Jyväsjärvi saattoi olla 1970-luvun alussa Suomen saastunein järvi. Se happamoitui Kankaan paperitehtaan päästöistä niin pahoin, että lähes kaikki elollinen kuoli. Samalla biologinen hapenkulutus oli niin suuri, että järven happi hupeni siihen.

Järven pitkä toipuminen alkoi kun asutuksen ja teollisuuden jätevedet ryhdyttiin 1977 puhdistamaan, ja tehostui vuonna 1979 kun järveä ryhdyttiin hapettamaan. Vuonna 2010 kuormitus väheni edelleen, kun Kankaan paperitehdas lopetti toimintansa.

Nyt yli kolmikymmenvuotinen hoito on saatu päätökseen, ja tekohengitys voidaan lopettaa.

– Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Jyväsjärvi on siinä kunnossa, että se tulee toimeen omillaan, toteaa Jyväskylän ympäristöjohtaja Päivi Pietarinen.

Keinotekoinen hapettaminen on muun muassa sotkenut järven normaalin lämpötilakierron, mikä puolestaan on muuttanut vesiekosysteemin tilaa. Nyt järvi palaa Suomen normaaliin lämpötilakiertoon, jossa vedet sekoittuvat keväällä ja syksyllä.

Hapettomat syvänteet

Jyväsjärven syvimmässä kohdassa järven pohja on liki 30 metriä pinnan alapuolella. Syvänteen vedet ovat vähähappisia, mutta arvioiden mukaan järvi kestää sieltä tulevat ravinnepulssit.

– Syvänteen tilavuus on järven kokoon nähden pieni, joten sinne mahdollisesti varastoituneet ravinteet tulevat todennäköisesti sekoittumaan pikkuhiljaa. Ravinnemäärät eivät ole veden kokonaismäärään merkittäviä, ja järvi pystyy parantamaan itse itsensä, Pietarinen sanoo.

Järven tilaa seurataan edelleen, ja hapetus aloitetaan tarvittaessa uudelleen.

Hankala hajakuormitus

Jyväsjärven päästöistä 90 prosenttia on hajakuormitusta. Siihen taas on vaikea puuttua.

– Sadevesien mukana valuu ravinteita ja kiintoaineita, eli tässä pitää kiinnittää huomiota esimerkiksi rakentamiseen ja maan muokkaamiseen yleensä, että järven tila saadaan paranemaan entisestään.

Esimerkiksi Jyväsjärven fosforikuormitus on kuitenkin vähentynyt huippuajoistaan noin viiteen prosenttiin - aikoinaan järveen saattoi valua 200 kiloa fosforia päivässä, nyt määrä on kymmenisen kiloa.

Jyväskylän sisäjärvi

Runsaan kolmen neliökilometrin kokoinen Jyväsjärvi sijoittuu keskelle Jyväskylän kaupunkirakennetta. Jyväskylän keskusta sijaitsee järven pohjoispuolella, ja järven eteläpuolisen Kuokkalan asuinalueen yhdistää keskustaan keskustaan 1989 rakennettu silta. Jyväsjärvi on sillan kohdalta yli 400 metriä leveä.

Jyväsjärvestä on ajan mittaan täytetty kolmannes lähinnä rakentamisen tarpeisiin. Täytöissä on kadonnut noin 90 hehtaaria järveä.

Jyväsjärvi on Jyväskyläläisille merkittävä virkistysalue. Sen kiertävä rantaraitti on suosittu ulkoilukohde, järvellä on useampi uimaranta ja satama. Talveisin järvelle aurataan retkiluistelurata.

Mikkelin alapuolisen Saimaan kuormitus johtuu pääasiassa peltoviljelystä ja jätevedenpuhdistamosta. Fosforikuormituksesta puolet syntyy peltoviljelyn seurauksena ja neljännes metsätaloudesta, hulevesistä ja luonnonhuuhtoutumasta. Typpikuormituksen suurin aiheuttaja puolestaan on Mikkelin jätevedenpuhdistamo.

Tiedot ilmenevät  kuormitusselvityksestä, jonka kohteena oli Mikkelin alapuolinen Saimaa Visulahdesta Ukonvedelle saakka. Selvityksen laati Jyväskylän yliopiston ympäristöntutkimuskeskus Ambiotica.

Selvityksessä tarkasteltiin myös vesien tilaa nyt ja aikaisemmin. Vesien tila parani 1970-luvulta 2000-luvulle, mutta on tämän jälkeen vakiintunut. Vesialue Siikasalmeen saakka on nykyisin tyydyttävässä tilassa ja Ukonvesi on hyvässä tilassa. Mikkelin alapuolisella Saimaalla vesiensuojelutavoitteena on vesistön hyvä tila vuoteen 2021 mennessä.

