanpinnan suuntaisesti.

Hiilidioksidimittaukset ovat satelliitin ainoa tehtävä

Nasa odottaa laitteiston tuottavan yksityiskohtaista tietoa myös paikallisista hiilidioksidinlähteistä ja eri kasvihuonekaasunielujen, kuten merien, roolista ilmakehän hiilidioksidimäärien vaihtelussa.

– On jo aika kiireellistä päästä näkemään, millaisia mittaustuloksia aiheesta saadaan OCO-2:n kaltaisesta satelliitista, sanoi laukaisun työryhmänjohtaja David Crisp.

Satelliitissa on vain yksi laitteisto ja hiilidioksidimäärien mittaaminen on sen ainoa tehtävä. Laitteisto on niin tarkka, että tutkijat voivat laskea jopa yksittäisten hiilidioksidimolekylien määrän ilmakehän eri kerroksissa. Satelliitti pystyy myös mittaamaan hiilidioksidimäärien vuosittaista vaihtelua.

Hiilidioksidipitoisuudet kasvaneet vuosi vuodelta

Hiilidioksidi on yksi kasvihuonekaasuista, jotka estävät maapallon ylimääräistä lämpöä haihtumasta avaruuteen. Sen pitoisuudet ovat kasvaneet huomattavasti viime vuosien aikana. Maan päällä tehtyjen mittaustulosten mukaan hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on kasvanut lähes 20 prosentilla viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana.

OCO-2-satelliitti on Nasan ensimmäinen avaruudesta hiilidioksidipitoisuuksia mittaava laitteisto. OCO-2 laukaisitiin avaruuteen korvaamaan ensimmäinen OCO-satelliitti, joka laukaistiin vuonna 2009, mutta joka ei päässyt kiertoradalle sen vikaannuttua laukaisun jälkeen.

Satelliitin laukaisu tapahtui Yhdysvaltain länsirannikolta, jotta satelliitti pääsisi napojen kautta kulkevalle kiertoradalle. Ainoa tapa saada satelliitti sellaiselle kiertoradalle Yhdysvalloista, on laukaista se juuri länsirannikolta. Satelliitti ylittääkin molemmat napa-alueet jokaisella kierroksellaan Maan ympäri. Se kiertää Maata noin 700 kilometrin korkeudessa.

Laukaisu tapahtui keskiviikkona puolen päivän jälkeen Suomen aikaa. Kuusikulmainen satelliitti on hieman vajaa kaksi metriä korkea ja metrin levyinen. Se painaa vähän alle 450 kiloa ja sen lento jatkuu kahden vuoden ajan.

Ranskalaisen Nantesin kaupungin puutarha nauttii kävijäryntäyksestä harvinaisen kukinnan ansiosta. Puutarhan jättipökkövehkalle (Amorphophallus titanum) on ollut alkuviikon päivinä satojen uteliaiden jono, sillä kasvi puhkeaa kukkaan vain kymmenien tuntien ajaksi. Kukinta tapahtuu kerran kymmenessä vuodessa.

Suuren punareunaisen lehden keskeltä työntyy tuolloin patonkimainen, usein monta metriä korkea kukinto. Muodon vuoksi kasvilla on lempinimenä "titaanin penis" – hajun vuoksi se tunnetaan myös "ruumiskukkana". Erittäin epämiellyttävä tuoksu muistuttaa mätänevää lihaa.

Kukinto on maailman kasvikunnan kookkaimpia, tosin Nantesissa sillä on mittaa maltilliset 1,6 metriä. Nantesin jättipökkövehka on ikuistettu esimerkiksi uutiskanava France24:n verkkosivulle.

Ranskalaistietojen mukaan yli 2 000 kävijää on vieraillut kaupungin puutarhassa sen jälkeen, kun jättipökkövehka sunnuntaina puhkesi kukkaan.

Länsisumatralaista kasvia tavataan vain harvoin luonnossa, eikä sitä ole näytteillä kuin noin 20 kasvitieteellisessä puutarhassa maailmassa.

Suomenselkä ja Maanselkä muodostavat käytävän, jota pitkin monet lajit kulkea idästä länteen ja päinvastoin. Tämän yhteyden turvaamiseen tähtää Suomen luonnonsuojeluliiton tänä vuonna käynnistämä SuoMaa-hanke.

SuoMaa-hanke pyrkii suojelemaan Suomenselän ja Maanselän alueen koko lajistoa kokonaisuudessaan. Kärkilajeina suojelussa ovat muun muassa maakotka, riekko, metsäpeura, suoperhonen ja pikkupuroissa elävä taimen.

– Jos jossakin Suomessa meinataan tämmöistä lajistollista monimuotoisuutta, sen siirtymistä vaikka ilmastonmuutoksen myötä mahdollistaa, niin täällä se on tehtävä, kertoo Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava.