Vesien ravinnepitoisuudet eivät ole juuri muuttuneet, mutta veden väri ja hapenkulutuksen arvot ovat laskeneet. Syvänteissä on voimakasta hapenvajausta.

Selvityksen mukaan Mikkelin alapuolinen Saimaa vaatii kunnostustoimenpiteitä. Pääpaino suunnittelussa on valuma-alueelta tulevan hajakuormituksen vähentäminen.

Kuormitusselvitys on pohjana laadinnassa olevalle Mikkelin alapuolisen Saimaan kunnostuksen ja valuma-alueen hoidon yleissuunnitelmalle, joka valmistuu vuoden 2014 alussa. Yleissuunnitelman osallistujatahot ovat samat kuin kuormitusselvityksessä.

Oulun Toppilansaaren muuttuvassa miljöössä on pieni mökki, jossa jo yli 90 vuoden ajan on mitattu meriveden korkeus Oulun edustalla. Meriveden korkeus on oleellinen osa merisäätiedotusta ja  tärkeä tieto turvallisessa merenkulussa.

Mittausaseman hoitaja Asko Aholla on pitkä tietämys merenpinnan vaihteluista.

Hän aloitti tehtävässä vuonna 1964. Sitä ennen työstä vastasi hänen isänsä Väinö, joka otti tehtävän hoitaakseen jo 1920-luvun lopulla, pian mittausaseman perustamisen jälkeen. Ensi vuonna Aholla on edessä juhlavuosi.

- Muistelen, että minulla tulee ensi vuonna 50 vuotta täyteen, kun säännöllisesti olen täällä käynyt. Se on hyvä jos tässä saa sen täyteen. Se on vähän niin kuin sanotaan perinnevirka. Ei malta heittää pois.

Automatiikka hoitaa lähes kaiken

Nykyään meriveden korkeustieto kulkee asemalta Ilmatieteenlaitokselle automaattisesti ja reaaliajassa, mutta kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin puolenpäivän aikaan, Aho tulee asemalle tekemään tarkistusmittauksen.

Mittauslaitteisto on vuosikymmenten saatossa muuttunut paljon. Moni työvaihe on jäänyt vuosikymmenten varrella historiaan.

- Kun nämä digihommat ovat tulleet, niin se on tullut ainakin näin meikäläisen mielestä yksinkertaisemmaksi, Aho toteaa.

Nykylaitteiden alta ei ole jyrätty kaikkea vanhaa, vaan Oulun mittauspisteestä eli mareografista olisi myös museoksi. Pienessä mökissä on tallessa myös alkuperäiskalustoa.

- Tämä on niitä alkuperäisiä, tuotu heti tänne silloin 1923, kun tämä on perustettu tähän. Nämä yhdeksän numeroitua kynää ovat piirtäneet käyrää veden vaihteluista, Aho esittelee vanhaa piirturia.

- Kellolaite käyttänyt tätä ja tässä ollut paperi, jota kellolaite on siirtänyt toiselle kelalle ja nämä yhdeksän numeroitua kynää ovat piirtäneet käyrää veden vaihtelusta.

Paperi lähetettiin kerran kuussa silloiselle merentutkimuslaitokselle.

Tavoitteena sata vuotta samalla suvulla

Ahon suku on ollut Oulun mareografin hoitajana kohta 90 vuoden ajan. Pian 80 vuotta täyttävällä Asko Aholla on vakaa aikomus pitää kiinni työtehtävistään vielä jatkossakin.

Aho virnistää, että samalle suvulle olisi hyvä saada täyteen sata vuotta tehtävässä. Siihen aikaa on neljätoista vuotta. Yhden ehdon hän kuitenkin asettaa.

- Minä toivon mukaan niin pitkään kuin ajokorttia saan pitää, niin minä täällä käyn, mutta sitten se jatko on vielä täysin epäselvää, Aho pohtii.

Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila sanoo lehdessä, että poronmaidon tuotanto on hyvin vähäistä Suomessa. Ollila kertoo kuulleensa vain yhdestä paikasta, jossa poronmaitoa hyödynnetään, ja sieltäkin maito menee kosmetiikkateollisuuteen. Hän lisää, että edes poronomistajat eivät juurikaan käytä poronmaitoa. Silloin kun poronmaitoa on, se menee vasoille.

Poroja kasvatetaan Suomen, Norjan, Ruotsin ja Venäjän lisäksi muun muassa Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Grönlannissa.

Poronmaito on yksi YK:n maatalousjärjestön raportin mainitsemista mahdollisista uusista maitotuotteista. YK:n mukaan maitotuotteet ovat nykyisin liian kalliita isolle osalle köyhimmistä ihmisistä lähinnä kehitysmaissa. Järjestö patistaakin maiden hallituksia pohtimaan, voisiko muiden lajien kuin lehmän maitoa hyödyntää nykyistä enemmän mukaan. Näitä olisivat poronmaidon lisäksi esimerkiksi laaman-, aasin-, alpakan- tai hirvenmaito.

Kevon luonnonpuiston kävijätutkimus tehtiin maalis–syyskuussa. Tutkimustuloksista selviää, että suurin osa kävijöistä on tyytyväisiä vierailuunsa luonnonpuistossa.

Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden hoitamassa Suomen suurimmassa luonnonpuistossa Kevolla Utsjoella vierailee vuosittain noin 5000 kävijää, joista suurin osa on suomalaisia. Suurin kävijäryhmä oli 25–34-vuotiaat, kun edellisen tutkimuksen aikaan 11 vuotta sitten se oli 45–54-vuotiaat. Vierailijoista 55 prosenttia on naisia. Kevolla viivyttiin keskimäärin noin neljä vuorokautta ja vilkkaimpia käyntikuukausia ovat heinä- ja elokuu. Suurin osa kävijöistä aloittaa Kevon käyntinsä puiston eteläosasta Sulaojan päästä. Suosituimmat käyntikohteet ovat Ruktajärvi ja Fiellu.

Tärkeimmät syyt tulla Kevolle ovat maisemista ja luonnosta nauttiminen, melun ja saasteiden pakeneminen sekä rentoutuminen ja henkinen hyvinvointi. Suosituimmat harrastukset luonnonpuistossa olivat retkeily, kävely, telttailu tai muu leiriytyminen maastossa, luonnonnähtävyyksien katselu ja luonnon tarkkailu.

Kävijät toivoivat reittien varrelle lisää rakenteita yöpymis- ja taukopaikkoja sekä maasto-opasteita ja välimatkaviittoja.

Metsähallitus käyttää kävijätutkimuksella saatua tietoa Kevon luonnonpuiston kehittämisessä ja uuden hoito- ja käyttösuunnitelman laadinnassa.

Heinolan lintutarhalle tuotiin vakavasti loukkaantunut täysikasvuinen merikotkanaaras marraskuun puolivälissä. Lintutarhalle saapuessaan lintu oli vain luuta ja nahkaa. Se painoi vain vajaat kolme kiloa.

Lintutarhan isännän Olli Vuoren mukaan täysikasvuisen naarasmerikotkan kuuluisi painaa terveenä jopa kuusi kiloa.

- Lintu oli todella heikossa kunnossa. Rinta oli kuin veneen köli, koska lihasmassa oli täysin hävinnyt, Vuori kertoo.

Merikotka tuotiin lintutarhalle Suonenjoelta. Suurin osa merikotkista on Vuoren mukaan rengastettuja, ja myös kiinniotetulla naaraalla oli rengas nilkassaan. Rengastuksesta selvisi, että lintu on lähtöisin Sodankylästä. Siellä se on rengastettu poikasena kesällä 2008.

Loukkaantunut merikotka on siis viisivuotias. Kotkan iässä se Vuoren mukaan tarkoittaa, että lintu alkaa olla sukukypsä.

Lintutarhalla hoidossa oleva merikotka saattaa olla niin onnekas, että se pääsee pesintähommiin vielä jonain päivänä.

- Linnun tulevaisuus näyttää hyvältä. Se on alkanut syödä. Antibiootit uppoavat possunsydämenpalaseen upotettuna hyvin. Siipivammakin on alkanut parantua melko hyvin, joten todennäköisesti vapautamme linnun ensi keväänä, Vuori kertoo.

Petoviha ampuu linnutkin taivaalta

Merikotkan ampumistapauksen Olli Vuori pistää petovihan piikkiin. Lintutarhalle kiikutetaan ajoittain muitakin rauhoitettuja petolintuja, jotka ovat ajautuneet haulien lentoradalle.

- Valitettavasti Suomessa on edelleen petovihaa. Pari vuotta sitten lintutarhalta vapautettu kotka löytyi vuosi myöhemmin ammuttuna. Näitä valitettavasti tapahtuu.

Kotkat ovat säyseitä ja pöllöt kiukkuisia

Lintutarhalla hoidossa olevan merikotkan hoitoennustetta parantaa se, että lintu on erittäin yhteistyökykyinen.