Hankkeen tarkoituksena on edistää soiden, metsien ja pienvesien suojelua ja tähdätä myös salametsästyksen ehkäisyyn. Metsäketjun suurin uhka on pirstaloiva maankäyttö, kuten turvetuotanto ja tehometsätalous.

– Täällä on jäljellä hienoja soita, myös suojelemattomia soita. Osa soista on koko ajan uhan alla tulla kaivetuksi pois. Metsätalous pirstoo ja vähentää metsiä, missä maakotka voisi pesiä tai peura laiduntaa, Sulkava sanoo.

Kuluvana kesänä hanke kartoittaa selkien soita ja samalla on alkanut maakotkan tekopesien rakennus. Kesällä tehdään yhteensä 15 maakotkan tekopesää sekä läntiseen että keskiseen osaa vyöhykettä, Keski-Suomen ja Pohjanmaan maakuntien rajalle.

Myöhemmin syksyllä tai viimeistään ensi vuoden puolella alkavat taimenpurokartoitukset.

Ympäristöjärjestön ensimmäinen tavoite on suojella ja ennallistaa tärkeitä suoalueita.

– Ensimmäisiä tuloksia odotetaan juuri nyt. Uskon, että esimerkiksi soidensuojelun täydennysohjelmassa Suomenselän ja Maanselän alueen soilla on merkittävä rooli.

Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajaa Risto Sulkavaa haastatteli toimittaja Pauliina Tolvanen.

Saimaalla kehitelty muikunpyyntialusten troolisäleikkö saattaa jatkossa olla ehtona troolaamiselle. Metsähallituksen hallinnoimille vesialueille troolauslupia myöntävä eräsuunnittelija Mikko Malin kertoo, että säleikön käyttöä saatetaan vaatia lupaehdoissa muutaman vuoden kuluttua.

– Nyt kun ei ole vielä kaupallista versiota olemassa, niin tuskin seuraavalle lupakaudelle tällaista voidaan lupaehdoksi laittaa, seuraavalle kolmivuotiskaudelle.

– Mutta lähtökohta on että toivottavaa on, että sen seuraavan kolmivuotiskauden jälkeen meillä olisi jo toimiva säleikkö mikä olisi kaikkien kalastajien otettavissa käyttöön, että se voitaisiin laittaa lupaehdoksi, toteaa Malin.

Troolisäleikön kaksi vuotinen kehityshanke on loppusuoralla. Valmis tuote troolisäleikkö ei kuitenkaan ole.

– Se me on saatu selville se tekninen tapa miten lohikalat saadaan ulos troolista. Mutta, että ammattikalastajat voivat käyttää sitä, niin se vaatii vielä kehittämistä.

– Kun veto jatkuu pidempään, niin silloin myös muikkuhävikki kasvaa. Hienosäätöä se vielä vaatii, kertoo troolisäleikköä kehittävän Future Missions Oy:n kehityspäällikkö Niilo Valkonen.

90 prosenttia lohikaloista vapautuu omin avuin

Troolin liitokohtaan asennettava säleikkö estää lohikalojen päätymisen saaliiksi muikunpyytämisen sivutuotteena. Muikut menevät säleikön läpi troolin perälle saakka. Lohikalojen matka troolin perälle sen sijaan pysähtyy säleikköön ja hyvinä uimareina ne pystyvät vapautumaan troolista säleikön viereisestä vapautusaukosta.

Tulosten perusteella 90 prosenttia lohikaloista vapautuu troolista omin avuin ja loputkin voidaan vapauttaa ennen kuin trooli nostetaan veneeseen.

– Sehän on aivan loistava tulos ja voidaan todeta, että lohikalat eivät sinne troolin perälle ajaudu sen ristikon ohi. Positiivista on se, että ne pystyvät itse uimaan sieltä vahingoittumina pois ja syömään siinä matkalla vielä muikkuakin.

Kaupallista sovellusta troolisäleiköstä ei vielä ole tehty.

– Uskoisin, että kehitystyö jatkuu tämän hankkeen päättymisen jälkeenkin, sen verran kiinnostuneita tästä ollaan oltu, toteaa Niilo Valkonen.

Suomen sisävesillä muikun troolaajia on vain muutamia kymmeniä.

Kotkaan on rantautunut uusi lukkilaji. Hallasta viime vuoden elokuussa löytynyt Lacinius dentiger -niminen lukkilaji on varsin suurikokoinen.

– Se on varsin erikoisen näköinen, oliivinvihreä ja hyvin piikikäs, kuvailee Suomen ympäristökeskuksen tutkija Annika Uddström.

Uddström kertoo, että lajin naaraan ruumis voi olla lähes sentin mittainen. Kokoa lisäävät vielä lukeille ominaiset pitkät jalat. Koiraat ovat naaraita noin puolet pienempiä.

Lukkihavainnon teki ludeharrastaja, joka oli nähnyt erikoisen näköisen lukin puunrungolla. Lukin löytänyt henkilö otti lukista valokuvan ja lähetti sen tutkija Veikko Rinteelle Turun yliopistoon.

Uddström ja Rinne totesivat kuvan perusteella, että kyseessä oli Suomessa uusi lukkilaji. He myös kävivät varmistamassa havainnon paikan päällä Kotkassa. Uddström kertoo, että kyseessä ei ollut vain yksittäinen lukki, vaan lukkeja asusteli pienellä alueella Hallassa useampiakin.

Lukki on luultavasti matkustanut jäniksenä puukuormassa Venäjältä

Annika Uddström arvelee, että lukit ovat tulleet Suomeen todennäköisesti puutavaran mukana Venäjältä. 

– Sellaisiin paikkoihin, missä on paljon rahtiliikennettä, kulkeutuu helposti uusia lajeja. Uddström toteaa.

Kotkasta löydettyä lukkilajia esiintyy nimenomaan Venäjällä. Uddström kertoo, että heillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, missä lajia lähimmillään Venäjällä esiintyy, koska Venäjältä on heikosti saavilla tietoa lukeista.

Uddström ei osaa vielä sanoa, voiko Kotkasta löytynyt lukkilaji aiheuttaa uudessa ympäristössään mitään erityistä. Uddström kertoo, että jotkut uusille alueille kulkeutuvat lajit ovat täysin harmittomia, ja niille löytyy sieltä oma paikkansa. Uddström kuitenkin jatkaa, että uuden lajin tullessa jollekin alueelle on aina riski, että ne syrjäyttävät jotain alueella entuudestaan eläviä lajeja.

– Jotkut lukeista ovat täysiä petoja, ja ne syövät itseään pienempiä selkärangattomia. Toisille lukkilajeille kelpaa myös kasviravinto, Uddström kertoo.

Uddström kertoo esimerkkinä, että Ahvenanmaalta löytynyt uusi lukkilaji on syrjäyttänyt Keski-Euroopasta pohjoiseen levitessään alkuperäisiä lukkilajeja.

Uusia lajeja voi löytyä vielä lisää

Suomesta on löytynyt viime vuosina kolme muutakin uutta lukkilajia. Yksi näistä löydettiin Imatralta ja loput Ahvenanmaalta.  Löytöjen myötä Suomessa tavattujen lukkien lajimäärä on noussut viiteentoista. Suomesta on löydetty myös yksi uusi valeskorpionilaji, mutta sen löydön tarina on varsin erikoinen.

Valeskorpionilaji Microbisium suecicum löytyi jo 60-luvulla Ahvenanmaalta, mutta löytäjä ei ikinä kertonut löydöstään julkisesti. Lukki löytyi uudelleen vasta vuonna 2012 kun Luonnontieteellisen keskusmuseon valeskorpionikokoelma käytiin läpi. Löydös nosti valeskorpionilajien määrän Suomessa seitsemääntoista.

Uddström kertoo, että uusia lajeja saattaa löytyä vielä lisää, koska Suomen lähialueilla esiintyy useita lukki- ja valeskorpionilajeja, joita voisi hyvin esiintyä Suomessakin. Suomen ympäristökeskus pyytääkin havaintoja varsinkin mahdollisista uusista valeskorpionilajeista.

Lukkeja ja valeskorpioneja on viime vuosina tutkittu osana Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma Puttea. Lajiryhmistä on tekeillä määritysopas, joka valmistuu vuoden 2015 alkupuolella.

Lahden Kaarlaaksossa käärmeet purivat viime kesänä useita alueen asukkaita. Kaupungin puutarhaväki hälytettiin avuksi, jotta käärmeiden elämiselle otolliset heinikot saatiin mataliksi.

Tänä vuonna tilanne on ollut vuodentakaista rauhallisempi.

– Keväällä kyitä näkyi enemmän, mutta kesä on ollut rauhallisempaa. Muutamia kyitä on näkynyt lenkkipoluilla. Puremilta on vielä vältytty tänä kesänä, kaupunginosassa perheineen asuva Suvi Veltheim kertoo.

Lahden kaupunginpuutarhuri Hannu Neuvonen vahvistaa Veltheimin näkemyksen. Asukkaat eivät ole kesän aikana ottaneet yhteyttä.

– Kaarlaakson lisäksi Pesäkallion alueella on ollut ongelmia kyiden kanssa aiempina vuosina. Ehkä kyyongelmat ovat tänä kesänä vasta edessä. Varsinkin, jos sää lämpenee.

Turun yliopistossa tutkijana toimiva Pälvi Salo laskee vähentyneet kyyhavainnot huonon sään piikkiin. Kyy voi elää jopa kolmikymppiseksi, joten nopeat ja suuret kannanvaihtelut eivät ole todennäköisiä.