Olli Vuoren mukaan kotkat ovat moniin muihin petolintuihin verrattuna säyseitä kavereita, vaikka kotkakin kyllä nokkaisee, jos ei ole varovainen.

- Tämäkin kotka yrittää aina vähän napata poskesta, kun sitä ottaa kiinni lääkitsemistä varten. Se ei ole kuitenkaan mitään verrattuna verrattuna vaikka kanahaukkoihin tai viirupöllöihin puhumattakaan hiiripöllöistä. Nehän yrittävät tehdä kaikkensa kynsiäkseen ja purrakseen.

Keski-Suomen Lintutieteellisen yhdistyksen sihteeri Heikki Helle arvioi, että harvoin joutsenet jäätyvät kiinni jaloistaan, vaikka tähän aikaan vuodesta se monesti näyttääkin siltä.

– Tästä aiheesta tulee yhteydenottoja lintumiehille joka syksy. Joutsenet viivyttelevät täällä viimeiseen asti sulavesissä ja ne saattavat pötkötellä jopa järvien jäällä. Joskus saattaa tulla vaikutelma, että joutsen on jäätynyt kiinni, kun se pysyy samalla paikalla tuntikausia.

Helle ei ole koskaan itse nähnyt elossa olevaa jaloistaan jäätynyttä joutsenta, mutta kuolleita lintuja kylläkin. Helle sanoo, että on toki mahdollista, että joutsen jäätyy kiinni jaloistaan, mutta se on hyvin harvinaista.

– Ja sanoisin, että useimmiten tällaisille tapahtumille ei ole mitään tehtävissä. Jos joutsen jäätyy kiinni jaloistaan, niin se on sitten niin sanotusti menon kelkassa.

Helle sanoo, että jaloistaan jäätyneitä joutsenia on lähes mahdotonta pelastaa, koska jää on siinä tapauksessa usein todella ohutta.

Runsaat yhteydenotot hätäkeskukseen liittynee joutsenkannan merkittävään lisääntymiseen. Helle kertoo, että vielä 50-luvulla koko maassa pesi vain muutamia kymmeniä joutsenpareja. Nyt pelkästään Keski-Suomessa pesii useita satoja pareja, joten joutsenhavaintojen määräkin on kasvanut.

Pikkulintujen talviruokinta on syytä aloittaa viimeistään nyt. Lintuasiantuntijoiden mielestä ruoka-apu tulee tarpeeseen, sillä etenkin pikkulinnuille ravinnon löytäminen on hankalaa pakkasella ja lumen keskellä.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Kysyimme nettikeskustelijoilta, pitääkö ihmisen ruokkia lintuja. Suurin osa kirjoittajista oli sitä mieltä, ettei ruokkimisesta ole ainakaan haittaa.

Nimimerkin Kyllä mielestä talipallot ja siemenet on syytä laittaa tarjolle, jos siihen on mahdollisuus.

- Linnut syövät vahinkoötököitä etenkin kesäisin valtavat määrät. Lapissa sääsket ovat tärkeä linnunravinto, mutta talvesta selviytyminen on todella vaikaa, koska pikkulintu ei pääse hangen alle.

- Kyllä pitää ruokkia! Linnuille tarjoan pähkinämurskaa, kuorittua auringonkukan siementä, kauraa, talitankoja, läskiä ja omatekoisia rasvaruokia. Ohje on munkinpaistorasvaa, pähkinöitä, auringonkukan siemeniä. Hyvin maistuu sekoitus! Tietysti ruokintapaikka pitää siivota välillä, ettei tule hiiriä ja salmonellaa, Punatulkku kirjoittaa.

Nimimerkki Vanhavaris huomauttaa, että lintuja sopii auttaa pahimman yli, mutta helppoina kuukausina ei, koska silloin linnut menettävät luontaisen kykynsä hankkia ravintoa itse.

Nettikommentoijien joukossa lintujen ruokintaan suhtauduttiin myös jyrkän kielteisesti.

- Mitään Suomen luontoon kuuluvaa eläintä ei pidä ruokkia. Tulokaslajeja vielä vähemmän, sillä ne eivät kuulu tänne, Natura kirjoittaa.

- Eläimet kerääntyvät sinne, mistä ruokaa saavat, joten ihmisellä pitää olla järki, milloin ja missä niitä ruokitaan. Luonnosta vieraantunut kaupunkilainen, ja miksei maalainenkin, ei usein ymmärrä auttamisvimmassaan, mikä on luonnossa normaalia ja mikä ei, Nimimerkki Ei keskustassa sanoo.