– On mahdollista, että kyyhavainnot ovat vähentyneet sään vuoksi. Kyykannan kokokin vaihtelee, mutta ei mitenkään erityisen radikaalisti.

Paniikkia ei lietsota

Lapsiperheiden suosimalla Kaarlaakson asuinalueella ei panikoida kyiden vuoksi. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, sanoo kolmisen vuotta perheineen alueella asunut Jonna Haapsaari.

– Vanhemmat lapset tunnistavat käärmeet ja osaavat varoa niitä, mutta pikkulapsille se on vaikeampaa.

Veltheim kertoo, että viime kesän runsas käärmepopulaatio aiheutti liiallistakin pelkoa.

– He eivät halunneet enää leikkiä metsässä. Tänä kesänä lapset eivät ole käärmeistä juuri puhuneet ja leikitkin ovat palanneet metsiin. Kalliolle on tehty majakin, hän naurahtaa.

Metsässä ei kuitenkaan leikitä ilman kumisaappaita. Muutenkin alueen asukkaat ovat varautuneet mahdollisiin kyiden puremiin. Allergialääkkeet ja kyypakkaukset löytyvät kotoa, Veltheim ja Haapsaari kertovat.

Käärmetutkija Pälvi Salo tekee selväksi sen, ettei kyynpuremien kanssa ole leikkimistä.

– Hätänumeroon pitää soittaa rohkeasti. Vaikka kyyn myrkky ei itsessään aiheuttaisi pahaa, puremasta mahdollisesti seuraava allerginen reaktio voi olla hengenvaarallinen. Varsinkin pienten lasten kärsimiin puremiin tulee suhtautua vakavasti.

Tutkija: Kyytä tulee kunnioittaa ja sen tappamista välttää

Kyiden pelkääminen on osin aiheellista, mutta jokainen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa käärmeen kohtaamisen seurauksiin, käärmetutkija korostaa.

– Terve kunnioitus kyytä kuten muitakin villieläimiä kohtaan on paikallaan. Ei kyitä tarvitse pelätä, mutta varuillaan kannattaa olla.

– Kyy pyrkii luonnostaan välttelemään ihmistä. Ei se ole mikään pusikossa ihmisiä vaaniva peto.

Veltheim ja Haapsaari ovat ohjeistaneet lapsiaan ilmoittamaan aina, jos he näkevät käärmeen. Melko usein ihimiset lätkivät kyyn hengiltä, vaikka sitä tulisi tutkijan mukaan välttää. Rauhoitettu kyy ei kuitenkaan ole.

– Virallisen ohjeistuksen mukaan käärme tulisi ottaa kiinni ja kuljettaa parin kilometrin päähän.

Veltheim ja Haapsaari tietävät, että kyyn tappaminen ei ole suositeltavaa. Käytännön tilanteet voivat kuitenkin saada ihmiset käyttäytymään toisin, he muistuttavat.

Kodin tai mökin pihalta löytyvän käärmeen elämä päättyy edelleen usein lapion kolautukseen.

– Käärmeen tappaminen on reaktio, joka on ihmisissä syvällä. Luonnonsuojelijat suosittelevat, ettei käärmeitä tapettaisi, Lahden kaupunginpuutarhuri Hannu Neuvonen sanoo.

Viime kesänä kesyt villiasiat aiheuttivat Janakkalassa hämmennystä, joskin myös ärtymystä, kun siat kävivät tonkimassa janakkalalaisten istutuksia. Kesyille villisioille ei löytynyt omistajaa, joten lauma määrättiiin lopetettavaksi. Paikallinen metsästysseura sai neljä laumasta lopetettua, mutta ilmeisesti kaksi tai kolme eläintä jäi karkuteille.

Nyt Janakkalan Hallakorvessa on tehty havaintoja pienistä porsaista, jotka ovat viime kesän karkulaisten jälkeläisiä.

– Kyseessä on yksi tai kaksi porsasta. Janakkalassa on tehty havaintoja varsin pienestä porsaasta, vain kahden nyrkin kokoisesta pikkupossusta. Havaintoja on tehty Leppäkoskelta Ryttylään menevän tien varrelta, sanoo Janakkalan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Kari Sankala.

Havaintopaikkojen lähellä on asutusta. Jos kyse on viime vuonna hengissä säilyneiden kesyjen villikkojen jälkeläisistä, eivät Hallakorvessa seikkailevat porsaat ole todennäköisesti enää kesyjä. Ne eivät enää tunge ihmisten puutarhoihin.

– Kyseessä olevat porsaat ovat aivan selvästi peräisin luonnossa olleesta emakosta. Mikäli nämä porsaat ovat kesyjen villisikojen jälkeläisiä, ne ovat jo tottuneet olemaan luonnossa. .

Villisiat ovat rauhoitettuja

Kokonaisen villisikapopulaation syntyminen Janakkalaan on silti hyvin epätodennäköistä, uskotaan riistanhoitoyhdistyksessä. Porsaat ovat syntyneet luontoon, eli ne ovat jo aitoja villisikoja, joita ei ampumalla listitä. Niiden elämää uhkaavat vain luontaiset viholliset.

– Nämä porsaat kasvavat hyvällä tuurilla aikuisiksi ja lähtevät hakemaan reviiriä. Toinen vaihtoehto on, että ne joutuvat pedon, joko ilveksen tai ketun suuhun, kertoo Kari Sankala. 

Ampumaan niitä ei missään nimessä lähdetä.

– Ensinnäkin ne ovat rauhoitettuja. Koska ne eivät ole tehneet vahinkoa eikä niistä ole haittaa, ei niitä lähdetä missään nimessä jahtaamaan.  Eikä niitä lainkaan mukaan saa tässä vaiheessa jahdata, eli ne ovat rauhoitettuja, kertoo Janakkalan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Kari Sankala.

Viime vuodenvaihteessa kannettiin huolta pienten karhujen selviämisestä avopesissä talven pakkasissa. Kevään ja alkukesän aikana tehdyt lukuisat havainnot viittaavat kuitenkin siihen, että pennut selvisivät haasteellisesta talvesta.

– Lunta oli kovin rajallisesti ja se on kuitenkin eriste karhun talvenvieton aikana. Viime vuosi oli tiukempi kuin aikaisemmat, mutta havaintojen perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että karhu on selvinnyt kohtuullisen hyvin, arvioi Riista-ja kalatalouden tutkimuslaitoksen petotutkija Samuli Heikkinen.

Uusista karhunpennuista havaintoja on tehty tähän mennessä vajaat 400 kertaa. Vastaavaan aikaan viime vuonna havaintoja oli kirjattu 330. Luvut kertovat tehdyistä ja Tassu-järjestelmään kirjatuista havainnoista, eivät pentujen lukumäärästä.

Pentuja on nähty karhujen perinteisillä esiintymisalueilla Pohjois- ja  Itä-Suomessa sekä keskisen Suomen alueella. Karhujen meneillään oleva kiima-aika pitää pienimmät pennut vielä metsien piilossa, mutta niitä on silti nähty myös Pohjanmaalla.

– On tässä Ähtärissä ja lähipitäjissä tehty tämän vuoden pennuista havaintoja. Lehtimäellä, Soinissa ja vallankin Kuortaneella, kertoo petoyhdysmies Matti Poti Ähtäristä.

Karhukannan voimakas kasvu taittunut

Metsämiehen mukaan ihmisten huoli pentujen selviämisestä oli osin turha, sillä eläinten kyky sopeutua luonnon olosuhteisiin on hyvä.

– Niillä on paremmat säätiedot kuin meillä ihmisillä ja paremmat kamppeet. Kyllä luonto pitää huolta omistaan, sanoo Matti Poti.

RKTL:n tuoreen arvion mukaan karhukanta Suomessa on nyt vakiintunut. Voimakas kannan kasvu on taittunut. Idässä ja pohjoisessa kanta vahvistuu, muualla kanta on hiukan laskussa. Karhuja arvioidaan olevan Suomessa 1400–1530 yksilöä. Tänä keväänä arvioidaan syntyneen 265 pentua.

Sinilevä on alkanut kukkia Uudellamaalla. Suomen ympäristökeskuksen leväseurannan mukaan ensimmäinen runsas levähavainto tehtiin Sipoon Savijärvellä keskiviikkona.

Pieniä määriä levää on havaittu aiemmin myös Tuusulan Rusutjärvellä.

Kylmä ja sateinen alkukesä on myöhäistänyt sinilevän kukintaa koko maassa.

Useita vuosia ampiaispesiäkin työkseen hävittänyt Rentokilin tuholaistorjuja Esa Peltola ei kuvittele itsestään liikoja. Vaikka miten hyvin olisi varautunut, niin ampiaista ja sen pistovoimaa ei pidä hänen mukaansa vähätellä. Ikävästi päättyneitä ampiaispesien hävitysyrityksiä hänkin on kuullut ihan liikaa.

– Eräskin henkilö lähti hävittämään pesää risupesästä metsänlaidasta. Molemmissa käsissä oli sellaiset hyönteismyrkkyä sisältäneet aerosolipullot, joilla meinasi sitten homman hoitaa. Vähän ennen näkyvää pesää jalka upposikin maahan ja suoraan maanalaiseen ampiaispesään. Satakunta pistoa vei sen uhkarohkean pesänpoistajan viikoiksi sairaalaan, kertoo Peltola vakavana.

Ammattilainenkaan ei voi olla täysin varma, että riittävätkö varusteet estämään pistoja. Lisäapuna on vuosien aikana kerrytetty tieto ampiaisten käyttäytymisestä ja terve järki.