Erikoistutkija Jorma Piirosen mukaan pesät ovat yksinkertaisesti levinneet hajalleen veden virtauksen voimasta.

- Ei tämä ihan täystuho ole, mutta yksikään pesä ei ole entisellään, sanoo erkoistutkija Jorma Piironen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta.

- Mädistä ei synny vastakuoriutuneita poikasia.

Voimakas virtaus johtui siitä, että vesivoimayhtiö Vattenfall ohijuoksutti vettä Pamilon voimalaitoksella viime viikolla. Enossa ja Ilomantsissa virtaavasta Ala-Koitajoesta oli hetkeä ennen juoksutuksia löydetty järvilohen kutupesiä.

Tutkijat toivovat nyt, että pesiä on säilynyt ehjinä joen alajuoksulla Siikakosken luona.

Vaikka järvilohikannan elvyttämisessä tuli pakkia, tutkija Jorma Piirosen mukaan kokemus osoitti, että Ala-Koitajoella kannattaa tehdä töitä järvilohen eteen. Kannan elvyttämistä jatketaan ensi kesänä tuomalla jokeen niin kaloja, kuin mätiä.

Kemijoen valjastamisessa ei edes sivuttu ympäristökysymyksiä, sanoo aiheesta tohtoriksi väittelevä filosofian lisensiaatti Kari Alaniska. Alaniskan mukaan 40-luvun lopussa kalastuksen merkitystä vähäteltiin ja annettiin ymmärtää, että lohi olisi muutenkin kadonnut. Hän väittää, että lain edellyttämä kalansiirtovelvoite toteutettiin hissillä, jonka toimivuutta epäiltiin vahvasti jo etukäteen.

Alaniskan mukaan ympäristökysymysten sivuttamisen mahdollisti yleinen asenneilmapiiri, jossa luonto nähtiin raaka-ainevarastona, jota kuka tahansa voi hyödyntää seurauksista huolimatta. Ikäväkseen Alaniska on havainnut, että vuosikymmenten takaisista tapahtumista ei ole opittu juuri mitään.

– Jos tarkastellaan asiaa siinä valossa, että laitetaan rinnakkain taloudelliset arvot ja luontoarvot ja vielä mahdolliset työpaikat ja niiden tarjoama kaikki hyvä, niin kyllä edelleenkin luontoarvot jäävät kirkkaasti hopealle. Sen näkee tietyllä tapaa Talvivaarassakin. Työllisyys ajaa kaiken yli. Siinäkin on tietysti näkökulmansa. Jos verrataan puhtaita vesiä ja sitä, laitetaanko tuhat äijää maantielle, niin kyllä se valinta monissa tapauksissa muodostuu helpoksi, Alaniska sanoo.

Saksalaisten sillan räjäytys vaikutti Kemijoen kohtaloon

Alaniska kertoo, että Kemijoen valjastukseen päädyttiin onnettoman sattuman kautta.

– Alun perin Pohjolan voima valmistautui Iijoen valjastamiseen. Tästä oli suunnitelmia tehty. Mutta sitten syksyllä -44 saksalaiset tuhosivat Kemijoen sillan, mikä avasi uuden mahdollisuuden. Silloinen toimitusjohtaja Erkki Aalto keksi yhdistää uuden sillan ja voimalaitosrakentamisen.

Valtiovalta innostui hankkeesta hyvin nopeasti.

– Tämä tapahtui käsitykseni mukaan vuoden -44 joulun ja uuden vuoden välillä. Helmikuussa homma oli jo käytännössä taputeltu ja projekti lähti liikkeelle. Iijoen vuoro tuli sitten myöhemmin.

Tornionjokeakin suunniteltiin

Alaniskan mukaan Imatran Voima suunnitteli Tornionjoen valjastamista, mutta ruotsalaiset eivät lähteneet hankkeeseen mukaan.

– Sitäkin puuhattiin 60-luvulla kovin himokkaasti rakennettavaksi. Onneksi se sitten säästyi, mutta siitä kunnia lankeaa ruotsalaisille. Tornionjoen kohtalo olisi ollut hyvin samankaltainen kuin Kemijoen. Minulla on sellainen käsitys, että ensimmäinen pato olisi tehty heti Kukkolankoskelle.

Kari Alaniska väittelee lauantaina tohtoriksi Oulun yliopiston historian laitoksella. Hänen väitöskirjansa otsikko on Kalojen kuninkaan tie sukupuuttoon. Kemijoen voimalaitosrakentaminen ja vaelluskalakysymys 1943 - 1964.

Viranomaiset ja metsästäjät selvittävät pohjalaismaakunnissa elävien ilvesten lukumäärän. Laskenta tehdään jälkien perusteella tämän talven lumilta. Ilves on kohteena siksi, että se on viimeisten kahden vuoden aikana levittäytynyt uusille alueille.

Tarkoitus on tarkentaa ilveksen virallista kanta-arviota. Eläintä tavataan nyt Lestijokilaaksossa sekä Kälviällä ja Ullavassa, missä ilvestä ei kaksi vuotta sitten näkynyt ollenkaan. Havaintomäärät ovatkin kasvaneet räjähdysmäisesti.

Joulukuun alussa alkavalle kaudelle Lestijokilaaksoon myönnettiin nyt yhteensä kahdeksan poikkeuslupaa. Ne jakaantuivat Lestijärvelle, Toholammille, Kannukseen sekä Kälviän-Ullavan alueille. Suomen riistakeskus myönsi yhteensä nelisenkymmentä poikkeuslupaa ilveksen kannanhoidolliseen pyyntiin pohjalaisalueilla.

Poikkeuslupien kohdentamisessa on painotettu ilvestiheimpiä alueita. Myös vahinkotilanne, riistataloudelliset haasteet ja ilvesten ihmisarkuuden säilyttäminen on huomioitu tapauskohtaisessa päätösharkinnassa.

Pitkäpyrstöisiä ja keltasilmäisiä hiiripöllöjä voi nähdä tänä talvena istumassa sähkölangoilla. Tuhansia hiiripöllöjä on vaeltanut Etelä-Suomeen, kun purtava on loppunut niiden pesimäalueella Venäjän pohjoisosissa.

Lintuharrastaja Lassi Kujala uskoo, että pelkästään Kymenlaaksoon on jäänyt satoja hiiripöllöjä.

– Lintuharrastajat ovat havainneet teiden varsilla useita kymmeniä hiiripöllöjä. Käytännössä niitä on moninkertainen määrä, koska ne linnut, jotka ovat sivummalla, jäävät näkemättä, Lassi Kujala sanoo.

Tänä vuonna hiiripöllöjä voi jopa pesiä Suomessa. Kujalan mukaan näin tapahtui edellisen kerran 1980-luvulla.

– Näin massiivista vaellusta en muista 50-vuotisen lintuharrastajauran aikana koskaan nähneeni. On päivänselvää, että tänne jää pöllöpareja myös pesimään, Lassi Kujala sanoo.

Syönti alkaa jyrsijän päästä

Hiiripöllöt kuulevat myyrien äänet kaukaa jopa autojen metelin takaa. Kun pöllö nappaa saaliin, se joko vie elottoman myyrän jemmaan tai aloittaa ruokailun.

Ensimmäisenä pöllö syö pään. Seuraavaksi on sisäelinten vuoro.

– Sisäelinten syönti on aikamoista spagetin syöntiä. Se ei ole kovin esteettisen näköistä puuhaa, mutta sinne ne kuitenkin menevät, Lassi Kujala kuvailee.

Viimeisenä pöllö nielaisee loput ontosta pikkujyrsijästä kokonaisena.

Voimakkaasti vähentyneen allin kevätmetsästys on loppumassa.

Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjapäätöksessään todennut laittomiksi Suomen riistakeskuksen ja maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan päätökset allin kevätmetsästyksen sallimiseksi.

Riistakeskus myönsi viime vuonna poikkeusluvan metsästää alleja keväisin Raaseporin ja Hangon merialueella. Birdlife Suomen paikallisyhdistys Tringa valitti päätöksestä, sillä järjestön mukaan alleja on alueella syksyisinkin.

Tringa perusteli valitusta myös allin suojelutasolla.

KHO:n mukaan kevätmetsästykselle on olemassa metsästyslain mukainen muu tyydyttävä ratkaisu eli syysmetsästys. Poikkeuslupaa ei olisi pitänyt myöntää senkään takia, että talvehtivien allien kanta oli vähenemässä.

Alli on maailmanlaajuisesti vaarantunut laji ja se kuvataan uhanalaisluokituksen mukaan voimakkaasti väheneväksi.

Itämerellä talvehtii nyt jopa 65 prosenttia vähemmän alleja kuin vielä 1990-luvulla. Syytä vähenemiseen ei tiedetä.

Karhut ovat valmistautuneet talviunille Kaakkois-Suomessa. Valtaosa karhuista on painunut pesiinsä, ja osa tarkkailee ympäristöä niiden välittömässä läheisyydessä.