– Olen nähnyt, että pistoja on saatu, vaikka yllä olisi talvivaatevarustus ja päässä moottoripyöräkypärä. Meillä on mehiläispuku ja ymmärrystä, että mitä tehdään ja milloin. Niillä mennään, tuholaistorjuja ja huoltoteknikko toteaa.

Peltolan mukaan ampiainen on Suomen vaarallisin eläin, joka aiheuttaa jopa kuolemantapauksia vuosittain.

– Ammattilaisena sitä kuitenkin pystyy siihen tilanteeseen reagoimaan ja toimimaan niin, ettei sellaiseen hyökkäystilanteeseen joudu.

Ajoissa poistopuuhaan ja joskus pitää antaa olla

Monin paikoin kuningattaret ovat vielä yksin pesissään. Tuleva työläisjoukko kasvaa kuitenkin yllättävän nopeasti, joten mikäli pesänrakennuspuuhia tuntuu olevan tekeillä esimerkiksi usein käytetyillä kulkuväylillä tai oviaukoissa, olisi torjuntatoimiin ryhdyttävä heti. Muutamassa viikossa ampiaisia voi olla pesässä jo tuhansia ja lämpiminä kesinä pesät voivat kasvaa halkaisijaltaan jopa metrin kokoisiksi.

– Heti keväällä kannattaisi asiaan puuttua. Esimerkiksi hyttysverkko voi kokonaan estää pesänrakentumisen alkamisen. Valmista pesää ja siellä olevaa elämää ei sitten enää saa ainakaan tukkimalla tuhottua, sillä ampiainen kaivaa kyllä tiensä vaikka betonin läpi.

Oikeanlaisen vaatetuksen lisäksi hävityshommissa tulee miettiä ympäristön turvallisuus.

– Sivulliset pitää viedä paikalta hyvän matkan päähän, kymmenien metrien päähän vähintään, muistuttaa Esa Peltola.

Hänkin on saanut juosta kymmeniä metrejä päälle hyökkäävien ampiaisten jahtaamana. Huitomista hän ei ole juoksemiseen lisännyt.

– Ampiainen kyllä lopettaa jossain vaiheessa. Ikinä ei saisi huitoa tai läpsäistä. Se ei pistä kuin suojellessaan pesäänsä eli ei esimerkiksi kosta kokemaansa vääryyttä, Peltola kuvailee.

Ammatikseen ampiaispesiä hävittävä Esa Peltola painottaa, ettei pesänhävityksessä aina ole järkeä.

– Jos se kasvaa vaikkapa tuolla jossain korkeuksissa, niin ei siitä haittaa ole. Sekin kannattaa pitää mielessä, että pesässä olevat tuhannet ampiaiset hoitelevat aika paljon päiviltä erilaisia tuhohyönteisiä puutarhassa. Pitää miettiä ne haitat ja hyödyt, Peltola muistuttaa.

Kirahvin sääriluiden anatominen erikoisuus selittää, miten eläimen pitkät ja laihat jalat pystyvät kannattelemaan sen ruumiinpainoa.

Lontoon kuninkaallisen eläinlääketieteellisen yliopiston tutkimusryhmä havaitsi, että sääriluiden poikkeuksellisen syvät urat suojaavat jalkoja tukevia nivelsiteitä. Britannian kokeellisen biologian seuran kokouksessa esitellystä tutkimuksesta kertoi torstaina BBC.

Tutkijoiden mukaan sääriluiden ura on kirahveilla paljon syvempi kuin muilla eläimillä, mikä tekee jalasta jäykemmän ja vähentää lihasrasitusta. Aikuinen kirahvi painaa noin tuhat kiloa.

– Kirahvit ovat painavia eläimiä, mutta niiden raajojen luut ovat epätavallisen ohuita niiden kokoon nähden. (...) Se tarkoittaa, että niiden sääriluut ovat kovan mekaanisen paineen alaisina, tutkimusta johtanut Christopher Basu sanoi BBC:lle.

Tutkimusryhmä teki mittauksia vankeudessa kuolleiden kirahvien jaloille. He jäljittelivät kirahvin ruumiinpainoa hydraulisen prässin avulla.

Mittauksissa selvisi, että jalat pysyivät vakaina ilman ylimääräisiä tukia, vaikka tutkijat käyttivät myös hiukan eläimen normaalipainoa suurempia taakkoja.

Tutkijoiden mukaan tuloksista on hyötyä kirahvin evoluutiokehityksen selvittämisessä – ja robottien kehitystyössä.

– Robotiikka saa usein inspiraatiota eläinten liikkeestä, Basu sanoi.

–Tämän pitkäjalkaisen, pitkäkaulaisen eläimen tutkiminen voisi inspiroida suunnittelemaan robotteja – tai jopa proteeseja – joiden mittasuhteet olisivat yhtä kummalliset.

Kansanedustaja Pertti Salolaisen (kok.) mielestä keskustelu kaikkialle jätöksiään tekevien valkoposkihanhien kannan harventamisesta on perusteltua.

– Tällaisena luonnonsuojelijana olen tietysti surullinen, mutta määrä alkaa olla jo ehdottomasti liian suuri, Salolainen sanoi Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Salolaisen mukaan kaupunkien puistoalueilla parveilevat hanhet ovat todellinen riesa. Nurmikoilla viihtyvät kaupunkilaiset joutuvat levittämään vilttinsä ulosteiden sekaan.

– Ja koirat näköjään syövät niitä hirveän mielellään, eikä tiedetä mitä bakteereita niissä on, hän lisää.

Eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmän puheenjohtajana toimiva Salolainen harmittelee, ettei kaunis lintu enää pelkää ihmistä.

– Vaikka menet metrin päähän, niin siinä voi olla viisikymmentä lintua.

Kantaa voitaisiin rajoittaa pesintävaiheessa

Hanhikannan harventaminen vaatisi viranomaissuunnitelman, sillä lintu on rauhoitettu. Salolaisen mielestä vaihtoehtoja kannan hillitsemiseksi on, mutta on vaikeaa sanoa, mikä niistä voisi toimia.

– Silloin kuin harmaalokkikanta oli liian suuri, pisteltiin lintujen munia tuolla pesissä ja sillä tavalla vähennettiin kantaa, Salolainen muistelee.

Kansanedustaja on kuullut, että hanhia voidaan myös pyydystää isoilla verkoilla.

– Verkko  heitetään panoksilla lintujen päälle. Mutta sekin on aika julmaa, enkä usko että se noin eettisestikään on hirveän mukavaa, hän pohtii.

Salolainen muistuttaa, että valkoposkihanhi ei kuulu Suomen alkuperäiseläimistöön.

– Nehän ovat tarhakarkulaisia. Syytetään vähän ihmistä. Me teemme niin monta virhettä luonnon kanssa, että katsotaan vähän välillä itseämme.

Sinilevätilanne on Lapissa ollut rauhallinen.

Heinäkuun alussa pieniä määriä sinilevää on havaittu kahdessa paikassa, Ranuanjärvellä sekä Yli-Kitkassa Posiolla.

Kesäkuussa sinilevää ei havaittu yhdelläkään valtakunnallisen havaintoverkon seurantapaikoista

Lapissa vesien pintalämpötilat ovat olleet keskimääräistä matalammat, mikä on pitänyt sinileväkukinnot kurissa.

Levähavainnoista voi ilmoittaa kuntien ympäristö- tai terveysviranomaisille ja Lapin ELY-keskukseen, joka myös ottaa vastaan sinilevänäytteitä.

Helsingin Suvilahteen nousee riveittäin aurinkopaneeleja syksyllä, kun Helsingin Energia käynnistää aurinkoenergiaohjelman. Suvilahden aurinkovoimaa voi ostaa ennakkomyynnistä itselleen niin, että kuukausihinnalla asiakas saa henkilökohtaisen nimikkopaneelin ja sen sähkötuotannon itselleen.

– Tavoitteenamme on lisätä kotimaista aurinkosähkön tuotantoa ja tuoda markkinoille palveluita erilaisille asiakkaille, kertoo energiaratkaisut-yksikön päällikkö Perttu Lahtinen Helsingin Energialta.

Toistatuhatta paneelia katoille

Aurinkovoimalaan tulee alkuvaiheessa 1200 aurinkopaneelia joiden yhteenlaskettu teho on 300 kW. Vuotuinen tuotantomäärä tulee olemaan 260 MWh, eli noin 130 kerrostalokaksion vuosikulutuksen verran.

Voimala on valmistuessaan maamme toiseksi suurin. Kokonaisuudessaan Suvilahden voimala kasvattaa koko Suomen aurinkosähkökapasiteettia noin kymmenen prosenttia.

Aurinkovoimalainvestointi maksaa arviolta noin 600 000 euroa. Paneelit rahoitetaan osaksi varoilla, joita on kertynyt Helsingin Energian Ympäristöpenni-tilille. Ympäristöpenni on maksullinen, vapaaehtoinen osa sähkösopimusta, joka tukee uusiutuvaa energiantuotantoa.

Voimalaitos valmistuu ensi keväänä. Aurinkoenergian tuotantoa lisätään jatkossa kysynnän mukaan.

Luontokartoittaja Pia Kankaan työ on kartoittaa luontotyyppejä luonnonsuojelualueilla eli tehdä ns. luontotyyppi-inventointia Natura 2000 -alueilla.