– Toki yksittäisiä eläimiä voi vielä olla liikkeellä, sanoo Kaakkois-Suomen riistasuunnittelija Jouni Tolvanen Suomen riistakeskuksesta.

Mesikämmenet ovat tankanneet ahkerasti marjoja talven varalle. Nuorilla kontioilla tankkaus on voinut jäädä niin myöhään, etteivät ne ole vielä malttaneet käydä nukkumaan. Riistasuunnittelijan mukaan marjoja on ollut metsissä tarpeeksi, joten karhut ovat saaneet riittävästi vatsantäytettä.

Karhujen määrä on pysynyt vakaana viime vuodet Kaakkois-Suomessa. Tänä syksynä niitä on arvioitu olevan alueella alle 200.

Yle Keski-Suomi julkaisee yleisön ottamia sääkuvia sekä alueellisissa tv-uutisissa että netissä.

Lähetä kuva osoitteella keskisuomi@yle.fi ja katso tarkemmat ohjeet täältä.

Kuvagallerian otokset saat näkymään suurempina klikkaamalla hiirellä kuvan päällä.

Norjalaishirvi oli säväyttävän kokoinen, mutta Sevetissä pantiin siitä vielä lähes 10 kiloa paremmaksi. Ruhopainoa Sevetin sarvipäällä oli siis 368 kiloa. Kyseessä on paino ilman sisälmyksiä eli Sevetin mammuttihirven elopaino on ollut noin 670 kiloa.

Inarin Sevetin suurhirvi ammuttiin ensimmäisen aikaistetun hirvenjahdin aikaan 12.9.2010.  Eläin oli 8 ja puolivuotias uroshirvi. Piikkejä sillä oli sarvissaan yhteensä 21.

Ylä-Lappi on suurhirvien reviiriä

Ylä-Lapista, Inarin, Enontekiön ja Utsjoen alueelta löytyvät Suomen suurimmat hirvet. Viime vuosinakin siellä on kaadettu useita hirviä joilla on ollut sarvissa yli 20 piikkiä.

- Lapissa on yleensäkin suuremmat hirvet. Vasat ovat pienempiä kuin etelässä, mutta aikuiset hirvet ovat isompia kuin etelän serkut, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen hirvitutkija Tuire Nygrén kertoo.

- Tuollaisia 360-370 –kiloisia hirviä saadaan saaliiksi aina silloin tällöin, se ei ole erityisen ihmeellistä. Oikeastaan yllätyn vasta jos jostain löytyy ruhopainoltaan sellainen 390 kiloa painava uros, hirvitutkija Tuire Nygren sanoo.

Aslak Pieskin hurja saalis

Malliesimerkki Ylä-Lapin komeista hirvistä on Aslak Pieskin ampuma jätti. Sitä ei koskaan punnittu, mutta todisteena on valokuvia. Hirven Aslak sai kiikariinsa Utsjoen Petsikossa.

- Semmosen puolen kilometrin päässä katajapensaan takana näkyi hirven takaosa. Minä siinä mietin että minkähän sorttinen eläin tuo mahtaa olla niin sehän lähtikin kulkemaan minua kohti sillä tavalla viistottain, Aslak Pieski kertoo.

- Ja kun se tuli semmosen parinsadan metrin päähän niin minä näin ne sarvet että ne oli niin kuin hävittäjälentokoneen siivet. Ja ko se nuuhki ilmaa, sieraimet oli kuin ketunkolot, ajattelin että kohtako sieltä kettu vilahtaa.

- Se lähti se hirvi vielä sivuitte tulemaan lähemmäs ja miehän aloin sitä tähtäämään. Pidin sitä jyvällä siinä ja ko se tuli vielä lähemmäs siitä sadan metrin päästä niin alko jo jänkä hytkymään, se oli semmonen paino sillä.

- Minä sitten ammuin siihen lavan taakse isoihin verisuoniin niin se oli siinä, Pieski kertoo.

- Meiän metästyksenjohtaja on biologian opettaja ja metästänyt hirviä Kittilässä ja täällä ja ko näki sen niin se lensi selälleen ja sano ettei tuommoisia olekaan. Niin siitä voi päätellä että se oli iso.

- Se oli vuosi 2011 ko mie sen sain ja net lihat alkaa olla nyt jo syöty, ettei siitä riittäny usiammalle vuojelle kumminkaan.

- Sitä ei punnittu ko met emmä ruukaa hirviä punnita. En mie kalojakkaan punnitte, ne on joko isoja tai pieniä ja niin ne on hirvetkin. Ne on isoja tai pieniä ja siinä se on, Aslak Pieski sanoo.