– Tavallisia luontotyyppejä on aapasuot ja luonnonmetsät, mutta mitä varsin etsitään, on lähteet, letot, tulvametsät ja kalkkilammet. Ne on harvinaisuuksia, joita ei pysty esimerkiksi ilmakuvien perusteella löytämään.

Metsähallitus aloitti luontotyyppien kartoituksen Ylä-Lapista 18 vuotta sitten. Sittemmin urakka on laajentunut koko Suomeen. Tähän mennessä on kartoitettu lähes neljä miljoonaa hehtaaria, ja Suomesta on löytynyt liki 400 erilaista luontotyyppiä.

– Täällä Tervolassa, missä on tänään käyty, on näkynyt aika paljon kalkinvaatijoita, joita on muun muassa tikankontti ja lehdot ja letot. Ne on kaikki tällasia maastossa tarkistettavia, sen takia se omakin työ on ollut tärkeää, että löydetään nämä erikoisemmat kohteet.

Kansainvälisestikin merkittävän urakan on määrä valmistua lähiaikoina. Sen jälkeen työn tuloksia käytetään hyväksi muun muassa, kun luonnonsuojelualueille tehdään hoito- ja käyttösuunnitelmia.

Silloin tiedetään tarkasti, mitä erityisiä luontoarvoja kussakin paikassa mahdollisesti on ja miten se rajoittaa alueen käyttöä.

– Kyllähän kaikelle luonnolle on kysyntää: on metsätalouspainetta, on retkeilypainetta, on turvesuopainetta. Tällä tavalla me saadaan säilytettyä kuitenkin osa meidän luonnosta.

Metlan metsätalousinsinööri Hannu Latvajärvi kiersi torstaina katsastamassa mustikkapaikkoja pohjoisella Pirkanmaalla Parkanossa. Kohteena oli Alkkianvuori, joka tunnetusti on hyvä marja- ja etenkin mustikkapaikka.

Tänä kesänä Parkanon seudulla sato jää tavanomaista pienemmäksi, arvioi Hannu Latvajärvi.

– Metlan koealueilta laskettiin joskus kesäkuun puolella noin viidestäkymmenestä sataan raakiletta neliömetrin koeruudulla. Täällä on kymmenen koeruutua. Se merkitsee ehkä keskinkertaista mustikkasatoa, mutta vaihtelua on maastossa aika paljon.

Mustikkasadon keskinkertaisuuteen vaikuttavat viime talven sääolot.

– Ei ollut lunta varvuston suojana, ja pakkanen varmaan vioitti niitä tammikuun muutaman viikon pakkasjaksolla. Varvut vioittuivat lisää kevättalvella, kun lunta ei ollut suojana, maa oli pikkasen roudassa, aurinko paistoi ja tuuli puhalteli, kuvaa Latvajärvi.

– Ahava kuivatti myös muita kuin mustikkaa. Variksenmarja ja kanerva esimerkiksi kärsivät monin paikoin aika paljon.

Pirkanmaalla ainakin Ruovedellä on törmätty jo kypsiinkin mustikoihin. Latvajärven mukaan Parkanon seudulla mustikat ovat vielä täysin raakileita.

– Ei edes sinistä väriä ole raakileissa. Näiden läpimittakin on vielä korkeintaan puolet siitä, mitä tulee olemaan kypsän marjan läpimitta, tarkastelee Latvajärvi Alkkianvuoren mustikoista.

Hannu Latvajärvi laskee, että pohjoisella Pirkanmaalla pitää odotella mustikan kypsymistä ainakin parista kolmeen viikkoa. Edellytyksenä on, että sää myös lämpenee.

Ranualla on hilla harvassa tänä kesänä. Hallat ja yöpakkaset ovat vieneet ison osan avosoilla kasvavien hillojen kukista ja supuista. Esimerkiksi Elvi Kestilän mökillä ei hillaa ole.

– Korvasieniaikaan oli hirveän paljon kukkia, mutta juhannuksena oli pakkasta ja mitä on niin ne on tyhjiä ainakin meidän mökin vieressä. Korpeen tai jonnekin järvien rantaan voi tulla mutta ei avosoille.

Joissakin paikoissa hilla on välttynyt pakkasen puraisulta ja kesän kuivuudelta, mutta niitä paikkoja on kuitenkin suhteellisen vähän. Pakkanen vahingoitti hillaa vielä kukkavaiheen jälkeen, kun se oli tupella, eikä siitä silloin tule syötävää marjaa, sanoo ranualainen Juhani Pulju.

– Suojasilta metiltä niitä löytyy, mutta avosoilta ne on kyllä menny. Kuivettuneita ruttanoita on vaan muutamia.

On kuitenkin vielä liian aikaista sanoa tarkasti, millainen hillasato tänä vuonna saadaan: hilla on paikoin Lapissa vieläkin kukassa. Ne marjat kypsyvät vasta loppukesästä.