Rääkkylän Haapasalmessa asuva Markku Halonen on saanut tunnustusta lintuharrastajana. Pohjois-Karjalan lintutieteellinen yhdistys myönsi hänelle vuoden 2013 Positiivinen lintuteko – tunnustuksen. Tunnustus myönnettiin nyt toista kertaa.

Markku Halonen on perustelujen mukaan tunnettu aktiivisena linnuista ja lintuharrastuksesta puhuvana henkilönä. Hän on kirjoittanut aiheesta lehtiin ja ollut avuliaasti kommentoimassa luonnontapahtumia myös Pohjois-Karjalan radiossa. Hän on keskustelemalla, kirjoittamalla lehtiin ja valokuvaamalla mielellään levittänyt tietoutta linnuista kaikille luonnosta kiinnostuneille.

Lintutorni Oravilahteen

Markku Halosen toiminnalla oli tärkeä merkitys siinä, että Rääkkylän Oravilahden kuivatusalueelle saatiin rakennettua uusi lintutorni. Torni soveltuu erinomaisesti etenkin muuttoaikoina alueella levähtävien ja yli muuttavien isojen lintujen tarkkailuun.
Torni sijaitsee aivan ulkoilureitin varressa.

Oravilahti on muuttoaikaan vilkas ja laajalajinen havaintopaikka, josta aiemmin on puuttunut mahdollisuus nähdä koko alue maanpinnan yläpuolelta.

Hanhiviikot sydämenasiana

Halosen sydäntä lähellä on alusta pitäen ollut Kiteellä järjestetty Hatunvaaran hanhiviikot – tapahtuma.

Arktisten hanhien ja muiden lintujen muuttoon on Hatunvaarassa käynyt tutustumassa ja elämyksiä hakemassa tuhansia ihmisiä. Paikka on ollut myös koululuokkien luontoretkien suosiossa.

Lintuharrastuksen lisäksi Markku Halonen on tunnettu kuivakukkien kasvattajana ja hän on ollut siinä roolissa tuttu vieras monissa maakunnan tapahtumissa.
Haloselta on juuri ilmestynyt uunituore Kukkapelto- kirja. Aikaisempaa tuotantoa on ollut murrekirja ja kanatarhasta kertova lastenkirja.

Vuoden positiivinen lintuteko- huomionosoitus jaettiin nyt toisen kerran. Ensimmäisen huomionosoituksen viime vuonna sai Pohjois-Karjalan Sähkö, joka aktiivisesti on merkannut linnuille vaaralliseksi osoittautuneita sähkölinjoja.

Sateiset ja lauhat alkutalvet vievät asiakkaita eräoppailta. Kaikkina talvina lunta on Pirkanmaallakin lopulta tullut, mutta moni asiakas tekee johtopäätöksensä jo mustan joulukuun perusteella ja tilaa muuta ohjelmaa talvilomaksi.

Tällä hetkellä eräoppaat ovat yksi ammattiryhmä, joille ajat ovat vaikeat. Nokialainen pitkän linjan eräopas Harri Viitanen on eniten huolissaan alalle hiljattain ryhtyneistä yrittäjistä.

– Nyt on ollut tällaisia talvia, että yhtenäkin vuonna satoi tammikuulle asti vettä. Monet, jotka ovat varanneet lumikenkäretkiä helmi-maaliskuulle, peruvat ne, koska eivät usko lunta tulevan enää ollenkaan. Vaikeaa on kaikilla, mutta erityisesti nuorilla yrittäjillä, jotka ovat juuri hankkineet varusteet velkarahalla.

Taantuma on myös saanut yritykset supistamaan virkistystoimintaansa. Harri Viitanen suosittaakin, että eräoppaalla pitää olla varalta myös jokin muu elinkeino.

Mahdollisuuksia on vielä vajaakäytöllä

Todennäköisesti lunta tulee vielä aivan riittämiin, mutta myös lumeton syystalven metsä on kokeneen eräoppaan mukaan retken arvoinen.

– Meillä on neljä vuodenaikaa, nautitaan niistä kaikista. Syksy on sitä aikaa, kun luonto valmistautuu talveen.

Pirkanmaan luontomatkailussa on Harri Viitasen mielestä vielä mahdollisuuksia avoinna. Esimerkiksi kalastamaan haluaisi etenkin moni venäläinen turisti.

Kalastusmatkailua onkin yritetty kehittää, mutta vielä tarjonta ei taida olla täysin kysynnän tasolla. Lyhytkin kalareissu lähivesille olisi monen turistin mieleen.